Edelfelt Pariisissa

Kiitän Kirjasähkökäyrän Maita tästä loistavasta kirjavinkistä. Edelfelt Pariisissa on isokokoinen ja upein taidekuvin kuvitettu Turun taidemuseon näyttelykirja. Suuri Edelfelt-näyttely oli kesäkauden 2001 Turussa, josta se siirtyi syksyksi Tikanojan taidekotiin Vaasaan. Kirjoittajat ovat kaikki alansa huippuja, taidehistorioitsijoita ja Edelfeltin taiteen tuntijoita ja tutkijoita. Teoksen alussa on kuusi kiinnostavaa esseetä näiden naisten kirjoittamina. Sitten seuraavat teosesittelyt ja biografiatiedot.

Marina Catani - Edelfelt Pariisissa. Karriääri, elämä ateljeessa ja mallit

Edelfeltistä tuli hyvin pariisilainen. Hänhän puhui sujuvasti ranskaa jo kaupunkiin ensimmäisen kerran tullessaan ja vietti kaupungissa suuren osan elämästään. Edelfeltinkin ateljeesta muodostui seurapiiriateljee, jonka hän sisusti kauniisti ja boheemisti, mm. tuolloin muodissa olleilla japanilaisilla sermeillä. Siellä tapasivat taiteilijat, mallit, keräilijät, kriitikot, kirjailijat, taide- ja värikauppiaat sekä vierailijat kotimaasta. Suomalaiselle Pariisin-matkaajalle kuului usein ohjelmaan käynti Edelfeltin ateljeessa. 

Edelfelt käytti elinaikanaan yli sataa mallia. Mallien suhteen tärkein tietolähde on ollut Edelfeltin ystävä Ville Vallgren. Parhaiten tunnemme ehkä kauniin ja sensuellin Virginien, josta Anna Kortelainen on kirjoittanut samannimisen kirjan. Sitten oli kaunis Antonia Bonjean, johon Edelfelt oli hyvin ihastunut, mutta Antonia lähti amerikkalaisen taiteilijan matkaan. Kirjassa on hupaisa taiteilijan kirjeen sitaatti nuoren Thérèse Lainvillen hiprakasta kosteissa juhlissa (s. 18). Nimeltään tuntemattomasta ruskeaveriköstä taiteilija maalasi aivan ihastuttavia pastellitöitä, mutta tämä kaunotar menehtyi nuorena keuhkokuumeeseen. Olihan heitä, joskin Edelfelt toteaa kirjeessään:  En välittäisi enää maalata 'des petites femmes', se on vaarallista lahjakkuudelle. Pikkunätti taiteilu ja ihan erityisesti 'les petites femmes' saavat minut voimaan aivan kauhean pahoin. Mutta sensuellit pikkupariisittaret myivät hyvin.

Anna Kortelainen - Vaarallinen pariisitar

Esseessään Kortelainen kertoo miten vallankumousten naiskansalaisesta tuli erotisoitu pikku pariisitar, koko kaupungin symboli. Koko Pariisin kaupunki seksualisoitiin 1800-luvulla. Runoilijoiden teksteissä Pariisi oli sekä kuningatar että prostituoitu - yhtä kaikki, Pariisi oli nainen.

Marie-Sofie Lundström - 'Espanjalainen' almu. Espanjalaisvaikutteet Edelfeltin taiteessa
Edelfelt kävi Espanjassa vuonna 1881: Madridissa, Toledossa ja Andalusian eri kaupungeissa. Hispanismi oli hyvin suosittua ja Edelfelt ihaili Pradossa Velázquesin töitä. Tuo matka poiki myös tämän tanssivan nuoren mustalaistytön, joka on epätavallisen värikäs Edelfeltin työksi.

Kuva: Kaleva
Tanssiva Gitana I, 1881. 65 x 54 cm, öljy kankaalle. Yksityiskokoelma.

Laura Gutman - 147, Avenue de Villiers

Essee valottaa Edelfeltin Pariisin taidemaailman valloitusstrategiaa ateljeiden osoitteiden valossa. Edelfelt hivuttautui vähän kerrassaan arvostetuille alueille. Avenue de Villiersin ateljee oli taiteilijalla 25 vuotta, hänen kuolemaansa asti. Talo oli ateljeetalo ja siellä asuivat mm. hyvät ystävät Dagnan-Bouveret ja Gustave Courtois.

Elina Anttila - Suomalainen Edelfelt ja Pariisi

Edelfeltin Haikossa maalamia suomalaisia kansankuvauksia oli esillä Salongissa. Ne kiinnostivat yleisöä ja kriitikoita eksoottisuudellaan. Mielenkiintoista tekstiä mm. Lapsen ruumissaaton, 1879 värityksestä: ... vaikka juhlapuku oli tavallisesti musta - ei vain hautajaisissa, vaan myös muissa tilaisuuksissa, jopa häissä - Edelfelt on korostanut pohjoista ja merellistä väritystä naisväen sinisillä asuilla ja valkeilla asusteilla.

Tuulikki Kilpinen - Impressionismin imussa, tutkimus Albert Edelfeltin Pariisin Luxemburgin puistosta -maalauksesta

Ansioitunut pitkän linjan konservaattori kertoo tässä teosten tutkimisen nykytekniikoista. Työryhmä Catani - Kilpinen selvittää Edelfeltin 'työhuonekäytäntöä' eli luomisprosessin kulkua luonnoskirjojen luonnosten ja nykytekniikoiden avulla. Verrataan ao. teoksen akatemiamaalauksen vs impressionistisen tyylin tyyppipiirteitä. Lopputulema on, että Edelfelt ei ole puhdas impressionisti: ... impressionistisesta luonteesta huolimatta Edelfelt ei ole impressionisti. Maalaus (Luxemburgin puistossa) edustaa kuitenkin tutkimukseni perusteella impressionismin viilennettyä pohjoista juonnetta. ... Edelfelt maalasi uransa aikana monia teoksia, jotka täyttävät impressionismin tyyppipiirteet.

Tavallista Edelfeltin ihailijaa eivät nuo akateemiset kysymykset juuri hetkauta, joskin kiinnostavia ne ovat. Edelfelt Pariisissa on ihastuttava ja upea tietokirja, jonka esseet ja teosten esittelyt antoivat taas lisänäkemystä Edelfeltin taiteesta. Taiteilijan kirjeitten lukuisia sitaatteja oli ihana lukea. Siksipä kiinnostaisi Kortelaisen teos Niin kutsuttu sydämeni: Albert Edelfeltin kirjeet äidilleen 1873-1901 tai tämä: Albert Edelfeltin fantasmagoria: nainen, Japani, tavaratalo.

Edelfelt Pariisissa
Anttila Elina, Catani Maria, Gutman Laura,
Kilpinen Tuulikki, Kortelainen Anna, Lundström Marie-Sofie

Turun taidemuseon näyttelyjulkaisu 2001

*****
Kirjastosta

Tässä linkki lukemiini kirjoihin, jotka käsittelevät Albert Edelfeltiä tavalla tai toisella:
Raija Oranen - Ackté
Enni Mustonen - Emännöitsijä
Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi
Mila Teräs - Jäljet
Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha, Albert Edelfeltin Haikko
Anna Kortelainen - Virginie
Eppu Nuotio & Pirkko Soininen - Nainen parvekkeella

Raija Oranen - Ackté

Orasen fiktiivisessä elämäkerrassa yli kuusikymppinen Aino Ackté (1876-1944) muistelee ja kirjoittaa elämästään jatkosodan aikana. Hän kaipaa silloista aviomiestään kenraali Bruno Jalanderia, joka on Euroopassa sotatilanteiden vuoksi. Mutta ennenkuin tähän seesteiseen hetkeen on edetty on eletty myrskyisää elämää. On saavutettu suitsutusta ja menestystä huippurooleissa; on maistettu loistoa ja ylellisyyttä; mutta on myös taisteltu kynsin hampain asemasta ja kärsitty karvaita epäonnistumisia; on itketty yöt läpeensä yksinäisyyttä ja mitättömyyden tunteita, koettu kolauksia rakkaudessa.

Ackté saapui Pariisiin äitinsä Emmyn kanssa menestyksen hurmio mielessä, vain 18-vuotiaana. Hänen sopraanonsa olikin ilmiömäinen ja äidin luotsatessa tytär sai Ranskan parhaat laulunopettajat. Kiinnitys Pariisin oopperaan kuudeksi vuodeksi oli huikea saavutus. Nuoresta laulajattaresta tuli Pariisissa sensaatio joka lumosi ja joka täytti katsomot. Ackté oli jo Suomessa rakastunut tulevaan poliitikkoon Heikki Renvalliin ja seurusteli vakavissaan, mutta avioliittoa lykättiin molempien opintojen ja urien vuoksi.

Alkuaikoina Pariisissa äiti Emmy oli tytärtään kohtaan aivan kaamea: mitätöi, läksytti, pomotti ja vahti kaikin tavoin. Oliko hän niin katkeroitunut siitä syystä, että oma laulajanura kariutui raskaaksituloon ja äitiyteen, syyttikö hän tytärtään elämänsä katkerimmasta pettymyksestä? Tosin äiti entisenä menestyneenä mezzosopraanona tiesi mitä menestyvä ura vaati. Äiti ja tytär kävivät toistensa hermoille siihen malliin, että nuori Ackté passitti tämän kotiin Helsinkiin. Kun äiti oli lähtenyt seurasi vapaampia aikoja ja myös illanviettoja Pariisissa asuvien suomalaistaiteilijoiden kanssa.

Oranen kutoo romaanissa kiihkeän rakkaussuhteen Acktén ja Albert Edelfeltin välille, sillä kirjailija uskoo vakaasti, että Edelfelt oli Acktén Glory-tyttären isä - ei sulhanen Heikki Renvall, jonka kanssa solmittiin pikaisesti avioliitto. Voi olla, tai sitten ei. Pitäviä todisteita puolesta tai vastaan ei ole, vaikka hurja huhumylly pyöri Helsingissäkin.  Joka tapauksessa nämä kaksi Suomen kuuminta kulttuuripersoonaa tapasivat Pariisissa usein ja Edelfelt maalasi Acktésta useita upeita muotokuvia.

Richard Straussin Salomena

George Grantham Bain Collection

Orasen Ackté on aikamoinen pakkaus. Hänen kielenkäyttönsä on hyvin rempseää ja hän saa vielä kypsällä iälläkin itkupotkuraivareita. Sopraanon työkaluna on oma ääni, ja olikin hurjaa lukea mihin epätoivoon esiintyvä taiteilija joutui kun ääni reistaili.  Kurkistamme Pariisin oopperan kulissien taakse, missä pelataan armotonta peliä suosiosta ja taistellaan rooleista, joita jaettaessa johtajien rakastajattaret ovat usein etusijoilla.  Saamme tietää että rahalla ostettiin aploodit, hyvät kritiikit ja suotuisat lehtijutut. Pääsemme myös upeisiin ja ylellisiin juhliin, joissa silkki kahisee ja samppanja virtaa.

Oranen kertoo tämän suuren diivan elämänvaiheista eloisasti ja kiinnostavasti, ja oopperamusiikki aarioineen tulee tutummaksi. Orasen Ackté on hyvin inhimillinen henkilö, temperamenttinen mutta herkkä nainen, joka uhrasi paljon piiskaavalle kunnianhimolleen. Puoliso Heikki ja lapset Glory (s. 1901) ja Mies (s. 1908) olivat Helsingissä, kun Aino viiletti maailmalla kärsien yksinäisyydestä hotellihuoneissa.

Ei ollut minulla tasaisen onnen hetkiä, ei tyytyväisyyttä, ei varmuutta siitä, että tekemäni valinnat olisivat olleet parhaakseni tai kenenkään muunkaan parhaaksi. Minä tein kaiken aikaa niin kuin uskoin että minun täytyy. Tosiasiassa minä tein mitä halusin. Minä vain en tiennyt, mitä loppujen lopuksi halusin.

Satakymmenen vuotta sitten, vuonna 1907 kesä oli oikea kesä, toisin kuin nyt:

Tuo helteinen, hehkuva kesä 1907 on mielessäni kuin sarja valokuvia, joissa itse esiinnyn miltei plastisissa asennoissa eri puolilla Tuurholman päärakennusta ja puistoa. Istun salin nojatuolissa upeassa iltapuvussa vieraitten keskellä, seison terassilla kukkien metisessä tuoksussa, viipyilen avatun ikkunan ääressä vastaleikatun nurmen raikkauden tulvahtaessa kasvoilleni, astelen korot kopisten salista ruokasaliin suuren pöydän ääreen. Kuuluu iloista puheensorinaa, soitetaan kepeää musiikkia, avoimien ikkunoiden ja ovien kautta kantaa sisään puunlehtien kahinaa ja tuulen kuiskuttelua, salongista leviää sikarin, viinin, konjakin, makeisten ja hedelmien tuoksu, ja meri kimmeltää aivan terassin edessä, sinkoaa heijastuksia, väreilee.

Tuo sitaatti vei minut ihaniin kuuman kesän tunnelmiin, kauas tästä koleasta heinäkuun aamusta. Orasen teksti on mukaansatempaavaa ja nautittavaa, hienosti kuvailevaa ja sujuvasti luettavaa. Kyllähän Orasen unelmientäyteinen, menneen maailman ja yläluokan glamour naisiin vetoaa, kohahduttavasta romanssista puhumattakaan. Historiallinen ajankuva heijastuu kirjassa loistavasti, olihan Heikki Renvallilla tärkeä osa taistelussa venäläistoimia vastaan ja Suomen itsenäistymisen puolesta. Ennen tätä Orasen kirjaa en oikeastaan tiennyt paljonkaan Acktésta. Romaanin keinoin Oranen lisäsi yleistietoutta ja viihdytti oikein mukavasti. Ackté oli minun makuuni hiukan liiaksi naisten romaanin oloinen, mutta sopi hienosti kesälukemiseksi.

Muissa blogeissa: Hemulin kirjahylly, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen maa

Raija Oranen

Ackté

Teos 2016

****

Kirjastosta

Enni Mustonen - Emännöitsijä

Emännöitsijä - Syrjästäkatsojan tarinoita #3 / vuodet 1900 - 1905 Idan elämässä

Niinhän siinä sitten kävi, että parikymppinen Ida otti emännöitsijän pestin Albert Edelfeltin ateljeesta - Aino Sibeliuksen kauhisteluista huolimatta. Ateljee sijaitsi Elisabetinkadulla hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Ruokaa ei tarvinnut laittaa, sillä kestitykset tilattiin hienosti Kämpistä. Sen sijaan siivousta, vaatehuoltoa, halkojen kantamista, laskiämpärin tyhjentämistä ja viinikauppareissuja riitti. Albert-herrakin näet viihtyi viftailemassa oman rakkaan herraköörinsä kanssa pikkutunneille ja toi ystävänsä usein jatkoille. Työajoista ei täälläkään ollut tietoa, vaan Ida hyppäsi ja palveli herroja kunnes nämä väsähtivät.

Heittopussina Idaa pidettiin muutenkin. Edelfeltin Pariisin matkojen aikana hänet patistettiin itsestäänselvästi siivoamaan ja auttamaan taiteilijan äidin ja tämän sisarten kotiin, sitten myös Ellan-vaimon uuteen huvilaan Kiloon ja kesäisin Haikon huvilalle. Sibeliusten huusholliin nähden oli se parannus, että rahasta ei ollut pulaa. Edelfelt antoi avokätisesti rahaa talousmenoihin ja Idan vaatteisiin.

Minua miellytti kovin Elisabetinkadun talon asukkaiden yhteishenki: toisia autettiin puolin ja toisin. Toki talosta löytyivät myös ne tavalliset juoruämmät ja arvonsa tuntevat ärhäkät naiset, mutta Ida tuntui viihtyvän Helsingin vilinässä oikein hyvin. Tuleva taidehistorioitsija Edvard Richter asui samassa talossa ja vei Idaa elokuviin, tansseihin  ja taidenäyttelyihin, mutta taas olivat luokkarajat vakavamman seurustelun esteenä. Kansankirjaston sivistävät kirja-aarteet olivat toki Idankin lainattavissa.

Emännöitsijä pyörii tiiviisti Edelfeltin viimeisten aikojen ympärillä. Mustonen kuvaa kuinka sairas ja väsynyt taiteilija oli: hän kärsi vatsahaavasta ja sydänvaivoista. Vain viisikymmenvuotiaana Edelfelt tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi mieheksi, mutta häntä ajoi taiteentekemisen intohimo ja vastuu sitoumuksistaan. Stressiä ei toki lieventänyt huoli sairaalloisesta Erik-pojasta, suru Alexandra-äidin kuolemasta ja taloudellinen vastuu vaurauteen tottuneesta vaimosta sekä sisarten toimeentulosta.

Ja sitten seuraa juonipaljastuksia. Jos et halua tietää, lopeta tähän.

Matkalla Elisabetinkadulle Albert tarttui käteeni ja puristi sitä, kun istuimme vossikanpenkillä. Ilo ailahti sisälläni. Olin jo ehtinyt pelätä, että jokin on muuttunut välillämme. Heti kun talonmies oli saanut kannettua ateljeeriin matkatavarat, Albert veti minut syliinsä ja hukutti suudelmiin. Vasta silloin ymmärsin, miten ikävä meillä oli ollut toistemme syliin.

Yllätyksekseni Mustonen pani Idan rakastumaan Albertiin ja kirjan loppupuoli onkin pitkälti tämän epävarman ja epäsäätyisen rakkauden kuvausta, kaunista toki. Tilannehan oli äärimmäisen vaikea, sillä suhde oli tiukasti salattava Edelfeltin siskoilta, vaimolta, aivan kaikilta. Toisen naisen osa oli väliin hyvinkin kirvelevä, kun Edelfelt aika ajoin lähentyi vaimonsa kanssa tai kun tuli puhe hänen lukuisista rakastajattaristaan.

Edelfeltin kuolemaa edeltävä aika on koskettavasti ja herkästi kuvattu. Ida hoiti sairasta miestä pyyteettä yöt läpeensä, syötti kauravelliä ja juotti seltterivettä. Edelfeltille raskaana oleva Ida-parka saa syrjästäkatsojana seurata tapahtumia eikä pääse edes hautajaisiin, sillä Ellan-vaimo määrää, että hänen on jäätävä Haikon huvilalle panemaan paikat kuntoon.

Ida salaa raskautensa ja päällimmäisenä on ajatus päästä pois ihmisten silmistä ja pakoon Helsingistä. Onnellinen sattuma on taas kerran Idan puolella. Kun hän astuu laivaan matkustaakseen Sipooseen Nytorpin Fiinan luo, samalla laivalla matkustaa entinen Topeliusten sisäkkö Irene-mamselli. Kuultuaan Idan raskaudesta tämä lupaa auttaa ja puhuu asiasta ruotsalaisen taidemaalari Acken kanssa avioituneen Topeliuksen nuorimman tyttären Evan kanssa. Ida matkustaakin sitten Ackejen kanssa Ruotsiin Vaxholmiin ja synnyttää siellä eräänlaisessa ensikodissa pienen tyttären, joka saa nimen Kirsti.

Minun pikkuiseni, nuppuseni, lintuseni, kuiskuttelin lapselle, kun kapaloon kääritty nyytti vihdoin laskettiin kainalooni. Silitin sormenpäilläni nukkaista poskea. Pienet kynnet tuntuivat teräviltä rintaani vasten. - Kirsti, minun pikkuinen Kirstini.

Emännöitsijä oli aivan hurmaavaa luettavaa. Kyllä, muistan toki että tarina on fiktiota, mutta viihdyttävän sarjan on Manninen kehitellyt. Loistavasti hän on löytänyt jokaiseen osaan kiinnostavat tunnetut henkilöt. Ajankuva oli taas niin taidokasta ja elävää, että tuntui kuin olisi itsekin ollut tapahtumien keskellä. Suomalaisten taidepiirien kahinointi tuli kirjassa hyvin esiin kuin myös Edelfeltin kiireinen ja todella kuluttava, juhlien täyteinen elämäntyyli. Loppupuolella oli vähään liikaa chick litiä ja yltiöromanttista vivahdetta. Aluksi vierastin tätä käännettä, mutta hyvinhän se lopulta kokonaisuuteen istui.

Mielenkiinnolla odotan, mitä Ruokarouvassa Idan ja hänen tyttärensä elämässä tapahtuu ja keitä tunnettuja kulttuurihenkilöitä Manninen keksii tarinaan punoa.

Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV Tuijata

Koko sarjasta Kirjasähkökäyrä

Enni Mustonen - linkki häneltä lukemaani

Enni Mustonen
Emännöitsijä #3

Otava 2015

*****

Kirjastosta

Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi

Hiidensalon Sinun tähtesi on vankkoihin faktatietoihin pohjautuva fiktiivinen romaani kansallistaiteilijastamme Albert Edelfeltistä (1854-1905). Emmin lukeako vai ei, sillä olen lukenut Edelfeltistä aiemmin jo paljon. Romaanissa Hiidensalo kirjoittaa erinomaisen viihdyttävästi ja kiinnostavasti luoden tarkkaa ajankuvaa sekä Pariisista että Suomesta 1800-1900-lukujen taitteessa. Edelfeltin elämän faktatiedot olivat näkemykseni mukaan oikein. Lisäksi kirjailijan luovalla vapaudellaan Hiidensalo oli kehitellyt henkilökuviinsa mehevyyttä ja elävyyttä. Antauduin tarinan vietäväksi ja viihdyin loistavasti kirjan parissa.

Edelfelt kipuili koko elämänsä velvollisuuksiensa, vastuidensa ja kaipaamansa vapauden välistä ristiriitaa. Hiidensalo ruttaa kiiltokuvia ja kuvaa Edelfeltin kalun viemäksi irstailijaksi, joka pystyi luomaan suurta taidettaan ainoastaan intohimon pauloissa. Taiteilija vietteli, otti ja jätti. Naiset vaihtuivat ateljeen divaanilla tuhka tiheään, jopa niin että ystävä Ville Vallgren pelkäsi Edelfeltin seksuaalisen aktiivisuuden olevan vaaraksi tämän terveydelle. Vallgren oli Edelfeltin elämänmittainen ystävä, joka peitteli mm. ranskalaisen mallitytön Virginien jälkiä ja kiikutti tälle rahaa. 

Albertin naisista

Kun isä Carl kuoli pahoin velkaantuneena tuberkuloosiin, nuoresta Edelfeltistä tuli tämän velkojen maksaja ja perheensä naisten elättäjä, vain 15-vuotiaana. Unelmana oli ostaa takaisin menetetty lapsuudenkoti, Kiialan kartano. Äiti Alexandralle poika oli kaikki kaikessa, tyttäret jäivät pojan varjoon. Edelfeltillä oli kolme siskoa Ellen, Annie ja muutama päivä isän kuoleman jälkeen syntynyt Berta. Tuberkuloosiin nuorena kuolleesta Ellenistä Edelfelt maalasi tämän viimeisenä kesänä herkän muotokuvan Haikossa. Sisar Annie jää Hiidensalon kirjassa taka-alalle, yhdeksi päähahmoksi nousee veljeään 15 vuotta nuorempi Berta.

Berta 1883

Berta (1869-1934) oli tavallaan aikansa naiskuvan uhri, nainen joka haaveili vapaudesta ja kirjailijanurasta, mutta joutui tyytymään rakkaudettomaan elämään vanhapiikaopettajana. Taloudellinen riippuvuus veljestä pakotti hautaamaan omat haaveet ja velvollisuudentunto huolehtimaan häneen takertuneesta muistisairaasta äidistä. Kirjassa on monta Bertan katkeraa purskahdusta veljen etuoikeutettua elämää kohtaan.

Berta julkaisi veljensä kirjeet äidilleen viitenä kokoelmana vuosina 1917–1930, joissa hän siisti veljensä elämää mielensä mukaan. Tuleen lensivät kaikki ikäviksi katsotut, naisjutuista kertovat kirjeet. Kansallistaiteilijan imagon piti säilyä puhtoisena.

Veljen taulut oli suurimmaksi osaksi myyty jo tämän eläessä, mutta Atten elämää ei kukaan voisi viedä Bertalta. Atten elämästä tulisi hänen luomuksensa. Hän päättäisi siitä, mitä jälkipolvet Albertista tietäisivät ja mitä eivät.

Ellan 1880

Ellan de la Chapelle (1857-1921) oli jo 31-vuotias 'vanhapiika' kun hän avioitui Edelfeltin kanssa vuonna 1888.  Samana vuonna syntyi myös arka ja sairaalloinen Erik-poika, joka kuoli vain 22-vuotiaana. Edelfeltin äiti painosti kiivaasti poikaansa avioitumaan kun hurjat huhut pariisilaismalleista, ja ilmeisesti etenkin Virginiestä kantautuivat hänen korviinsa. Liitto ei ollut mikään rakkausliitto ja muodostuikin hyvin onnettomaksi. Hiidensalo antaa niin negatiivisen kuvan tästä kauniista ja viileästä seurapiirikaunottaresta, että pahaa teki. Ellanin elämän kehykset olivat raskaat: oli sairaalloinen poika ja aviomies, jolle isän rooli oli tuiki tuntematon, ja joka vietti talvensa Pariisissa mallien lumoissa. Ei mikään ihme että Ellan hermostui ja masentui maailmalla riekkuvan aviomiehensä naissuhteista. Diagnoosiksi tuli tuon ajan muotitauti neurastenia. 

Aino 1901

Aino Ackté (1876-1944) - Pariisin oopperan palvottu tähti, omapäinen ja itsenäinen diiva, johon Edelfelt vanhoilla päivillään rakastui. Aino oli Edelfeltiä 22 vuotta nuorempi ja pysyi Hiidensalon tarinassa saavuttamattomana mm. yhteisestä Italian matkasta huolimatta. Huhut heidän Pariisissa yhdessä viettämästään ajasta tosin velloivat ja kiirivät Suomeenkin ja myös vaimo Ellanin korviin. Huhuttiin myös että Edelfelt olisi ollut vuonna 1901 syntyneen Ainon Glory-tyttären isä, eikä aviomies Heikki Renvall.

Acktésta kertovista luvuista pidin kirjassa vähiten, sillä minusta niissä oli jotain teennäistä.

Hiidensalo on paneutunut perusteellisesti lähdeaineistoihin ja ajankuvaan. Oli kiinnostavaa lukea elämästä vuosisadan vaihteen Pariisissa ja meillä. Suomessakin kuohui: fennomaanit rynnistivät ja Venäjän sortopolitiikka oli uhkana. Suomen silloiset kulttuurivaikuttajat, mm. Akseli Gallen-Kallela, Juhani Aho Vennyineen ja Ville Vallgren esiintyivät moneen otteeseen kirjassa. Sympatiani olivat onnettomien naisten, Bertan ja Ellanin puolella. Tunsin sääliä myös pientä Erik-ressukkaa kohtaan, jolle kuuluisa, aina poissaoleva isä ei koskaan ollut oikea isä. Kuolinvuoteellaan Edelfelt ymmärtää katua ja pyytää anteeksi, mutta lurittelee edelleen valheita:

Lopulta kaiken perimmäinen tarkoitus oli juuri siinä, että sai tarttua poikansa käteen, Albert ajatteli ja sulki silmänsä. - Erik, anna anteeksi että olin poissa. Sinä olit minulle aina kaikki kaikessa, Albert sanoi ja puristi poikansa kättä. Hän tunsi Erikin puristavan varovasti takaisin.

Helmikuun Kirja vieköön! -illassa Hiidensalo paljasti, että Edelfelt-kiinnostuksen taustalla on suvussa kulkenut tarina, jonka mukaan Edelfelt olisi ollut isoisän ukki. Asia kiinnosti kirjailijaa niinkin paljon, että hän teetti jopa sukututkimusta ja dna-testin. Selvyyttä ei tullut, mutta kirja syntyi. 

Hieno ja mukaansatempaava historiallinen romaani ja kiiltokuvista riisuttu henkilökuva Edelfeltistä. Itse koin että hypoteettisen esi-isän Aarnen tarina jäi irralliseksi. Aarnen ja Iriksen suhteen asetelmassa oli jotain samaa kuin Kjell Westön Allun ja Lucien suhteessa romaanissa Missä kuljimme kerran.

Edelfelt loi valtavan määrän loistavaa taidetta yksityiselämän ristiriitaisuuksista huolimatta.

Venla Hiidensalo
Sinun tähtesi
Otava 2017
****
Kirjastosta

Muualla Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja, Tekstiluola,

Edelfeltiä käsittelevät myös nämä lukemani:
Anna Kortelainen - Virginie
Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha, Albert Edelfelin Haikko
Eppu Nuotio, Pirkko Soininen - Nainen parvekkeella
Muuta:
Nainen Edelfeltin taiteessa
Edelfeltin elämä vuosiluvuin

Mila Teräs - Jäljet

Mila Teräksen Jäljet kertoo fiktiivisen romaanin keinoin yhden rakastetuimman naistaiteilijamme, Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämäntarinan. Vaikka teos on fiktiivinen, se perustuu tiukasti tosiasioihin, kirjan lopussa oleva kattava lähdeluettelo on tästä osoituksena. Hiljattain luin Riitta Konttisen ihastuttavat kirjat Schjerfbeckistä - Oma tie ja Taiteilijatoveruutta. Tämä fiktiivinen romaani oli pakettiin aivan loistava lisä.

Jäljet on yhtä ihana ja eteerinen kuin Schjerfbeckin maalaukset - kevyt ja kuiskiva kuin leppeä kesätuuli. Ihailen Teräksen kaunista kieltä ja kykyä asettua taiteilijan ajatuksiin. Kaikki nämä ajatukset voisivat olla totta. Teräs on tutustunut Schjerfbeckin persoonaan mm. lukemalla hänen runsasta kirjeenvaihtoaan. Tuohon aikaan ei ollut sähköposteja, puhelintakin käytettiin vähemmän - kirjeet olivat tapa pitää yhteyttä ystäviin.

Taidekauppias Gösta Stenman on houkutellut 83-vuotiaan Schjerfbeckin muuttamaan Ruotsiin Saltsjöbadeniin sodan jaloista. Siellä, vuonna 1945, jo vanhuudenheikko taiteilijatar muistelee elämäänsä ja keskustelee muistoissaan seitsemän vuotta aiemmin kuolleen parhaan ystävänsä Helena Westermarckin kanssa. Tämä ystävä tuntuu niin todelta ja elävältä. Hän ilmaantuu keskustelemaan ja katselemaan olan yli Schjerfbeckin maalatessa viimeistä omakuvaansa, jossa näkyy vain pääkallon muoto, suuret silmät ja huutoon avautunut suu.

Omakuva 1945

Minua viehätti kovasti, miten taitavasti Teräs osasi punoa tarinan sisälle monien Schjerfbeckin kuuluisimpien maalausten syntyvaiheet. Tekstistä kuultaa silloisen Suomen taidemaailman väheksyntä ja Schjerfbeckin jatkuva itsensä epäily. Hän etsi jatkuvasti oikeaa ilmaisutapaa ja kullekin mallilleen sopivaa väriä. Schjerfbeck oli tyytyväinen vain harvoihin maalauksiinsa, mistä kertoo se että hän maalasi niistä useita toisintoja, yrittäen löytää aina vain paremman ilmaisun, yrittäen vangita mallinsa sielun.

Ajattelen kohtaamista. Kuin kaksi tuntematonta ihmistä olisi hämärässä hakeutunut saman lyhdyn alle ja äkkiä nähnyt toisensa. Jotakin on tapahtunut, jokin on liikahtanut. Sisin on järkähtänyt. Pimeys on murtunut.

Jäljet on kauttaaltaan liikuttavaa ja koskettavaa luettavaa, mutta ehkä eniten sydäntäni riipaisi Schjerfbeckin rakkaus häntä itseään 20 vuotta nuorempaan Einar Reuteriin. Tässä nuoressa ja komeassa metsänhoitaja-taiteilijassa Schjerfbeck löysi sukulaissielunsa ja mies piti hänet elämässä kiinni monta vuotta.

Schjerfbeck 56, Reuter 36 - yhdessä vietetty lyhyt pariviikkoinen Tammisaaressa 1918 oli iloa, onnea ja tulevaisuuden haaveita täynnä. Tuolloin Schjerfbeck maalasi Reuterista Purjehtijan, jonka syntyvaiheita Teräs kuvaa näin:
Minä en ainoastaan maalaa Reuteria, minä hengitän häntä, hänen olemustaan ja merituulen tuoksuaan, joka on keuhkoissani, hiuksissani, siveltimessäni.

Kun Reuter sitten löysi itselleen morsiamen, Schjerfbeck murtui täysin: Ajatus tekee niin kipeää, että tuntuu kuin joku viiltelisi palettiveitsellä paljasta ihoani. Minun on pakko repiä hiuksiani, sillä tavalla tuska laimenee edes hiukan siedettävämmäksi. (...) Jos vielä kesäkuussa olin puu, joka huojui kukassa, nyt oksani ovat kuivuneet. Olen musta ja lehdetön.

Traagisesta elämästään, onnettomasti päättyneistä rakkauksistaan, köyhyydestään ja sairaalloisuudestaan huolimatta Schjerfbeckissä eli vahva taiteen palo ja tinkimättömyys omaan pelkistettyyn tyyliin. Tämä tinkimättömyys, Schjerfbeckin kuohuttava modernismi, ja naiseus pitivät hänet taidemaailman ulkopuolisena. Mutta tänään hän on yksi halutuimmista ja rahassa mitaten kalleimmista taiteilijoistamme. Koko elämän ajan Schjerfbeck eli ristiriitaa myös tyttären aikaavievien velvollisuuksien, sairaasta äidistä huolehtimisen, ja taiteensa välillä. Pariisissa vietetyt velvollisuuksista vapaat nuoruusvuodet kimmelsivät ihanina hänen muistoissaan, mutta paluu Pariisiin jäi unelmaksi.

Jäljet tuntuu autenttiselta fiktiivisyydestään huolimatta. Hurmaava ja koskettava teos, aivan loistava.

Muualla sanottua: Hemulin kirjahyllyn Henna, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän Mai,

Mila Teräs

Jäljet

Karisto 2017

*****

Kirjastosta

Taloustaito: Schjerfbeckin piirustukset on hinnoiteltu taidemarkkinoilla tällä hetkellä noin 1 000-1 500 euroon, värilitografiat 2 000-10 000 euroon, vesivärityöt ja guassit noin 20 000-50 000 euroon ja maalaukset 10 000-1,5 miljoonan euroon. Schjerfbeckin töiden hintahajonta on nykyään niin suurta, joten hinnoittelu on hyvin tapauskohtaista.

Tanssiaiskengistä maksettiin 3,9 miljoonaa euroa Sothebyn huutokaupassa 2008.

Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha

Jos teillä on sama tilanne kuin minulla, että Venla Hiidensalon Sinun tähtesi -teosta saa odottaa kirjastosta vielä hyvän tovin, Albert Edelfeltiin ja hänen taiteeseensa voi tutustua vaikkapa ihailemalla ja lukemalla tätä Anna Kortelaisen hienoa kirjaa Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Kirja on upeasti kuvitettu ja ainakin minä löysin taiteilijalta useita ennennäkemättömiä töitä.

Kiialan kustavilainen kartano oli Edelfeltin (1854-1905) lapsuudenkoti Haikon ja Porvoon maisemissa. Kun isä kuoli tuberkuloottiseen verensyöksyyn pojan ollessa vain 14-vuotias, kartano jouduttiin myymään. Isä jätti näet perheen puille paljaille, ja tämän suuret velat Edelfelt makseli pikkuhiljaa taiteilijantyöllään. Nuoren Edelfeltin harteille lankesi siis perheen elättäjän taloudellinen vastuu ja sen paineet. Elätettävänä olivat äiti Alexandran lisäksi kolme siskoa: nuorena tuberkuloosiin kuollut Ellen sekä Annie ja Bertta. Muuten, Edelfelt pelkäsi koko aikuisikänsä tuberkuloosin mahdollista periytyvyyttä, joskin hänen kohtalokseen koitui sydänkohtaus vain 51-vuotiaana.

Porvoo Kiialan kartanosta nähtynä 1897
Voi vain kuvitella mitä Edelfeltin mielessä liikkui kun
hän maalasi tämän näkymän menetetyn Kiialan parvekkeelta äidilleen syntymäpäivälahjaksi!

Edelfeltien kesäkodiksi muodostui pian pieni vuokrahuvila Villa Edelfelt, jonne Edelfelt palasi joka kesä Pariisista. Sinne taiteen pääkaupunkiinhan hän oli lähtenyt uraa luomaan jo 19-vuotiaana ja vietti siellä käytännössä kaikki talvet kuolemaansa asti. Tuon kesävillan yhteyteen rakennettu pieni ateljee on nyt Albert Edelfeltin ateljeemuseona, linkistä voit lukea lisää.

Villa Edelfelt 1893

Rakkaassa kesäpaikassa tuntee kaiken. Jokainen rantakivi on tuttu, polun ääriviivat tunnistaa kuin oman käsialansa, kotitalossa on aina oma ominaistuoksunsa. Keskellä talveakin muistaa, miltä tuntuu soutuveneen hidas lipuminen rantaan ja sen ensimmäinen kosketus santapohjaan.

Edelfelt avioitui vapaaherratar Ellan de la Chapellen kanssa vasta 34-vuotiaana, joten Pariisissa seksuaaliseen vapauteen ja boheemiin taiteilijaelämään tottunut taiteilija vietti kesäisin siistiä selibaattia perheen naisten hoivissa. Kesä maalla oli hänelle sekä latautumisen että kiivaan työskentelyn aikaa, sillä hän maalasi kesäisin Haikossa yli 220 maalausta, erityisesti upeita kansankuvauksia. Minua huvitti Kortelaisen kertomat neurasteniasta, tuon ajan muotidiagnoosista. Tämä sairaus uuvutti myös kaupunkien miehiä, teki heidät hermostuneiksi, väsyneiksi ja voimattomiksi. Suositeltu lääke oli lepo luonnossa kaukana kaupunkien hektisestä sykkeestä.

Porvoo Näsinmäeltä nähtynä 1898
Siron oksiston käyttäminen 'kaltereina' oli japanilaisista
puupiirroksista lainattu tehokeino.

Edelfelt oli hyvin viriili mies, ja kun ajattelee Edelfeltin onnetonta, sovinnaisuussyistä solmittua avioliittoa ja jatkuvaa ulkosuomalaisen elämää Pariisissa, niin tottakai hänellä oli naissuhteita. Porvoosta kotoisin oleva, Pariisissa vaikuttanut lapsuudenystävä, kuvanveistäjä Ville Vallgren väitti, että Edelfeltillä oli rakastajattarensa ja mallinsa Virginien kanssa kaksi lasta. Mutta vaikka kuinka kolusi ranskalaisia arkistoja, Kortelainen ei löytänyt tästä pitäviä todisteita.

Berta-sisko 1883

Kortelainen kuvaa hienosti 1800-luvun lopun ajankuvaa. Fennomaanit rynnistivät, mutta Edelfelt vastusti heitä kiivaasti, olihan hän ruotsalaisen isän ja suomenruotsalaisen äidin poika. Suomea Edelfelt ei puhunut, mutta ranskaa yhtä sujuvasti kuin äidinkieltään. Haikon kesä oli hänelle talvisin ainainen kaipuun kohde. Pariisissa hän maalasi puolimaailmannaisia ja Salonkiin sopivia aiheita, mutta Haikossa nostalgisia maisemia, perhepiirinsä naisia ja tavallista kansaa.

Kansankuvauksista otan tähän yhden esimerkin, Jumalanpalveluksen Uudenmaan saaristossa 1881. Tämä maalaus oli esillä Pariisin Salongissa ja siitä nähty kuva teki suuren vaikutuksen Vincent van Goghiin. Van Gogh kehui maalauksen tunnelmaa ja etenkin vaaleanpunaiseen pukeutuneen naisen ilmeikästä asentoa. Kortelainen sanoo maalauksesta näin:

Jumalanpalvelus Uudenmaan saaristossa 1891

Merenselkä on autioitunut, kun Edelfelt on koonnut kalastajia ja vaimoväkeä ulkoilmajumalanpalvelukseen. Luterilainen pappi toimii siis samalla tavalla kuin Edelfelt: jalkautuu kansan pariin ja tekee työtään ulkoilmassa, en plein air.

Kirjan parasta antia ovat Kortelaisen analyysit ja selitykset kunkin maalauksen taustoista ja tyylistä. Ihanaa luettavaa näin kevään korvalla kun luonto ja puutarha vielä odottavat heräämistään. Edelfelt halusi Haikon puutarhaansa alkukesään unikkoja, keskikesään salkoruusuja ja loppukesään auringonkukkia. Niin minäkin omaani! Kortelaisen Puolivilli puutarha lisäsi taas hiukan ymmärtämystäni Edelfeltiä kohtaan ja totesin taas kerran, miten tavatoman taitava hän olikaan.

Yksityiskohta maalauksesta Haikon puutarhassa
Talvisin Pariisin puistot ja muotopuutarhat olivat Edelfeltin kosketus luontoon.
Villi kukkaniitty oli vapauden ja samalla katoavuuden symboli.

Pahoittelen kuvien huonoa laatua, kuvasin ne kirjasta.

Hyvää kevään ja kesän odotusta!

Anna Kortelainen

Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko

Otava 2004

****

Omasta hyllystä

Anna Kortelainen - Virginie!

Olen ihaillut Albert Edelfeltin maalauksia suloisesta Virginiestä jo aiemminkin. Mutta vastikään lukemani Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen dekkari Nainen parvekkeella toi Virginien kohtalon taas elävästi mieleeni. Edelfelt-expertti, taidehistorioitsija Anna Kortelainen yrittää selvittää Virginien arvoitusta. Hänen kyytinsä vie 1800-luvun lopun valloittavaan Pariisiin, jossa boheemit taiteilijapiirit luovat vimmaisesti, juhlivat railakkaasti ja jossa mallit, grisettet ja kurtisaanit keikistelevät.

Nuoren Albert Edelfeltin ateljeessa kävi useita malleja. Useimmat heistä tunnetaan sekä etu- että sukunimeltä, mutta yksi heistä, hurmaava ja sensuelli Virginie oli vain Virginie. Ville Vallgrenin ja muitten aikalaistodistusten mukaan Edelfelt oli umpirakastunut, intohimoinen rakkaussuhde kesti  vuosia  ja suhteesta syntyi todennäköisesti kaksi lastakin.

Sääty-yhteiskunnan tiukat normit ja sovinnaisuussäännöt koituivat tämän rakkauden tuhoksi. Avioliitto ei tullut kyseeseen, ja erityisesti Edelfeltin äiti painosti poikaansa hylkäämään Virginien. Edelfelt totteli, ei uskaltanut rikkoa normeja, Virginie sai mennä. Edelfeltin sisar Berta piti lisäksi huolen, että myös kirjeet ja muut todisteet hävitettiin.

Mutta entä ne pienet lapset - kysyn vaan! Hylkäsikö Edelfelt myös omat lapsensa? Virginien piti lapsineen pysyä historialta piilossa. Vain taulut saivat säilyä jälkipolville.

Kortelaiselle Virginie on pakkomielle, mikä ei jätä rauhaan. Sitkeä jäljitys kuljettaa  ympäri Ranskaa ja pölyisiin arkistoihin. Pienenkin osuman löytäessään sydän hypähtää ja Kortelainen kokee hurmioituneita, rakastuneita hetkiä. Kortelainen puhuu mielenkiintoisesti mikrohistoriasta, tavallisten ihmisten arjen ja elämänvaiheitten tutkimisesta. Ymmärrän hyvin hänen innostuksensa arkistoissa, sillä olen itsekin sukututkimusta tehdessäni silmät sikkaralla öitä myöten tuijotellut Ancestry.comissa Ellis Islandin maahantulotilastoja.

Kortelaisen kuvaus 1800-luvun lopun Pariisista ja Ranskasta sai minut tuntemaan itseni onnekkaaksi. Olisi hyvin onnetonta olla nuori kouluttamaton nainen noissa oloissa, miesten armoilla. Pyykkärin tienesteillä ei eletty, tarvittiin elättäjää. Kortelainen kertoo grisetteistä, köyhistä oppimattomista tytöistä, joita porvarispojat ylläpitivät vasemman rannan asunnoissaan rakastajattarinaan ja taloudenhoitajinaan. Näillä suhteilla ei ollut tulevaisuutta, ne kestivät vuoden tai kaksi, kunnes porvarispojat valitsivat itselleen vaimon omasta säädystään.

Pariisi oli vapaamielinen ja kuohuva suurkaupunki, rakastajattaret, ylläpidetyt naiset ja prostituoidut arkipäivää. Aviottomia lapsia syntyi runsaasti. Vastasyntyneitä ja vanhempiakin lapsia myös jätettiin heitteille. Porvarisrouvatkin lähettivät usein vastasyntyneensä maaseudulle imettäjien hoidettaviksi, koska ajan tavan mukaan eivät itse imettäneet. Näiden imeväisikäisten kuolleisuus oli järkyttävän korkea, 50 - 90 % alueesta riippuen. Lapsivuodekuolleisuus oli myös korkea, ja vain harva lapsi selvisi aikuiseksi.

La parisienne 1884

Tunnen suurta sympatiaa ja hellyyttä nuorta Virginietä kohtaan - oli hän sitten viaton maalaistyttö, Edelfeltin grisette tai prostituoitu. Naisen valinnanmahdollisuudet olivat hyvin, hyvin pienet. Virginie sulostutti rakkaudellaan yhden Suomen suurimman taiteilijan elämää ja auttoi häntä luomaan unohtumatonta taidetta.

Tällä sadulla ei ollut onnellista loppua: Edelfelt avioitui säätynsä mukaisesti aatelisen Ellanin kanssa ja sai tämän kanssa nuorena tuberkuloosiin menehtyneen pojan. Edelfelt oli naistenmies, rauhoittui avioiduttuaan joksikin aikaa, mutta naisseikkailut veivät taas pian.  Muuten, ei ollut Ellaninkaan elämä helppoa Albertinsa rinnalla, mutta se on jo toinen juttu...

Kortelaisen Virginie on loistava Pariisin ja 1800-luvun lopun taiteilijaelämän ja yhteiskunnan kuvaus. Ei mikään kevyt pintaraapaisu, vaan kaikessa kuultaa perehtyneisyys ja asiantuntijan ote. Runsaasti kiinnostavia historiantietoja, joskin myös aavistus liikaa yksityiskohtia. Yksityiskohtien runsaus häiritsi kun malttamaton mieli halusi kiirehtää juonen kanssa.

Teksti oli elävää ja mukaansa tempaavaa, historia imaisi ja lumosi. Pienen lapsen äitinä Kortelainen eläytyi empatialla Virginien tilanteeseen ja tutkijan rakastuneella otteella aiheeseensa. Väliin hän tunsi itsensä salapoliisiksi reissatessaan jäljitysretkillä Ranskan maaseudun halki. Virginie oli hurmaavaa kesälukemista, jota suosittelen lämmöllä kaikille historiasta ja taiteesta kiinnostuneille.

Pari bloggausta Virginiestä: Kirsin Book Club ja Luetut, lukemattomat,

Anna Kortelainen

Virginie. Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina

Tammi 2002

★★★★

Kirjastosta.

New to me Reading Challenge nr 8

Eppu Nuotio / Pirkko Soininen - Nainen parvekkeella

Nainen parvekkeella vie 1800-luvun lopun hurmaavaan ja boheemiin Pariisiin, jossa naisten pitkät helmat heilahtelevat, korot kopisevat ja mielikuvitukselliset hatut valtavine liereineen ovat juuri oikealla tavalla kallellaan. Luxemburgin puistossa nautitaan kesäisiä picknikkejä ja kaupunki on täynnään eri maista tulleita taiteilijoita. Myös Albert Edelfeltillä on Pariisissa ateljeensa, jossa hän maalaa suosikkimalliaan ja rakastajatartaan, kuvankaunista ja suloista Virginietä.

Nainen parvekkeella 1884

Vuonna 2015 nuori dokumentaristi Salome Virta pääsee Edelfeltin Nainen parvekkeella -teoksen ja sen luonnosten jäljille. Hän ottaa umpimähkään yhteyttä muutamaan tunnettuun taiteenkeräilijään, joista A. S. Joenmaa osoittautuu napakympiksi.

Salome lähtee Pariisiin dokumenttielokuvaansa valmistelemaan ja ilmoille putkahtaneita luonnoksia kuvaamaan. Samalla hän haluaa myös selvittää Pariisissa asuneen ja kuolleen äitinsä vaiheita.

Nykyinen omistaja on himoinnut tätä maalausta 30 vuotta ja se toivottaa hänelle hyvää huomenta joka aamu - kunnes...

Pian sekä Pariisissa että Suomessa alkaa tapahtua outoja ja pelottavia asioita. A. S. Joenmaan poika Tuomas Giulia-rakastajattarineen ilmaantuu kuvioihin; on Salomen ympärivuorokautista videovalvontaa tositeeveen tyyliin; on varjostavia miehiä kantapäillä, vaarallisesti kiihdyttäviä autoja, kaapattuja puhelimia, rikottuja ikkunoita ja murtoja... Ja lopuksi myös tauluvarkaus.

Tämän dekkarin aihe oli kovasti mieleeni - taidetta ja Pariisia, lumoavaahan se on. Myös kirjan rakenne ihastutti. Salomen ja A. S. Joenmaan tiivis, kuukausia kestävä sähköpostivaihto oli hurmaavaa luettavaa. Viesteissä oli menneen ajan kohteliasta, toisensa huomioonottavaa tyyliä, vaikka kaikesta ei oltukaan yhtä mieltä.

Soraäänen kirjan viehättävään tyyliin toivat Tuomaksen mietteet. Mietin sitä, että käyttääkö nelikymppinen hyvän kasvatuksen saanut, korkeasti koulutettu mies todellakin sanoja muija ja mimmi? Minusta tämä oli tyylirikko kirjan hienostuneessa kokonaisuudessa. Käyttämällä yksinkertaisesti sanaa nainen tämä olisi vältetty. Kirjan loppuratkaisu löi minut myös ällikällä enkä sille lämmennyt ollenkaan. Odotin jotain tyylikkäämpää, en näin brutaalia.

Pariisitar - Virginie 1885

Mutta loistavan viihdyttävää kesälukemista Nainen parvekkeella oli. Taidepiireistä on aina mielenkiintoista lukea ja taidankin varata kirjastosta seuraavaksi Anna Kortelaisen Virginien, vaikka hänen kohtalonsa mysteeriä sekään ei ehkä ratkaise.

Kirjasta ovat bloganneet hyvin monet, mm. Lumiomena ja Tuijata

Eppu Nuotio / Pirkko Soininen
Nainen parvekkeella
Bazar 2016
★★★
Kirjastosta.