Valdur Mikita - Lingvistinen metsä

Valdur Mikitan Lingvistinen metsä on häkellyttävä ja lennokas teos, josta luulen ymmärtäneeni vain murto-osan. Kuuntelin Mikitan ja Urmas Vadin tekstitetyn videokeskustelun kirjasta täällä, ja kyllä se jotain avasi. Videolla Mikita epäilee, ettei teos avaudu oikealla tavalla muunmaalaisille ja hän suhtautui hiukan vastahakoisesti sen kääntämiseen. Vuonna 2013 viroksi ilmestynyt Lingvistiline mets oli Virossa  käsittämätön myyntimenestys ja se on koskettanut syvästi virolaista sielua. Lukiessa tuli tunne, että Mikita on joku etelävirolaisesta ikimetsästä ihmisten ilmoille putkahtanut šamaani, vaikka akateemisen koulutuksen on saanutkin. Mikita on koulutukseltaan sekä biologi että semiootikko ja se kuuluu teoksen esseissä. Alkuun kirjailija sanoo olevansa synesteetikko ja kertoo miltä se tuntuu; jatkaa sitten maapallon geologisilla aikakausilla ja ties millä - ja pudottaa minut aika lailla kärryiltä.

En meinaa millään päästä eroon tunteesta, että olen kyllä lukenut itseni tohtoriksi, mutta jonkin luonnon tekemän hirveän virheen seurauksena minulle on sattunut mystikon aivot. // Esseistiikka on kuin koelaboratorio, jossa alitajunnan hämäristä kiskotaan päivänvaloon jonkin tuntemattoman aihealueen alkuperäinen idea. Siinä piilee myös esseistiikan taika: vauhtia, rehevyyttä ja oivalluksen voimaa. Genrenä esseistiikka on kaikkein lähimpänä villiä ajattelua.

En tunne juuri lainkaan geologisia kehityskaaria, mutta vakuuttavasti Mikita kertoo mm. gambri- ja ordovikikausien maakerrostumista, joita on nähtävissä Viron törmärannikolla. Wikipediasta löytyy kuvia, ja todella hienolta näyttää: siellä eri kerrostumissa miljoonien vuosien takaiset fossiilit uinailevat. Suomessa ei samaa ole, vaikka välissä on vain kapea Suomenlahti. Hän tarinoitsee myös uraania sisältävästä dictyenoma-liuskeesta, joka oli äärimmäisen tärkeää Neuvostoliiton ydinohjelmalle miehityksen aikana ja kertoo myös muinaisista kraatterijärvistä. Kaalin kraatterista löytyy myöskin kuva Wikipediasta. Itämerensuomalaisina kansoina virolaisilla ja suomalaisilla on paljon yhteistä, mutta paljon myös erottavia tekijoitä. Mikita sanoo myös, ettei antiikin taruihin perustuva Kalevipoeg ole samanlainen kansalliseepos kuin meidän Kalevala ja että Viro jakautuu selvästi eri heimoihin ja erilaisiin alueisiin itään, länteen, pohjoiseen ja etelään.

Päitessä oleva ranta Sillamäen lähellä

Baltiansaksalaiset antoivat virolaiselle kulttuurille institutionaalisen ilmeen: laulujuhlat, eepoksen, kirjakielen ja jopa mytologian. Baltiansaksalaiset tekivät homo silvaticusista 1800-luvun kuluessa homo europeaensisin. Ristiriitamme ydin onkin siinä, että olemme yksi Euroopan vanhimpia alkuperäiskansoja ja silti kiinnostavin osa virolaisesta kulttuurista ei näytä koostuvan yhtään mistään. // Nykypäivän virolainen on tutkija ja samaani, markkinointijohtaja ja mystikko, bussikuski ja kansanparantaja. Jokaisella tavallisella virolaisella on vähintään yksi vaihtoehtoinen todellisuus nätisti sisään pakattuna.

Lingvistinen metsä on villi ja runsas teos, joka avaa Viroa ja virolaisuutta lennokkaasti ja pitelemättä. Mikita puhuu myös Suomesta ja Viron rajanaapureista Latviasta ja Liettuasta, mikä oli myös kiinnostavaa, koska tunnen noita maita huonosti. Viro on pieni maa, pieni kansakunta ja pieni kielialue, vielä pienempi kuin Suomi. Itsenäistymisen jälkeen maan kehitys on ollut huimaa, siksi virolainen on ymmällään ja tuskailee identiteettinsä ja itsetuntonsa kanssa. Mutta oikeastaan ei tarvitsisi, sillä virolaisilla (ja meillä suomalaisilla) on tallella henkiinjäämisen taito mahdollisen ekokatastrofin sattuessa.

Olen pohdiskellut, että meillä saattaisi olla käyttöä sellaiselle hypoteettiselle käsitteelle kuin keräilyindeksi. Se määriteltäisiin sen perusteella, montako prosenttia asukasmäärästä kykenisi jäämään eloon valtiosta riippumatta. Meidän ilmastossamme heitä olisivat maalla puulämmitteisissä taloissa asuvat vähäosaisemmat ihmiset, joilla on maata ja riittävästi kärsivällisyyttä ja taitoja hankkia itselleen ruokaa. Tällaiset kotitaloudet ovat käytännössä kadonneet järjestäytyneestä maailmasta. Virossa ja Suomessa niitä on vielä tuhansia, mutta viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ne ovat vähentyneet huomattavasti. // Emme voi koskaan tietää, milloin tuota rinnakkaismaailmaa tarvitaan. Stephen Hawkingin sanoin ihmiskunta on astunut olemassaolonsa vaarallisimmalle vuosisadalle. 

 

Onhan tämä loistava teos, joskin minulle vaikeahko.  Kiitoksen ansaitsee myös suomentaja Anniina Ljokkoi upeasta suomennoksesta. Mikitan lennokkaan tekstin kääntäminen ei varmaankaan ollut helpoimmasta päästä.

Bloggaukseni Mikitan Kantarellin kuuntelun taidosta

 

 

Valdur Mikita - Lingvistinen metsä
Alkuteos Lingvistiline mets 2013
Suomentanut Anniina Ljokkoi
Ulkoasu Riikka Majanen
Sammakko 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
___________________

Mikitan haastattelu Aamulehdessä, josta myös kirjailijan kuva 

Semiootikko ja biologi Valdur Mikitan Lingvistinen metsä pureutuu virolaisen ja itämerensuomalaisen kulttuurin historiaan aina mannerlaattojen liikkeistä alkaen. Mikitan tekstit risteilevät eri aikakausissa, maan pinnanmuodostumissa ja metsätyypeissä. Hänellä on kyky nähdä yhteyksiä nykyajan kulttuuri-ilmiöiden, maantieteellisten sijaintien sekä myyttien ja historian välillä. Itämerensuomalaisilla on edellytykset selviytyä ekokatastrofista, koska meillä on jäljellä kivikautisen keräilijän elämäntavan piirteitä metsissä kulkiessamme, kiitos synestesian, saunan ja sienikorin.

Valdur Mikita (s. 1970) on etelävirolainen kirjailija ja semiootikko. Hän on kirjoittanut useita Virossa suuren suosion saavuttaneita, kaunokirjallisesti ansiokkaita esseekokoelmia, joissa käsitellään esimerkiksi identiteettiä, luontosuhdetta ja animistista maailmankatsomusta.