Paolo Giordano - Jopa taivas on meidän

Jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto.

 

Italialaisen Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän on todella muhkea teos: kaksikymmentä tuntia kuunneltavaa. Romaanin tapahtumaketju alkaa Apulian Speziale-nimisestä kylästä, jossa torinolainen hyvän perheen tytär Teresa viettää kesiään isoäitinsä talossa. Speziale oli isän synnyinkylä, jossa tytön äiti ei halua käydä, mutta joka on Teresalle kuin toinen koti. Eräänä päivänä talon uima-altaassa pärskyttelevät ja kelluvat viereisen maatalon kolme poikaa, luvatta. He ovat Teresan ikäisiä: maatilan isännän Cesaren biologinen poika Nicola, isännän siskon poika Bern ja orpokodista tullut albiino Tommaso. Pojat tuntuvat aluksi olevan sydänystäviä ja kuin veljiä keskenään, mutta vähitellen heidän keskinäiset kaunansa kuitenkin paljastuvat.

Teresa ja Bern ihastuvat teini-ikäisinä toisiinsa, mutta Bern ei pysty sitoutumaan niin nuorena ja tiet eroavat. Vuosia myöhemmin he kuitenkin lyöttäytyvät taas yhteen ja asuvat avoparina, mutta menevät naimisiinkin - syystä. Bern on kompleksinen persoona ja lukenut paljon. Hän rakastaa lapsia yli kaiken, mutta kuukausien yrittämisen jälkeenkään ei lasta ala kuulua. Oman biologisen lapsen hankkiminen on Bernille pakkomielle ja lopulta turvaudutaan hormonikorvaushoitoihin ja kiovalaisen lapsettomuusklinikan apuun.

Muhkeassa romaanissa on paljon käänteitä. Cesare kasvatti pojat Herran nuhteessa päivittäisellä raamatunluvulla, rukouksilla ja keskusteluilla tammen alla. Kun Cesare joutuu lähtemään maatilaltaan, Teresa, pojat ja heidän tyttöystävänsä valtaavat sen. Eletään kommuunissa ja omavaraistaloudessa maata viljellen, ja Teresa menettää mummonsa perinnön. Jotain hurjaa ja traagista oli tapahtunut poikien nuoruudessa kun Teresa ei ollut kuvioissa. Siihen liittyi albanialaistaustainen tyttö Violalibera. Vasta vuosien jälkeen Teresa saa kuulla, mitä tapahtui alkoholisoituneen Tommason avatessa hänelle poikien kuvottavia hölmöilyjä. Bernistä tulee vuosien myötä luontoaktivisti, joka haluaa suojella ikivanhoja oliivipuita. Erään riehakkaaksi äityneen mielenosoituksen jälkeen Bern joutuu pakenemaan ja päätyy Islantiin, jonne Teresa jäljittää hänet. Heidän kohtaamisensa on kaunis ja traaginen.

Minun tunteeni kirjan suhteen ovat kaksijakoiset, ja tiedostan olevani yksin näiden mietteitteni kanssa, sillä arviot ovat olleet ylistäviä. Sujuvasti kirjoitettu, mutta Giordanon charmi ei purrut nyt minuun. Onhan se muhkea lukuromaani, jossa päähenkilöiden kohtalot ovat traagiset ja kerronta yksityiskohtaista, mutta en ole kovinkaan ihastunut tämäntapaisiin tiiliskiviin, joissa tapahtuu vaikka ja mitä. Jokaisella ihmisellä on kohtalonsa ja romaanin Teresan kohtaloksi koitui Spezialen kylä ja elämänikäinen rakkaus Berniin. Nainen antoi kaikkensa rakkaudelleen, luopui siististä kaupunkielämästä, akateemisesta urastaan ja perinnöstään. Toki onneakin oli. Kirjan loppu oli lohdullinen: elämä jatkuu, uusi alkaa ja Teresan ja Tommason ystävyys on ja pysyy.

Paolo Giordano - Jopa taivas on meidän

Alkuteos Divorare il cielo 2018
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä

Kansi Laura Noponen
Aula & Co 2021
Äänikirjan kertoja Anna Kuusamo
____________________

Jopa taivas on meidän kertoo koskettavalla tavalla nuoruudesta, unelmista ja rakkaudesta – sekä niiden katoamisesta. Paolo Giordano on rakentanut lukuromaaniinsa upean miljöön, monitasoiset henkilöhahmot sekä juonen, joka pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Kaiken ytimessä on unohtumaton tarina oman merkityksen etsimisestä sekä rakkauden siteestä ihmisten välillä.

Paolo Giordano on kansainvälisesti tunnettu italialainen kirjailija ja teoreettisen fysiikan tohtori. Hän on tullut tunnetuksi muun muassa esikoisromaanistaan Alkulukujen yksinäisyys, joka oli kansainvälinen menestys ja josta tehtiin myös elokuva. 

Väinö Blomstedt Halosenniemessä

Kuvia Halosenniemestä ja vähän tarinaa Väinö Blomstedtista. Halosenniemen kesänäyttely juhlistaa Pekka Halosen (1865-1933) ja Väinö Blomstedtin (1871–1947) ystävyyttä. En tuntenut entuudestaan Väinö Blomstedtin maalauksia enkä hänen tekstiilitöitään, joten näyttely oli mielenkiintoinen.  Lopussa linkit museon videoihin, jotka perehdyttävät Blomstedtin elämään ja tekstiilitöihin. 

Sisätiloista sai nyt hämmästyksekseni ottaa yleiskuvia, mutta ei kuvia maalauksista, siksi etsin tähän netistä pari vapaasti julkaistavaa Blomstedtin työtä. Sisäkuvat ovat vähän pimeitä, harmi. Näyttely on avoinna 29.8.21 asti, minkä jälkeen Halosenniemi sulkeutuu remontin vuoksi.

Pompeiji, 1900

Halonen ja Blomstedt tutustuivat Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuonna 1888 ja myöhemmin yhteinen taival jatkui muun muassa Pariisin ja Italian matkoilla. Kotimaassa kumpikin taiteilija osallistui aktiivisesti Päivälehden Nuori Suomi -piirin toimintaan ja joulualbumien kuvittamiseen. Näyttelyn nimenä on sitaatti Suomen valtion stipendiaatteja, kippis siis!, joka on peräisin Blomstedtin kirjeestä Haloselle keväällä 1893, kun molemmat taiteilijat saivat 3000 markan valtion apurahan ulkomaamatkaa varten. Kummankin taiteilijan kohdalla tämä Pariisin matka oli merkittävä; ystävykset siirtyivät yhdessä työskentelemään juuri Tahitilta palanneen Paul Gauguinin ateljeehen.

Blomstedt toimi myös Suomen Käsityön Ystävien taiteellisena johtajana suunnitellen 

kuvakudoksia ja ryijyjä. Suomen Käsityön Ystävien verkkokaupasta on edelleen tilattavissa 

Blomstedtin suunnittelemia töitä, mm. Sudenkorento-tyyny ja Hevoset-ryijy.

Blomstedt: Lepänkuorija, 1892

Blomstedt: Episodi Kalevalasta. Kullervo kaivertaa tammen runkoon, 1897

Jan Blomstedt kertoo videolla isosedästään Väinö Blomstedtista.

Väinö Blomstedtin tekstiilitöistä, video.

Halosenniemi on minulle mieluinen retkikohde, joka siis sulkeutuu muutamaksi kuukaudeksi 

syksyllä remontin vuoksi. Tämä näyttely avoinna 29.8. asti.

Tatiana Tibuleac - El verano en que mi madre tuvo los ojos verdes

Mi madre me había apartado de un puntapié como a un perro 

cuando yo estaba dispuesto a ser un perro solo por sus caricias.

Äiti oli potkaissut minut pois luotaan kuin koiran, 

ja minä olin valmis koiraksikin saadakseni häneltä hellyyttä.

 

Huomasin espanjankielisenä äänikirjana tämän moldovalaiskirjailija Tatiana Tibuleacin esikoisteoksen, jonka kansi on upea ja dramaattinen. El verano en que mi madre tuvo los ojos verdes (Kesä jolloin äidin silmät olivat vihreät) on käännetty espanjaksi, ranskaksi ja saksaksi. Kirjailijan toinen romaani El jardín de vidrio (Lasinen puutarha) voitti EU:n kirjallisuuspalkinnon vuonna 2019 ja se on käännetty espanjaksi ja ranskaksi.

Romaanin minäkertoja on Aleksy, joka sanoo itseään hulluksi, ja mieleltään järkkynyt hän onkin. Lapsuuden traumat ja hylkäämiskokemus olivat sitä luokkaa, että hän on mennyt rikki. Itäeurooppalaissyntyinen perhe asuu Lontoossa, mutta isä hylkäsi perheensä jo pojan ollessa pieni, tyhjensi kodin ja pikkusiskokin kuoli. Äiti suri niin kovin tyttärensä kuolemaa ja elämäntilannettaan, ettei lamaantuneena kyennyt rakastamaan poikaansa eikä suomaan tälle huomiota. Aleksy on käynyt vammaisten ja ongelmalasten koulua eikä nyt teini-ikäisenä osaa muuta kuin raivota ja vihata. Aikuiseksi tultuaan  Aleksystä on tullut rikas ja maailmankuulu taiteilija. Jos on hullu ja rikas, voi tehdä mitä haluttaa, sanoo Aleksy. Käsittelemättömät lapsuustraumat verottavat kuitenkin hänen luomiskykyään ja psykiatrinsa kehoituksesta Aleksy palaa muistoissaan äitinsä kanssa Ranskan maaseudulla viettämäänsä viimeiseen kesään.

Aquella mañana en que la odiaba más que nunca, mi madre cumplió treinta y nueve años. Era bajita y gorda, tonta y fea. Era la madre más inútil que haya existido jamás. Yo la miraba desde la ventana mientras ella esperaba junto a la puerta de la escuela como una pordiosera. La habría matado con medio pensamiento. Junto a mí, silenciosos y asustados, desfilaban los padres. Un triste hatajo de perlas falsas y corbatas baratas, venido a recoger a sus hijos defectuosos, escondidos de los ojos de la gente. Al menos ellos se habían tomado la molestia de subir. A mi madre yo le importaba un pimiento, al igual que el hecho de que hubiera conseguido terminar unos estudios.

Suomennettuna suunnilleen näin: "Sinä aamuna, jolloin vihasin häntä enemmän kuin koskaan, äitini täytti kolmekymmentäyhdeksän. Hän oli lyhyt ja lihava, tyhmä ja ruma. Hän oli maailman surkein äiti. Katsoin ikkunasta, kun hän odotti koulun portin vieressä kuin kerjäläinen. Olisin tappanut hänet helposti. Toisten vanhemmat ohittivat minut hiljaa ja peloissaan. He olivat surullinen joukko tekohelmiä ja halpoja solmioita noutamassa ihmisten silmiltä piilotettuja viallisia lapsiaan. Mutta he olivat edes vaivautuneet kiipeämään portaat ylös. Minä en kiinnostanut äitiäni tippaakaan, eikä sekään, että olin onnistunut saamaan opintoni päätökseen."

Teos alkaa dramaattisesti yllä olevalla Aleksyn vihapuuskahduksella ja viha, katkeruus ja raivo huokuvat lähes joka sivulta. Aleksy vihaa äitiään silmittömästi. Äiti on ruma ja lihava, hänessä ei ole mitään kaunista paitsi vihreät silmät. Kaverit lähtivät Amsterdamiin, mutta Aleksyn oli lähdettävä äitinsä kanssa viettämään kesää Ranskan maaseudulle. Jossain vaiheessa äiti paljastaa pojalleen, että sairastaa terminaalivaiheen syöpää, mutta ei tämä tieto Aleksyä lepytä - viha on ja pysyy.

Viikkojen kuluessa äiti laihtuu ja Aleksyn on tunnustettava, että äiti näyttää nätimmältä ja hänen vihreät silmänsä loistavat edelleen. Äiti ja poika kävelevät kylässä, käyvät torilla ja puhuvat suhdettaan selväksi. Äidin voinnin heiketessä poika pesee ja pukee, syöttää ja hoitaa äitiään. Lopun lähetessä heillä on joskus jopa keveää iloa. Vähä kerrassaan syntyy sovinto menneisyyden kanssa.

Mi madre parecía una planta de interior sacada al balcón. 

Yo parecía un criminal lobotomizado. Éramos, al fin, una familia.

Äitini näytti parvekkelle viedyltä viherkasvilta.

Minä lobotomoidulta rikolliselta. Olimme perhe, lopultakin.

Kirja on brutaalin kaunis. Aleksyn silmitön viha ja katkeruus on sanoitettu upeasti, jopa runollisesti. Päiväkirjanomaisissa  teksteissä Aleksy tunnustaa ikävöivänsä äitiään joka päivä ja hän on muuttanut samaan ranskalaiseen kylään, jossa tuottaa maalauksiaan maailman tärkeimille galleristeille. Teos on kerännyt paljon kehuja ja Tibuleacia on ylistetty, eikä suotta. Kuuntelin sydän syrjällä suoraa ja brutaalia tekstiä, josta kuuluu Aleksyn sairas mieli. Äitiys on Moldoviassa (niin kuin monissa kulttuureissa) pyhä asia eikä huonoakaan äitiä ole soveliasta kritisoida, sanoi Tibuleac jossain haastattelussa. Tibuleacin toinen romaani löytyy espanjaksi e-kirjana ja sen lukeminen kiinnostaa myös.

Tatiana Tibuleac - El verano en que mi madre tuvo los ojos verdes

Alkuteos Vara în care mama a avut ochii verzi 2017
Impedimenta 2020, Storyside 2021
Äänikirjan kertoja Miquel García
_______________

Tatiana Tibuleac (b. 1978) is a Moldovan-Romanian writer. She was born in Chisinau and studied journalism and communications at Moldova State University. She first gained renown for her "True Stories" column which appeared in the Flux newspaper in the mid-1990s. She also worked as a TV reporter and news anchor in Chisinau. She moved to Paris in 2008.

She published her first book Fabule Moderne (short stories) in 2014, and her first novel Vara în care mama a avut ochii verzi in 2017. The novel won multiple literary prizes and has been translated into French and Spanish. Her second novel Grădina de sticlă won the EU Prize for Literature