Alice Munro - Jupiterin kuut

On älykästä rakkautta joka tekee älykkäitä valintoja. Sellainen rakkaus naidaan. Ja sitten on rakkautta joka on kaikkea muuta kuin älykästä, joka on kuin pakkomielle. Ja se on se, se mitä kaikki oikeasti arvostavat. Sitä vaille ei kukaan halua jäädä.

Siinä totuuslauseke Munron terävään tyyliin - ja niin oikeaan osuva. Kaikki me naiset haluamme kokea tuon päättömän ja pakkomielteisen rakkauden ja rynnätä suin päin sen hulluuteen järjen pienestä äänestä tai seurauksista piittaamatta. Novellikokoelma Jupiterin kuut kertoo omapäisistä ja rohkeista naisista, jotka ovat uskaltaneet kokea. Rakkaus, onni, intohimo - mitä se nyt sitten olikin, kesti aikansa, mutta elämä jatkui. Mutta oli eletty, oli koettu.

Useimmat novellien naiset ovat yli neljänkymmenen ja muistelevat tyynesti mennyttä kiihkoaan ja niitä miehiä, jotka aikanaan saivat heidän päänsä sekaisin. Mutta uskallusta seikkailuun löytyy toki heistä myös myöhemmällä iällä. Munro on aika vekkuli kertoja. Asiallisen ja terävästi kuvailevan tekstin sekaan putkahtaa äkisti - 80-luvun alussa ja Munrolta! - ehkä uskaliaita ja pikkutuhmiakin välähdyksiä. Nämä pikantit lisät piristävät kummasti kerrontaa ja suomennos tuo nämä pirskahdukset hienosti esiin.

Kokoelmassa on 11 novellia, joista yksi on kaksiosainen. Chaddeleyt ja Flemingit kertoo kirjoittajan äidin- ja isänpuoleisten sukujen naisten huikeista eroista. Äidinpuoleiset Chaddeleyn vanhapiikaserkukset olivat melkoisen villejä, maailmannaisia ja kaupunkieläjiä, jotka eivät ymmärtäneet maaseudun päälle yhtikäs mitään. Vanhapiika olisi ollut liian heiveröinen luonnehdinta, se ei sopinut heihin. Heillä oli isot ja pelottavat ryntäät - tiukasti haarniskoitu povi - ja heidän mahansa ja ahterinsa olivat yhtä muodokkaat ja korsetilla kuriin pannut kuin kenellä hyvänsä naimisissa olevalla naisella. Naisten vartalot näyttivät tuohon aikaan paisuvan ja kypsyvän muhkeiksi, jos he ylipäätään pääsivät nauttimaan elämästä. Isän puoleisen Flemingin suvun naiset olivat taas juroa ja vaiteliasta maaseudun kuivakkaa kansaa, täysi vastakohta noille rempseille ja iloluontoisille Chaddeleyn naisille.

Novellin Levää Lydia on yksinään lomaileva nelivitoinen eronnut nainen, jonka lapset ovat jo omillaan. Ihmiset eivät enää halunneet tutustua häneen. Ei niin, että hänen ympärillään olisi aikaisemminkaan kuhistu, mutta oli hänessä jotain puoleensavetävää ollut. (..) Hän ei ollut lihonut eikä laihtunut eikä vanhentunut silmiinpistävästi, mutta yhtäkaikki hän oli lakannut olemasta tietynlainen nainen ja muuttunut toisenlaiseksi, ja sen hän oli havainnut tällä matkalla. Hän yritti tosissaan, kerran toisensa jälkeen. (...) Joskus hän ei olisi millään jaksanut. Majatalossa New Brunswickin saarella majailee myös muutaman miehen asennusporukka, jonka kanssa Lydia pelaa iltaisin korttia. Lydiaa kirvelee vastikään myttyyn mennyt rakkausjuttu entisistä naisystävistään koko ajan puhuvan Duncanin kanssa. Korttiporukan naisiin ja seksiin kiertyneet puheet saavat Lydian yöllä vuoteessaan fantasioimaan ja haikailemaan minkälaisia nuo miehet mahtaisivat olla rakastajina. Rahvaanomainen Lawrence, kokematon Eugene vai hampaaton Vincent? Kyllä, Lydia hyvä - yksinäiset fantasiat on parempi vaihtoehto kuin alistuminen tympeiden, omaan napaansa tuijottavien duncaneiden tylyttävään itseriittoisuuteen!

Novellissa Onnettomuus Francesilla on salasuhde naimisissa olevan suomalaissyntyisen opettajakollegansa Tedin kanssa. Rakkauskohtaukset tapahtuvat autossa, kirkossa ja koulun tarvikevarastossa, aina kiihkeästi ja suurella himolla. Seuraava sitaatti on varsin riehakas, toki poikkeus Munron tekstissä: Kiharainen häpykarvoitus ja rusottava, hilpeä siitin, pystyssä ja valmiina hommiin. Pienet karheat karvat Francesin suussa. Juuri tuolloin ovelle koputettiin. Tässä novellissa on aika mainioita ns. faktoja suomalaisten alkuperästä ja muinaisista jumalistamme. Francesin omaksikin ihmeekseen hän sai elämässään kaipaamansa suuren käännekohdan, jota hän iäkkäänä muistelee näin:  Hän sai rakkautensa, skandaalinsa, miehensä, lapsensa. Mutta sisällään hän tikittää ihan itsenään.

Bardon bussin päähenkilö pohtii näin: Mietin millaista olisi ollut olla vanhapiika jonkin edellisen sukupolven aikana. Suvussamme on ollut runsaasti ikäneitoja. Tulen hyvin vaatimattomista oloista, meillä salailtiin asioita, oltiin jääräpäisiä, saitoja. Naisella on kuuma suhde naimisissa olevan antropologi X:n kanssa ja he asuvat yhdessä tutkimustöittensä aikana Australiassa kuin vanha  yhteenhitsautunut aviopari ikään. Kaikki on ihanaa ja täydellistä, mutta sitten suhde tietysti loppuu. Olen todella alamaissa. En pysty käsittelemään kaikkea mieltäni kaihertavaa, jollen saa apua, ja on vain yksi ihminen jolta apua haluan ja se on X.

Jupiterin kuut kertoo meistä naisista, rakkauden kaipuustamme ja onnen etsinnästämme. Se kertoo mitä kaikkea olemme valmiit tekemään miellyttääksemme miestä ja pitääksemme hänet. Munron naiset ovat tekemisissään syvästi inhimillisiä, rakkauden etsintä on välillä surkuhupaisaa ja tehdään hävettäviä ja noloja asioita. Munro saa lyhyessä novellissaan kerrottua ilmeikkään elämäntarinan, johon joku toinen tarvitsee sata sivua. Vähin lausein hän maalaa henkilökuvat, piirtää unelmat ja elämän käänteet, onnistumiset ja pettymykset. Haaveet eivät suinkaan aina täyty, mutta unelma vielä kerran saapuvasta suuresta rakkaudesta pitää Munron naiset elämässä kiinni.

Novellihaasteeseen lisää 11 novellia, yht. 204. Olen iloinen että sain nyt paremman otteen Munron kerronnasta, Kalliille elämälle en osannut lämmetä. Novelleista nauttiminen vaatii näköjään tottumusta.

Tätä mieltä olivat Kirjaluotsi, Takkutukka, Sinisen linnan kirjasto

Alice Munro

The Moons of Jupiter 1982

Jupiterin kuut

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammi 2017

****

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle