Minulle on käynyt niin, että elän juuri nyt suuren surun ja menetyksen aikaa. Olen iät ja ajat kuullut ihmisten puhuvan siitä miten heitä on kohdannut ankara murhe, henkinen ja ruumiillinen romahdus, mutta en ole ikinä ymmärtänyt mitä he tarkoittivat. Että menettää. On menettänyt. (...) Mutta onni ei ole sitä mitä minä luulin. Onni on onnekkuuden ikkunaruutu, joka ihmisellä on päänsä sisällä. Hän tarvitsee kaiken oveluutensa pelkästään pitääkseen siitä kiinni, ja heti kun se särkyy, hänen on ryhdyttävä elämään toisenlaista elämää.
Näin koskettavasti aloittaa Ellein minäkertoja, 44-vuotias kirjailija Reta Winters. Hän on julkaissut esikoisromaaninsa Timjami itää, kevyehkön naiskirjailijalle tyypillisen teoksen. Retan tärkein rooli on kuitenkin olla äiti kolmelle tyttärelleen. Heistä vanhin, Norah on yllättäen mennyt sekaisin. Tyttö on keskeyttänyt opintonsa, jättänyt poikaystävänsä ja muuttanut kodittomien asuntolaan. Hän istuu aamusta iltaan, päivästä toiseen vilkkaassa torontolaisessa risteyksessä kaulassaan kyltti Hyvyys.
Ahdistus tyttären tilanteesta saa Retan aivot surisemaan kuumeisesti. Kaikenlaiset ajatukset risteilevät hänen päässään. Hänkin tutkii mitä hyvyys oikeastaan on, ja epäilee että tytär on romahtanut, koska naisille ei suoda ääntä. Naisille suodaan vain hyvyys, ei suuruutta.
Minua rauhoittaa se, että saan siivota taloani, pyyhkiä varovasti pölyjä, vahata ja kiillottaa. Myös toisten ihmisten elämän pohtiminen auttaa. Heidän elämänsä on kuin vuokralla mielessäni, he huijaavat hermojeni synapsit kaihtamaan kaikin keinoin minun omaa suruani.
Reta on kaksikielisenä kääntänyt maan kuuluisimman feministin Danielle Westermanin koko tuotannon ranskasta englantiin. Kustantaja yllyttää Retaa kirjoittamaan jatkoa esikoisromaanilleen, ja työn alla onkin jatko-osa Timjami kukassa. Romaanin henkilöhahmojen, Alician ja Romainin, luominen on Retalle pakoa ahdistavasta tilanteesta. Ja henkilöhahmojen kehittelyt olivatkin mainiota luettavaa!
Reta kirjoittaa eri vaikuttajille kirjeitä valittaakseen sitä, että naiskirjailijat jätetään aina systemaattisesti suurten kirjailijoiden listojen ulkopuolelle. Reta ei koskaan näitä liikuttavia kirjeitään lähetä, allekirjoittaakin ne jollain hauskalla ja kuvaavalla nimimerkillä, ja jokaisessa hän muistaa mainita myös tyttärensä vaikeudet.
Melkoinen lista. Korkeatasoinenkin, eikö totta, mutta samalla melko matalamielinen. Oikovedosta lukiessanne varmaan huomasitte, että listalta oli unohtunut Danielle Westerman tai Joyce Carol Oates tai Alice Munro, mutta silloin oli ehkä jo myöhäistä. (...) Ehkä te olitte väsynyt laatiessanne kirjallisten kihojen kymmenen parasta -kiveslistaa: jonkinlainen tasapuolisuus olisi kenties ollut liian suuri ponnistus tai poliittisesti liiankin korrektia. Mutta panitteko merkille vielä tärkeämmän asian: sen että pitkässä artikkelissanne ei mainittu ainuttakaan naista (16 sivulla, kahdella palstalla), ei missään yhteydessä, ei yhtä ainutta kertaa?
Uusi kustannustoimittaja (mies tietysti!) on itseään täynnä oleva patologinen pajattaja, joka ei kuuntele eikä suo Retalle pienintäkään suunvuoroa. Haluaa vieläpä muuttaa tekeillä olevan romaanin koko asetelman. Mutta sitten sattuma ja Kerro minulle itsestäsi -oppi puuttuvat peliin. Norahin tilanteesta miltei mykäksi muuttunut anoppikin löytää taas puheensa, Norahin romahduksen syynä ollut trauma selviää ja tyttö palaa kotiin toipumaan.
Reta piti päänsä eikä suostunut romaaninsa asetelmia muuttamaan. Kustannustoimittajakin hiljeni kun Kanadan suurin kirjallisuusguru kirjoitti Retan esikoisromaanista uuden ylistävän arvion. Danielle Westermankin suostui valottamaan nuoruutensa traumaa. Tämä oli liikuttava kertomus äidin tuskaisista kuukausista, jolloin huoli tyttärestä oli raastavaa. Elämää oli silti elettävä ja yritettävä kirjoittaa siinä sivussa. Hänen asiasta toiseen pomppiva ajatuksenjuoksunsa oli tuossa tilanteessa ymmärrettävää ja kuvasi hyvin päälle hyökyvää ahdistusta.
Minusta kirjassa oli liikaa Norahia, liikaa yksityiskohtaista kerrontaa mm. Retan ystävistä, liikaa kaikkea. Feministiset lausahdukset tuppasivat hukkumaan muuhun sälään. Ärsyyntyessäänkin Retan feministinen kapina oli aika kilttiä, sivistynyttä ja kohteliasta. Hän olisi mielestäni saanut huutaa enemmän. Oma mielentilani ei tainnut juuri nyt taipua kuulemaan Shieldsin hiljaista, mutta painavaa puhetta.
Minusta kirjassa oli liikaa Norahia, liikaa yksityiskohtaista kerrontaa mm. Retan ystävistä, liikaa kaikkea. Feministiset lausahdukset tuppasivat hukkumaan muuhun sälään. Ärsyyntyessäänkin Retan feministinen kapina oli aika kilttiä, sivistynyttä ja kohteliasta. Hän olisi mielestäni saanut huutaa enemmän. Oma mielentilani ei tainnut juuri nyt taipua kuulemaan Shieldsin hiljaista, mutta painavaa puhetta.
Elleistä ovat hurmaantuneet mm. Omppu ja Leena Lumi
Carol Shields
Unless 2002
Suomentanut Hanna Tarkka
Otava 2003
★★★★
Kirjastosta
