8. kesäkuuta 2018

Marisha Rasi-Koskinen - Eksymisen ja unohtamisen kirja


Eksymisen ja unohtamisen kirja on hengeltään yhtä maaginen, mystinen ja unenomainen kuin hiljattain minua ihastuttanut Rasi-Koskisen novellikokoelma Vaaleanpunainen meri. Tarinan keskiössä on kaksi lasta ja yksi nuori nainen, jotka yrittävät ottaa selvää ympärillään tapahtuvasta ja pärjätä sen kaiken kanssa; usein on pakko selittää liian kipeät asiat uniksi jotka eivät oikeasti ole totta. Rasi-Koskisen psykologin koulutus kuuluu tämänkin teoksen tekstissä. Hän osaa astua lapsihahmojensa ajatuksiin ja kuvata lapsen mielenliikkeitä upealla ja todentuntuisella tavalla. Kerronta maagisen realismin vivahtein on taitavaa ja vangitsevaa. Kolmen nuoren päähahmon traagiset kohtalot kietoutuvat toisiinsa jännittävällä tavalla. Tosin varsin pitkään saa lukea, ennen kuin kuvio alkaa avautua.

Martina on kotoisin jostain entisen itäblokin maasta. Hän on vasta 22-vuotias, mutta hänellä on jo viisivuotias lapsi. Rajat ovat avautuneet ja houkuttelevan elämän rikkaassa lännessä tarjoaa netistä löytynyt sulho. Lähteminen vaatii rajun riuhtaisun, jonka aiheuttama tuska piinaa Martinan mieltä uudessa elämässä, mikä sekään ei auvoista onnea tuo. Mutkien kautta Martina päätyy kielitaidottomana maahanmuuttajanaisena piilottelemaan, ja paperittomana pimeän työn tekijäksi, heiteltäväksi sinne sun tänne. 

Kahdeksanvuotiaalla Julialla on isä ja äiti, mutta kaikki ei ole perheessä hyvin. Kodin irtain häviää vähitellen ja äkäisiä ääniä ja koputuksia kuuluu öisin ulko-ovelta. Yhtenä päivänä pakataan, lastataan auto ja lähdetään huviretkelle. Huviretkeksi isä ja äiti päämäärätöntä ajelua sanovat, mutta mikään oikea retki se ei ole: kotiin ei voi palata, rahaakaan ei ole, niinpä varastetaan sekä bensaa että kaupoista ruokaa. Julia näkee unia ja aavistelee tulevia; mennyt, nykyisyys ja tuleva muodostavat hänen mielessään sotkuisen kimpun. Pääsee helpommalla kun ei ajattele. Se on vain unta, äitikin sanoo.

Jan on kolmetoistavuotias ja matemaattisesti huippulahjakas, mutta koulu ei siltikään suju. Hän turvautuu numeroihin ja lukujonoihin pitääkseen maailmansa kasassa, sillä nuoren Janin maailma on vaihtunut dramaattisesti jo monta kertaa. Vanhemmilla on komea talo maalla, varallisuutta ja niin päin pois, mutta ystäviä Janilla ei ole. Siksi vanhemmat passittavat pojan pohjoiseen eräleirille sosiaalistumaan ja miehistymään. Poikajoukon harmittomalla jekulla on hurjat seuraukset sateisen sään ja erämaan armoilla.

Unohtamisen ja eksymisen kirja oli kiehtova, maaginen ja traaginen lukukokemus. Koin että Rasi-Koskisen irrationaalisuus pysyi itselleni juuri ja juuri sopivalla tasolla, vaikka eksyksiin toki välillä jouduin. Pienen Janin kohtalo tuntui läheisimmältä ja koskettavimmalta: sääli, suru, myötätunto ja liikutus täyttivät mieleni kun ajattelin poikaa lukujonojensa kanssa. Voi miten paljon samanlaisia pikkupoikia ympäri maailmaa onkaan! Osattomat pienet lapset yrittävät selvitä ja järkeillä parhaan kykynsä mukaan, omin neuvoin, sillä vanhemmat eivät aina käyttäydy vastuullisen aikuisen tavoin. Kirjan tunnelma oli hiljainen ja melankolinen. Hienon hieno teos, mutta surullinen olo jäi.

Marisha Rasi-Koskinen
Eksymisen ja unohtamisen kirja
Kansi Jussi Karjalainen
Wsoy 2017
****
Kirjastosta
_______________

Muualla: Kiiltomato / Hannele Puhtimäki, Kirjaluotsi, Kirjojen kuiskettaLuettua elämää

Tähän loppuun esimerkki yhdestä Janin maailmaa kasassa pitävistä lukujonoista. Hänellä on niitä monta ja jokaisella numerolla on oma merkityksensä:
1994, 8, 10, 24, 851, 145, 35, 10, 55, 13, 140, 137
1994 syntymävuosi / 8, & 10 & 24: ikä 8 vuotta, 10 kuukautta, 24 päivää / 851 päivää tässä paikassa / 145 senttiä pituutta / 35 kengännumero / 10 leuanvetoa / 55 punnerrusta / 13 raivonpuuskaa / 140 ÄO / 137 kerättyä pullonkorkkia.

5. kesäkuuta 2018

Golnaz Hashemzadeh Bonde - Olimme kerran


Olimme kerran kertoo Nahidin, iranilaissyntyisen, Ruotsissa asuvan maahanmuuttajanaisen elämäntarinan. Romaani kertoo myös Iranin vallankumousvuosista ja edelleen Iranissa asuvista sisaruksista ja vanhasta äidistä. Vallankumousaktivisti Nahid pakeni vainoa miehensä Masoodin ja pienen tyttärensä Aramin kanssa vuonna 1984. Hän oli vain 22-vuotias, kun oli pakko paeta säilyäkseen hengissä. Nahid oli elänyt hirveän kuolemanpelon kanssa ja todistanut paljon väkivaltaa. Hän näki alle kymmenvuotiaana kuinka sisaren mies hakkasi tätä brutaalisti ja kuinka kaartilaisten luoti surmasi vieressä seisseen ystävän mielenosoituksen sekasorrossa. Myös vasta 14-vuotias sisko katosi mellakoissa.

Nahid on kantanut traumojaan ja syyllisyyttään sisimmässään, ympärillään ruotsalainen rauha ja hyvinvointi. Nyt ex puoliso on menehtynyt sydänkohtaukseen ja kolmikymppinen tytär Aram elää omaa ruotsalaista elämäänsä avopuoliso Johanin rinnalla. Nahid kokee olevansa yksin ja irrallaan; surkeuden huipuksi tulee syöpädiagnoosi. Vain viisikymppisenä Nahid saa kuulla sairastavansa levinnyttä gynekologista syöpää. Missä on elämän oikeudenmukaisuus, Nahid huutaa.

Äitiys on aina ollut Nahidille vaikea asia, mutta nyt sairaana kiukku, ärtymys, katkeruus, kauna ja kaikki mahdolliset negatiiviset tunteet ryöpsähtävät ilmoille. Eikä hän suinkaan vaikene! Nahid on tytärtään kohtaan kylmä ja ilkeä, oikuttelee, pistelee ja pompottelee; haluaa usein ehdoin tahdoin tuottaa tälle mielipahaa ja tuntee kateutta tyttärensä ruotsalaisesta vapaudesta, nuoruudesta ja terveydestä. Bonde on kirjoittanut Nahidin tylyn egoismin viiltävin tokaisuin, hahmo on aika liioiteltu.

Bonden luvut ovat lyhyitä ja Nahidin muistelmapätkistä piirtyy kovia, mutta myös huolettomia ja onnellisia, elämäntapahtumia. Nahid oli onnellinen nuori nainen päästyään lääketieteelliseen ja rakastuessaan mieheensä. Alkuajat vallankumouksellisten ryhmässä olivat nekin euforisia ja toiveikkaita, mutta nuoruuden idealismi murskautui aseellisesti kukistettuun mielenosoitukseen. Oli painuttava maan alle. Saamme lukea miten Nahidin leskiäiti meni surusta ja vihasta mykäksi, kun yksi seitsemästä siskoksesta katosi; miten äiti koki koko elämänsä, että Nahid hylkäsi hänet, suvun  ja maansa lähtiessään Iranista.

Naisen asemasta vuosikymmenten takaisessa Iranissa oli tuskallista lukea. Nahidin äiti naitettiin 9-vuotiaana, mikä oli aivan yleinen tyttöjen avioitumisikä. En ole myöskään koskaan ennen lukenut yhtä jysäyttävää ja järkyttävää perheväkivaltakohtausta kuin tässä romaanissa. Karmivaa luettavaa, mutta loisteliasta kirjallisuutta.

Olimme kerran on ehdottomasti vuoden vaikuttavimpien kirjojen kärkipäässä. Pidin valtavasti Bonden suorasukaisesta ja silottelemattomasta tyylistä. Hän antoi katkeran ja särmikkään Nahidin meuhkata mielin määrin, jopa niin että monesti tunsin suurta sympatiaa ja sääliä hänen tytärtään kohtaan. Olisikin kiintoisaa lukea, miten Ruotsissa vauvasta saakka kasvanut Aram maahanmuuttajuutensa, äitinsä sairauden ja tämän kiukuttelut ja äksyilyt koki ja jaksoi.

Romaanissa seurataan Nahidin syövän vaiheittaista etenemistä, parempine ja erittäin huonoine vaiheineen. Minusta tuntui lohdulliselta, että äiti ja tytär löysivät ajoittain yhteyden ja tunsivat yhdessä hiljaista, tyyntä onnea. Golnaz Hashemzadeh Bonde on aivan fantastinen kirjailija, mitkään ylisanat eivät ole liikaa. Mahtava lukuelämys, syvästi inhimillinen, kaunistelematon ja särmikäs tarina.

Kuva: Otava
Golnaz Hashemzadeh Bonde
Det var vi 2017
Olimme kerran
Suomentanut Jaana Nikula
Kansi Timo Numminen
Otava 2018
*****
Lukukappale kustantajalta - kiitos
_______________

Yle Areena - Helsinki Lit





Helsinki Litissä Jani Toivola haastatteli tätä upeaa kirjailijalupausta. He keskustelivat paljon vanhemmuudesta ja siitä, miten monta sukupolvea sodan traumat säilyvät. Kauan säilyvät, hiertäähän meitäkin edelleen sadan vuoden takainen sisällissota. Bonden mielestä vie ainakin neljä sukupolvea; Olimme kerran kertoo neljän sukupolven naisten kohtalot. Kolmen sukupolven naisten tragediat on tarvittu, että neljännellä olisi vapaus, tulevaisuus ja toivo.

Golnaz Hashemzadeh Bonde (s. 1983) on syntyisin Iranista, mutta kasvanut Ruotsissa. Hän valmistui Tukholman kauppakorkeakoulusta ja johtaa nyt perustamaansa ihmisoikeusjärjestöä. Bonden toisen romaanin Olimme kerran oikeudet on myyty yli 20 maahan.

3. kesäkuuta 2018

Eesti ja Soome luulet / 8+8 II - Mathura #runosunnuntai


8+8 II /  Eesti ja Soome luulet / Suomalaista ja virolaista runoutta on kaksikielinen runoantologia, joka esittelee kahdeksan suomalaisen ja kahdeksan virolaisen nykyrunoilijan tuotantoa. Runot on luettavissa vain yhdellä kielellä ja runoilijakohtaisesti on listattu mistä kokoelmista runot ovat, mutta sen enempää runoilijoista ei kerrota. Hyvin mielelläni olisin lukenut suomalaistenkin runoilijoiden runot, mutta ihastelen kyllä runoilijavalintaa - kaikki valitut ovat loistavia suomalaisia nykyrunoilijoita.

Suomalaisista ovat mukana minullekin tutut huippunimet Anja Erämaja, Sanna Karlström, Tomi Kontio, Henriikka Tavi ja Ilpo Tiihonen, joiden runoihin olen aiemmin ihastunut. Tutustumatta ovat itsellä vielä Birgitta Boucht, J. K. Ihalainen ja Hannu Kankaanpää. Virolaisista ovat mukana Maarja Kangro, Andrus Kasemaa, Mathura, Liisi Ojamaa, Ly Seppel, Karl Martin Sinijärv, Andra Teede ja Tõnu Õnnepalu. Heistä olen tutustunut vain Maarja Kangroon novellistina Nippernaati #1:ssä.

Nyt käytän bloggarin vapautta ja puhun ainoastaan Mathurasta, sillä hänen runojensa teemat kiehtoivat minua. Estonian Literature kertoo runoilijasta paljonkin englanniksi. Oikealta nimeltään hän on Margus Lattik ja syntynyt vuonna 1973. Mathura on kaupunki Intiassa, ja pseudonyymi juontaa Intiassa vietetyiltä ajoilta. Mathura on julkaissut useita runokokoelmia, lastenkirjan ja kirjoittanut laululyriikkaa. Häneltä on suomennettu runokokoelma Kimalaispäivä / Basam Books (2015). Mathura  on myös kuvataiteilija, ja se juuri oli se jokin, joka kiinnitti huomioni. Mathuran runot on suomentanut Katja Meriluoto.

Public Domain
Mathuralta on 8+8 II -antologiassa sikermä eri taiteilijoille omistettuja runoja. Mukana on runot Johannes Vermeerille, Edward Hopperille (1882-1967), Veikko Vionojalle, Thórarinn B. Thórlakssonille (1867-1924), Andrei Tarkovskille ja Isabella Stewart Gardnerille (1840-1924). Minusta tämä oli hyvin mielenkiintoista. Itse olen Amsterdamista tuonut kotiin tuon Vermeerin ihanan Maitotytön julisteena ja ihaillut hänen muitakin teoksiaan Rijksmuseumissa. Runossa Delft Mathura puhuu Vemeeristä näin:

Täällä sinä maalasit ja uskoit, täällä rakastit,
vihasit. Uskoit. Ennemmin tai myöhemmin kaikki löytää
vastakuvansa - vesi taivaassa, taivas maassa -
ja menneisyys on vain nykyhetken avaimenreiän läpi
nähty camera obscura. Hillityt
harjakset. Juuri sekoitettu väri. Tietoisuus siitä, että
ennemmin tai myöhemmin jokaisesta suuresta lahjasta
tulee jonkun tulonlähde.
...
Ihmisten notkea toimeliaisuus. Sade, joka valuttaa yhä
enemmän vettä hopeisiin kanaviin. Sade.
Joku pysähtyy seuraavalla sillalla. Yhä sataa.
Nieuwe Kerk. Sade ja valo.
***
The Martha McKeen of Wellfeet / Studio Galleryn juliste

Edward Hopper kiinnitti huomioni, koka mm. Tommi Melender on jossain teoksessaan sanonut ihailevansa hänen teostaan Nighthawks - Yöhaukat vuodelta 1942 yli kaiken. Mathura runoilee tässä antologiassa teoksesta The "Martha McKeen" of Wellfleet 1944, joka on tunnelmaltaan jotain aivan muuta kuin tumma Yöhaukat: maalauksessa on keveää taivaan- ja merensinistä, poutapilviä, purjeita ja lokkeja. Teos 'Martha McKeen' ilahduttaa taiteenystävää Madridissa Museo Nacional Thyssen-Bornemiszassa enkä siitä löytänyt julkaisuvapaata versiota, vain julistekuvan. Pitkä runo alkaa näin:

Ensimmäinen luonnos:
Ääriviivat.
Horisontti, joka puolittaa palttinan.
Hiukan epämääräistä heleyttä.

Toinen luonnos:
Lintumuhkurat kuin patsaat, ethän vielä tiedä
onko tämä lähtö
kotisatamasta
vai tervehdys vanhalta tutulta luodolta.

Public Domain

Islantilaisesta taidemaalarista Thórarinn B. Thórlakssonista en ollut kuullutkaan, mutta tämä hevosmaalaus vuodelta 1900 on innoittanut Mathuraa runoilemaan näin:

Silloin kun maa paljastuu lumen alta,
herää myös taivas uuteen eloon.
Hevonen, täydellinen eläin, tulee
joelle juomaan, ja sammal sen jalkojen alla
kasvaa suhisten suureksi. Yö kerää
rippeensä ja vaeltaa
etelään. Kolme päivää. Kolmeen päivään en ole
nähnyt ristinsielua ja
sisimpäni on nyt yhtä tyhjä
kuin maisema ympärilläni. Tyhjä,
täpötäynnä avaruutta.
***

Kerroin bloggauksessani nyt vain Mathuran runoista, jotka kuvataide on inspiroinut. Me ihailemme entisaikojen taidemaalareita museoissa, mutta on kiehtovaa että joku heistä ja heidän taiteestaan myös runoilee. Toivon että viihdyit tämän pienen runon ja kuvataiteen yhteensulauman parissa. 8+8 II / Eesti ja Soome luulet / Suomalaista ja virolaista runoutta on hieno Suomen ja Viron välinen runohanke, jonka runoista varmaan jokainen löytää itseään puhuttelevaa. Pari säettä vielä tähän loppuun Veikko Vionojalle:

Keväinen haapa ja tuomenkukat,
kuunvalkeiden nuottisivujen hiljaisuus,
lapsuusniittyjen unettava rauha.
Kaikki se on palttinallasi

jaettu kauneus,
ja kauneus, sinä sanot, on aina muisto.
***

8+8 II / Eesti ja Soome luulet / Suomalaista ja virolaista runoutta
Toimittaneet Kalju Kruusa ja Hannu Oittinen
Runojen valinta Eeva Park, Kalju Kruusa ja Hannu Oittinen
Useita suomentajia, Mathuran runot Katja Meriluoto
Kansi Tarmo Puudist
NyNorden 2015

Kirjastosta
_______________

Virolaisesta runoudesta Suomessa / Heidi Iivari
Lukuhaaste Rakas Viro juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä - somessa #rakasviro


❤︎
SusuPetal runoilee olosuhteisiin osuvasti - JANO
Oma digitaide on innoittanut Esther Helmiää - katso upeat työt ja rakkausrunot!
Tuija hyppää kesäkuun syliin ja ilahduttaa meitä haikulla ja tankoilla - ihania - kiitos!
Omppu luki Lassi Hyvärisen runokokoelman Tuuli ja kissa
Heidi luki Rae Armantroutin runokokoelman Kunhan sanon