Tämä on tarina siskoksista, jotka elämä vei maantieteellisesti kauas toisistaan. Järkevä ja avoin, mutta tunteellinen isosisko Kaarina jäi Suomeen ja perusti perheen. Räväkkää ja levotonta pikkusiskoa Satua houkutti suuri maailma: hän suuntasikin jo nuorena Amerikkaan, Los Angelesiin ja jäi sille tielleen. Satu pettyi rakkauteen ja eleli varsin erakkomaisesti taloaan remontoiden. Sähköposteja toki vaihdettiin ahkerasti, mutta tapaamiset olivat minimissään. Mitä tapahtuu kun 30 vuoden jälkeen siskokset joutuvat saman katon alle, löytyykö lapsuuden yhteys?Keväällä 2007 Sadun oli avauduttava siskolleen: hänellä oli vaikeahoitoinen syöpä. Mitä tekee isosisko? Rientää tietysti tukemaan ja auttamaan vakavasti sairasta siskoaan. Kaarinan vierailu kesti kolme kuukautta, kunnes Satu ajoi hänet käytännössä pois. Ei tultukaan toimeen, vaan kinattiin ja kiukuteltiin. Tilanne oli tietysti rankka: Sadulla putki kurkussa ja kemohoidot väsyttivät häntä. Mutta silti Satu oli itsepäinen, ärtyisä ja pomottava, halusi kaiken tehtävän omalla tavallaan. Kaarina tunsi ettei osannut tehdä mitään oikein, ei mitään siskolleen mieliksi.
Los Angeles - saastunut kaaos - missä unelmat?
De Wolff kuvaa hyvin ja erittäin havainnollisesti tuota miljoonakaupunkia, joka on pinta-alaltaan melkein kuin koko Suomen etelärannikko. Losin kaupunkialueella elää 4 miljoonaa värikästä asukasta, ja koko metropolialueella noin 18 miljoonaa. Emme me täältä pienestä Suomesta käsin osaa kuvitellakaan tuota ihmispaljoutta, taloudellista eriarvoisuutta, työttömyyttä, köyhyyttä ja häätöjä; kahdeksankaistaisia moottoriteitä, niiden liittymien monikerroksisia spiraaleja ja mieletöntä autojen määrää. Julkista liikennettä käyttävät vain köyhimmät ja värilliset, valkoiset ajavat velaksi ostetuilla maastureillaan tuntitolkulla ruuhkissa, joka päivä.
Turhauttavaa amerikkalaista byrokratiaa
Sadulla ei ollut sairausvakuutusta, mikä oli estänyt häntä hakeutumasta ajoissa lääkäriin. Sairausvakuutusjärjestelmä ja köyhien sairaanhoito olivat jotain aivan surrealistista. Saadakseen samanlaisen ilmaisen sairaanhoidon kuin meillä Suomessa on jokaisella, potilaan tilin oli oltava pyöreä nolla - ei sallittu lainkaan tuloja. Auton ja talon sai kyllä omistaa, mutta millä elää, millä maksaa talolainan lyhennykset? De Wolff kertoo paljon tästä kaameasta ja monimutkaisesta byrokratiasta, jossa potilasta juoksutetaan epävarmuudessa luukulta toiselle; hän kertoo epäinhimillisistä odotus- ja jonotusajoista laboratorioissa, lääkäreissä ja hoidoissa. Siskokset taistelivat yhdessä ja vihdoin saatiin Sadulle oikeus ilmaiseen hoitoon.
Miksi ei puhuta, ei edes kun lähtö on lähellä?
Satu oli sinnitellyt vuoden, mutta keväällä 2008 oli selvää että aika oli käymässä vähiin. Kaarina ja puolisonsa Pieter olivat menossa Los Angelesiin, mutta eivät ehtineet enää nähdä Satua elossa. Edessä oli taas valtava määrä byrokratiaa ja asioita hoidettavina: hautajaiset, Sadun tavaroiden läpikäynti, irtaimiston ja talon myynti. Kaarina löysi tietokoneelta Sadun paljastavan päiväkirjan, joka herätti hänessä paljonkin tunteita, melkein yksinomaan negatiivisia. Kaarina tunsi surun lisäksi vihaa, kiukkua ja katkeruutta kuollutta siskoaan kohtaan, mutta kauhistui sitten itseään: eihän kuolleista saisi puhua pahaa.
Satu oli muuttunut Kalifornian vuosina erakoksi, joka vaikeni henkilökohtaisista asioistaan kuin muuri. Mutta miksi? Miksi Satu puhui vain kissoistaan, talonsa remontista ja puutarhanhoidosta, miksi hän ei avannut siskolle sisintään? Satu piti suunsa viivana ja vaikeni siitä, mitä tunsi kuoleman lähestyessä, minkälaisista kivuista kärsi. Kaarina taas oli aina pitänyt siskoaan Leeliana, ja kertonut tälle kaiken. Kaarina kysyy ja kysyy, pohtii ja pohtii, mutta joutuu selvittelemään tunnekuohujaan yksin, sillä puoliso ei osaa häntä tässä auttaa. Hän on aika eksyksissä.
Muutaman uuden paikallisen ystävän avulla Sadun asiat alkavat selvitä: huonekalut saadaan myytyä, samoin talo. Suomen kielisistä kirjoista eroon pyrkiessään Kaarina tutustuu Kaliforniassa eleleviin mutkattomiin suomalaisiin ja saa vähän juhlaakin kaiken ankean ja arkisen keskelle. Päästään eroon Sadun surkeasta Toyota Camrysta, ja uusi omaksi ostettu Subaru alla suunnataan puoliso Pieterin kanssa Kalifornian luonnonpuistoihin. Käydään Kings Canyonissa, Sequoiassa, Yosemitessa ja Death Valleyssä. Kaarina on mykistynyt näiden luonnonihmeitten äärellä eikä ymmärrä, miksei sisko niissä koskaan vieraillut, vaikka asui niin lähellä. Miksi siskolle riitti vain työ, talo ja kissat?
Lukijan huomioita
400-sivuinen kirja olisi mielestäni hyötynyt tuntuvasta tiivistämisestä sekä yhteistyöstä napakan kustannustoimittajan kanssa. Kerronta oli paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, joskin toki ymmärrän että kirjailija purki tuntojaan. Pilkkujen runsaus tuntui myös oudolta, käyttäväthän nykykirjailijat ja kääntäjätkin pilkkuja melkoisen säästeliäästi. Tekstiin oli lisäksi jäänyt luvattoman paljon kielellisiä epätarkkuuksia ja mm. yhdyssanavirheitä. Minunlaistani tarkkaa lukijaa nämä kielelliset virheet ja oikoluvun puutteellisuus häiritsivät aika tavalla.
Rakkahin sisko on de Wolffin omaelämäkerrallinen romaani, rankka kertomus kuolemaa tekevän läheisen kohtaamisesta; sekä niistä syyllisyydentunnoista kun ei jaksa joka hetki olla laupias samarialainen, vaan kivahtaa ja purskahtaa itkuun itse. Läheisen pitää olla vahva, heikon rooli on varattu sairaalle. De Wolff käsittelee inhimillisen arkisesti - joskin välillä kipakasti ja tuskaisesti - ajatuksia elämästä, kuolemasta, ihmisyydestä, sisaruudesta.
Pääteeman ohella itseäni kiinnostivat kovastikin amerikkalaisen yhteiskunnan ja sen uskomattoman byrokratian kommervenkit. Kansallispuistojen loisteliaassa kuvauksessa kirjailijan ilmaisu ja kaunis kieli olivat parhaimmillaan. Koin hänen kanssaan kaikki nuo upeat elämykset, näin vuoret ja laaksot, pelkäsin karhuja ja jyrkänteitä.
Vuoden 2008 ajankuva piirtyi myös terävänä uutisista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Tuolloin elettiin niiden presidentinvaalien aikaa, joissa Obama sitten tuli valituksi ensimmäiselle kaudelleen. Yes we can! kuului kansan suusta. Yes she can! sanon minäkin de Wolffista, joskin toivon jatkossa parempaa tarkkuutta loppusilaus- ja stilisointivaiheessa. - nimim. *entinen oikolukija*
Miksi ei puhuta, ei edes kun lähtö on lähellä?
Satu oli sinnitellyt vuoden, mutta keväällä 2008 oli selvää että aika oli käymässä vähiin. Kaarina ja puolisonsa Pieter olivat menossa Los Angelesiin, mutta eivät ehtineet enää nähdä Satua elossa. Edessä oli taas valtava määrä byrokratiaa ja asioita hoidettavina: hautajaiset, Sadun tavaroiden läpikäynti, irtaimiston ja talon myynti. Kaarina löysi tietokoneelta Sadun paljastavan päiväkirjan, joka herätti hänessä paljonkin tunteita, melkein yksinomaan negatiivisia. Kaarina tunsi surun lisäksi vihaa, kiukkua ja katkeruutta kuollutta siskoaan kohtaan, mutta kauhistui sitten itseään: eihän kuolleista saisi puhua pahaa.
Satu oli muuttunut Kalifornian vuosina erakoksi, joka vaikeni henkilökohtaisista asioistaan kuin muuri. Mutta miksi? Miksi Satu puhui vain kissoistaan, talonsa remontista ja puutarhanhoidosta, miksi hän ei avannut siskolle sisintään? Satu piti suunsa viivana ja vaikeni siitä, mitä tunsi kuoleman lähestyessä, minkälaisista kivuista kärsi. Kaarina taas oli aina pitänyt siskoaan Leeliana, ja kertonut tälle kaiken. Kaarina kysyy ja kysyy, pohtii ja pohtii, mutta joutuu selvittelemään tunnekuohujaan yksin, sillä puoliso ei osaa häntä tässä auttaa. Hän on aika eksyksissä.
Muutaman uuden paikallisen ystävän avulla Sadun asiat alkavat selvitä: huonekalut saadaan myytyä, samoin talo. Suomen kielisistä kirjoista eroon pyrkiessään Kaarina tutustuu Kaliforniassa eleleviin mutkattomiin suomalaisiin ja saa vähän juhlaakin kaiken ankean ja arkisen keskelle. Päästään eroon Sadun surkeasta Toyota Camrysta, ja uusi omaksi ostettu Subaru alla suunnataan puoliso Pieterin kanssa Kalifornian luonnonpuistoihin. Käydään Kings Canyonissa, Sequoiassa, Yosemitessa ja Death Valleyssä. Kaarina on mykistynyt näiden luonnonihmeitten äärellä eikä ymmärrä, miksei sisko niissä koskaan vieraillut, vaikka asui niin lähellä. Miksi siskolle riitti vain työ, talo ja kissat?
 |
| Death Valley / National Parks, USA Oli upeaa päästä kirjailijan mukana näihin maisemiin, joita livenä tuskin näen! |
Lukijan huomioita
400-sivuinen kirja olisi mielestäni hyötynyt tuntuvasta tiivistämisestä sekä yhteistyöstä napakan kustannustoimittajan kanssa. Kerronta oli paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, joskin toki ymmärrän että kirjailija purki tuntojaan. Pilkkujen runsaus tuntui myös oudolta, käyttäväthän nykykirjailijat ja kääntäjätkin pilkkuja melkoisen säästeliäästi. Tekstiin oli lisäksi jäänyt luvattoman paljon kielellisiä epätarkkuuksia ja mm. yhdyssanavirheitä. Minunlaistani tarkkaa lukijaa nämä kielelliset virheet ja oikoluvun puutteellisuus häiritsivät aika tavalla.
Rakkahin sisko on de Wolffin omaelämäkerrallinen romaani, rankka kertomus kuolemaa tekevän läheisen kohtaamisesta; sekä niistä syyllisyydentunnoista kun ei jaksa joka hetki olla laupias samarialainen, vaan kivahtaa ja purskahtaa itkuun itse. Läheisen pitää olla vahva, heikon rooli on varattu sairaalle. De Wolff käsittelee inhimillisen arkisesti - joskin välillä kipakasti ja tuskaisesti - ajatuksia elämästä, kuolemasta, ihmisyydestä, sisaruudesta.
Pääteeman ohella itseäni kiinnostivat kovastikin amerikkalaisen yhteiskunnan ja sen uskomattoman byrokratian kommervenkit. Kansallispuistojen loisteliaassa kuvauksessa kirjailijan ilmaisu ja kaunis kieli olivat parhaimmillaan. Koin hänen kanssaan kaikki nuo upeat elämykset, näin vuoret ja laaksot, pelkäsin karhuja ja jyrkänteitä.
Vuoden 2008 ajankuva piirtyi myös terävänä uutisista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Tuolloin elettiin niiden presidentinvaalien aikaa, joissa Obama sitten tuli valituksi ensimmäiselle kaudelleen. Yes we can! kuului kansan suusta. Yes she can! sanon minäkin de Wolffista, joskin toivon jatkossa parempaa tarkkuutta loppusilaus- ja stilisointivaiheessa. - nimim. *entinen oikolukija*
Rakkahin sisko sai kunniamaininnan Päätalo-instituutin Möllärimestari-kilpailussa 2015
Kaarina de Wolff
Rakkahin sisko
Books on Demand 2014
**
Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle
*** jos kielellisiä virheitä ja oikoluvun puutteellisuuksia olisi ollut vähemmän.
Vaikuttaa mielenkiintoiselta, täytyypä harkita josko jossain vaiheessa lukisi. Omaelämäkerrallisuudesta plussat - fiktiona tuskin kiinnostaisi tällainen teos. Olen käynyt Losissa ja monta kertaa Jenkeissä muutenkin eli maa on tietyssä mielessä tuttu, sillä reissut ovat olleet aina pitkiä (yleensä kuukausi) ja minulla asuu myös ystävä siellä, jonka luona olen lomamajaillut aikoinaan.
VastaaPoistaKirjailija on rohkea aihevalinnassaan eikä muutenkaan kaunistele tuntojaan. Kun en ole vastaavaa (onneksi) kokenut, en oikein osannut samaistua syöpää sairastavaan läheiseen. Losin kuvaus miljöönä ja perusjunttiamerikkalaisten elämäntavan kuvaus olivat aikasten terävää, liikuttavaakin ja toki surullista. Luonnonpuistoihin ihastuin kerronnan kautta.
PoistaHarmittelin kovasti, että noita mainitsemiani virheitä ja oikolukupuutteita oli niin paljon.
Minuakin ärsyttää kielelliset virheellisyydet kirjoissa (ja kaikessa asiatekstissä: ns. taviskirjoittelu on asia erikseen) ja minulle se voi jopa olla syy jättää lukeminen kesken.
PoistaRakkahin sisko taitaa olla omakustanne, joten kirjoittajalla ei ole varmaan ollut taustatukena kustannustoimittajaa eikä oikolukijaa. Omalle tekstille tulee sokeaksi eli olisi tärkeää, että joku muu sen perkaisi läpi ja osoittaisi virheellisyydet ja mahdolliset muut kömpelyydet kielessä.
Juurikin näin Elegia. Kun olin töissä mainostoimistossa oikoluettiin monen tyypin voimin, mutta aina joku virhe jäi. Kollegallani oli lempisanonta 'herra hulluistaan huolen pittää' aina kun joku kardinaalimunaus - esim. väärä puhelinnumero - huomattiin.
PoistaRahasta on niin paljon kiinni, kustannustoimittaja maksaa.
Voi myös olla, ettei kirjoittaja ole tiennyt, että on mahdollista palkata itsenäisesti kustannustoimittaja tai muu vastaava. Minäkään en esim. tiennyt julkaistessani oman kirjani: silloin ei tainnut paljon varsinaisia kustannustoimituspalveluja ollakaan. Luetin kyllä kässäriä muilla (eräs lukija oli äidinkielen opettaja), mutta onhan se eri asia kuin varsinainen kustannustoimitus. Eli en heti olisi syyttämässä esim. rahanahneutta (eihän kirjoilla elä ainakaan Suomessa).
PoistaMinkäs sä olet julkaissut? Pitää tutkia. Ihanaa, että ihmiset haluavat ja jaksavat kirjoittaa, ja julkaista myös omakustanteina. Meidän markkinat on niin pienet, ettei kirjoilla tosiaankaan elä!
PoistaBlogistani löytyy tietoa ihan siitä bannerikuvan alta otsikolla "kijoittamani kirja" :D En ole sitä mainostanut enää aikoihin. Ainoastaan silloin julkaisemisen aikaan ja silloinkin hyvin vähän. Tarjosin toki kirjaani ensin kustantamoille, mutta hylsyt tuli, joten päätin että julkaisen itse saadakseni asian pois mielestäni. :) Minähän olen ns. kirjoittanut aina, ammattinikin (jota en harjoita) sivuaa kirjoittamista.
PoistaVoi itku miten kiva, että olette jaksaneet lukea ja/tai kommentoida! Nyt vasta huomasin tämän. Yritän ottaa opikseni sekä pilkuista että yhdyssanoista (luulin osaavani ne, siis ainakin yhdyssanat) Tällä kirjalla, samoin kuin edellisellä (Naisten juttuja, romaani) sekä seuraavalla (novellikokoelma Pieniä nostoja) sain Päätaloinstituutin Möllärimestari-kirjoituskilpailussa (omakustannekilpailu) kunniamaininnan. Arvosteluissa ei kirjoituksen kieliopillisia puutteita mainittu.
VastaaPoistaKustannustoimittajan puutteeseen on tietysti syynä raha. Köyhä eläkeläinen joutuu harrastamaan kaikkea - myös kirjoittamista - ilmaiseksi. Ja kun sitä tulee sokeaksi omalle tekstille sekä on vähän liian malttamaton ja innoissaan, ei millään malttaisi kahlata tekstiään enää seitsemättä kertaa läpi. Mutta pitäisi. Uusi novellikokoelma on tekeillä, jospa yrittäisin olla huolellisempi.
Niin, ja siitä Satu-siskostani: kirjoittaminen siitä kaikesta oli todellakin terapiaa itselleni. Samalla ajattelin, että kirjasta olisi ehkä lohtua myös jollekulle toiselle, joka ei aina jaksa kantaa sitä omaishoitajan roolia urheasti hymyillen.
Suurkiitos arvostelusta ja kommenteista! :)
Hei Kaarina,
PoistaEnkö minä lähettänyt aikoinan linkkiä bloggaukseeni? Yleensä niin teen. Tuntui hyvältä lukea tämä blogiteksti läpi ja palata Rakkaan siskon tunnelmiin. Oma lopputulemani on edelleen sama: hyvin mielenkiintoinen & aineksia oli, mutta tiivistämistä ja tarkkuutta kaipasin. Myöhemminkin on tullut kirjabloggaajien kesken puhetta ladonta- ym. vastaavista virheistä. Meillä taitaa olla erityisen tarkka silmä :)
Onnittelut sinulle kaikista Möllärimestari-palkinnoista <3 Aurinkoista kesää.