Édouard Louis - Ei enää Eddy

Édouard Louisin omaelämäkerrallinen Ei enää Eddy kohahdutti Ranskaa ilmestyessään viisi vuotta sitten. Sanottiin ettei kirjan kuvaamaa köyhyyttä ole. Sanottiin ettei tuollaista homofobiaa Ranskassa ole. Louisin kuvaus lapsuudestaan on raakaa ja brutaalia; hän pystyy ihmeteltävästi katsomaan tuohon sisäänlämpiävään ja ahtaaseen miljööseen toteavasti, liikoja ahdistumatta. Vain yhdessä kohtaa teosta hän tunnustaa itkevänsä tapahtuneesta kirjoittaessaan.

Kirjan esittämä takapajuisuus, köyhyys ja näköalattomuus on hämmästyttävää, elettiinhän sentään 2000-luvun alkuvuosia. Pienessä Pohjois-Ranskalaisessa kylässä on noin 1500 asukasta, suurin osa tehdastyöläisiä tai paikkakunnan tehtaalta työttömiksi jääneitä. Syrjäytyneisyys on järkyttävää, samoin henkinen rajoittuneisuus ja sivistymättömyys karkeine kielenkäyttöineen.

Eddy on kaunis, hento ja vaalea poika. Hänen käytöksensä on tyttömäistä, ääni tavallista pojan ääntä korkeampi, eleet naisellisia. Voisiko olla irvokkaampaa, että perheen sukunimi on Bellegueule? Sukunimi tarkoittaa suomeksi suunnilleen söpöpärstä tai nättinaama, ja siitä tulee Eddylle kiviriippa ja pilkkanimi.

Louis kertoo kouluvuosien kiusaajistaan, jotka odottivat häntä lähes joka päivä koulun kirjaston käytävässä. Hän yritti ottaa vastaan pään hakkaamiset seinään ja räkäklimpit kasvoille suu hymyssä - miten järkyttävän traagista. Koulukiusattu yleensäkin vaikenee tapahtumista viimeiseen asti eikä Eddykään voinut kertoa asiasta edes kotona. Kylän ja kodin mentaliteetti oli se, että miehet ovat miehiä, koviksia ja machoja, naiset alempiarvoisia muijia.

Romaanissa perheen köyhyys ja kivettyneet rasistiset asenteet hyökyvät päin näköä. Lotta Toivasen suomennos puhekielisine osuuksineen tavoittaa loistavasti kirjan tunnelmat. Homot olivat samaa kuvottavaa sakkia kuin arabit, algerialaiset ja muut mutiaiset. Sydäntä riipi pienen pojan pitkä via dolorosa. Hän yrittää parantua sairaasta seksuaalisesta suuntautumisestan kaikin keinoin, hän seurustelee siskon järjestämien tyttöystävien kanssa, hän yrittää olla kovis ja hokee kovismantraa jokaikinen aamu. Mutta geeniperimää eikä vetoa samaan sukupuoleen käy muuttaminen.

Pojan pelastukseksi koituu näytelmäharrastus, jossa hän on hyvä. Eräs opettaja ehdottaa Eddylle pyrkimistä Madeleine-Michelisin lukioon Amiensiin, ja kotiväen - etenkin isän - vastusteluista huolimatta hän lähtee pääsykokeisiin. On hyvin vaikea ymmärtää isän ilkeyttä tämän piilotellessa tahallaan hyväksymiskirjettä koko kesän ajan. Ei Amienskaan mikään miljoonakaupunki ole (noin 100 000 asukasta), mutta se on portti Eddylle toisenlaiseen maailmaan, jossa porvaripoikien hento ruumiillisuus on hyväksyttyä toisin kuin kotikylässä.

Lukiessani teosta mieleeni tuli Elena Ferranten kuvaama Napoli joskus 50-60-luvuilla. Sama köyhyys ja takapajuisuus, sama väkivalta ja suvaitsemattomuus olivat vamaan tuttua Suomessakin vuosikymmeniä sitten. Ihmettelen sitä, että Louis kesti karseat lapsuuskokemuksensa menettämättä mielenterveyttään. Olen kasvanut pienellä ja ahdasmielisellä paikkakunnalla, mutta tavallisena heterotyttönä, joten en voi täysin ymmärtää Louisin ahdinkoa. Mutta toki voin eläytyä empatialla hänen surulliseen lapsuuteensa ja teini-ikäänsä. Teksti oli loistavaa, vähäeleistä ja teki eläväksi Bellegueulen perheen köyhyyden, kylän rasismin ja pelon kaikkea erilaisuutta kohtaan. 

Wikipediasta löysin tämän kirjailijan lauseen: Mon livre parle moins, je crois, de la sexualité, de la découverte de la sexualité, que de l'impossibilité de la sexualité. - Kirjani puhuu vähemmän seksuaalisuudesta, seksuaalisuuden löytämisestä kuin seksuaalisuuden mahdottomuudesta.

Édouard Louis - Ei enää Eddy
Alkuteos En finir avec Eddy Bellegueule 2014
Suomentaja Lotta Toivanen
Tammi 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjasta kirjaan, Tekstiluola,
The Guardian

Édouard Louis’n (s. 1992 Hallencourt) omaelämäkerrallinen teos Ei enää Eddy on vangitseva ja tarkkanäköinen kuvaus ranskalaisen yhteiskunnan jakautumisesta, homofobiasta ja suvaitsemattomuudesta. Louis on julkaissut tämän lisäksi kaksi muuta romaania, jotka ovat ilmestyneet myös englanniksi:

- Histoire de la violence 2016 / History of Violence 2018

- Qui a tué mon père 2018 / Who Killed My Father 2019

Clare Mackintosh - Lopun jälkeen

Lopun jälkeen on Clare Mackintoshin neljäs julkaistu teos. Tätä ennen hän on julkaissut kolme trilleriä, bestsellereitä kaikki. Niistä olen lukenut vain ensimmäisen, Annoin sinun mennä. Nyt Makintosh poistuu totutusta genrestään ja ammentaa omista järkyttävistä kokemuksistaan. Tästä vanhasta Iltasanomien linkistä voi lukea, mikä tragedia kirjailijan omassa elämässä tapahtui.

Romaanin näyttämönä on suurimmalta osin Birminghamin lastensairaalan teho-osasto, jossa hoidetaan Pipin ja Maxin vakavasti sairasta pientä poikaa Dylania. Kun poika sairastui, menevä ja kaunis pariskunta joutui elämänsä myllytykseen. Ennen Dylanin syntymää Pip toimi lentoemäntänä kaukolennoilla, jättäytyi sitten lyhyille lennoille ja siirtyi kohta kokopäiväiseksi sairaan Dylanin hoitajaksi. Haasteita muutenkin kuormittavaan arkeen tuo Maxin työ amerikkalaisen yrityksen organisaatiokonsulttina: puolet ajasta Chigagossa, puolet Briteissä, elämä on jatkuvaa reissaamista.

Kerronta etenee vuorotellen Pipin, vuorotellen Maxin suulla. Kolmannen näkemyksen kertoo Leila, iranilaistaustainen lastenlääkäri. Dylanin jatkuvat kaatuilut osoittautuivat malignin aivokasvaimen aiheuttamiksi, eikä leikkauksella sitä saatu kokonaan pois. Kasvain ja leikkaus ovat aiheuttaneet pojalle aivovaurion ja neliraajahalvauksen, ja hän on kytketty hengityskoneeseen. Sekä isä että äiti rakastavat syvästi poikaansa ja toivovat ihmettä. Kuukausien turhan toivon jälkeen sairaala esittää siirtymistä palliatiiviseen hoitoon ja tähän tarvitaan kummankin vanhemman suostumus. Mutta toinen heistä ei pysty suostumustaan antamaan, niinpä asia on ratkaistava oikeusteitse.

Makintosh kuvaa Pipin ja Maxin tunteita todentuntuisesti. Lapsen vakava sairastuminen on shokki ja painajainen, paha uni josta toivoo heräävänsä. Teho-osaston arki, muut saman huoneen pienet potilaat vanhempineen, lääkäri Leilan asema ja elämä, kaikki on kuvattu riipaisevasti ja lämmöllä, hyvin inhimillisesti. Vanhempien mieleen putkahtaa pieni kateudenpoikanen, kun joku lapsista tervehtyy riittävästi ja pääsee kotiin. Miksi meidän poikamme, miksi tämä tapahtuu meille?

Ihmettelin kirjan takakannen lausetta: Elämässä joutuu väistämättä joskus tienhaaraan, jossa ei osaa valita oikeaa polkua vaan toivoo, että voisi kulkea useampaa, nähdä mihin ne vievät. Tässä kirjassa voi. Teoksen puolivälissä mysteerilause selvisi. Makintosh esittää kaksi erilaista tapahtumien kulkua. Toisessa Dylanin annetaan kuolla elvyttämättä ja toisessa etsitään uusia syöpähoitoja, jotka pidentävät pojan elinaikaa. Jo lapsen sairastuminen on muuttanut ratkaisevasti sekä Pipin että Maxin elämää, mutta kahdessa erilaisessa visiossa kumpikin kärsii dramaattisesti vielä enemmän - eri syistä vain. Aina jaksaa hämmästyttää se, että ihminen on niin sitkeä olento, että saa elämänsä jonkunlaiseen järjestykseen suurista tragedioista ja menetyksistä huolimatta, vaikka toki tragediat ja traumat jättävät leimansa ja arpensa.

Kysymys lapsen eutanasiasta on äärimmäisen vaikea. Miten voi olla varma, miten ylipäätään kukaan voi päättää sellaisesta? Entä lääketieteen kehitys, entä ihmeet, joita joskus tapahtuu? Vanhempina Pip ja Max tekivät kaikkensa poikansa eteen, ja erimielisyys vaikutti heidän suhteeseensa. Olin toisen kannalla, mutta en kerro sitä, jotta sinä voit muodostaa oman mielipiteesi. Lopun jälkeen on koskettava ja traaginen romaani, jossa Makintosh avaa sisintään. Teos on hiukan päälle 400 sivua, minkä koin aavistuksen pitkäksi ja toisteiseksi kaikesta koskettavuudestaan huolimatta.

Clare Mackintosh - Lopun jälkeen
Alkuteos After the End 2019
Suomentanut Päivi Pouttu-Delière

Gummerus 2019

Ennakkokappale kustantajalta - kiitos

_______________

Kirjaluotsin pohdintaa

Kirjailijan kuva täältä.

Brittiläinen Clare Mackintosh työskenteli poliisina kaksitoista vuotta, mm. rikostorjuntayksikössä. Nykyisin hän kirjoittaa päätoimisesti ja asuu Walesissa aviomiehensä ja heidän kolmen lapsensa kanssa. Mackintoshin esikoisromaani Annoin sinun mennä oli Britanniassa vuoden 2015 parhaiten myynyt esikoisrikoskirja, ja se sai mm. Theakston`s Old Peculier Crime Novel of the Year -palkinnon. Seuraavaksi ilmestynyt Minä näen sinut meni ilmestyttyään suoraan Sunday Timesin listaykköseksi. Vuonna 2018 julkaistu Anna minun olla jatkoi Mackintoshin menestystarinaa ja vakiinnutti hänen asemansa modernin psykologisen trillerin mestarina.

Claire Aho, Kjell Westö - Helsinki 1968

Jokaisen kaupungin historiassa on hetkiä, jolloin uusi ja vanha, 

tuleva ja väistymään tuomittu ovat yhtä vahvasti läsnä. 

- Kjell Westö.

Tutustuin vasta hiljattain Claire Ahon valokuvataiteeseen teoksessa Aho & Soldan - Helsinki 1950-luvun väreissä. Kirjastossa sattui silmiini myös tämä valokuvateos, jossa kotikaupungistaan Helsingistä kirjoittaa kirjailija Kjell Westö (s. 1961). Odotin ehkä vähän pulleampaa teosta ja petyin hiukan Westön tekstiin, mutta kyllä tämä oli ehdottomasti tutustumisen väärti. Vuosi 1968 oli erityisesti Euroopan hullu vuosi, mutta liikehdintää oli myös Euroopan ulkopuolella. Kjell Westön lyhyehköstä tekstistä saa oivan ajankuvakatsauksen:

• Uutiskuva My Lain verilöylystä Vietnamissa on piirtynyt lähtemättömästi verkkokalvoille
• Kiinan kulttuurivallankumous velloi Pekingissä
• Shokkeja olivat myös Tšekkoslovakian miehitys ja Biafran nälänhätä
• Martin Luther King ammuttiin kuoliaaksi Memphisissä
• Robert F. Kennedy kuoli luotiin Los Angelesissa 
• Ja Richard Nixon valittiin Yhdysvaltojen presidentiksi!

Näihin hurjiin maailmanhistorian tapahtumiin verrattuna Helsinki oli kuin lintukoto, hiljainen pieni kaupunki rauhallisessa pienessä maassa - vaikka Vanha  vallattiinkin ja mielenosoituksia näkyi sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen suurlähetystöjen edustoilla. Westö listaa ytimekkäästi pienillä kuivilla luonnehdinnoilla, mitä tuona vuonna tapahtui Helsingissä ja muualla Suomessa. Kaikki kiintoisaa muistiinpalautusta vanhemmalle lukijalle ja kenties aivan uutta tietoa nuoremmalle.

• Komeita rakennuksia nousi Helsinkiin kuin sieniä sateella: Ympyrätalo, Hotelli Marski, Makkaratalo, Helsingin kaupunginteatteri, Yleisradion Kesäkatu...
• Mutta Itäkeskus oli vielä pelkkää niittyä
• Urho Kekkonen valittiin kolmannelle kaudelle 
• Peruskoulun puitelaki hyväksyttiin 
• Ja keskiolut rynni marketteihin!

Kuvassa Claire Ahon poika Jussi rakkaan koiransa kanssa.

Claire Aho oli jo tuolloin tunnettu ja arvostettu valokuvaaja. Hän sai yllättävän ja nopean kutsun osallistua Helsinki-valokuvillaan Saksan Kielissä järjestettävään Neljä pohjoismaista pääkaupunkia -näyttelyyn. Aikaa kuvaamiseen oli vain joitakin viikkoja. Aho otti viisikymmentä mustavalkokuvaa, joiden punaisena lankana on yllätyksellisyys. Hän katsoo tavallista elämänmenoa linssinsä läpi totutusta poikkeavista kulmista ja sommittelee kuvansa persoonallisella tavallaan. Kuviin tallentui vuoden 1968 helsinkiläisiä kaduilla, toreilla ja puistoissa, pihoilla ja rannoilla.  Kuvissa vilahtavat vanhat ja nuoret, torimummot ja varakkaampi väki, sekä tietysti myös kaupungin näkymät. Valokuva on dramaattinen taidemuoto mustavalkoisena. Pidin kovasti Ahon kuvista.

Claire Aho, Kjell Westö - Helsinki 1968
Wsoy 2010
Kirjastosta
________________

Kuvasin vain kaksi kuvaa kirjasta, lisää kuvia teoksesta - täällä.

Claire Aho (1925-2015) on Juhani Ahon ja Venny Soldanin pojantytär. Paitsi merkittävään kulttuurisukuun, hän kuuluu myös suomalaisen värivalokuvauksen pioneereihin. Monipuolinen Aho on kuvannut lehti-, mainos- ja kansikuviksi muoti-, muoto-, sisutus-, ruoka-, luonto-, muotoilu- ja taiteilijakuvia. Lisäksi hän on tehnyt dokumenttielokuvia, muun muassa Helsingin olympialaisista 1952.