15. tammikuuta 2017

Elena Ferrante - The Story of the Lost Child



Ferranten Napoli-sarjan neljäs ja samalla päätösosa keskittyy paljolti Elenan elämään, hänen kirjailijanuraansa ja myrskyisään rakkaussuhteeseensa. Lila ja Elena ovat ajoittain liiankin liki toisiaan: he ovat naapureita Napolissa, Elenan lattia on Lilan katto. Yritän kertoa jotain yleistä, spoilaamatta liikoja.

Tunnen suurta hellyyttä noita pieniä tyttöjä kohtaan ❤︎
Eikö olekin ihana kansi. Siinä he istuvat elämän äärellä, Elena ja Lila, nuo loistavat ystävykset. Elämä jakoi kummallekin huonot kortit, joilla he yrittivät pärjätä parhaansa mukaan. Siinä he istuvat  keveinä ja huolettomina, tähyämässä luottavaisina ja toiveikkaina tulevaisuuteensa ja naisen elämäänsä, aavistamatta yhtään niitä suruja ja vaikeuksia, joita kohtalo on heille varannut.

Rakkaus on sokeaa ja renttu vastustamaton
Miksi naiset rakastuvat renttuihin? Niinpä, niin... Elena jätti entisen taakseen ja lähti rakastajansa matkaan, sydän täynnä rakkautta ja tulevaisuudenuskoa. Mutta voi millaiseen myllytykseen hän joutuikaan! Vuosikausia kestäneestä suhteesta muodostui raaka ja raadollinen ja Elena oli se osapuoli, joka teki kaikki myönnytykset. Mies ei ollut renttu perisuomalaisessa mielessä: ei ryypiskellyt, työnsäkin hoiti.  Mutta hän oli häikäilemätön naistenmies ja opportunisti, joka käytti kaikkia naisiaan uransa edistämiseen. Oma ura ja kunnianhimo olivat kaikki kaikessa, ei piirunkaan väliä naisista ja lapsista! Elena kesti ja jousti kunnes totuus paiskattiin hänen silmiensä eteen oman kodin kylpyhuoneessa - rakkaus ja intohimo kuluivat vihdoin loppuun.

Äitiyden riipaisevat tuskat
  • Kummankaan naisen äitiys ei ollut helppoa ja auvoista. Lilalle etenkin hänen poikansa Gennaro aiheutti suurta huolta eksyttyään vääriin porukoihin. Mutta eihän Napolissa niitä hyviä ja oikeita ollutkaan! 
  • Kohtalo voi olla armoton: aivan mitätön, pienen hetken herpaantuminen saattaa aiheuttaa elämän suurimman tragedian. Yhtään aavistamatta paha vain yhtäkkiä tapahtuu. Jälkikäteen voi vain kysellä entä jos, entä jos... Toista naisista kohtasi valtava, elämän perustaa ravisuttava menetys eikä mikään hänen elämässään palannut ennalleen. 
  • Kirja ei naurattanut. Hymyn toivat huulille sentään ne kohtaukset, joissa Elena taiteili ja junaili teini-ikäisten tyttäriensä kanssa. Aivan mahtavaa luettavaa! Ja myös varsin ennakkoluulotonta toimintaa, ottaen huomioon että elettiin vasta 80-lukua, konservatiivisessa Italiassa.
  • Sekä Lila että Elena taistelivat kynsin hampain ja ääntään säästämättä, riivitöntä murretta käyttäen kuin susiemot lastensa puolesta. 

Väkivaltaa ja poliittista kuohuntaa
Ferranten henkilöhahmot ovat eläviä ja syviä, mutta lisäksi Ferrante tekee eläväksi myös ympäristön ja ajankuvan: Napoli oli kaamea paikka, koko Italia oli kaamea paikka. Oli oman edun tavoittelua, korruptoituneita poliitikoita, koko yhteiskunta oli mätä, lakiin ei voinut luottaa. Napoli oli paikka, jossa ihmisiä murhattiin kaduilla, oli huumekauppaa ja mafiosoja.   Elena näki maailmaa, lähti Napolista, palasi ja lähti taas, Lila pysyi kotikulmillaan aina. Tuo väkivaltainen ja sekava ympäristö ja eloonjäämistaistelun pakko jättivät lähtemättömät jälkensä heihin ja heidän lapsuudenystäviinsä.

Elämää suurempi ystävyys
Lila ja Elena ovat pääsemättömissä toisistaan, toinen on ikäänkuin oman sielun osanen, jota ilman ei voi elää. Ystävyys kestää rakkauden samaan mieheen, suorasukaiset, hirveät ja loukkaavat töksäytykset, lasten aiheuttamat tuskat ja epätoivot, maantieteellisen välimatkan, sivistyksellisen kuilun... Loppupeleissä toinen on ainoa johon turvautua. Ei ole Elenaa ilman Lilaa, ei Lilaa ilman Elenaa. Lila on se loukkaavin osapuoli, mutta hän on silti Elenan tuki ja turva - sekä luovuuden lähde. Vain lyhyt keskusteluhetki hänen kanssaan saa näppäimistön laulamaan.

Ferranten napolilaissarja on mestarillinen poikkeuksellisen ystävyyden kuvaus. Se on mestarillinen naisen elämänkaaren kuvaus, ja myös mestarillinen kuohuvan aikakauden kuvaus. Kirjailijan kerronta on täyttä timanttia, raakaa ja raapivan suoraa. Paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta dialogien nyanssit piirtävät hahmoista tarkkaa henkilökuvaa. 

Ferranten tekstissä tuo napolilainen surkea lähiö herää henkiin, sen väkivaltaisuus, huumejengit ja mafiosot pelottavat. Elena tasapainottelee uran ja äitiyden paineiden välissä tuntien huonoa omatuntoa jommankumman laiminlyömisestä. Ja Lila laukoo teräviä totuuksiaan yrittäen samalla pitää elämänsä ja sen ääriviivat kasassa. Naisia yhdisti poikkeuksellinen ja harvinainen ystävyys. Rehellinen ja raaka, mutta lojaali ja elämänmittainen.


Olin myyty. The Story of the Lost Child jättää parikin aihetta ilmaan. Saapa nähdä kirjoittaako Ferrante niistä lähivuosina. Oma mielenkiintoni Napoli-sarjan henkilöitä kohtaan ei hävinnyt, ilolla lukisin heistä lisää.

Kirjan on lukenut myös Lukuisa

Elena Ferrante
Storia della bambina perduta 2015
The Story of the Lost Child
Translated by Ann Goldstein
Europa editions 2015
*****
Kirjastosta

13. tammikuuta 2017

Pierre Lemaitre - Camille


Camille alkaa aivan huikealla kohtauksella: kaunis nelikymppinen Anne Forestier osuu jalokiviryöstön silminnäkijäksi Monierin kauppakujalla keskellä kauneinta Pariisia. Hänet hakataan puolikuolleeksi, ja tuntuu kuin ryöstäjät vimmaisesti yrittäisivät saada naisen hengiltä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Verhoeven saa tiedon tapahtuneesta, koska hänen numeronsa löytyy uhrin kännykästä. Anne on Verhoevenin naisystävä.

Olen lukenut sarjan aiemmat osat Irène ja Alex, niistä ja enemmän Verhoevenista, tuosta 145-senttisestä pikkumiehestä voit lukea täältä.

Verhoeven on poissa tolaltaan ja salaa suhteen Anneen saaden valkoisilla valheilla jutun hoitaakseen. Ei ihme, että hän on luhistumaisillaan, ottaen huomioon mitä Irènelle tapahtui neljä vuotta sitten. Komisario miettii elämäänsä ja muistelee Irèneä. Hän on kiitollinen siitä odottamattomasta  onnesta, jonka Annen ilmaantuminen hänen elämäänsä on yllättäen suonut. Todellisuudessa Verhoeven tietää naisesta varsin vähän, vain sen, että Anne toimii matkailualalla ja hänellä on Nathan niminen veli. Mutta elämä ja onni ovat tässä ja nyt. Miksi ajatella menneisyyttä, miksi mietiskellä tulevaisuutta?

Lemaitre panee tässäkin Verhoevenin huijaamaan esimiehiään. Omavaltaisuus saavuttaa sellaiset mittasuhteet, että sisäinen tarkastus odottaa. Mutta nerokas Verhoevenimme yhdistää langanpäitä, löytää yhteyden edellisessä tammikuussa tapahtuneeseen neljään jalokiviryöstöön sekä hänen eniten vihaamaansa rikolliseen. Lemaitre antaa myös psykopaattiselle tappajalle äänen, ja se se vasta olikin karmivaa luettavaa!

Minerva 1 / 2017
Takuuvarmaa Lemaitrea, joskaan minusta ei niin tihentynyttä jännitystä ja hyytävyyttä kuin Alexissa. Tämä oli jotenkin leppoisampi, jos sitä sanaa nyt voi Lemaitren kohdalla käyttää. Nyt sitten vaan Rosieta odottelemaan!

Tätä mieltä olivat Camillesta mm. Marika / Oksan hyllyltä, Kulttuuri kukoisstaa, Tuijata

Pierre Lemaitre
Sacrifices 2012
Camille
Suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva 2016
***
Kirjastosta

11. tammikuuta 2017

Linda Olsson - Sisar talossani


Puolisisaruksilla Marialla ja Emmalla on kuuden vuoden ikäero. Viittäkymppiä lähestyvä Maria muutti pois kotoa jo 16-vuotiaana Emman ollessa vasta kymmenen. Myös aikuiselämässä yhteydenpito on ollut vähäistä, siskokset ovat etäisiä toisilleen. Kaikki lapsuuden tärkeät ihmiset ovat kuolleet: molempien isät, äiti sekä Amanda. Pari vuotta sitten äidin hautajaisissa Maria kutsui puolihuolimattomasti siskonsa kylään, ja nyt Emma on sitten tulossa. Lapsena Maria suorastaan vihasi Emmaa, tuota pientä takiaista joka tunki itsensä hänen ja Amandan väliin. Hän ei välittänyt Emmasta yhtään eikä koskaan, miksi siis nyt? Maria peruuttaisi kutsunsa jos voisi.

Maria asuu yksin isossa talossaan Cadaquézissa, tuossa ihanassa välimerellisessä kesäkaupungissa, jossa myös Milena Busquetsin Tämäkin menee ohi kirjan Blanca kokosi itseään. Meri tuoksuu, aurinko lämmittää ja hurmaavat kahvilat kutsuvat... Idylli on täydellinen, mutta onko sittenkään?

Olsson kuvaa japanilaisen kauniisti ja vähäeleisesti siskosten päiviä talossa. Välillä lähennytään, sitten taas etäännytään, löydetään yhteys joka katkeaa risahtaen kipeiden muistojen tulviessa mielen pinnalle. Puhdistava itku tulvii ja tuntuu hyvältä. Maria ja Emma ovat eläneet lapsuutensa saman itsekkään äidin tyttärinä, samassa talossa mutta kuitenkin erillään toistensa maailmoista. Nyt Cadaquézissa he hapuilevat lähemmäs toisiaan paljastaen pieniä palasia ajatuksistaan, tunteistaan ja aikuiselämästään. Molemmilla on myös tuoreita haavoja, joista he avautuvat toisilleen kuin pakon sanelemina. He löytävät jostain rohkeutta esiintyä paljaina toinen toisensa edessä, elämän kipeät muistot ja kipukohdat levitettyinä pöydälle.

Emma:
Sinä et ollut koskaan vähääkään kiinnostunut minusta. Suhtauduit minuun kuin taakkaan, joka oli sälytetty Amandan harteille. Ja josta toivoit hänen pääsevän eroon. (...) Sinä vain menet menojasi aina kun jokin menee eri tavalla kuin toivoisit. Mutta mikään ei ole täydellistä! Mikään ei ole virheetöntä. Toisinaan on tyytyminen siihen, mitä saa. Mutta sinä halusit aina kaiken! Ja odotit aivan liikaa. Kaikilta.

Maria:
Sinullako taakka? Sinun elämäsihän oli yhtä ruusuilla tanssimista! Olit kaunis, menestyvä ja rakastettu! Isäsi palvoi sinua! Niin ällöttävä kuin hän mielestäni olikin, näin kuitenkin selvästi, kuinka paljon hän sinua rakasti. Ja äidille olit se tytär, jota hän oli toivonut.

Tarvitaan monta yritystä ennenkuin he pystyvät puhumaan Amandan kuolemasta ja sen herättämästä syyllisyydestä, kummankin koko elämää varjostaneesta traumasta. Olsson osoittaa miten pettävää on se ajatus, että muka tiedämme mitä toinen ajattelee. Kun ei kohtaa toista eikä puhu avoimesti tunteistaan, luo itselleen todellisuuden jolla ei ole mitään tekemistä totuuden kanssa.

Emma:
Olisin voinut puhua kanssasi aiemmin. Olisin voinut tulla luoksesi paljon aikaisemmin. Kirjoittaa sinulle. Yrittää antaa sinulle anteeksi. Ja itselleni. Mutta minä en tehnyt mitään. Suren sen ihmisen tähden, joka olisin voinut olla kaikki nämä vuodet, jos vain olisin yrittänyt.

Sisarusten kesken syntyy hauras ja nöyrä ymmärrys, pieni lämmin välittämisen liekki. He näkevät toisensa ensimmäistä kertaa ja löytyy anteeksiannon alku. Sisar talossani yllyttää rohkeuteen ja riskinottoon kehottaen kohtaamaan lähimmäisemme aidosti ja avoimesti. Riski on pelottava, mutta siitä voi seurata jotain suurta. Valitsin kirjan luettavakseni pitkälti Eevaliina Rusasen suunnitteleman huikean kauniin kannen vuoksi. Kirja on kuin koru. Sisältö on myös kuin koru, liikuttava, eleetön ja syvästi inhimillinen.

Kirjaan on tutustunut myös Leena Lumi


Linda Olsson
En syster i mitt hus 2016
Sisar talossani
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus 2017
***
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.