Lucia Berlin - Ilta paratiisissa

Kirjallisuus on siitäkin hienoa, että kirjan sivuilla voi matkustaa ilman sanottavaa hiilikuormaa muihin maihin ja kaupunkeihin, kauas maapallon toiselle laidalle. Lucia vei minut novelleissaan Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalle, Pariisiin ja luonnollaan lumoavaan Chileen. Sen takia kuvassa tuoksuvat mimosat, aromo-nimellä Chilessä tunnetut, ja lopusta löytyy myös Youtube-linkki.

Tämän Lucia Berlinin viimeisen novellikokoelman novelli La Barca de la Ilusión (aavelaiva) kertoo paratiisisimaisesta asuinpaikasta. Mielikuvissamme paratiisi merkitsee jotain trooppista, ihanaa ja auvoista paikkaa, mutta Lucian henkilöhahmon Mayan paratiisi on kaikkea muuta. Se on työläs - joskin luonto on satumaista, kasvit ja linnut värikkäitä ja koreita, mutta paratiisiin luikertelee käärme huumediilerin hahmossa. Diileri haluaa kuivilla olleen Buddy Berlinin oloisen hahmon taas koukkuunsa. Huumeaddiktion kuvaus on jäätävää ja todenmukaista, olihan Lucian lähiympäristö lapsesta asti täynnään alkoholi- ja huumeriippuvaisia.

Luulen tuhlanneeni jo kaikki ylistyssanani blogatessani Lucian kahdesta aiemmin ilmestyneestä novellikokoelmasta - Siivoojan käsikirja & Tanssia ruusuilla. Samaan lumoon en nyt päässyt, mutta toki Lucia hieno novellisti on. Minua häiritsi eniten ehkä se, että monissa, etenkin alkupuolen novelleissa, oli tavattoman paljon henkilöitä ja kohellustunnelmaa. Lisäksi alkoholi ja huumeet vyöryivät lohduttomasti ja valtavalla voimalla kokoelman sivuilla. Ehkä niin oli aiemmissakin, mutta nyt en jaksanut innostua, tai sitten lukutilanne ei ollut otollinen.

Pidin eniten loppupuolen rauhallisemmista novelleista, joista yksi suosikkini oli Eksyksissä Louvressa. Siinä yksinäinen nainen jäljittää Proustin merkkipaikkoja Pariisissa ja lähistöllä, ja myös hänen hautaansa Père Lachaisen hautausmaalla. Minulle tuli mieleen oma vuosien takainen matka Pariisiin, jolloin kävin hahmon tavoin Chartresissakin. Meillä oli tuoreen mieheni kanssa aivan järkyttävä riita. Mitä se koski, on painunut muistin hämärään, mutta sentään oma mielentilani ja sää sallivat ruusuikkunan ihailun - novellin hahmon vieraillessa mitään siitä ei nähnyt: sen kauneus liukeni harmauteen ja sateeseen.

Kortteli korttelilta mies (yövartija) messusi tienoon asukkaille, että katuja vartioitiin ja siellä oli turvallista. Hän lauloi yölle, että kuu on täysi. ¡Son las once, luna llena! Kunnes ääni viimein haipui loittonevaan falsettiin: Andado y sereno.

Alkupuolen hurja ja traaginen, nuoren tytön kokemuksista macho-maailmassa kertova novelli Andado, Goottilainen romanssi panee väistämättä pohtimaan, kuinka tarkkaan se kertoo Lucian omaa kokemusta. Myös hän asui nuorena vuosia Chilessä, yläluokkaisten ylellisyyksien keskellä, ja myös hänen oma alkoholisoitunut äitinsä sulkeutui huoneeseensa pullon kanssa ja jätti seurapiirivelvoitteet ja miehensä vastaanottojen emännöimiset nuorelle tyttärelleen. Sitaatti on novellin lopusta ja sen huikea sarkasmi paljastuu sinulle novellin luettuasi.

Varjon puolella kertoo kuolemantapauksesta härkätaisteluareenan katsomossa. Meksikolaiset suhtautuvat niin intohimoisesti härkätaisteluun, ettei sitä edes kuoleman vuoksi voi keskeyttää. Elämän absurdeja käänteitä kuvaa luciamaisen raadollisesti myös novelli Vaimot. Siinä alkoholisoituneet Decca ja Laura muistelevat ryyppäämisensä lomassa kummankin ex miestä, ihanaa Maxia.

Kirjan lopussa on vielä yhteenveto Lucia Berlinin hämmästyttävästä elämästä. Suomalaisen lukijan kannalta novellien kaukaiset tapahtumapaikat olivat mielenkiintoisia: Juárezin köyhyys ja kuhina, El Pason herraskaisuus ja Chilen uskomattoman upeat maisemat ja lumipeitteiset Andit. Kaiken elämänsä hulabaloon keskellä Lucia oli sitkeä nainen, joka kasvatti neljä poikaansa eronneena naisena ja loi viimeisinä vuosinaan, raitistuttuaan, uran suosittuna kirjallisuuden professorina. Hänen tyylissään on ehdottomasti jotain samaa kuin Raymond Carverin tuotannossa: realismia, rajuutta ja karuutta upeasti ilmaistuna - hulvatonta mustaa huumoria myös.

Lucia jatkaa autofiktion ja fiktion rajojen hämärtämistä, sillä vaikka kuinka todentuntuiselta kuulostaa, ikinä ei voi olla varma tapahtuiko näin vai noin. Jopa hänen poikansa väittävät, etteivät tiedä mitä oikeasti tapahtui. Kokoelman novellit kertovat siis usein Lucian omasta värikkäästä elämästä, mutta kirjailija värittää tarinoita uskomattomalla mielikuvituksellaan, sillä:

"Tärkeintä on hyvä tarina. 

Liioittelen paljon ja minulla tosi ja mielikuvitus sekoittuvat, 

mutta en koskaan varsinaisesti valehtele.”

Lucia Berlin - Ilta paratiisissa
Alkuteos Evening in paradise: More stories 2018
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2019
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Minua kiehtoivat Chilessä villiintyneinä kasvavat aromot, ja Lucian kertoessa niiden huumaava tuoksu välittyi minulle asti. Etsiskelin luontovideoita Chilestä, ja paljon niitä löytyykin. Alla olevassa vilahtaa myös kukassa olevia aromo-pensaita.

Aromo es el nombre común con el que se conoce a varias especies de árboles pertenecientes al género Acacia. Se caracterizan por tener flores de color amarillo intenso, pequeñas, dispuestas en cabezuelas o racimos, muy perfumadas. Fue introducido en América durante los primeros años de la colonización española. Se ha naturalizado en el sur de Estados Unidos, desde California hasta Florida; en América Central y en América del Sur hasta Chile y Argentina.