17. toukokuuta 2019

Silvia Hosseini - Pölyn ylistys


Silvia Hosseinin esikoisteos, esseekokoelma Pölyn ylistys on vilahdellut tiuhaan blogeissa. Pitkän jonotuksen jälkeen sain sen vihdoin luettavakseni kirjastosta. En etukäteen tiennyt esseiden painottuvan näin vahvasti populaarikulttuuriin. Se, etten entuudestaan tuntenut käsiteltäviä teemoja, oli tietysti suuri puute minulle lukijana. Teokseen on valittu yhdeksän esseetä, joiden teemakirjo on laaja. Takakannen mukaan esseitä yhdistävänä tekijänä on 'huonous', sillä osa huonoista on hyviä huonoja. Listaan tähän esseitten otsikot, sillä ne antavat esimakua Hosseinin huumorintajusta ja räväkkyydestä: Lifestyle-torakat, Vähän saa kuristaa, Leonard Cohen munasillaan, Al Pacinon huuto, Erään voimalaulun sedimentit, Aavikkokaupungin vangit, Mitä sivullisuus tarkoittaa? ja Pölyn ylistys.

Analyysi seksin ja väkivallan suhteesta & Sons of Anarchy -televisiosarjasta meni aikalailla ohi, sillä en ole nähnyt yhtään jaksoa eivätkä väkivaltaviihde tai raju seksi ole mun juttu.  En myöskään tunne Karri Koiran voimalaulua Leijonakuningas. Kuuntelin sen toki, mutta odotin jotain räväkämpää. Biisin voimaannuttava voima piillee suuruusharhaisissa sanoissa, joita olisi keskityttävä kuuntelemaan tarkemmin. Al Pacinon rooli Naisen tuoksussa on lähtemättömästi piirtynyt mieleen, mutta hänen huutoonsa en ole aiemmin erityisesti kiinnittynyt. Youtube oli taas avuksi, sieltähän niitä vimmaisia räjähdyksiä löytyi.

Käheä- ja seksikäsääninen Leonard Cohen on itseoikeutetusti esseitten henkilövalikoimassa, sillä Hosseini tutkii Cohenin sanoituksia ja kirjoittaa väitöskirjaa Cohenin laululyriikasta. Hosseini ruotii Cohenin tuotannon mustaa pistettä, hänen mukaansa käsittämättömän huonoa ja misogyynistä kappaletta Death of a Ladies' Man - sekin outo minulle. Essee sivullisuudesta kiehtoi, kuulunhan minäkin niihin, jotka lukiossa ahmivat Albert Camusin Sivullisen (1942). Paljon on painunut unohduksen hämärään, mutta myöhemmin olen useaan Tommi Melenderin analyysiin Meursaultista törmännyt. Hosseini moittii Camusta kapeasta katsannosta, jättäähän hän surmansa saaneen arabin persoonana. tyystin huomiotta.

Essee Aavikkolabyrintin vangit leikkaa kaikessa ylettömän ja megalomaanisen Dubain pikkusiivuiksi ja asettaa siivut loopin alle. En ole koskaan halunnut matkustaa sinne, mutta essee oli erittäin kiinnostava! Se näytti hiekkaerämaan suuruuden kaikessa kauhistuttavuudessaan ja sosiaalisen eriarvoisuuden kaikessa jyrkkyydessään.  Nimiesseessä Pölyn ylistys Hosseini on 'ylevän' äärellä. Mielenkiintoista pohdintaa kaikitenkin, mutta en jaa hänen negatiivisia huomioitaan eri suurkaupunkien taidemuseoiden pölyttyneestä tylsyydestä ja mitäänsanomattomuudesta. Eivät ne minulle niin kuivakkaina ja surkeina ole näyttäytyneet. Toki museoväsymys iskee itse kuhunkin, totta. Hosseini sanoo kokeeensa  haltioitumista vain Barcelonan Miró-museossa. Hieno museo se onkin, mutta itse en kokenut olevani ylevän äärellä siellä. Sen sijaan olen vaikuttunut vaikkapa Pradossa Goyan rumien ja hirveiden 'mustien maalausten' ja Tate Galleryssä yhden Picasson sinisen kauden naisen muotokuvan äärellä.

Lifestyle-bloggarit saivat hurjaa ryöpytystä nimeltä mainiten. Olen pitkälti Hosseinin kanssa samaa mieltä ja mieleeni muistui Anna-Kaari Hakkaraisen mainio Kristallipalatsi. Mutta en voi välttyä ajatukselta, että äidinkielenopettajana toimiva Hosseinikin tässä tuotteistaa itseään, sen verran paljon ja räväkästi hän omaa yksityiselämäänsä raottaa. Mutta eihän se mitään uutta ole, moni kirjailija tekee autofiktiolla samaa, vain romaanin kehyksessä.

Hosseini kirjoittaa todella hyvin, analysoiden ja riemukkaasti. Teksti polveilee eri lähteisiin niin runsaasti, että bloggaaminenkin tuntuu hankalalta. Hosseini on lukenut ja sivistynyt, hienoiseen ylimielisyyteen asti (omien sanojensa mukaan). Lukukokemus oli kiinnostava, vaikka aiheet olivat pitkälti vieraita. Huippukiinnostavaa oli kuulla suomalais-iranilaisen kirjoittajan näkemyksiä, joka sukujuuriensa ansiosta on lähempänä Lähi-Itää, arabimaailmaa ja Dubaita kuin puhtaasti kantasuomalainen. Muistan lukeneeni aiemmin Hosseinin mainioita runoanalyysejä  ja runoesseitä Satu Grünthalin toimittamassa Säkeilyvaarassa. Odotan mielenkiinnolla Hosseinin seuraavaa teosta!

Silvia Hosseini - Pölyn ylistys
Kansi Ville Hytönen
Savukeidas 2018

Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 4 (kirjailijan ainoa teos), 5 (ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi), 37 (pienkustantamon julkaisu)

Bloggaukseni on aika tylsä ja vivahteeton. Kurkkaapa siis näihin linkkeihin: KiiltomatoLuettua elämää, LumiomenaMarjatan kirjat ja mietteet, Tekstiluola



Silvia Hosseini (s. 1982) on suomalais-iranilainen esseisti, kriitikko ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hosseini on ollut kirjallisuus- ja kulttuurilehti Särön vieraileva päätoimittaja. Hän tekee väitöskirjaa Leonard Cohenin laululyriikasta. Teos voitti Kalevi Jäntin palkinnon, ja se oli Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

16. toukokuuta 2019

Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän #tanssivakarhu25


YLEN TANSSIVA KARHU 25 VUOTTA
Tämän vuoden voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikon avajaisissa 3.7.2019.
Tanssiva karhu -voittajat 1994 - 2018.
...
Me kirjabloggaajat haluamme nostaa esiin aiempien vuosien voittajia.
Osa postauksistamme on repostauksia. Lisää runoudesta YLE Kulttuuri / Tanssiva karhu.

VOITTAJA VUOSIMALLIA 2016: 
ANJA ERÄMAJA - EHKÄ LIIOITTELEN VÄHÄN
Uusintapostaus kesäkuulta 2017

Erämajan vauhti on tässä kokoelmassa vieläkin hengästyttävämpi kuin Töölönlahdessa. Ehkä liioittelen vähän on yli äyräidensä pursuileva aiheiden runsaudensarvi, viehättävän heterogeeninen ja huomoristisen hulvaton. Rakastuminen ja hullaantuminen vievät runominältä jalat alta. Rakastettu valtaa ajatukset: on valtavan ikävä kesken päivän, rakastetulle pitää soittaa töihin - tule jo, tulisit jo; aika kuluu hitaasti, huoli painaa, päivä lipuu, missä se rakastettu viipyy... Tykkään susta, tykkään susta paljon. Sitten taas keski-ikäinen nainen istuu vanhan heilansa kuolinvuoteen äärellä, jo voi että osaakin olla sarkastinen ja kylmäkiskoinen!

Äiti-ihminen kokee epätoivoa nörttinuorisonsa kanssa kun ei nuorison kielenkäyttöä tajua ja potee myös tyhjän pesän syndroomaa. Hauskoja eläintarinoitakin on. Elämäntaidon guru haluaa panna elämän ojennukseen:

Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma.


Stand up -osiosta haluan lainata otteen tästä runosta, runo on ihanan osuva:

Elämä, miten se pitäisi elää, ja kenen kanssa. Olen optimisti, olen vähän niin kuin kalassa, moneen vuoteen ei ole napannut, mutta koskaan ei voi tietää. Se on mottoni. Koskaan ei voi tietää. Ihmisellä on hyvä olla motto. Profiileissa kysytään mottoa. Pitää kiteyttää. Vuosia elin kiteyttämättä ja tässä sitä ollaan: vanhahko, sinkuhko, työtön.


Kirjan lopussa on lista niistä kirjailijoista, julkisuuden henkilöistä tai iskelmistä, jotka ovat vaikuttaneet runojen syntyyn. Lukiessa havaitsin tiettyä tuttuutta, jota ihmettelin. Oli mukava katsoa jälkikäteen mistä johtui ja osuinko oikeaan.

Kokoelmassa on runoja sekä loppusoinnuilla että ilman, stand up -tekstiä, laulujen sanoja ja proosaa - kaikki mukavasti pyörryttävässä kudelmassa. Väliin teksti on sivulla nurinpäin, väliin poikittain tai jopa moneen kertaan jumittunut samalle riville lukemattomuuden tuolle puolen. Runoilijan ajatus laukkaa mihin milloinkin - hengästyttävää ja hauskaa! Eniten kolahti Erämajan huumori ja vinkeät oivallukset. Lopuksi voisin yhtyä tähän euforiaan It's raining men:


Sataa miehiä, hallelujaa, sataa miehiä, aamen
men, men, men
pitkää, pätkää, parrakasta, viiksekästä, hidasta, nopeeta
hellää, rajua na na na na na na na na
va va va va va va va va va vahvavartista
it's raining men, yeah.     



Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän
Wsoy 2016
****
Kirjastosta
______________
"Raatia puhutteli teoksessa erityisesti Erämajan lämmin ja absurdi pidäkkeettömyys. Runouden klassiset teemat ovat rakkaus ja kuolema, mutta rakastumisen tilaa puetaan vain harvoin näin havainnollisiksi säkeiksi. Ehkä liioittelen vähän tavoittaa ne sinkoilevat mielenliikkeet, jotka myllertävät jokaisen ihmisen mielessä, kun päätön hullaantuminen ottaa hänestä vallan." - Karhuraati

Anja Erämajan (s. 1963) ensimmäinen proosarunokokoelma Laulajan paperit (2005) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Runeberg-palkinnon saajaksi. Olen lukenut myös kokoelman Töölönlahti (2013).

13. toukokuuta 2019

Eeva Turunen - Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


Eeva Turusen esikoisteos oli vietävän veikeä lukukokemus. En osaa sanoa, onko se episodiromaani vai seitsemän novellin kokoelma. Eikä sillä väliä. Turusen tapa kirjoittaa on huikean omintakeista ja nautittavaa. Kirjailijan persoonallinen ote käy ilmi jo teoksen pitkästä ja huumoria lupailevasta nimestä: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Ja toki neiti U:lla muisteltavaa omituisissa expoikaystäväkokemuksissaan riittikin.

Teos alkaa episodilla Tulivuori saattaa purkautua tänään, neiti N sanoo. Ja siltä istumalta Turunen tempaa lukijan vinoon huumoriinsa ja ainutlaatuiseen tapaansa sanoa. Neidit ovat matkalla jossain tulivuorimaassa, ehkä Islannissa. Neiti N on neuroottisen bakteerikammoinen ja vauhko, hän pelkää aivan kaikkea, pienintäkin outoa asiaa. Hänen matkakumppaninsa neiti K suhtautuu taas kaikkeen näkemäänsä ja kokemaansa tyynen rauhallisesti. Herää tietysti kysymys, miten kaksi näin erilaista ihmistä ovat toisistaan kumppanin löytäneet...

Parahin tekninen isännöitsijä on monen sivun mittainen vuodatus, jota ao. isännöitsijä ei taatusti koskaan unohda. Kirjeessä ei ollut allekirjoitusta, joten en tiedä kuka neideistä sen kirjoitti, mutta veikkaan neiti N:ää. Episodissa Ei, en halua helmenharmaata tapaamme arkkitehdin, joka on suunnitellut työväenopiston ja sen vanhan osan peruskorjauksen johonkin pieneen kuntaan. Arkkitehdin valinnoista on syntynyt kärhämää rakennuslautakunnan kanssa ja tiloja pehmentäviä elementtejä on nyt tialttu toiselta suunnittelijalta. Tämähän on tietysti hyvin loukkaavaa arkkitehtimme kannalta. Tässä episodissa tulee hienosti humoristisin twistein esiin Turusen siviiliammatti: kaikki arkkitehdin vainoharhaiset pähkäilyt ovat kuin suoraan elävästä elämästä.

Neitiherra kertoilee itsestään episodissa Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan. Neitiherra on varsinainen persoonallisuus, mutta otan nyt tähän sitaatiksi kohdan siitä, kun hän kertoo, että kerran vuodessa on päivä, jolloin hän näkee ihmisten ajatukset puhekuplissa:

On sanottava, että ihmisten ajatukset eivät kaikki näy samalla kirjasinlajilla. Joidenkuiden ajatukset ovat Courierilla, joidenkuiden Helveticalla, joidenkuiden taas Times New Romanilla ja pahimpien ihan omalla käsialalla. On myös kummajaisia, joiden ajatuksissa fontti vaihtelee miten sattuu. Sitten on tietysti kuvituspuoli. Joillakuilla on havainnollistavaa kuvitusta ja toisilla taas epämääräistä syheröä, joka muistuttaa lehtiöön puhelun aikana piirtyvää, puolitietoista koukerostoa, marginaalikuviointia.

Teoksen suola ja sokeri on vinksahtaneiden tarinoiden ohella Turusen kieli. Hän luo omintakeisia sanajohdannaisia, joilla ilmentää vinoa huumoriaan. Ja näitä sanoja ja niiden pareja on paljon. Mikko Rimminen oli teoksessaan Maailman luonnollisin asia vielä yltiöpäisempi uudissanojensa kanssa. Turunen pitäytyy sentään lukijaystävällisyydessä. Olin aikeissa siteerata näytteitä Turusen luomista sanoista, mutta enpäs sittenkään. Kun luet, kuulostele ja tarkkaile itse hänen ihania sanojaan ja lauseenmuodostusta!

Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa on ehdottomasti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkintonsa ansainnut. Se on hilpeä ja humoristinen; se on ilkamoiva ja ironinen; se on kokeellinen ja uutta luova. Tekstityyli vaihtelee normiproosasta proosarunoon, jossa lauseet alkavat pienellä kirjaimella eikä pistettä käytetä. Hyvää Neiti U:ssa on myös tietysti erilaisten seksuaalisten suuntautumisten kohtelu aivan tavallisena asiana. Lukijansa tuntuu tämä hulvaton teos löytäneen: jonotin Neiti U:ta kirjastosta kuukausikaupalla. Mielenkiinnolla jään odottamaan Turusen seuraavaa teosta!

Eeva Turunen - Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa
Kansi Jussi Karjalainen
Siltala 2018
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 4 (kirjailijan ainoa teos), 5 (ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi),
Kulttuuri kukoistaa, Luettua elämää, Lumiomena
Kirjailijan kuva: Siltala

Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto: "Alkuvoimaisella kielenkäytöllä operoiva teos liikkuu suvereenisti lajirajojen välillä ja uudistaa siten novellin. Minkään valmiin kirjallisuuskäsityksen mukaista kerrontaa siitä on turha etsiä: välttämättä ei edes tarvitse kertoa juuri mistään, sillä mieli ja psykologia sisältyvät jo teoksen kieleen".

Eeva Turunen (s. 1983) on tamperelaissyntyinen, Helsingissä asuva arkkitehti ja näytelmäkirjailija. Hänen esikoisnäytelmänsä, monologi Muutama sana Ullasta, oli vuoden 2015 Lea-palkintofinalistina ja voitti saman vuoden valtakunnallisen monologikilpailun.