Timo Saarto - Pimenevässä kaupungissa & Pekka Salo - Kevätuhri

Tässä kaksi Helsinkiin sijoittuvaa dekkaria: 

Timo Saarron Pimenevässä kaupungissa liikkuu alkusyksyssä 1939, juuri ennen talvisotaa.

Pekka Salon Kevätuhri puolestaan liikkuu nykyajassa ja Oopperan liepeillä.

Timo Saarto - Pimenevässä kaupungissa ***, Karisto 2021
Äänikirjan lukija Antti Virmavirta

Dekkarissa eletään alkusyksyä 1939 ja sodan enteet ovat ilmassa. Suomessa järjestetään ylimääräisiksi kertausharjoituksiksi naamioitu liikekannallepano ja Esplanadin puistoon kaivetaan kaupunkilaisille sirpalesuojia. Suomen valtuuskunta presidentti Paasikiven johdolla matkustaa Moskovaan neuvotteluihin ja sisäministeri Kekkonen puhuu radiossa kaupungin evakuoinnista. Saarto kuvaa todentuntuisesti tunnelmia Helsingissä talvisodan alla ja kaikki tuo koskettaa, olemmehan nähneet uutiskuvissa vastaavia valmisteluita Ukrainassa.

Rikos tapahtuu töölöläisessä kellarissa. Talon asukas, nuori ja nätti Helena Leppänen lähtee viemään kellarikomeroon vanhaa nukkekotiaan, jonka ruusutapettia hän ei jaksa enää katsella. Kellarissa hänen kimppuunsa käy mies, jota Helena kalauttaa käsiinsä osuneella raskaalla kyntteliköllä. Mies kuolee tajuihinsa tulematta.

Vastuu tutkinnasta päätyy nuoren etsivän Albert Vaaran kokemattomille harteille, koska toinen kollega on pidätetty tehtävästään ja toinen sortunut viinaan. Helena kertoo Vaaralle, että hän näki kun tietyömontusta paljastui ruumisarkku ja että outo vanha nainen uhkasi häntä sanoen ”Ruusumies kostaa teille.” Helenan vanhemmatkin käyttäytyvät omituisesti, sillä he passittavat tyttärensä yksityiseen Kammion mielisairaalaan. Sieltä Helena kuitenkin pääsee karkuun ja poliisi vie kadulla kuljeksivan tytön huoraputkaan - ja sille tielle päätyy Helenan ruusukaulakoru.

Anneli sanoo bloggauksessaan, että rikosjuoni oli vaikeasti seurattava ja sitä se oli! Dekkarin parasta antia oli Helsingin hieno kuvaus vanhoin kadunnimin ym. En tiedä, onko Töölön raitiovaunuhallien paikalla aikoinaan ollut ”Ruusulinna” upeine puistoineen, vai oliko se kirjailijan mielikuvitusta. Suositan dekkaria Helsinki-kuvauksen takia, en niinkään rikosjuonen.

Helsingin Sanomista löytyy juttu Kinnekullan huvilasta, josta dekkarissakin puhutaan. Huvila sijaitsi ennen Sibelius-puistossa nykyisen Eila Hiltusen monumentin kohdalla.

____________________________________________________________

Pekka Salo - Kevätuhri ****, Lind & Co 2020 (2004)
Äänikirjan lukija Petri Hanttu

Romaanin nimi tulee Igor Stravinskyn baletista Kevätuhri, mikä sopiikin hyvin, koska yksi päähenkilöistä on Teresa Vadsten, Kansallisbaletin ballerina, joka valmistautuu ao. baletin päärooliin. Ballerinan mustasukkainen aviomies Jyrki Vadsten palkkaa yksityisetsivä Markku Hukan varjostamaan vaimoaan, mutta Hukka löytyy pian asunnostaan kalautettuna kuoliaaksi vaahtosammuttimella.

Tapauksen tutkinnasta vastaa aivan loistava tutkijapari: jäyhä rikoskomisario Ilkka Kaasalainen apunaan ronski mutta pätevä Jenni Takala, joka ei pysty hillitsemään itseään raiskaajia kuulustellessaan. Murhatun yksityisetsivän asunnosta löytyy pilvin pimein äänitteitä, joista etsitään johtolankoja. Selviää, että miljoonalukaalissa Lehtisaaressa merenrannalla asuva Jyrki Vadsten on tehnyt pieleen menneitä pörssikauppoja ja on yrittänyt pelastaa itsensä totaaliselta taloudelliselta romahdukselta hämärin puuhin. Vadstenien pariskunnan liepeillä liikuskelee hämärämies Romppainen.

Sekä Teresa että Jyrki Vadstenilla on jotain arveluttavaa salattavaa sekä virkavallalta että toisiltaan. Juoneen liittyy avioliiton ulkopuolisia suhteita, seksivideoilla kiristämistä ja laitonta elinkauppaa. Loppunäytös näytellään talvisessa Nuuksiossa Vadstenien vuokrahuvilalla. Jennin päätä ei kylmää, vaikka tätä lukijaa pelottikin. Mutta kyllä Jenni sisäiseen tutkintaan päätyy.

Huumoria tarjosi Kaasalaisen seurustelusuhde Paulaan. He leikkivät ajatuksella yhteisestä Rooman matkasta, joka ei koskaan tunnu toteutuvan. Kun sitten Kaasalainen olisi valmis lähtemään, Paulaa ei niin kiinnostakaan. Nautittava huippukommentti Kaasalaiselta dekkarin loppuun!

Elizabeth Acevedo - Kaikilla mausteilla

Naistenviikko jatkuu.  Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastaa naistenviikkohaasteeseen 

tänä kesänä jo seitsemättä kertaa. Minä julkaisen muutaman bloggauksen naiskirjailijoiden teoksista.

...

Babygirl ei edes itke, vaikka mä naksautan kieltäni paheksuvasti ja puran sen letin jo neljännen kerran. Mä olen meistä se, jolla on itku kurkussa, sillä tällä menolla me myöhästytään molemmat.

Luin vastikään Acevedon säeromaanin Maata jalkojen alle ja viehätyin siitä kovasti. Siksi halusin ottaa lukuun myös nuoresta yksinhuoltajaäidistä Emoni Santiagosta kertovan Kaikilla mausteilla. Tyylillisesti teos on samantapainen, mutta proosaa ja tekstiin Acevedo ripottelee espanjankielisiä sanoja, mikä sopiikin hyvin Emonin puertoricolaisiin juuriin. Emonin isä Julio on Puerto Ricosta, mistä kotoisin olevia siirtolaisia on Yhdysvalloissa todella paljon. Afroamerikkalainen äiti kuoli synnytykseen eikä isästä oikein ollut isäksi kun raskaat muistot painoivat, ja hän muuttikin takaisin Puerto Ricoon. Emoni on kasvanut ja asuu edelleen isänäitinsä, abuelan, kanssa Philadelphiassa.

Julio väittää, että tässä naapurustossa on suhteellisesti enemmän puertoricolaisia kuin missään muualla, jos ei itse saarta oteta lukuun. // Ja jokainen philadelphialainen edustaa omia kotikulmiaan ihan samalla lailla kuin mä. Yksi ekoista asioista, mitä täällä ihmisestä kysytään ja kuullaan, on se, missä se asuu. // Mä? Mä olen puhdasta Fairhilliä, mutta mun sisällä on enemmän kuin yksi kaupunki tai yksi getto. Ja se, joka haluaa oppia tuntemaan mut, saa luvan arvostaa mun monia taivaanrantoja.

Emoni tulee kerrasta 14-vuotiaana raskaaksi ja päättää pitää Emmansa, babygirlin, joka on nuoren äidin silmäterä. Köyhällä asuinalueella asuva Emoni on valloittava persoona: elämäniloinen ja haasteisiinsa päättäväisesti suhtautuva nuori nainen. Isoäidin kanssa on työnjako: Emoni kokkaa kaikki heidän ateriansa, koska kokkaaminen on hänen intohimonsa ja isoäiti auttaa Emman kanssa niin, että Emoni voi käydä koulunsa loppuun.

Lukioon tulee uutena aineena kokkauskurssi, johon Emoni ilmoittautuu innokkaana mukaan.  Arvostetun chef Aydenin johdolla opiskellaan, mutta Emoni ei tyydy annettuun reseptiin, vaan muokkaa sitä intuitiollaan mieleisekseen - ja nuhteita tulee. Kokkauskurssilla hän tutustuu myös rehtiin Malachiin, jonka kansa seurustelu etenee kauniisti ja turhia kiirehtimättä. Äidittä kasvaneella yksinhuoltajaäidillä Emonilla on ympärillään kuitenkin välittävä tukiverkosto: isoäiti Gloria, puhelut Puerto Ricossa asuvan isän kanssa ja sähköpostiystävänä äidin sisko Sarah-täti, joka lähettelee Emonille sukureseptejä. Samanikäinen luokkatoveri Angelica on sydänystävä ja lahjakas taiteilijan alku. Babygirlin isän Tyronen ja tämän kopean äidin kanssa suhteet alkavat selkiytyä myös.

Ilkeät kommentit ja selän takana puhumiset oli ennen kuin Angelica tuli ulos kaapista... // Mä odotin, että Angelicakin alkaisi puhua musta pahaa selän takana, koska niin homma näytti vanhojen kavereidenkin kanssa menevän. Mutta jos me ei oltu läheisiä sitä ennen, meistä tuli silloin entistäkin läheisempiä. Angelica teki laakista lopun jouruiluista. Aina jos se sai vähänkin vihiä, että joku puhui musta, se kävi välittömästi iholle.

Teiniraskaudet ovat Yhdysvalloissa iso ongelma, vaikka ne ovatkin laskusuunnassa. Luin netistä, että vuonna 2017 syntyi lähes 200 000 lasta teini-ikäisille äideille. Acevedo esittää teiniraskauksista totuttua valoisamman puolen: vaikka nuori yksinhuoltajaäiti joutuu aikuistumaan varhain ja kohtaa monenlaisia haasteita ja huorittelua, elämä ei lopu siihen ja unelmiaan voi silti tavoitella.

Pidin todella kirjasta! Kaikilla mausteilla oli valloittavaa kuunneltavaa ja Rebekka Kuukan ääni sopi täydellisesti Emonin osaan. Tarina on eloisa ja lämmin. Oli mukava lukea nuoresta yksinhuoltajaäidistä, joka ei masennu uuden vastuunsa alle vaan kasvaa sen mukana. Itse en ole kovin hyvä kokki, mutta ravintolakeittiöön oli jännittävää kurkistaa. Kuunnellessani tuli mieleeni Laura Esquivelin maagisrealistinen romaani Como Agua Para Chocolate (Pöytään ja vuoteeseen). Daisy Hernándezin Un vaso de agua bajo mi cama on myös taianomainen nuoren kuubalaiskolumbialaisen latinonaisen kertomus Yhdysvalloista ja perheestään.

Elizabeth Acevedo - Kaikilla mausteilla
Alkuteos With the Fire on High
Suomentanut Leena Ojalatva

Karisto 2020

Äänikirjan lukija Rebekka Kuukka

_______________

Emoni Santiago on high school -opiskelija, pikaruokalan työntekijä ja pienen tytön yksinhuoltajaäiti. Kun luokkatoverit katsovat jo tulevaisuuteen, Emonin vaihtoehdot ovat rajatut. Keittiö onkin ainoa paikka, jossa hän voi päästää irti huolistaan. Keittiössä hän saa aikaan taikoja. Kun koulussa alkaa ruoanlaittokurssi, Emoni haluaa osallistua, vaikkei hänellä ole varaa kurssiin sisältyvään opintomatkaan. Hän päättää kuitenkin murehtia sitä myöhemmin. Lähipiirin sekä inspiroivan opettajan kannustuksen avulla Emonille aukeaa uusia, odottamattomia polkuja. 

Elizabeth Acevedo - Maata jalkojen alle

Kun kuulee tällaisia uutisia, on vain

pudotus.

Kuuntelin Elizabeth Acevedon teoksen Maata jalkojen alle äänikirjana ja Rebekka Kuukka sopi erinomaisesti lukijaksi. Hänen äänensä oli tyttömäinen ja sopivan innokas. En tiennyt etukäteen, että kyseessä on säeromaani (elämäni ensimmäinen), joskin teksti kuulosti runolta. Luin vielä paperikirjankin, eikä lumo yhtään vähentynyt. Romaanin kertojat ovat kaksi kuusitoistavuotiasta teinityttöä täysin erilaisista maailmoista. Uimista ja merta rakastava Camino Rios asuu tätinsä Solanan kanssa Dominikaanisessa tasavallassa, sillä hänen äitinsä on kuollut jo kymmenen vuotta sitten denguekuumeeseen. Tía Solana on parantaja ja Camino on oppinut häneltä paljon. Haaveena onkin päästä opiskelemaan lääketiedettä New Yorkiin. Shakkimestari Yahaira Rios asuu kauneushoitolaa pyörittävän äitinsä kanssa New Yorkissa. Molemmissa perheissä isä tulee ja menee ja sahaa Yhdysvaltojen ja Dominikaanisen tasavallan väliä biljardisalibisnestään hoitaen. Tytöillä on sama sukunimi, serkuksiako siis? Ei, isän menehtyessä lento-onnettomuudessa isän suuri salaisuus paljastuu: kaksi perhettä eri maissa, kaksi melkein samanikäistä tytärtä.

Caminon silmät ovat vaaleat, pähkinänväriset, ripset pitkät.

Hän on supermallilaiha, minä olen kurvikkaampi.

& hetken tekisi mieli motata häntä kovaa.

Siitä että hän on ominut kasvoni. Siitä että hän näyttää

muunnelmalta minusta, light-Yahairalta.

Tytöt kertovat vuorotellen elämästään ja tunnoistaan isän onnettomuuden tapahduttua ja perhekuvion paljastuttua. Acevedo kuvaa hauraan herkästi kummankin tytön shokkia tahoillaan. Ja ylipäätään hän tavoittaa hienosti kuusitoistakesäisten tyttöjen äänen. Nuorten tapa puhua puhekieltä tuntuu hyvältä eikä yhtään häiritsevältä. Caminon puheessa on paljon espanjankielisiä ilmauksia autenttisuutta korostamassa. Minulle ne toivat pikantin lisän, mutta entä lukijalle joka ei osaa espanjaa? Lyhyttäkään sanastoa ei ole. Pidin valtavasti kirjan tunnelmasta ja Acevedon tyylistä. Teos antaa myös realistisen tuntuisen kuvan köyhästä ja nuorelle tytölle vaarallisesta elämästä Dominikaanisessa tasavallassa, josta minulla ei juuri muuta tietoa ole kuin Ulkoministeriön matkustustiedotteet ja aiemmille vuosikymmenille sijoittuva nobelisti Mario Vargas Llosan Vuohen juhla.

Tytöt kadehtivat aluksi toisiltaan sitä rakkautta, jonka isä osoitti toiselle, mutta he rakastavat silti isäänsä. Hän oli monimutkainen mies. Tietysti voi kysyä, olisiko tällainen kaksoiselämä todellisuudessa mahdollista. Yahairan äiti tosin tiesi Dominikaanisen tasavallan perheestä, mutta suuri rakkaus voitti. Ja kumpikin tyttö pidettiin pimennossa. Yahaira saapuu äidiltään salaa isän hautajaisiin saarelle ja tytöt tunnistavat toisissaan itsensä. Loppu on onnellinen: Caminon tulevaisuus on turvatumpi ja hän pääsee siskonsa ja äitipuolensa kanssa Yhdysvaltoihin. Yahaira taas voi rakastaa tyttöystäväänsä Dretä vapaammin. Hurmaavasti kerrottu ja hurmaava tarina. Viiden tähden kirjaelämys ❤︎

Elizabeth Acevedo - Maata jalkojen alle
Alkuteos Clap When You Land
Suomentanut Leena Ojalatva
Kansi Sakari Tiikkaja
Karisto 2021

Äänikirjan lukija Rebekka Kuukka
_______________

Elizabeth Acevedo (s. 1988) on palkittu runoilija ja kirjailija, jonka esikoisromaani Runoilija X nousi heti The New York Timesin bestseller-listalle. Kirjan oikeudet on myyty Brasiliaan, Iso-Britanniaan, Ranskaan, Argentiinaan ja Suomeen. Acevedo on esiintynyt ympäri maailmaa, ja hänen runouttaan on julkaistu lukuisissa lehdissä. Han on myös National Poetry Slam - ja Beltway Grand Slam -voittaja. Acevedo asuu Washington DC:ssä kumppaninsa kanssa.

Dara McAnulty - Nuoren luonnontutkijan päiväkirja

Minä en liity ihmisiin, vaan säähän ja luontoon.

Nuoren irlantilaisen autistipojan Dara McNaultyn Nuoren luonnontutkijan päiväkirja oli ihastuttavaa kuunneltavaa. Koko hänen perheensä on lumoutunut luonnosta, bongaa lintuja ja tekee pitkiä patikkaretkiä Irlannin rannikoilla ja metsissä. Daralle luonto on henki ja elämä, ollut pienestä pojasta saakka. Erikoista rakastavassa perheessä on se, että kaikilla on joku autismikirjon diagnoosi, paitsi biologi-isällä. Daralla on pikkusisko ja kommunismista ja kylmän sodan ajasta kiinnostunut pikkuveli. Mutta luonto ja sen suojelu on Daran juttu.

Daran havainnot lintujen käyttäytymisestä ovat tarkkoja ja hänen kirjoitustyylinsä vivahteikasta. Voi vain ihailla sitä tietomäärää, mikä nuorella 15-vuotiaalla teinipojalla on. Autismiinsa, sen oireisiin ja sen tuomiin haasteisiin Dara viittaa luontevasti päiväkirjatekstien lomassa. Hän sanoo, että monet sanovat autistien palavan kiinnostuksen kohdetta pakkomielteeksi, mutta hänestä se on vain tiedonjanoa. Piste. On ihailtavaa, miten tiivis McAnultyn perhe on ja miten hienosti vanhemmat tukevat kaikkia lapsiaan. Ihmisjoukot ja esiintyminen saavat Daran helposti paniikkiin, mutta siitä huolimatta hän puhuu julkisuudessa luonnon puolesta, on perustanut koulussaan mm. ekokerhon ja harrastanut jopa kansalaistottelemattomuutta osallistumalla mielenosoituksiin. Huoli luonnon puolesta on niin suuri, että hän altistaa itsensä epämukavuudelle.

Luonnossa ollessaan Dara vain havannoi ja imee itseensä vaikutelmia; kokemusten prosessointi tapahtuu sitten illalla kotona päiväkirjaan kirjoittaessa. Tällöin koettu vain ryöpsähtää sivuille ja hän elää kokemuksen uudestaan yhtä elävästi kuin päivällä. Poika tuntee sekä ulkonäöltä että lauluäänen perusteella varmasti kaikki Irlannin pienet ja isot linnut. Erityisesti hän on kiinnostunut petolinnuista, ja eri haukoista. Vasta muutaman vuoden ikäisenä hän innostui Irlannissa sukupuuttoon kuolleesta isohaarahaukasta, jonka kanta on takaisinistuttamisella pelastettu. Dara kuvailee elävästi sitä uskomatonta elämystä, kun 16 isohaarahaukkaa liitelee laiskasti pään yläpuolella. Dara pääsi mukaan myös kanahaukanpoikasten rengastukseen Skotlannissa, mikä oli jännittävä kokemus hänelle ja kiinnostavaa lukijalle. 

Dara McNaulty on ihailtava nuorimies, joka on löytänyt kutsumuksensa. Luonnossa oppiminen tosin on pojasta mielekkäämpää kuin istuminen luokkahuoneessa, mutta läksyt on tehtävä ja koulu suoritettava, sillä hän tähtää tutkijan uralle. ’Terve’ ei voi käsittää, mitä kaikkea autisti joutuu tekemään, jotta hän näyttäisi pärjäävän arkielämän tilanteissa. Äkilliset muutokset ja uudet asiat on tuotava vähitellen ja varovasti, jotta on aikaa tottua ajatukseen. Ensimmäisessä koulussa erilaista poikaa tietysti kiusattiin ja hakattiin, mutta muutto uudelle paikkakunnalle ja uuteen kouluun toi helpotuksen. Kaikki energia ei enää kulunut koulupäiviin.

Nuoren luonnontutkijan päiväkirja on todella vaikuttava ja rehellisen tuntuinen kirja. Dara ei salaile omaa tai perheensä autismia, vaan yrittää elää täysillä sen ehdoilla. Luontohavainnot ovat rikkaita ja tarkkoja, onpa mukana jonkun verran irlantilaisia uskomuksiakin. Painokas puheenvuoro luonnon puolesta on tietysti etusijalla, mutta samalla teos antaa paljon tietoa ja lisää ymmärrystä autistisen ihmisen elämänongelmista ja tavasta hahmottaa maailmaa. Dara McNaulty on jo ilmiö luonnonsuojelupiireissä kuten Greta Thunbergkin ja teos on ansaitusti ollut bestseller ja palkittu useilla palkinnoilla:

• Winner, Wainwright Prize for Nature Writing, United Kingdom, 2020 
• Winner, Non-Fiction, Books Are My Bag Reader's Award, United Kingdom, 2020 
• Winner, Sunday Independent Newcomer of the Year, Irish Book Awards, Ireland, 2020 
• Shortlisted, Baillie Gifford Prize for Non-Fiction, United Kingdom, 2020 
• Shortlisted, Waterstones Book of the Year Award, United Kingdom, 2020 
• Shortlisted, Narrative Non-fiction, British Book Awards, United Kingdom, 2021

Daran haastattelu The Guardianissa ja Youtubessa

Daralta on julkaistu juuri uusi kirja Wild Child / Amazon

Dara McAnulty - Nuoren luonnontutkijan päiväkirja
Alkuteos Diary of a Young Naturalist 2020
Suomentanut Leena Ojalatva
Karisto 2021
Äänikirjan kertoja Paavo Kääriäinen
____________________

15-vuotiaan Daran puhuttelevat päiväkirjamerkinnät vievät Pohjois-Irlannin kuvankauniisiin maisemiin. Kirja kattaa yhden vuodenkierron keväästä kesään, syksystä talveen, kotona ja koulussa, luonnossa ja hänen sisimmässään. Teos tarkastelee maailmaa vivahteikkaasti autistisen teinipojan näkökulmasta: tarkkanäköinen luontoaktivisti kuvailee kohtaamisia niin mustarastaiden, sammakoiden, voikukkien kuin jänistenkin kanssa, aina kunnioituksen vallassa ja hämmästellen. Hänen sanansa maalaavat myös lämminhenkisen kuvan tiiviistä perheyksiköstä, joka luovii tietään ihmeellisessä maailmassa.  

Anne Vuori-Kemilä - Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilän (s. 1958) realistinen ja juonivetoinen romaani Mustaa jäätä on yksi kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaista. Somessa on ihmetelty kovasti Helsingin Sanomien Antti Majanderin eilistä ns. kritiikkiä. Kirja on ollut lukulistallani jo kauan, mutta vasta nyt siitä ilmestyi äänikirjaversio. "Suvaitsemattomuuden ja kasvun kuvauksessa ollaan alituiseen syvän liikutuksen äärellä”, sanoo Majander. En ymmärrä tätä heittoa, enkä oikeastaan muutakaan hänen jutustaan. Yksikään kirjailija tai kirja ei ansaitse tällaista asiatonta tylytystä.

Romaani alkaa alkutilanteella: nuori kirjailijanalku Antti saapuu kutsuttuna vieraana syntymäpäiville, mutta löytää päivänsankarin ja hänen kumppaninsa kuolleina asunnosta. Vuori-Kemilä kertoo, miten ja miksi tähän on tultu. Tarina alkaa jossain 60-luvun alkupuolella ja jatkuu 70-80-luvuille. Ollaan pohjoisessa, lestadiolaisuuden ja herännäisyyden ydinalueilla.

Vahvin henkilökuva piirtyy Gulffista eli Ritvasta. Hän on kasvanut papin tyttärenä Lapissa, ollut aina enempi poikamainen kuin tyttömäinen. Gulffi on roteva, iso ja rempseä nainen, joka ratkoo ongelmia fyysisellä voimallaan. Hän on kehittänyt tiukan panssarin, on ollut pakko noitten vuosikymmenten ahtaasti katsovissa yhteisöissä. Mutta hän rakastuu Elffiin eli Siiriin koko sydämensä voimalla ja suojelee valittuaan kyseenalaisinkin keinoin. 

Elffi eli Siiri on ympäristön silmätikku jo kauan ennen kuin hän kohtaa Gulffin. Elffillä on epilepsia, hän sätkii, päätyy välillä piiriin, on maho, laiska ja saamaton. Kahdeksan aviovuoden jälkeen syntyy Toivo, josta hän joutuu vuosikausiksi eroon. Elffi tuntuu aluksi hauraalta ja hennolta kuin keiju, mutta tarinan edetessä hänen henkiset voimansa kasvavat, vaikka keho rapistuu. Gulffi on hoitanut hänen psyykensä irti aviomiehen tölväisyistä, mutta hän ei enää halua alistua Gulffinkaan johdattelemaksi, vaan haluaa tehdä omat ratkaisunsa. 

Minusta Vuori-Kemilä luo realistisen ja todentuntuisen kuvan Pohjois-Pohjanmaalta ja Lapista 60-80-luvuilta. Oltiin kapeakatseisia ja suvaitsemattomia, tiukan uskonnollisuuden puristuksessa; erilaisuutta pelättiin, homous ja lesbous olivat saatanasta. Tarinan taustalla kulkee välähdyksiä tuon ajan yhteiskunnasta tehdaspaikkakunnilta: oli vastakkainasettelua kommunistit vs kapitalistit, luettiin Tiedonantajaa, mutta Mosse tai Lada eivät kelvanneet. Kirjailijan ilmaisu on tarkkaa ja yksityiskohtaista, vahvaa ja suoraa ilman kuvailuja tai koristeita.  Pidin siitä, että tarina aukeni vähitellen ja tarjosi yllätyksiä loppuun asti. Romaanissa ei ole mitään ylitunteellista, mutta toki vahva ja tunteisiin vetoava rakkaustarina. Gulffin rakkaus tuntuisi tänä päivänä ylisuojelevalta ja vankilalta, mutta silloisissa oloissa ja asenneilmapiirissä se oli ymmärrettävää. Realistinen ja kerronnaltaan napakasti etenevä romaani tavallisten ihmisten kohtaloista.

Anne Vuori-Kemilä - Mustaa jäätä

Kansi Laura Noponen
Karisto 2020
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen
________________

Kulttuuri kukoistaa   /   Tuijata

Silloin kun kaikki oli vielä toisin, Gulffi heitteli humalaisia pillunvonkaajia paritalon yläkerran ikkunasta Siirin kimpusta ja pihan pojankoltiaiset tuijottivat suu auki. Paljon myöhemmin Gulffi istui ruumisauton ratissa, pikkupojista oli kasvanut aikamiehiä ja Siiristä tullut entistä hauraampi. Kunnes yksi noista entisistä pihan räkänokista löysi kerrostalon makuuhuoneesta kaksi epämääräistä hahmoa, raskastekoisempi lyyhistyneenä nojatuoliin, hennompi sikiöasennossa sängyllä päiväpeiton päällä. 

Somen satoa. Erään kirjabloggarikollegan kommentti hänen luvallaan:

"Epäammattimainen, kirjan itsensä sivuuttava mutu-kritiikki. Ei kriitikon tarvitse kirjasta pitää, mutta arvioida voi monin tavoin muutenkin. Jutussa käsiteltiin palkintoraatia, mikä olisi ollut ihan toisen jutun paikka ja aika, ei liittämällä yhteen kirjaa ja kirjailijaa. Syiksi on somessa arveltu mm. setä-asennetta (tytöt kirjoittaa tunteella), paniikkia siitä, ettei HS älynnyt tehdä arviota ajoissa, känkkäränkkäpäivää tai raadin väärää makua kriitikon omaan verrattuna. Itse veikkaisin oman tärkeyden korostuksen tarvetta suomalaisen kirjallisuuden arvioinnissa. Hyvää on se, että tosi moni tämän jälkeen on sanonut lukevansa kirjan uteliaisuudesta tai vastalauseeksi tökeröintiin.” 

Anneli Kanto - Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto on loistava tarinankertoja, joten totta kai tämä hänen uusi aluevaltauksensa tuli lukuun. Ihan pähkinöinä on sympaattista ja sarkastista bitch lit -viihdettä, jossa minäkertojana toimii viittä vaille viisikymppinen Mirjami. Tämä linjojaan vahtiva, stilettikoroillaan sipsuttava ja aina elegantisti pukeutuva sinkkunainen on kotoisin Seinäjoelta, mutta jättänyt sikäläiset nuhjuiset ympyrät taakseen aikoja sitten. On kaikki menestyksen merkit: upea työsuhdeasunto arvokiinteistössä Töölössä, työsuhdeauto ja huippupalkkainen työ mainostoimistossa. Öitä sulostuttaa nuori nouseva videotaiteilija Stefan, jonka kanssa käydään viettämässä rakkausviikonloppuja Pariisissa ja Singaporessa. Mirjami maksaa, tottakai, kuten puuman osaan kuuluu.

Naisen hallittu elämä ja ojennuksessa oleva pakka menevät kuitenkin tyystin sekaisin, kun nuori pomokaksikko  Sturm und Drang - tai millä nimellä heitä kutsutaankaan - irtisanoo toimiston koko senioriportaan ja myy firman enemmistön kiinalaisille. Samaan syssyyn saapuu suruviesti lapsuudenkodista, joten on lähdettävä Seinäjoelle järjestämään hautajaisia, huolehtimaan siskon orvoksi jääneestä alaikäisestä tyttärestä Usvasta ja rullatuolilla liikkuvasta äidistä.

Uskon, että Anneli Kannolla on ollut hirmuisen hauskaa Mirjamin alennustilaa kuvatessaan. Kirjailija lataa sivuille kaikki mahdolliset nuorten bisneshaitten sanontatavat ja kertoo osuvasti, miten hienostelevan Mirjamin on vaihdettava ranskalainen gourmet makkaraperunoihin. Hän päätyy olosuhteiden pakosta uhmakkaan Usvan huoltajaksi, ja käytännössä äitinsä omaishoitajaksi. Ränsistyvä kotitalo nielee laskuineen Mirjamin tilin tyhjäksi.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissani ehkä piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. (...) Päivät olivat suttuisia ja hämäriä.

Elämä Köyhänluomalla, Seinäjoen keskustan laitamilla on lannanhajuista ja ankeaa. Mirjamin mielentila painuu alamaihin, aina väsyttää ja hiilaripitoinen ruokavalio iänikuisine pullineen kerää rengasta vyötärölle. Äiditön Usva on sisältä herkkä mutta päältä kova, sekoilee ja lintsaa - ja koulun Wilma-järjestelmä tekee huoltajatätinsä hulluksi. Tytön silmäterät, Barbara ja Eeva, tarvitsevat silloin tällöin asiantuntijan neuvoja, joten tohtori Jarkko tulee talossa tutuksi. Tämän keski-ikäisen miehen pehmeä vartalo on aivan toista kuin Stefanin trimmattu six-pack, mutta valinnanvaraa ei Köyhänluoman kylä miehissä tarjoa. Amor lennättelee nuoliaan, sormuksia pujotellaan sormiin, mutta täysin vaaleanpunaisissa ja utuisissa onnenpilvissä ei leijailla.

Hauskan lisänsä tarinaan tuo Seinäjoen vastaanottokeskus ja tienoolla pyörivä Salim. Mies puhuu hoono soomi, mutta on oikeasti irakilainen korkeastikoulutettu insinööri. Salimista Mirjami leipoo ranskaa suoltavan Irakin rakennushankkeitten asiantuntijan ja Usvasta tylyn punk-assarin. Yhdessä kolmikko tekee rynnistyksen pääkaupunkiin kansainvälisten bisnesten apajille.

Anneli Kanto kuvaa mehevästi ja osuvasti eroja pääkaupungin menevien ja menestyvien juppipiirien ja pienen maaseutupaikkakunnan ihmisten välillä. Pohjanmaan murretta oli käytetty juuri sopivasti, ja se istutti tarinan tukevasti miljööseensä. Ihan pähkinöinä on sympaattinen ja viihdyttävä - hauskasti kirjoitettu pikkutarina, joka toi iloa ja hymyn huulille.

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Kansi Terhi Ekebom
Karisto 2018
HYVÄ ***
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Tuijata
Anneli Kannolta olen aiemmin lukenut vahvan sisällissotaromaanin Lahtarit

Eino Leino - Omenankukat

Mun onneni kukkii kuin omenapuu

kevätöissä valoisissa,

kun kuusten latvat ne kumartuu

ja immet on unelmissa.

Ne yöt pari ympäri helluntain,

ne yöt on suuret ja syvät

ja silloin jos ei tule tuuli vain,

niin kypsyvät heelmät hyvät.

Oi, antaos taivas tyyntä nyt,

jos sitten sa annatkin muuta!

Oi, varjele Luojani vakainen

nyt orvon omenapuuta!

Heleätä helluntaita!
Vaikka heleys on tästä kelistä kaukana - älkää jäätykö.

Omenapuukuvat viime keväältä, nyt ei kukkia vielä näy. Ehkä onneksi.

Eino Leino - Kukkivat kunnaat

Valikoinut Hannu Sarrala

Karisto 1995
Omasta hyllystä

Mila Teräs - Jäljet

Mila Teräksen Jäljet kertoo fiktiivisen romaanin keinoin yhden rakastetuimman naistaiteilijamme, Helene Schjerfbeckin (1862-1946) elämäntarinan. Vaikka teos on fiktiivinen, se perustuu tiukasti tosiasioihin, kirjan lopussa oleva kattava lähdeluettelo on tästä osoituksena. Hiljattain luin Riitta Konttisen ihastuttavat kirjat Schjerfbeckistä - Oma tie ja Taiteilijatoveruutta. Tämä fiktiivinen romaani oli pakettiin aivan loistava lisä.

Jäljet on yhtä ihana ja eteerinen kuin Schjerfbeckin maalaukset - kevyt ja kuiskiva kuin leppeä kesätuuli. Ihailen Teräksen kaunista kieltä ja kykyä asettua taiteilijan ajatuksiin. Kaikki nämä ajatukset voisivat olla totta. Teräs on tutustunut Schjerfbeckin persoonaan mm. lukemalla hänen runsasta kirjeenvaihtoaan. Tuohon aikaan ei ollut sähköposteja, puhelintakin käytettiin vähemmän - kirjeet olivat tapa pitää yhteyttä ystäviin.

Taidekauppias Gösta Stenman on houkutellut 83-vuotiaan Schjerfbeckin muuttamaan Ruotsiin Saltsjöbadeniin sodan jaloista. Siellä, vuonna 1945, jo vanhuudenheikko taiteilijatar muistelee elämäänsä ja keskustelee muistoissaan seitsemän vuotta aiemmin kuolleen parhaan ystävänsä Helena Westermarckin kanssa. Tämä ystävä tuntuu niin todelta ja elävältä. Hän ilmaantuu keskustelemaan ja katselemaan olan yli Schjerfbeckin maalatessa viimeistä omakuvaansa, jossa näkyy vain pääkallon muoto, suuret silmät ja huutoon avautunut suu.

Omakuva 1945

Minua viehätti kovasti, miten taitavasti Teräs osasi punoa tarinan sisälle monien Schjerfbeckin kuuluisimpien maalausten syntyvaiheet. Tekstistä kuultaa silloisen Suomen taidemaailman väheksyntä ja Schjerfbeckin jatkuva itsensä epäily. Hän etsi jatkuvasti oikeaa ilmaisutapaa ja kullekin mallilleen sopivaa väriä. Schjerfbeck oli tyytyväinen vain harvoihin maalauksiinsa, mistä kertoo se että hän maalasi niistä useita toisintoja, yrittäen löytää aina vain paremman ilmaisun, yrittäen vangita mallinsa sielun.

Ajattelen kohtaamista. Kuin kaksi tuntematonta ihmistä olisi hämärässä hakeutunut saman lyhdyn alle ja äkkiä nähnyt toisensa. Jotakin on tapahtunut, jokin on liikahtanut. Sisin on järkähtänyt. Pimeys on murtunut.

Jäljet on kauttaaltaan liikuttavaa ja koskettavaa luettavaa, mutta ehkä eniten sydäntäni riipaisi Schjerfbeckin rakkaus häntä itseään 20 vuotta nuorempaan Einar Reuteriin. Tässä nuoressa ja komeassa metsänhoitaja-taiteilijassa Schjerfbeck löysi sukulaissielunsa ja mies piti hänet elämässä kiinni monta vuotta.

Schjerfbeck 56, Reuter 36 - yhdessä vietetty lyhyt pariviikkoinen Tammisaaressa 1918 oli iloa, onnea ja tulevaisuuden haaveita täynnä. Tuolloin Schjerfbeck maalasi Reuterista Purjehtijan, jonka syntyvaiheita Teräs kuvaa näin:
Minä en ainoastaan maalaa Reuteria, minä hengitän häntä, hänen olemustaan ja merituulen tuoksuaan, joka on keuhkoissani, hiuksissani, siveltimessäni.

Kun Reuter sitten löysi itselleen morsiamen, Schjerfbeck murtui täysin: Ajatus tekee niin kipeää, että tuntuu kuin joku viiltelisi palettiveitsellä paljasta ihoani. Minun on pakko repiä hiuksiani, sillä tavalla tuska laimenee edes hiukan siedettävämmäksi. (...) Jos vielä kesäkuussa olin puu, joka huojui kukassa, nyt oksani ovat kuivuneet. Olen musta ja lehdetön.

Traagisesta elämästään, onnettomasti päättyneistä rakkauksistaan, köyhyydestään ja sairaalloisuudestaan huolimatta Schjerfbeckissä eli vahva taiteen palo ja tinkimättömyys omaan pelkistettyyn tyyliin. Tämä tinkimättömyys, Schjerfbeckin kuohuttava modernismi, ja naiseus pitivät hänet taidemaailman ulkopuolisena. Mutta tänään hän on yksi halutuimmista ja rahassa mitaten kalleimmista taiteilijoistamme. Koko elämän ajan Schjerfbeck eli ristiriitaa myös tyttären aikaavievien velvollisuuksien, sairaasta äidistä huolehtimisen, ja taiteensa välillä. Pariisissa vietetyt velvollisuuksista vapaat nuoruusvuodet kimmelsivät ihanina hänen muistoissaan, mutta paluu Pariisiin jäi unelmaksi.

Jäljet tuntuu autenttiselta fiktiivisyydestään huolimatta. Hurmaava ja koskettava teos, aivan loistava.

Muualla sanottua: Hemulin kirjahyllyn Henna, Leena Lumi, Kirjasähkökäyrän Mai,

Mila Teräs

Jäljet

Karisto 2017

*****

Kirjastosta

Taloustaito: Schjerfbeckin piirustukset on hinnoiteltu taidemarkkinoilla tällä hetkellä noin 1 000-1 500 euroon, värilitografiat 2 000-10 000 euroon, vesivärityöt ja guassit noin 20 000-50 000 euroon ja maalaukset 10 000-1,5 miljoonan euroon. Schjerfbeckin töiden hintahajonta on nykyään niin suurta, joten hinnoittelu on hyvin tapauskohtaista.

Tanssiaiskengistä maksettiin 3,9 miljoonaa euroa Sothebyn huutokaupassa 2008.

Terhi Rannela - Frau

Terhi Rannela (s. 1980) on tamperelainen kirjailija, toimittaja ja kolumnisti. Punakhmerien hirmuhallinnon aikaan sijoittuva historiallinen romaani Punaisten kyynelten talo (2013) aloitti uuden luvun Rannelan tuotannossa. Historian lumo vei mennessään. Hän on erityisen kiinnostunut avainsanoista nainen ja ideologia.

Frau kertoo Lina Heydrichin (1911-1985) elämästä. Lina oli Prahan teurastajan Reinhard Heydrichin (1904-1942) leski. Aviomies salamurhattiin 1942 Lontoossa saksalaismiehitystä paossa olevan Tsekin hallituksen toimesta. Alkuun Heydrichin vammat näyttivät vähäisiltä, mutta hän menehtyi verenmyrkytykseen muutaman päivän kuluttua. Vaimo Lina oli viimeisillään raskaana, neljäs lapsi oli tulossa.

Saksan häviön näyttäessä väistämättömältä ja Neuvostoliiton lähestyessä Prahaa Lina lähetti lapsensa lapsuuskotiinsa vanhempiensa luokse pohjoiseen Fehmarnin saarelle, ja pääsi sitten sinne itsekin väärennetyin paperein. Lina pyöritti saarella hotellia kunnes tulipalo tuhosi kaiken. Reportterit ja kirjailijat olivat alituiseen hänen kimpussaan, kirjoittipa Lina itsekin muistelmansa.

Vuotta ennen kuolemaansa, syöpäsairaana Lina suostuu vielä Erich Richterin haastattelupyyntöön. Haastattelut sujuvat verkkaisesti, Lina on simpukka.

Frau sai minut googlaamaan Heydrichit ja Lidicen. Tunnustan vähäiset tietoni näistä. Shokki on taattu joka kerta kun natsien julmuuksista lukee, niin nytkin. Ymmärtää ei kertakaikkiaan voi. 1900-luvulla oli stalinit, francot ja ties ketkä, mutta natsismin miljoonat kaasutetut juutalaiset varmastikin se pöyristyttävin. Miten kansakunta saatiin manipuloitua tämän hirvittävän aatteen taakse?

Kuinka tällaisessa paratiisissa (Fehmarnin saari) saattoi kasvaa vihaamaan ihmisiä. (...) Ei se ympäristöstä ollut kiinni, vaan ajan hengestä - oliko sekin liian yksinkertaistava selitys, ainahan ihmisellä oli mahdollisuus valita. Oliko?

Lina oli jo nuorena isänsä innoittamana vankkumaton kansallissosialismin kannattaja, Reinhard taas poliittisesti välinpitämätön. Lina sai kuitenkin miehensä tapaamaan Himmlerin, jonka aisapariksi tämä sittemmin muuttui. Korkean natsipoliitikon vaimon elämä ei ollut ruusuilla tanssimista: Kirche, Küche und Kinder! Oli velvollisuus synnyttää puhtaita arjalaisia lapsia, pitää koti täydellisenä, sietää miehensä alituiset poissaolot ja naisseikkailut. Lina suostui kaikkeen tähän koska rakasti. Pieniä viitteitä eripuraan kirjasta kuitenkin löytyi.

Odotin kirjalta ennakkoon jotain tavattoman järisyttävää, mutta puoleen väliin asti kirja oli aika verkkainen. Haastattelija Richter ei saanut Linasta paljonkaan irti. Tämä taisi olla Rannelalta tietoinen veto, aluksi hidas tempo ja kiihdytys kun lukijan mieli on jo kärsimätön. Kun Rannela sitten vei Lidicen silmittömään tuhoamiseen, aloin haukkoa henkeäni kuin kala kuivalla maalla, kliseisesti. Lidice tuhottiin, tapettiin ja poltettiin viimeiseen talonperustukseen,  pyyhkäistiin kokonaan pois kartoilta, sillä uusissa se ei enää esiintynyt. Sielua ravistelevaa kuvausta. Shokki.

Viimeisessä puhelussaan haastattelija Richterille Lina toteaa, että ehkä ne holokaustit sittenkin olivat totta. Lina pyörittelee myös näitä lauseita mielessään, muttei sittenkään saa sanotuksi:

Minä Lina Manninen, omaa sukuani von Osten, Lina Heydrich, olen syyllinen kaikkeen siihen, mistä minua syytetään. Tein sen kaiken, koska saatoin tehdä. Niin yksinkertaista se on. Niin tekin tekisitte jos voisitte.

Ei löydy sanoja tähän loppuun. Kosto. Julmuus. Shokki. Natsismista on yhä edelleen tärkeää lukea, vaikka se vaikeaa onkin.

Kirjan ovat lukeneet monet mm. Lumiomena ja  Leena Lumi.

Terhi Rannela
Frau
Karisto 2016
★★★✩
Kirjastosta.