Katariina Vuorinen - Uudenvuodenlaki

Uudenvuodenlaki on vuonna 1976 syntyneen Katariina Vuorisen neljäs runokokoelma. Aikaisemmin julkaistut ovat: Edith suuteli minua unessa (Tammi 2001), Kylmä rintama (Savukeidas 2006) ja Rouvien ja lintujen talo (Savukeidas, 2010).

Vuorisen vahvat surrealistiset runot eivät helpolla avautuneet. Ne olivat täynnä symboliikkaa ja monenlaista kielikuvaa, jotka liittyivät yhteen oudolla tavalla. En siis teeskentele ymmärtäneeni, mutta aistin äärimmäisen synkän, ahdistavan ja dramaattisen tunnelman läpi kokoelman. Tuo katkera synkkyys ja musta pimeys vyöryivät ylitseni melkein jokaisessa runossa. 

Vuorinen kirjoittaa äidin ja tyttären suhteesta, tuosta yhdestä maailman vaikeimmasta. Välit ovat mutkalla ja kumpikin näkee menneen toisin: äiti selittää tyttären lapsuutta parhain päin, tytär taas muistaa rakkauden puutteen. Runo Rouva kuuloluun ennenaikainen dementia kertoo entisaikojen kylmästä, välinpitämättömästä ja sääntöjen ja normien täyttämästä kasvatustavasta: Ei saa huutaa. Ei lapsia saa kiittää. Etteikö rakkautta olisi ollut! Ja vitsejä! Mutta aina, aina punaista ylle jouluna! Meillä naurettiin, ei muuta.

Mannerjää piirsi maisemat, ei muuta. Ei hyräilyä,

            se ei ole hyvästä, tummuneet lusikat eivät ole hyvästä

                                         sydämestä, tyytyväisyys,

                          yössä silmiin kertyvä purppura.

                                        Ja kuvittelu, kuvittelu on kiellettävä.

En koskaan roiski. Jos lapseni väittää,

     ettei häntä kiitetty, hän tekee sen

                                 pahasta mielestä. Hänellä on suunnitelma.

                                                                  Hänet pitää häpäistä. Päistä.

Kun äiti kuolee, tytär saa vihdoin vapautuksen. Ote runosta Uudenvuodenlaki: ... ja tästä eteenpäin minä olen tappamatta aamua rinnassani, tuuli nousee ja kädet hyväilevät vääntelehtivän muistisi saavuttamattomissa, poissa, elävien päivissä aurinko salpaa hengityksen ja heittää sen taas lentoon...

Kuten sanoin, Vuorisen runot avautuivat minulle vaikeasti. Ehkä parhaiten ymmärsin nuoruuden hurmiosta kertovan runon Neljätoista ja elämä: 

Me olemme tähtiräjähdys, ja purppuraräjähdys

hiukset, jotka kasvavat kuin hullut, iho joka repeilee jo,

viinituuli ja takapotku, viinituuli johon ei koskaan palata

ja illassa huutavat rannat tekevät meidät lopullisesti sokeiksi

kun nukumme hämärässä tiedottomina poikien peittojen alla,

(...)

toinen meistä haluaa kuolla ja toinen meistä haluaa elää

me olemme yksi nainen joka kokeilee kuolleita nurmikoita

yösyvyyksiä ja bitumia jalkojen alla, herkillä anturoilla

jotka jaksavat juosta yhä kauemmas, juosta kauemmas.

Nämä lehtiartikkelit valaisevat paremmin tätä kokoelmaa: Savon Sanomat, Helsingin Sanomat

Katariina Vuorinen

Uudenvuodenlaki

Savukeidas 2015

***

Kirjastosta