Sivuhenkilössä kirjailijan itsensä oloinen esikoiskirjailija asuu yksin samanlaisessa asunnossa kuin novellin Hanna. Isä osti sen tyttärelleen arvostetulta asuinalueelta Helsingin Punavuoresta. Tyhjässä makuuhuoneessa on entisen asukkaan jäänteenä koukku katossa kuten Hannallakin - ei muuta; olohuoneessa sängyn ja sohvan virkaa toimittaa kulahtanut vihreä patja; yksinäisen nelikymppisen naisen ydinperheen muodostavat muutama viherkasvi ikkunalla. Toki minäkertoja on tiiviissä yhteydessä siskojensa perheisiin ja iäkkäät vanhemmatkin ovat mukana kuvioissa. Tärkein ihminen on kuuluisa ystävä; yhteyttä pidetään myös kirjailijaan ja näyttelijään, mutta minäkertoja kokee silti olevansa äärimmäisen yksin ja eksyksissä, oman elämänsä valintojen oikeutta kyselevä.
Monen vuoden kirjoittamisuurastuksen jälkeen esikoiskirja on julkaistu. Ja sehän on tietenkin koko maailmankaikkeuden tärkein juttu. Minäkertoja on onnellinen ja tuntee kaiken muuttuneen. Mutta kukaan ei tunnu teosta huomaavan ja suuren valtakunnallisen sanomalehden herra Kriitikko lyttää sen; harvat blogikirjoitukset tuntuvat myötäilevän tätä lyttäävää arviota. Äiti häpeää, isä ei lue, kaikki haluavat vain tietää miten kirja myy. Minäkertoja surffaa pakkomielteisesti somessa etsien mainintoja kirjastaan, mutta herra Kriitikon sivulle hän ei rohkene: se on kuin pohjaan palanut musta kattila, jonka kantta ei uskalla raottaa.
Esikoiskirjailijan tyly mitätöinti vie pohjaa kirjailijuuden ruusuisilta haaveilta ja kalvaa itsetuntoa; mitään järkevän tuntuista uutta ei synny, ja odotettu arvostus ilkkuu poissaolollaan. Sitten syksyllä teos yllättäen voittaa samaisen valtakunnallisen sanomalehden esikoiskirjapalkinnon. Yhdessä yössä mielipiteet kirjasta muuttuvat, julkisuus ryöpsähtää ja esiintymisiä kissanristiäisiin ympäri maata tuputetaan. Mutta nyt ei julkisuudessa huomion huoraaminen enää maistukaan. Minäkertoja ottaa rohkean askeleen ja kieltäytyy useimmista. Hän pystyy vihdoin tavallaan päästämään irti esikoiskirjastaan, herra Kriitikon mielipiteestä ja tekstiä uuteen alkaa syntyä.
Turunen on rohkea kirjoittaessaan julki sen, miten haavoittuvainen etenkin esikoiskirjailija julkisuuden, kritiikkien ja blogiarvioiden suhteen on. Useamman kirjan julkaissut kirjailija on jo osannut kasvattaa itselleen paksumman nahkan. Toisaalta minua hämmensi ja hieman ärsyttikin hänen penäämisensä siitä, että lukijat eivät ymmärtäneet teosta oikein. Julkisuuspeli on julmaa. Kun kirja on markkinoilla, se lentelee omin siivin ja kukin lukija ymmärtää, kokee ja tulkitsee sen omalla tavallaan.
Turunen tuskailee edelleen naista rajoittavien kaanoneiden eli mallien kanssa, kuten novellissaan Hanna. Kirjallisuuden kaanon on patriarkaatin eli mieskirjailijoiden hallinnoima; naiskirjailijat sysätään varjoon, sinne peikonlehden kanssa samaan nurkkaan. Ehdottomasti luettavien klassikkojen listoissa naiskirjailijoita ei juuri näy - niinpä Turunen laatii omansa. Naisen elämän kaanon hyväksyy vain perheelliset naiset ja äidit. Lapsettomana, naimattomana naisena minäkertoja kokee itsensä kummajaiseksi. Naisystävät ympärillä ovat pariutuneet ja hankkineet pari lasta, ja heidän elämänsä täyttävät lapsiperheen arki ja asiat. Mutta minäkertoja ei tunne kutsumusta sellaiseen, hän ei jaksaisi. Hän tuntee vieraantuneensa aiemmista naisystävistään; hän haluaa olla yksin ja sopivan erakko, omistautua taiteelle, vaikka ajoittain viiltävä yksinäisyys kaataa seiniä niskaan.
Turunen kirjoittaa hyvin, sympaattisesti ja tunnoistaan avoimen tuntuisesti. Uskon, että tämän kaltaiset pohdinnat puhuttelevat juuri tuon ikäluokan nuoria naisia; naisen elämän myyttejä on hyvä pöllyttää. Itse en aikoinani naisen elämän kaanonia pohtinut tai sitä vastaan kapinoinut. Tuntui itsestään selvältä että opiskellaan, mennään naimisiin ja hankitaan pari lasta. Niin tein minäkin enkä koe jääneeni mistään paitsi. Mutta kannatan ehdottomasti sitä, että jokainen nainen uskaltakoon elää itselleen sopivimmalla tavalla!
Sivuhenkilön teemoja sivuaa myös Pauliina Vanhatalo teoksessaan Keskivaikea vuosi. Introvertiksi tunnustautuva Vanhatalo koki olevansa huono äiti, koska tarvitsi niin paljon omaa aikaa ja yksinäisyyttä. Kirjailijan paineista mm. kritiikin suhteen hän kirjoitti myös. Ote bloggauksestani: Vanhatalo suo lukijalle kurkistuksen vapaan kirjailijan paineisiin. Miten rankkaa on kun panee sisimpänsä peliin ja alttiiksi aivan eri tavoin kuin vähemmän luovan työn tekijä. Odottaa hyväksyykö kustantaja käsikirjoituksen vai ei, mikä on lukijoiden reaktio. Luovalla työllä on siunauksensa ja kirouksensa.
Sivuhenkilön aikajänne kattaa vuoden esikoiskirjailijan elämästä. Kirjan ilmestyminen alkuvuonna tuo hurman ja suuret odotukset; pettymys pimentää kesän ja pirstoo identiteetin; syksy satelee palkintoina, tunnustuksina ja huomiona. Huomion jano hiipuu; sivuhenkilön rooli taitaa sittenkin olla rakkain ja tärkein. Se antaa rauhaa ja tilaa luovuudelle, eikä kohonnut itsetunto kaipaa parrasvaloja joka hetki.
Googlailin hiukan mistä Rakkaudenhirviössä on kyse. Sen päähenkilöllä on mm. ristiriitainen äitisuhde, ja tavallisuuden ja massaan sulautumisen kotoa annettu pakko on suuri. Sivuhenkilö lienee jatkumoa saman minähenkilön elämäntarinalle. Silti romaanin luettuani tunnen pienoista syyllisyyttä siitä, että en niin innostunut enkä varmastikaan ymmärtänyt kirjaa kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Koin tämän vertaistukena nuorelta naiselta toiselle, mutta minulle kohderyhmään kuulumattomalle maistui vähän tylsälle.
Saara Turunen (s. 1981) on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä. Romaanissaan Rakkaudenhirviö (2015) ja teatteriteoksessa Tavallisuuden aave (2016) Turunen käsittelee normaaliuden vaatimusta ja ristiriitaista suhdetta kotimaahansa. Rakkaudenhirviö sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon 2015 ja Tavallisuuden aave Thalia-palkinnon 2017. Turuselle myönnettiin myös Opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkinto 2016 ohjaajan ja kirjailijan työstä.
Sivuhenkilön teemoja sivuaa myös Pauliina Vanhatalo teoksessaan Keskivaikea vuosi. Introvertiksi tunnustautuva Vanhatalo koki olevansa huono äiti, koska tarvitsi niin paljon omaa aikaa ja yksinäisyyttä. Kirjailijan paineista mm. kritiikin suhteen hän kirjoitti myös. Ote bloggauksestani: Vanhatalo suo lukijalle kurkistuksen vapaan kirjailijan paineisiin. Miten rankkaa on kun panee sisimpänsä peliin ja alttiiksi aivan eri tavoin kuin vähemmän luovan työn tekijä. Odottaa hyväksyykö kustantaja käsikirjoituksen vai ei, mikä on lukijoiden reaktio. Luovalla työllä on siunauksensa ja kirouksensa.
Sivuhenkilön aikajänne kattaa vuoden esikoiskirjailijan elämästä. Kirjan ilmestyminen alkuvuonna tuo hurman ja suuret odotukset; pettymys pimentää kesän ja pirstoo identiteetin; syksy satelee palkintoina, tunnustuksina ja huomiona. Huomion jano hiipuu; sivuhenkilön rooli taitaa sittenkin olla rakkain ja tärkein. Se antaa rauhaa ja tilaa luovuudelle, eikä kohonnut itsetunto kaipaa parrasvaloja joka hetki.
Googlailin hiukan mistä Rakkaudenhirviössä on kyse. Sen päähenkilöllä on mm. ristiriitainen äitisuhde, ja tavallisuuden ja massaan sulautumisen kotoa annettu pakko on suuri. Sivuhenkilö lienee jatkumoa saman minähenkilön elämäntarinalle. Silti romaanin luettuani tunnen pienoista syyllisyyttä siitä, että en niin innostunut enkä varmastikaan ymmärtänyt kirjaa kirjailijan tarkoittamalla tavalla. Koin tämän vertaistukena nuorelta naiselta toiselle, mutta minulle kohderyhmään kuulumattomalle maistui vähän tylsälle.
Saara Turunen (s. 1981) on helsinkiläinen kirjailija ja teatterintekijä. Romaanissaan Rakkaudenhirviö (2015) ja teatteriteoksessa Tavallisuuden aave (2016) Turunen käsittelee normaaliuden vaatimusta ja ristiriitaista suhdetta kotimaahansa. Rakkaudenhirviö sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon 2015 ja Tavallisuuden aave Thalia-palkinnon 2017. Turuselle myönnettiin myös Opetus- ja kulttuuriministeriön Suomi-palkinto 2016 ohjaajan ja kirjailijan työstä.
Saara Turunen
Sivuhenkilö
Kansi Timo Mänttäri
Kansi Timo Mänttäri
Tammi 2018
**
Riitta, minä olen myös juuri lukenut tämän. Minulla tuli samanlaisia ajatuksia kuin sinulla.
VastaaPoistaTuntuu melkein, ettei tarvitse paljon kirjoittakaan, kun laitan vain linkin tänne.
Jotenkin ärsytti se kohta, jossa Turunen yleisti, että kaikki naiset vihaavat itseään jollain tavalla. Surullista, jos tämän hetken nuorilla naisilla on näin mainosten nujertama itsetunto. Minä voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan vihannut ja hävennyt itseäni minkään ulkonäköseikan takia, huonosta käyttäytymisestä kyllä joskus.
Pidin Rakkauden hirviöstä ja Tavallisuuden aaveesta paljon. Tämä ei aivan yllä niiden tasolle, mielestäni. Ja kyllä, lukija on aina oikeassa, hän ei voi lukea "väärin".
Kiitos kommentistasi Marjatta <3
PoistaTurunen latasi paineita minulle lukijana, siinä määrin että olin jättää kirjan kesken. Ärsytti. En minäkään ole vihannut itseäni naiseuden takia, toki ollut monesti tyytymätön itseeni ilman sukupuolijaottelua. Itse olin työelämässä nuorena se 'kummajainen' - minulla oli pieniä lapsia, kellään naiskollegalla ei ollut - ja työympäristö oli naisvaltainen. Mutta ei siinä mitään ihmettelemistä ollut eikä mitään traumaa tullut, ei minulle eikä muille.