Konttisen uusin kirja on alkuvuodesta ilmestynyt Täältä tullaan! - naistaiteilijat modernin murroksessa, jossa hän nostaa esiin loistavia, mutta unohduksiin painuneita naistaiteilijoitamme 1900-luvun alkupuoliskolta. Mutta nyt kirjoitan lukemastani Helene Schjerfbeckin elämäkerrasta, jonka tiimoilta Konttinen on tehnyt aivan valtavan työn: tutkinut tuhatmäärin Schjerfbeckin kirjeitä ja taiteilijasta aiemmin julkaistuja teoksia. Oma tie on tarkka taidehistorian tutkimus ja perusteellinen tietokirja, ei ollenkaan kevytlukuinen. Kirjan valtava tietomäärä ei jää mieleen, mutta loistavan kuvan Schjerfbeckin yksinäisestä taiteilijantiestä saa.
Kirjassa on runsaasti mustavalkokuvia sekä muutama väriliite. Itseäni hämmästyttivät Schjerfbeckin loisteliaat 14-vuotiaana tehdyt piirrokset sekä vasta parikymppisenä maalatut upeat öljyvärityöt. Taiteilija pääsi stipendien turvin jo 18-vuotiaana Pariisiin opiskelemaan. Sitä se sitten oli köyhän naistaiteilijan elämä: stipendien hakua, onnea ulkomaille pääsystä, pettymystä kun apuraha ei irronnutkaan. Ihanaa oli lukea koko elämän kestäneestä tiiviistä ystävyydestä tämän etevän nelikon kesken, johon Schjerfbeckin lisäksi kuuluivat Ada Thilén, Maria Wiik ja Helena Westermarck.
 |
| Tanssiaiskengät 1882 / CC BY-SA 3.0 |
Helene Schjerfbeck sai perinteisen realismin koulutuksen, mutta hän oli taiteessaan oman tiensä kulkija, joka pyrki työssään äärimmäisen pelkistettyyn, modernistiseen ilmaisuun. Tätä eivät taiteilijasisaret eivätkä Suomen arvostelijat tai yleisö ymmärtäneet. Esim. aivan ihana Tanssiaiskengät 1882 sai jo nuivan vastaanoton. Malli oli Helenen serkku, nuori rimppakinttuinen tyttö kuin heinäsirkka, mutta arvostelijat eivät pitäneet mustista sukista, sulottomista sääristä ja epäsuhtaisesta kehosta! Ymmärtämättömyys ja kritiiki jatkuivat Shjerfbeckin tyylin yhä vain pelkistyessä. Värit olivat hänelle tärkeitä:
Mallista auringon heijastuksessa - kellertävä seinä - tulee sini-harmaanvalkoinen, hame mahdollisimman himmeää roosaa karamellinpunaisine ja vihreine varjoineen, kaikki kuitenkin harmahtavaa ja vaaleaa, ja siinä tulee kulkemaan hienoinen ääriviiva, joka on piirustuksessa...
1890-luvulla alkoivat Schjerfbeckin vaikeudet kärjistyä. St. Ivesistä löytynyt englantilainen sulhanen purki tylysti kihlauksen, koska epäili Schjerfbeckin lonkkavian olevan tuberkuloottista perua. Schjerfbeck joutui ottamaan vastentahtoisesti opettajanviran Taiteilijayhdistyksen piirustuskoulussa, koska oli elätettävä oman itsen lisäksi myös vanheneva äiti. Ateneumin kamalat kiviportaat ja opettajuuden raskaus romahduttivat Schjerfbeckin. Hänen jo ennestään heikko terveytensä romahti.
Tuon ajan muotidiagnoosi neurastenia istutettiin myös Schjerfbeckiin. Seurasi parantolamatkoja Norjaan ja sittemmin muutto Hyvinkäälle, pois Helsingin taidekahinoista ja poliittisesta kuohunnasta. Liki parinkymmenen vaikean vuoden jälkeen vasta 1910-luvulla Schjerfbeckin arvostus alkoi nousta. Tästä on paljolti kiittäminen taidekauppias Gösta Stenmania, joka tarjosi monenlaista apua. Myös ystävyys parikymmentä vuotta nuorempaan Einar Reuteriin avasi Schjerfbeckin umpiota.
Ystävyys Einar Reuteriin alias H. Ahtelaan on sinänsä todella mielenkiintoinen. Schjerfbeckin puolelta se vaikuttaa selvältä rakastumiselta tähän komeaan taiteilijaan ja kirjailijaan. Kun Reuter sitten avioitui, se oli suuri shokki ja pettymys Schjerfbeckille. Kirjassa on liikuttavaa kirjeenvaihtoa näiden kahden välillä. Kun shokista oli selvitty molemmin puolin, näiden kahden ystävyys jatkui Schjerfbeckin kuolemaan asti.
Ystävyys Einar Reuteriin alias H. Ahtelaan on sinänsä todella mielenkiintoinen. Schjerfbeckin puolelta se vaikuttaa selvältä rakastumiselta tähän komeaan taiteilijaan ja kirjailijaan. Kun Reuter sitten avioitui, se oli suuri shokki ja pettymys Schjerfbeckille. Kirjassa on liikuttavaa kirjeenvaihtoa näiden kahden välillä. Kun shokista oli selvitty molemmin puolin, näiden kahden ystävyys jatkui Schjerfbeckin kuolemaan asti.
Schjerfbeckin terveys oli aina heikko, hän sairastui alituisesti flunssiin ja influenssiin, joutuen viikoiksi vuoteenomaksi; lapsuudessa putoamisessa saatu lonkkavaiva haittasi liikkumista; runsaat kuukautiset aiheuttivat anemiaa ja heikkoutta. Viiteentoista vuoteen hän ei jaksanut matkustaa Hyvinkäältä Helsinkiin, äidin ja taloudenhoito veivät viimeisetkin voimat eikä niitä juuri maalaamiselle riittänyt. Väsynyt taiteilija luki lohdukseen paljon maailmankirjallisuutta ja tutki Reuterin hänelle lähettämiä taidekirjoja. Ystävällinen taidekauppias Stenman myös kiikutti kuuluisien taiteilijoiden töitä Hyvinkäälle katsottavaksi. Mutta täydellinen erakoituminen on myytti: taiteilijasisaret kävivät vierailuilla ja kirjeenvaihto oli todella vilkasta.
 |
| Punainen pää 1915 / CC BY-SA 3.0 |
Syksyllä 1917 oli Ateneumissa ensimmäinen Schjerfbeckin yksityisnäyttely, joka oli arvostelu- ja myyntimenestys. Alituiset rahahuolet helpottivat hiukan. Vaikeuksista huolimatta Schjerfbeck oli sitkeä ja taiteessaan tinkimätön: hän kulki eteenpäin valitsemallaan pelkistetyllä ja modernilla tiellä. Schjerfbeck luopui yksityiskohdista, työt ovat luonnosmaisia, yhtenäisin sumuisin väripinnoin. Niissä on olennaisin, mallin sielu.
Helene kertoi alun vastenmielisyyden jälkeen maalaavansa miltei tiedostamatta, torjui ajatukset hyräilemällä tai toistelemalla puoliääneen runoa, joka antoi työlle rytmin. Maalatessaan taiteilija hänen mielestään ajattelikin vain rytmeillä, väreillä, tooneilla ja pinnoilla, hänen sielunsa primitiivinen kerros työskenteli. Malaaminen oli tunnetyötä, siihen ei tarvittu filosofiaa, metodeita eikä teorioita, mutta saavuttaakseen ilmaisun tunteelleen oli mentävä ekstaasiin saakka, uhrattava kaikki. Helene maalasi niin kuin maalasi sen vuoksi, ettei voinut tehdä toisin.
Konttisen Oma tie on riipaisevaa luettavaa huippulahjakkaan naistaitelijan elämästä. Elämästä, jossa naistaiteilijan ongelmat miesten hallitsemassa taidemaailmassa kärjistyivät ja tuon ajan naisille asetetut roolit riitelivät palavan maalaamisenhalun kanssa. Tuskastuttava, koko elämänmittainen sairastelu ja tyttären velvollisuudet veivät voimia, mutta silti Schjerfbeck jaksoi luoda unohtumatonta taidettaan, omasta näkemyksestään tinkimättä. Upea teos!
Seuraavaksi voisikin lukea Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta 2014, jossa hän kertoo tästä huikeasta nelikosta: Helene Schjerfbeck - Maria Wiik - Ada Thilén - Helena Westermarck.
Helene kertoi alun vastenmielisyyden jälkeen maalaavansa miltei tiedostamatta, torjui ajatukset hyräilemällä tai toistelemalla puoliääneen runoa, joka antoi työlle rytmin. Maalatessaan taiteilija hänen mielestään ajattelikin vain rytmeillä, väreillä, tooneilla ja pinnoilla, hänen sielunsa primitiivinen kerros työskenteli. Malaaminen oli tunnetyötä, siihen ei tarvittu filosofiaa, metodeita eikä teorioita, mutta saavuttaakseen ilmaisun tunteelleen oli mentävä ekstaasiin saakka, uhrattava kaikki. Helene maalasi niin kuin maalasi sen vuoksi, ettei voinut tehdä toisin.
Konttisen Oma tie on riipaisevaa luettavaa huippulahjakkaan naistaitelijan elämästä. Elämästä, jossa naistaiteilijan ongelmat miesten hallitsemassa taidemaailmassa kärjistyivät ja tuon ajan naisille asetetut roolit riitelivät palavan maalaamisenhalun kanssa. Tuskastuttava, koko elämänmittainen sairastelu ja tyttären velvollisuudet veivät voimia, mutta silti Schjerfbeck jaksoi luoda unohtumatonta taidettaan, omasta näkemyksestään tinkimättä. Upea teos!Seuraavaksi voisikin lukea Konttisen kirjan Taiteilijatoveruutta 2014, jossa hän kertoo tästä huikeasta nelikosta: Helene Schjerfbeck - Maria Wiik - Ada Thilén - Helena Westermarck.
Riitta Konttinen
Oma tie - Helene Schjerfbeckin elämä
Otava 2004
*****
Kirjastosta
