Maritta Lintunen - Boriksen lapset

Suomalaisilla ja venäläisillä on yhteistä historiaa, jonka menneet kipukohdat hiertävät yhä. Novellikokoelmassaan Boriksen lapset Maritta Lintunen tarttuu rohkeasti meidän hankaliin naapuruussuhteisiin. Pidin siitä, että novellien tulokulmissa oli erilaisuutta ja ne ajoittuivat myös sotavuosista nykypäivään. Itse olen evakkosukua ja tunnustan saaneeni epäilevän suhtautumisen venäläisiin kodin perintönä. Venäläisiä ei katsottu lapsuudessani hyvällä, kun heille oli menetetty kotikunnaat, muistoissa hohteleva Karjala ja rakas Viipurikin. Muutamasta novellista hiukan enemmän, jotta aiheiden kirjo tulee esiin.

Niminovelli Boriksen lapset kertoo Lahden konservatorion arkistossa työskentelevästä nuoresta naisesta, joka kiinnostuu intensiivisesti Sulo Huttusen arkistoitavista papereista. Sulon päiväkirja vuodelta 1935 kertoo hänen viulunsoiton opiskelustaan Viipurin musiikkiopistossa, jota johti tiukka armenialaissyntyinen Boris Sirpo, todellinen henkilö. Päiväkirja kertoi myös pienestä viulistitähdestä Heimo Haitosta, joka oli Boriksen kasvatti. Haitosta jälkipolvi tietää enemmän, mutta Sulon mystiseen katoamiseen ennen sotaa ei tullut selvyyttä. 

Novelli Luupartio on hirtehinen tarina, jossa Ojanen niminen mies on etsimässä isoveljensä Eskon luita rajantakaisessa Karjalassa. Ryhmässä ovat kokeneet luupartiomiehet Andrei ja Nikolai sekä tulkki. Etsintä keskitetään sodassa kadonneen Eskon tuntolevyn löytöpaikalle. Löytyy pari nappia, vyö ja joukko luita, mutta vain kallon puolikas. Suomessa tehdyn dna-testin tuloskin on ikävä, mutta Ojanen keksii keinon, joskin groteskin, haudata Esko ’kokonaisena’ kotimaan multiin.

Oma isäni ei koskaan halunnut matkustaa Venäjälle, mutta pontevat lastenlapset ovat ylipuhuneet 95-vuotiaan Ossin entisiä kotikontuja katsastamaan Heinjoelle. Novellissa Sirpaleet moderni mainosnainen Tiina alkaa miekuttaa eli puhua mie ja sie kuin olisi puhunut niin koko ikänsä. Sinisellä Ladalla ryttyytetään ja konkurssin tehneen Topi-veljen välilevytyrä kipuilee. Jättiputkiviidakon takaisesta tunkiosta löytyy isoisän ja isoäidin häälahjaksi saaman kahviserviisin sirpaleita, sinivalkoisia kuin Suomi itte. 

'Mie sen perkelleen hiälahjakaluston kävin silipomassa tunkijoon viimestä kuppia myöten.’ Ne oli äitin ensmäiset sanat kun palasin hartiat siteissä soasta kottiin. Kahentoista hengen Arapian kahvikalusto tuntu olleen äitille soan raskain menetys. Ja niistä kahvikuppiloista myö isän kanssa saatiin kuulla vuojesta toiseen sammaa loputonta itkuvirttä. Isä tunnusti miulle kerran saunanlautteilla asian, jota on vaikkeeta kenenkään muun ymmärtää. Äiti mänetti kuppiloihe mukana myös älynsä.

Nykypäivän maahanmuuttajan todellisuuteen vie novelli Kurjet. Jarin venäläinen vaimo Irina on koulutukseltaan ydinfyysikko, mutta Suomessa hän saa töitä vain marketin kassana. Pariskunta on katsomassa myytävänä olevaa huonokuntoista rintamamiestaloa. Talon emäntä Aino ei tykkää Irinasta eikä halua myydä taloa venäläisille.  Entisten vihollismaiden välillä on näkymätön muuri, jonka voi murtaa vaikka rakkaus venäläiseen musiikkiin. Jumalainen Dima, Dimitri Horotovsky, saa taivaallisella baritonillaan kummankin naisen kyyneliin ja yllättävä yhteisymmärrys talon suhteen syntyy.

Novelli Darja näyttää, miten some voi yhdistää ihmisiä yllättävästi. Alina Karhu niminen nainen on julkaissut isoisän kuvan Facebook-sivullaan. Mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Tytär ihmettelee, kun iäkäs äiti käy kuumeisesti läpi valokuviaan ja näköjään isoisä on omistanut valokuvansa jollekin Darjalle. Löytyy poika ja pojantytär, ja isoisä paljastuu tyttärentyttären silmissä epärehelliseksi pukiksi kun salatut rakkaussuhteet tulevat somen kautta julki ja suvun jäljellä olevat kolme naista lähentyvät. 

Novellikokoelman mottona on Edith Södergranin runon säkeet: Mutta yhden olen löytänyt ja yhden totisesti voittanut - tien maahan jota ei ole. Södergran oli syntynyt Pietarissa ja asui Karjalan kannaksella Raivolassa. Siellä on Södergranin hauta ja hautamuistomerkki. Novellissa Neljän tuulen portti nainen kokee déjà vun: Södergranin kuolinpäivänä hän on katsomassa myytävänä olevaa taloa, jonka ympärillä huojuvat Edithin Raivolan koivut.

Liikutuksen utu sumensi silmät. Edith kuoli 24.6. Hitaasti seurasin pitkässä heinässä kaalovaa miestä. Imin sisääni ruusun, sireenin ja koivun huumaavaa tuoksua. Kermanvalkoista, lilaa, helakanvihreää. Nurkalla pysähdyin, vilkaisin vielä kerran pilvilatvaisia puita. Täällä ne huojuvat, sinun koivusi, kuiskasin järkyttyneenä.

Maritta Lintusen novellikokoelma Boriksen lapset pitää sisällään erinomaisen selkeitä, elävällä ilmaisulla kirjoitettuja ja aiheiltaan vaihtelevia novelleja, joita lukiessa voi miettiä omaa suhdettaan venäläisiin ja venäläisyyteen. On hyvä muistaa, että Suomessa asuu paljon venäläisiä, ja venäjä on selvästi yleisin vieras kieli, jota puhui vuonna 2019 äidinkielenään lähes 82 000 henkilöä.

Maritta Lintunen - Boriksen lapset

Kansi Mika Wist

Wsoy 2021

Äänikirjan lukija Vappu Nalbantoglu 

_______________

Maritta Lintunen (s. 1961) on kirjailija, koulutukseltaan musiikin maisteri. Hänen runojaan ja novellejaan on ilmestynyt antologioissa ja kirjallisuuslehdissä englanniksi, ruotsiksi, unkariksi, udmurtiksi, hollanniksi, saksaksi, venäjäksi ja portugaliksi.

Novelli Piinaviikko kokoelmasta Ovisilmä valittiin vuoden 2012 Best European Fiction -kokoelmaan (Dalkey Archive Press, USA).