Luis Sepúlveda - La sombra de lo que fuimos

La sombra de lo que fuimos voisi olla suomeksi vaikka Menneisyytemme varjo (ei suomennettu). Kirjan nimellä on tavallaan kaksi merkitystä. Ensiksikin se kertoo Chilestä Pinochetin diktatuurin takia maanpakoon lähteneistä, mutta takaisin palanneista ystävyksistä. Nämä vasemmistolaiset aktivistit tapaavat toisensa 30 vuoden jälkeen ja toteavat vanhentuneita toisiaan tutkaillessaan olevansa vain varjoja, siitä mitä he kerran olivat. Romaanissa esiintyy myös Pedro Nolasco alias Varjo.

Elämä täyttyi mustista aukoista, joita oli kaikkialla; joku meni metroasemalle eikä koskaan tullut ulos; joku astui taksiin eikä saapunut kotiinsa; joku sanoi valo ja varjot nielaisivat hänet. Monet miehet ja naiset kielsivät tuntevansa toisensa, kuin  maan olisi vallannut muistinmenetyksen epidemia - välttämätön ja pelastava. Ei, en tunne noita tyyppejä, jotka makaavat kuolleina kuorma-auton lavalla. Ei, en ole koskan nähnyt tuota naista, joka seisoo kadunkulmassa.

Romaani on tragikoominen. Sepúlvedan dialogi on hulvatonta, nasevaa ja hauskaa, mutta kaiken hauskuuden takana on viiltävää tragiikkaa, joka tulee esiin eri ystävysten elämänkohtaloista. Henkensä kaupalla he pakenivat ympäri maailmaa. Kuka Berliiniin, kuka Pariisiin, kuka Romaniaan. Jos jäi Chileen pelkäsi koko ajan vankilaa ja kidutusta; ihmiset katosivat jälkiä jättämättä ympäriltä. Nuoruus on mennyt, ideat ja aatteet ovat sortuneet. Nyt kun he ovat palanneet, he eivät tunnista kotimaataan eivätkä kotikaupunkiaan Santiagoa. Sepúlveda sanoo, että on olemassa kaksi täysin eri Chileä samoilla maantieteellisillä koordinaateilla - se muistojen ja se toinen reaalinen. Samasta asiasta on kirjoittanut myös Isabelle Allende teoksessa Mi país inventado - Kuviteltu kotimaani. Kun on kauan poissa, muistot muuttuvat epäluotettaviksi.

Juoni on aika hirtehinen ja mustan huumorin sävyttämä. Kolme liki seitsemänkymppistä papparaista istuu koleassa metalliverstaassa kylmissään. Santiagossa sataa kaatamalla, on satanut jo monta päivää. He ovat aikeissa tehdä elämänsä suurimman keikan vanhojen aktivistiaikojensa muistoksi. Mutta on odotettava Spesialistin alias Varjon tuloa, sillä hän toimisi johtajana. Mutta Varjo ei tule, hänen sijastaan saapuu toinen tuttu aktivisti nuoruudesta. Meneekö koko keikka nyt persiilleen? 

Sattuu näet niin onnettomasti, että kun Varjo on menossa tapaamiseen, häneen päähänsä lennähtää painava vanha gramofoni viidennestä kerroksesta. Se että se lentää ikkunan läpi perässään pino DVD-elokuvia on miehelleen raivostuneen Conchan tekosia. Pariskunta havaitsee, että kulkija on kuollut kuin kivi. Nyt on ennen kaikkea säilytettävä maltti! Tapahtuman peittääkseen pariskunta tekee poliisiasemalla ilmotuksen kotimurrosta - näin heidän sormenjälkensä eivät heti huutaisi syyllisyyttä. Concha on epätoivoinen, juo itsensä umpitunneliin ja sammuu. Kun hän herää pökkeröisenä sohvalta, vanhan poliisitarkastaja Crespon ja hänen nuoren apulaisensa Adelitan silmät katsovat kysyvästi. Minä tein sen, tapoin hänet, tunnustaa kauhistunut Concha, jolla ei ole hajuakaan minne vanhoihin länkkäriklassikoihin hurahtanut puoliso on hävinnyt.

Nuo neljä miestä katsoivat toisiaan. He olivat lihavampia, vanhempia, kaljuja ja heidän partansa olivat harmaantuneet, mutta silti heistä välittyi vielä sen varjo, mitä he olivat  kerran olleet. ¿Qué, nos la jugamos?  / Mitä, uskalletaanko? - kysyi Garmendia ja he neljä kilistivät lasejaan Santiagon sateisessa yössä.

Sepúlveda tuo mieleen nuo Chilen kauheat ajat ja vainottujen, kidutettujen ja kadonneiden kohtalot. Sepúlvedan mukaan maassa on siivottu diktatuuri-nimitys pois käytöstä, puhutaan laillisesta hallituksesta. Entiset vainoojat ja kiduttajat ovat merkittävissä asemissa, eikä nuori polvi tiedä paljoakaan tapahtuneesta. Nuori poliisi Adelita on syntynyt Pinochetin vallankaappauksen jälkeen, vuonna 1973 edustaen siten ensimmäistä puhdasta poliisisukupolvea.  Nykyään museona toimiva Villa Grimaldi oli yksi tärkeimmistä kidutuskeskuksista. Siellä entinen kidutettu naisvanki antoi nuorelle Adelitalle synninpäästön:

Tú no tienes ninguna culpa, tú tienes las manos limpias. - Sinä et ole mihinkään syyllinen, sinulla on puhtaat kädet.

Luis Sepúlveda - La sombra de lo que fuimos
Espasa 2008
****
Kirjastosta
_______________
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Chile

Premio Primavera de Novela 2009

La sombra de lo que fuimos es un virtuoso ejercicio literario puesto al servicio de una emotiva historia crepuscular y una reivindicación de los perdedores. Una novela escrita con el corazón y con el estómago, que no puede dejar de conmover al lector, arrancar su sonrisa y hasta su carcajada y, a la postre, hacerle reflexionar.