HAM - Minä maalaan kuin jumala!

Ihmisiä luonnossa 1911

’I paint like a god! I have understood.’
Näin kirjoitti Ellen Thesleff Edward Gordon Graigille, 21.1.1940

Helene Schjerfbeckin syntymäpäivänä juhlitaan myös Suomen kuvataiteen päivää. Mikä olisikaan parempi postauksen aihe kuin Ellen Thesleffin upea näyttely upeassa HAM’issa.  Thesleff ei sinänsä esittelyjä kaipaa ja aika moni on myös lukenut Hanna-Reetta Schrekin loistavan elämäkerran Minä maalaan kuin jumala. Jos ei vielä ole, suositan lämpimästi. Schreck on myös toiminut näyttelyn kuraattorina.

Väkeä HAM’issa oli tuvan täydeltä. Yksi lempitöistäni näyttelyssä on aloituskuva, Ihmisiä luonnossa. Luonto on kuvattu loistavin impressionistisin värein ja isona. Oikein pitää tutkia, missä ne ihmiset ovat. Pienellä puun juurella! Henkilökohtaisesti pidän enemmän taiteilijan varhaisista töistä, niinpä kuvasin niitä. Valaistus teki vähän tepposiaan, ja väritti maalauksia liian keltaisiksi. Mutta loistava taiteilija ja hieno näyttely!

Teatterimies Gordon Graig oli Thesleffille tärkeä pitkäaikainen ystävä. En malta olla ottamatta tähän otetta Thesleffin hurmaavasta kirjeestä Graigille:

Dear You 18.1.1920 Quelquefois je pense - chi cosa if I could see you working and hear you talk - perhaps I could have some courage de vivre ancora... Dites moi can on respire in Italia - is the sun strong? I think I have all forgotten. And your written drama - how? And your living drama how? Pour moi tante la vie est una drama sans commence... et sans fin - how could there existe un finito? You think?

Omakuva 1894-1895

Maisema Murolesta

"Ellen Thesleff (1869–1954) on Suomen kultakauden valovoimaisimpia taiteilijoita. Hän oli maamme ensimmäisiä symbolisteja ja ekspressionisteja – värin, valon ja liikkeen kuvaamisen mestari. Thesleff oli tunnustettu taiteilija jo elinaikanaan. Hän oli kosmopoliitti, joka oli kotonaan niin Suomessa, Pariisissa kuin Firenzessä. Taidemaailman kansainvälinen verkosto oli hänelle turvapaikka, Suomessa tärkeä paikka oli kesäateljee Casa Bianca Ruoveden Muroleessa.

Thesleff uudisti värimaalausta, verkostoitui aktiivisesti eurooppalaisen taide-elämän toimijoiden kanssa, uudisti suomalaisen puugrafiikan ilmaisutapaa ja lähentyi uransa viimeisinä vuosina myös abstraktia ilmaisua.

Thesleff oli poikkeuksellisen vahva ja itsenäinen nainen, joka tiesi jo varhain haluavansa maalariksi. Hän aloitti taideopintonsa 15-vuotiaana Suomessa ja jatkoi niitä Pariisissa. Varmana tekemisestään hän vertasi itseään taiteen miesneroihin Leonardo da Vinciin ja Michelangeloon. Hänen tapansa maalata oli aikalaisille, ja on yhä, huomiota herättävää, itsevarmaa ja vapaata.” - HAM

Taiteilijan sisar Thyra Elisabeth, 1892 / Photo: Hanna Kukorelli

Venetsia 1905

Lehtimaja 1908

Italialainen maisema 1906

Kuvat ovat omiani, paitsi siskon muotokuva.

Noora Vallinkoski - Perno Mega City

Yksityisyyttä loukkaavan tiedon levittämisestä nostettu rikostutkinta on siivittänyt tämän kirjan kirjastovaraukset tappiin: olin kirjastojonossa kuukausikaupalla. Perno Mega City on Noora Vallinkosken (s. 1981) esikoisromaani, jolla eittämättä on omaelämäkerrallista pohjaa. Romaani on kuitenkin fiktiota ja sellaisena sen luin. Minäkertoja Hannan perhe asuu Turun työläislähiössä Pernossa ja sen karseimmassa vuokrakasarmissa. Isä on työssä Valmetilla hitsaajana, mielenterveysongelmainen äiti väliin Kupittaalla osastohoidossa tai kotona sairaslomalla, väliin siivoojana. Hannalla on pikkusisko Emma ja vanhemmat velipuolet Henrik ja Lauri. Melko tiivistä yhteyttä pidetään myös isovanhempiin.

Vuokrakasarmien Perno on ruma ja ankea, toivottomuutta henkivä elinympäristö; Helsingin näkökulmasta kuin Jakomäki tai Kontula. Rappukäytävissä haisee kusi, alkoholiongelmaisia on paljon, viinapullon sirpaleita lojuu porrastasanteilla ja perheen kodin yläkerrassa Lundell pitää monipäiväisiä meluisia juoppojuhliaan. Vallinkoski kuvaa surkean ympäristön latistamia ja lamaamia ihmisiä, joilla on vain vähän toivoa paremmasta.  Silti lotto- ja veikkausporukat unelmoivat viikosta toiseen. Asuinpaikka lyö leimansa. Pernon lapset erottaa Hannan mukaan jo hajun perusteella paremman väen kakaroista. 

Äidin hauras mielenterveys tekee perheen elämästä epävarmaa ja ahdistavaa. Huonoina aikoina olohuoneeseen raijataan punainen heteka, jolla äiti makoilee viiniä juoden. Rauhallinen puoliso väsyy ja uupuu - seuraa riitoja ja tiuskintaa. Lapsetkin oppivat pienestä pitäen kuulostelemaan äidin vointia. Miten ahdistavaa onkaan lapsesta, kun joutuu elämään joka hetki varpaillaan ja kuulostelemaan antennit ojossa äidin romahtamisen ennusmerkkejä? Tilanne on aivan sama alkoholistiperheessä, jossa jännitetään ratkeaako isä tai äiti juomaan vai ei. Kiihdyksissä äidin tuntikausien paasausta ei pysäytä mikään; molemmat pojat muuttavat kotoa pois heti kun pystyvät ja Hanna jää vanhimpana etuvartioon. Ehkä mielen järkkymisestä johtuen äidillä on monia päähänpinttymiä: mm. pelastusarmeijan kirpputori on hänen ainoa vaatekauppansa, edes alusvaatteita ei osteta uusina, vaikka ehkä olisi varaakin. Elintarvikkeiden tarjouksia äiti hamstraa niinikään pakastimen täyteen. 

Normaaliutta perheeseen tuo kiltti ja lämpöinen isä, jota Hanna rakastaa. Kaikeksi onnettomuudeksi isä sairastuu uusiutuvaan syöpään. Perheen kummankin tytön lapsuutta ja varhaisteini-ikää surkeuttaa myös lihavuus: tiedämmehän miten julmia lapset voivat olla. Teini-ikään mennessä Hanna laihtuu ja alkaa kapinoida rajusti äidin monia rajoittavia sääntöjä vastaan. Hän matkustaa bussilla Turun keskustaan ja irrottelee ystävänsä Siljan kanssa - seuraa myymälävarkauksia, bileitä, sammumisia, huumekokeiluja, katkaisuasemia...

Romaanin tapahtumat sijoittuvat 80-90 luvuille. Perheen jo ennestään haasteelliseen elämään tulee lisäksi lama. Vallinkoski vei hienolla ja elävällä kuvauksellaan keskelle työläiskaupunginosaa ja sen asukkaita. Romaanissa Pernon vuokrataloissa väki vaihtui, mutta syntyi myös välittäviä ja pitempiaikaisia naapuruussuhteita. Joidenkin yksinhuoltajien lasten kotiolot Vallinkoski kuvasi suorastaan hirvittäviksi. Eriarvoisuutta Hannan kasvutarinassa korosti se, että äidin sisko Marja-Leena oli päässyt rikkaisiin naimisiin ja oli kiivennyt sosiaalisessa asteikossa kartanonrouvaksi ja pitopalveluyrittäjäksi. 

Vallinkosken realistisen ja taitavan kerronnan parissa oli helppo eläytyä Hannan ja hänen perheensä tunnelmiin. Perno Mega City on vahva ja vakuuttava aikalaisromaani eräästä lähiöperheestä, jolla on rasitteenaan vakavia sairauksia ja mielenterveys- ja alkoholiongelmia. Ajankuva tuntuu hyvin aidolta. Turun lähiöiden kehityksen kuvaus on tarkkaa, joten kaupunkia tuntevan lukijan Vallinkoski vie mielenkiintoiselle aikamatkalle.

Noora Vallinkoski - Perno Mega City
Atena 2018
Kirjastosta
_______________

Elämä on ihanaa, Jokken kirjanurkka,  Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa

”Siis kyllähän tässä teoksessa on kerrottu sellaisista stereotyyppisista lähiöhahmoista, joista joka toisesta voisi varmaan joku tunnistaa itsensä riippumatta siitä, ovatko he kotoisin Pernosta, Lausteelta tai vaikka Hervannasta.” - HS

”Tunnen, että keskiluokka on minulla vain lainassa, se voidaan ottaa pois milloin tahansa.” - HS

Taipuuko Leino räppiin? #runosunnuntai

Mainiosti taipuu - ainakin tämä runo Vaeltava kuusi! Eilen illalla tuli Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlalähetys Tämän runon haluaisin kuulla Kajaanin runoviikolta - YLE Areena. Kohdasta 59:33 alkaa Rauhatädin alias Anna Yli-Tepsän vahva ja suggestiivinen räp-tulkinta. Tämä on yksi tapa tuoda Leinoa tai muuta vanhempaa runoutta nykynuorille. Klikkaa Areenaan ja seuraa samalla sanoja. Miten on, uppoaako sinuun? Minä pidin valtavasti.

Ne hakkasi pois minut juuriltain –
kohu korven soi minun korvissain –

mun saattoivat salihin kimmeltävään,

joka puolelta peileistä itseni nään,

ne hellivät oksani helyihin

paperkukkasin, omenin kultaisin,

ja kirjovöin ja kynttilöin

niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin,

ne hymyilivät, ne lymyilivät,

ne naavaista partaani pitelivät,

ne pyörivät piirissä ympäri mun

ja lauloivat: ”On hyvä olla sun!”

Ma valvonko vai näen unta vain? –

kohu korven soi minun korvissain –

mä kuulen laulelot lasten nää,

mut ikkunaan minun pälyy pää:

siell’ ulkona, piilossa pimeyden,

on heimoni suuri ja hirmuinen,

suku hallava hangilla kuutamon,

ja monta jo hangenkin alla on;

siell’ ei kuki haavehet kultamaan,

siell’ elämä paistavi paljaaltaan,

siell’ lyö elon myrsky, ja murhe syö,

ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell’ ollahan lapsia luonnonlain –

kohu korven soi minun korvissain –

ei siskoja sinisten toiveiden,

vaan veljiä kuoleman yhteisen;

siell’ armoa saada ei, suoda ei,

siell’ lempeät tunteet jo tuuli vei,

siellä paadutaan, siellä kaadutaan,

siellä maaksi jällehen maadutaan,

siellä jyske käy, siellä ryske käy,

ei muita kuin pedot metsän näy,

ja korven kuus, ja kuudan uus,

ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain –

kohu korven soi minun korvissain –

olen korvessa syntynyt, kasvanut.

Ken minut on korvesta karkoittanut?

Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen.

Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen?

Olen kappale korpea kohisevaa,

miks tahtoo he muuksi mun muodostaa?

Olen ilmestys luontoa ijäistä,

en ihmistä, en ilvettä,

en naljailla voi, en nauraa voi;

kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain –

kohu korven soi minun korvissain –

olen heimoni vaatimus valkeuteen,

mut itse ma kuulun pimeyteen,

olen lapsi ma suon ja laaksomaan,

mi pääse ei päivähän milloinkaan,

veli kaikkien yksin-yöpyväin,

vaan vapauden tuuli on ystäväin:

kuin raakuus se tulkoon rakeinakin,

sitä katson ma suoraan silmihin,

ja jos se mun kaatavi kannollein,

saan sammalen pehmeän peitoksein.

On vapaana latvani laulanut ain –

kohu korven soi minun korvissain –

on veisannut yössä ja myrskyssä.

Nyt minne sai ylin ystävä?

Kenen orja ma oon, että tänne jään?

Minä kuulun iltahan pimenevään,

minä kuulun kansahan kaatuvaan,

mut orjakansaan en milloinkaan,

minä kuulun valtahan vapaaseen

niin totta kuin lauluni korkeuteen,

mun suullani puhuu jumalan suu,

mut mieleni minun vain ahdistuu …

Niin nousen ja suutun ja suoristain –

kohu korven soi minun korvissain –

kas, kuinka ne kirpoo kahlehet,

paperkukkaset, omenat kultaiset,

mies, vaimo ja laps miten kalpenee,

kun tuskani huutonsa huokaisee,

kun tuulispäässä ma tohisen pois;

ja on kuin ei kattoa, seiniä ois,

kuin sammuisi kynttilät oksiltain,

ne kestivät kehnoa ilmaa vain,

mut päälläni syttyvät tähdet yön,

jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain –

kohu korven soi minun korvissain –

käyn sinne ma, kussa on kantani,

kotirimpeni, kotirantani;

taas juutun ma vanhoille juurillein,

saan suden ja kontion seuraksein,

surut suuret ja tuskat tulla voi,

taas vapaana latvani laulu soi,

taas puuta puhdasta, yhtä oon,

käyn kanssa taivahan taisteloon,

en armoa pyydä enkä saa,

olen kova kuin valkean talven maa.

- Eino Leino

Lähetys on toki muutenkin mielenkiintoinen. Mm. tämänvuotisen Tanssivan karhun voittaja Stina Saari tulkitsee kokoelmaansa Änimling - ja hienosti tulkitseekin. Ja jos haluat kuulla minun omissa korvissani kamalalta kuulostavaa ääntäni, siirry kohtaan 1:22. Toivoin lausuttavaksi Ilpo Tiihosen runoa Kesäillan kevyt käsitteellisyys, jonka sanat löytyvät täältä. Kerroin myös kirjabloggaajien runohaasteesta.