Jhumpa Lahiri - Tulvaniitty

Tulvaniitty vie lukijan seuraamaan kahden lahjakkaan veljeksen, Subhashin ja Udayanin, ja heidän Kalkutassa asuvan perheensä kohtaloita 1960-luvulta 2010-luvulle. Vain parin vuoden ikäero erotti veljekset, mutta muuten he olivat kuin paita ja peppu - aina yhdessä. 1960-luvun Intiassakin opiskelijoiden keskuudessa kukoistivat marxilaiset ja maolaiset mielipiteet, opiskelijaliikehdintä oli rajua. Länsi-Bengaliin vyöryi pakolaisia, oli nälänhätää ja talonpoikien asema surkea. Korruptio kukoisti.

Vasta perustettu naksaliittien maolainen liike imaisi nuoremman ja rohkeamman Udayanin mukaansa ja hän osallistui liikkeen sabotaasitoimintaan. Udayan meni myös vastoin vanhempiensa tahtoa naimisiin filosofiaa opiskelevan Gaurin kanssa, ja jatkoi salaista terroristista toimintaansa. Hillitty ja varovaisempi Subhash ei välittänyt politiikasta, vaan halusi jatkaa meribiologian opintojaan Yhdysvalloissa. 

Lapsuuden leikkipaikoilla, tulvaniityllä, Udayan tapaa kohtalonsa. Hänen raskaana oleva vaimonsa Gauri jää leskeksi ja suostuu lankonsa Subhashin ehdotukseen avioliitosta. Poikien äiti kohtelee järkyttävän syrjivästi Gauria ja vastustaa tätäkin liittoa, mutta avioliitto solmitaan ja nuoripari asettuu Yhdysvaltojen koillisnurkkaan Rhode Islandiin. Syntyy tytär Bela, jonka biologiseksi isäksi Subhash tekeytyy.

Lahiri kuvaa mielenkiintoisesti Intian oloja ja hindujen perinteitä. Oikea kulttuurikylpy minulle! Subhash, tuo kiltti ja uhrautuvainen mies, oli suosikkihenkilöhahmoni. Hän rakasti veljensä tytärtä kuin omaansa, hoiti ja kasvatti kun Gaurista ei ollut äidiksi. Lahjakasta Gauria kiinnosti filosofian opintojen jatkaminen enemmän kuin äitiys. Hän hylkäsikin miehensä ja tyttärensä ja muutti kauas Kaliforniaan, loi loistavan yliopistouran eikä pitänyt tyttäreensä minkäänlaista yhteyttä kymmeniin vuosiin. En löytänyt muuta motiivia tälle tyttären täydelliselle hylkäämiselle kuin sen, että myös Gauri oli mennyt rikki ja kantoi kaunaa  koko Intialle, anopilleen, miehelleen ja erityisesti Udayanille, joka oli käyttänyt rakastunutta nuorta vaimoaan hyväkseen naksaliittien tihutöiden valmistelussa. Syyllisyys painoi.

Bela-tyttärestä kasvaa levoton nuori nainen, jota ei kiinnosta äitinsä ja isäksi luulemansa Subhashin akateemiset opinnot ja urat. Hänestä tulee kiertävä maataloustyöntekijä, joka purkaa turhautumisensa ja ahdistuksensa fyysiseen työhön. Äidin hylkääminen ja lapsuudenkodin jännitteet heijastuvat Belassa sitoutumiskammona. Hän sanoo kysyttäessä että äiti on kuollut ja vasta neljääkymppiä lähestyessään uskaltaa aloittaa vakiintuneen suhteen.

Oli surullista lukea, miten Udayanin traaginen kohtalo tuhosi jollain tavalla kaikki suvun jäsenet, myös Kalkuttaan jääneet vanhemmat. Isä mykistyi ja sairastui; äiti suoritti muistorituaalinsa joka päivä, dementoitui sitten ja menetti liikuntakykynsä. Kalkutan talon laajennus oli turhaa, vanhempien toiveet turhia, sillä kumpikaan pojista ei asettunut heidän luokseen taloon perheineen asumaan. Gauri  piti etäisyyttä anoppiinsa ja matkusti Kalkuttaan vasta vanhoilla päivillään tekemään tavallaan tiliä menneisyytensä kanssa. Etsipä hän Belan ja pienen tyttärentyttärensäkin käsiinsä monenkymmenen vuoden jälkeen. Kohtaaminen oli Belan puolelta vihaa täynnä, mutta myöhemmin hän hiukan heltyi äidilleen.

Tulvaniitty oli loistavasti kerrottu ja loistava tarina, joka valotti hienosti Intian oloja ja intialaisten perheiden traditioita. Henkilöiden juurettomuus ja yksinäisyys oli käsin kosketeltavaa, heidän kohtalonsa surullisia ja traagisia, mutta Lahirin kauniissa kerronnassa oli jotain maagista imua. Tulvaniitty oli huippukiinnostava ja vaikuttava teos, yksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani.

Muissa blogeissa: Kirjakaapin kummitus, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Mari A, Omppu

Jhumpa Lahiri

The Lowland 2013

Tulvaniitty

Suomentanut Sari Karhulahti

Tammi 2014

*****

Kirjastosta