Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin #runosunnuntai

Ei toista: yksin - Ei yhtä: toisin

Tuukka Pietarisen esikoisrunokokoelma on nimeltään Yksin ja toisin. Nimi on erittäin kuvaava, sillä sitä ovat kokoelman runojen maailmatkin: asiat voivat olla näin, tai ne voivat olla noin. Tapahtumien miljöö on yhtäältä urbaani, mutta toisaalta myös metsä, maaseutu tai aavikko, maa tai vesi. Joissakin runoissa on jännittävästi ikäänkuin kaksi rinnakkaistodellisuutta: yhtäällä vs toisaalla. Nämä alituiseen muuntuvat, vaihtuvat ja toistensa kanssa risteävät miljööt luovat lukuhetkeen vekkulin unenomaisen tunnelman. En osaa analysoida tai selittää mikä näissä runoissa se maaginen ja vetävä juttu on. Mutta se on. Teksti veti minut puoleensa heti ensi riveiltä ja piti otteessaan.

Samaan aikaan toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä
ei ole, kunnes vain rantaviiva on. Hän etenee kuin
nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista
askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.

Pietarisen runomaailma on aikasten absurdi ja vinksahtanut. Kaikkea mahdotonta tapahtuu, mikä panee lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Ihmiset toimivat järjettömästi eikä heidän valinnoillaan aina ole onnellinen loppu. Kaupunkeja rikotaan säpäleiksi väkijoukon voimin, joku kokee öisen kohtalonhetken avonaisella ikkunalla, joku kadottaa tulevien kukkasten siemenet autiomaan hiekkaan. Ihmiset ajautuvat ajelehtimaan unien ja taikapiirien voimakentissä. Mutta hauskuuttaa Pietarinen kyllä kaiken vinksahtaneisuuden keskellä osaa.

Eräänä iltana hän epähuomiossa avaa naapurinsa oven, astuu
sisään ja istuu katettuun illallispöytään. Hän kertoo kuulumisia,
kuuntelee niitä ja kaikki käy niin luontevasti, ettei kukaan
huomaa tilanteessa mitään outoa.

Yöllä hän rakastelee rutinoituneesti naapurinsa kumppanin
kanssa. Sen jälkeen he nukahtavat, mutta suhteen tasaisuus tekee
unesta pinnallista ja levotonta niin kuin aiemminkin, ja salaa
molemmat pelkäävät, että enää tottumus sitoo heidät yhteen.

Runot ovat pituudeltaan parin rivin aforismeista pitkiin proosarunoihin. Kokoelman punainen lanka on ehkä absurdius, sarkasmi ja leikkisyys. Näin jotain sukulaisuutta Lassi Hyvärisen Tuulen ja kissan kanssa. Oli ihanaa olla irti arjesta ja liikkua mielikuvituksen maailmoissa! Lukemisesta jäi riemastunut ja kevyt olo. Koin Pietarisen kielen todella kauniina, hiottuna ja taloudellisena. Kieli sanoi täsmällisesti, mitä runoilija halusi, vähin sanoin ilman mutkia. Koin runokielen hyvin suggestiivisena.

Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo
hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän
ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Tuukka Pietarinen tuli vuonna 2017 J. H. Erkon kilpailussa toiseksi. En tiedä hänen kilpailukokoelmansa kokoonpanoa, mutta varmaan samoja teemoja siinäkin. Koko juttu tässä linkissä; näin raati perusteli Pietarisen II sijaa:

"Tuukka Pietarisen (s.1996) runokokonaisuus liikkuu kohtaamisen ja kohtaamattomuuden tiloissa filosofisesti. Pietarinen rakentaa aforistisista fragmenteista hienosti kokonaista runoa, mutta taitaa myös proosarunon. Kokonaisuus on omaperäinen, oivallava ja pohdittu, välillä abstraktia aihemaailmaa on lähestytty taiten surrealismin ja absurdin keinoin. Näkemisen ja havainnoinnin, liikkeen, ykseyden ja toiseuden kysymyksiä on käsitelty myös huumorin läpi. Pietarinen tutkii mystiikan ja filosofian käsitystä tyhjyydestä mieleenpainuvasti toiston kautta. Runokielessä on leikillisyyttä, kokeellisuutta ja iloa, mutta kielen yksityiskohtiin kaipaa vielä hiukan tarkkuutta. Runojen visuaaliset elementit tuovat keveyttä, ja ovat runojen sisällön kannalta perusteltuja.”

On mainittava lopuksi vielä yksi hauska juttu. Ehdin kuunnella nyt Youtubesta poistetun videon, jossa lausujan kuiskaava ääni kuiski Pietarisen runoja. Nyt kokoelmaa lukiessani sama kuiskaava ääni kuiski korvissasi kokoelman loputkin runot - niin suggestiivinen se oli. Onneksi ehdin!

En voi olla varma, oletko yhä olemassa, vai onko valo sinuun
niin rakastunut, että ei lähde luotasi, valehtelee niin kuin
rakastunut valehtelee

Kuva Otto Virtanen

Tuukka Pietarinen
Yksin ja toisin
Kansi Marjaana Virta
Wsoy 2018
****
Kirjastosta
_______________

Tuukka Pietarinen (s.1996) on opiskellut estetiikkaa ja teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän asuu Helsingissä, josta on myös kotoisin.

#runo18-haaste

❤︎
Omppu luki Tua Forsströmin kokoelman Merkintöjä
Esther Helmiän runo Jos minä yksin vaellan
Uuna Syrjäsuon runo Syksyn valo

UUSINTA RUNOUTTA:

Tuukka Pietarinen & Emma Ahlgren & Miia Kontro

Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. Klo 13.30-14.00 Töölö