Suvi Kaipainen, Annamari Saure - Äimän käkenä

Suvi Kaipainen ja Annamari Saure vievät lukijan matkalle suomen kielen kiemuroihin teoksessaan Äimän käkenä. Kirja on hauska ja sopii kertaukseksi jokaiselle kieltä käyttävälle. Etenkin kirjoitetussa tekstissä pitää olla huolellinen, sillä kielioppi- ja kirjoitusvirheet pistävät silmään. Somessa kielipoliisit nostavat älämölön etenkin yhdyssanavirheistä, joita tuntuu löytyvän monen päivityksistä ja blogiteksteistä. Myös pilkun virheellinen käyttö vaikkapa mainoksissa tuottaa tahatonta komiikkaa. Kirjassa on näistä kömmähdyksistä monia hupaisia esimerkkejä ja hauska piirroskuvitus havainnollistaa mokia.

Joko syödään mummo?
Joko syödään, mummo?

Missä voi mato onkia lapsen kanssa?

Anna lapsen olla päivä unilla!

Autolle tehtiin vuosi huoltoa.

Onko sinulla ollut pari suhdetta viime aikoina?

Kirjassa käsitellään yhdyssanojen ja pilkun käytön lisäksi monia muita suomen kielen erikoispiirteitä: sanojen muodostamista päättein, onomatopoeettisia sanoja, morfeemirakennetta, sijamuotoja, lauseenvastikkeita, pronomineja, kielen kuvallisuutta ja viittaussuhteita. Vaikka suomen kielen sanajärjestys on melko vapaa, on syytä kiinnittää huomiota viittaussuhteisiin, jottei synny koomisia mielikuvia: Viiniasiantuntijoiden maistelu voi alkaa. Ostin eilen kevättakkiin sopivan huivin, vaikka se on jo aika vanha. Kirjassa on runsaasti tehtäviä, joita ratkoessa aivonystyrät joutuvat töihin. Tehtävät ovat hyvä asia, sillä ne aktivoivat miettimään lauseita ja kielen oikeellisuutta. Näin asiat painuvat paremmin mieleen. Useimpien tehtävien vastaukset löytyvät kirjan lopusta, samoin yhteenvetona kielioppisäännöt ja taulukot. Alla oleva esimerkki kertoo, miten hieno suomen kieli on!

I wonder if I should swim around aimlessly?

Jag undrar om jag skulle simma runt omkring utan mål.

Uiskentelisinkohan?

Naapurin pihalla on kolme rapistunutta Tuijaa. 

Suomea vieraana kielenä opiskelevalle suomen kielen rakenne ja sijamuodot tuottavat varmasti paljon päänvaivaa. Uskon, että Äimän käkenä avaa myös hänelle suomen kielen saloja. Meillä suomea äidinkielenään puhuvilla on onneksi synnynnäinen kielitaju, joka kertoo miten sananvartalo muuttuu sanaa taivutettaessa, useimmiten myös tuleeko verbiin -otta, -öttä vai -oitta, -öittä -pääte. Ja onneksi on Kielitoimiston sanakirja, josta asian voi tarkistaa. Itse en ole suomen kielen ekspertti, mutta bloggaajana pyrin tietysti mahdollisimman hyvään kieliasuun ja tarkistan tarvittaessa. Luin tarkkaavaisesti, mitä päätteiden lisäämisestä lyhenteisiin ja numeroihin sanottiin. Ilmeisesti sivuutan numerotapaukset jollain kiertoilmauksella, koska ne tuntuivat oudoilta: 3:s, 3:nneksi, 3:ntena.

Kirjan monet hupaisat esimerkit huvittivat. Äimän käkenä oli hauskaa ja opettavaista luettavaa ja uskon, että kirjasta on iloa ja oppia monenlaisille kielenkäyttäjille. Itse ajattelin panna oman kappaleeni kiertoon lukiolaispojalle. Lämmin suositus!

Pojalla on iso isä. >< Pojalla on isoisä.

Suvi Kaipainen, Annamari Saure - Äimän käkenä

Graafinen suunnittelu Emmi Kyytsönen
SKS 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Oletko sivutoiminen kielipoliisi, joka korjaa kirjoitusvirheet kollegan sähköpostiviestistä ja muropaketin kyljestä? Vai tuntuvatko pilkkusäännöt ja puolipisteen syvin olemus korkeamman tason matematiikalta? Äimän käkenä on iloinen ja humoristinen kieliharjoituskirja kaikille kielestä kiinnostuneille aikuisille. 

Suomi ei ole maailman vaikein kieli, mutta yhdyssanavirheet aiheuttavat usein tahatonta komiikkaa, ja huolimattomasti asetettu pilkku voi muuttaa koko lauseen merkityksen. Kirjaan kootut tehtävät keskittyvät sellaisiin kielen ilmiöihin, jotka tuottavat usein ongelmia. 

Kersti Juva - Löytöretki suomeen

Tällaista tarkkuutta minulla on tapana kutsua lukijan palvelemiseksi.

Kääntäjä Kersti Juvan Löytöretki suomeen oli todella riemastuttava retki suomen kielen saloihin, monipuolisuuteen ja nyansseihin! Olen Helsingin kirjamessuilla kuunnellut kaksi kertaa maanmainioita Suomennos slameja. Lokakuussa 2017 sain ihailla Kersti Juvaa, Juhani Lindholmia ja Kasper Salosta. Kirjoitin bloggaukseeni, että ohjelma oli sen päivän paras. Oli upeaa seurata näiden kääntäjien paneutumista käsillä olevaan käännöstyöhön. Suomalaisen lukijan iloksi suomentajamme ovat käsittämättömän taitavia ja tarkkoja vivahteista ja he estävät omalta osaltaan kieltä köyhtymästä - siitä tämä Juvan teos on briljantti esimerkki.

Vertailukieli tai peili on teoksessa tietysti englanti, mutta Juva sanoo keskittyvänsä suomen kieleen - ja tekee sen tavattoman herkullisesti ja mukaansatempaavasti. Teoksen runkona on käännösesimerkkejä hänen lukuisista  käännöksistään: J. R. R. Tolkienia, Charles Dickensiä, Jhumpa Lahiria, Jane Austenia, Laurence Sterneä, A. A. Milneä.. Usein Juva esittää alkutekstin perään ensin käännöksen raakaversion ja sen rinnalla hiotun version, jolloin hän kommentoi hyvällä huumorilla ensimmäisen versionsa puutteita ja kömmähdyksiä. Esimerkkejä tutkimalla voi oppia paljon ja näkee miten ilmaisu hioutuu. Vivahde-erot ovat pieniä, mutta ne huomaa kyllä ja kokee ahaa-elämyksen. Ihailin suuresti Juvan oivaltavaa suomen käyttöä.

 Englanti voi vain unelmoida tällaisesta verbistä.

Näin sanoo Juva verbistä joutaa. Mikäli meillä on alemmuutta kielestämme englannin puristuksessa, eipä ole syytä: suomen kielessä on hienouksia, joita englannista puuttuu. Yksi suosikkiluvuistani kertoo, millä lukemattomilla ilmaisuilla englannin hyvin yleisen modaaliverbin can voi korvata: mahdollisesti, varmaan, kai, saa, on lupa, sopii, osaa, taitaa, pärjää, pystyy, kykenee, jaksaa, ehtii, kerkiää, joutaa, mahtuu, pääsee, kelpaa, riittää, saattaa. malttaa... Otan can-verbin käytöstä muutaman lyhyen esimerkin:

It can wait.

Se joutaa odottamaan.

Alan Bennet, Jokapäiväinen taiteemme

It was the best I could do.

Yritin parastani.

Parempaan en pystynyt.

Julian Barnes, Kuin jokin päättyisi 

I wonder how far I can carry it?

Kuinkahan kauas minä jaksan sitä kantaa?

J. R. R. Tolkien, Kaksi tornia

Luvut sanajärjestyksestä sekä englannin futuurin ja gerundin kääntämisestä antoivat myös paljon. Hauskin ja minulle entuudestaan tuntematon termi oli viskurilaki:

Suomessa pitemmät ja raskaammat ainekset sijoittuvat mieluusti luettelon loppuun. Ilmiöllä on hauska nimi viskurilaki. Ennen muinoin eroteltiin kevyet akanat painavista jyvistä viskaamalla viljaa seinää kohti. Joskus tämä sääntö ratkaisee atribuuttien järjestyksen.

Nollaperoonalauseet olivat minulle uusi termi myös, toki ne tuttuja ilman termiä olivat. Oli kiinnostavaa lukea, että myös Juva kokee henkilöön viittaavan pronominin tämä hankalaksi; olen nimittäin jossain teoksessa tämän käyttöä kovasti ihmetellyt. Kiinnostavaa oli myös, miten englanti houkuttaa turhaan persoonapronominien käyttöön, jota suomessa ei tarvita, koska verbimme taipuvat.

Lukuisista esimerkeistä näkee, miten teksti hioutuu ja että sanasanainen käännös ei useinkaan ole toimivin tai edes mahdollinen - joskaan me huolettomat lukijat emme anglismeja aina huomaa. Hyvä suomentaja pyrkii aina mahdollisimman hyvään suomen kieleen ja hioo tekstiään päästäkseen eksaktiin ilmaisuun. Äidinkielenään suomea puhuvalle sujuvat ilmaisut kertoo kielitaju, mutta suomentaja voi harhautua seuraamaan liikaa alkukieltä. Juva sanoo, että suomennostyössä hänellä on yksi melkein rikkumaton periaate: virke on virke eikä pisteen paikkaa vaihdeta. Muita virkkeen palikoita voi ja pitää järjestää suomen kielen rakenteen mukaisesti luontevaan järjestykseen.

Kirjan lopussa on listattu teokset, joista näytteet on poimittu sekä Juvan kaikki käännökset. Myös sisällysluettelo helpottaa etsimistä. Kirja antoi paljon minunlaisellenikin tavalliselle kielenkäyttäjälle, joka on tutkinut suomen ja englannin kielioppia viimeksi vuosia sitten. Löytöretki suomeen on siis innostava kirja myös kirjabloggarille. Blogipostaukset ovat käyttötekstejä, mutta niidenkin kohdalla voi pyrkiä hyvään ja ytimekkääseen ilmaisuun.  Kiitän Kersti Juvaa hienosta löytöretkestä suomen kieleen ja sen monimuotoisuuteen. Riemastuttava lukuelämys, josta  luulen oppineeni paljon. 

Kersti Juva - Löytöretki suomeen
SKS 2019
Kustantajalta - kiitos!
________________

Kiiltomato / Tarja Roinila  / HS

Pasi Klemettinen - Karjalan räyhähenget

Karjalan räyhähenget vie mellastavien pirujen maailmaan ja yleismaailmalliseen poltergeist-ilmiöön. Kirjan kirjoittaja on FT Pasi Klemettinen, mellastavista piruista väitellyt perinteentutkija. Teos perustuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 30-luvulla keräämiin muisteluihin, joita saatiin liki 400 000. Räyhähenki / piru / poltergeist asettui yleensä taloon, jossa oli tehty vilppiä ja rikottu yhteisön normeja vastaan. Monissa lausumissa kaikki alkoi siitä, kun isäntä petkutti jotain onnetonta markkinoilla hevoskaupoissa tai kohteli huonosti kerjääjää. Tästä suivaantuneena petkutettu tai huonosti kohdeltu itse tai hänen käyttämänsä apuhenkilö (tietäjä, noita) asetti taloutta piinaavan pirun.

Näkymätön poltergeist kiusasi talon väkeä monella tavalla: se kolisteli päivin ja öin, heitteli esineitä & kiviä, rikkoi tavaroita ja likasi paikkoja. Usein se oli äänetön, mutta joskus kuultiin myös sen puhetta. Poltergeist oli tavallaan ansaittu rangaistus jostain rikkomuksesta eikä sitä noin vain saatu häädettyä. Usein se kiusasi määräajan, muutaman vuoden ja lähti sitten kiusaamaan seuravaa taloutta ja seuraavaa norminrikkojaa. Häätämiseen tarvittiin loitsuja lukeva noita, erityisen hurskas pappi tai noitapussien löytäminen ja hävitys. Kuulemma tällaisiä pirun taikakaluja sisältäviä pusseja löydettiinkin.

Klemettinen erottaa toisistaan poltergeistit ja demonit eli uskontoon liittyvät paholaiset, jotka valtasivat ihmisen. Näiden ihmisen valtaansa ottamien demonien manaukseen käytettiin tiettyjä loitsuja ja ilmiö oli yleisempi katolisissa maissa. Uudenkirkon uskomustarinassa kerrotaan demonin yllyttäneen pienen seitsemänvuotiaan pojan vaaralliseksi pyromaaniksi! Räyhähenkien syyksi pantiin usein yllättävät ja odottamattomat tapaukset: tulipalot, tapaturmat ja oudot kuolemantapaukset. Uskomustarinoissa piruista näkyy myös 1800-luvun lopulla Euroopassa voimistuneet spiritistiset liikkeet, jotka tulkitsivat poltergeistit näkymättömän henkimaailman edustajiksi. Gallen-Kallelan Museossa kävin vastikään katsomassa Sielun silmä -näyttelyn, jossa esoteerista ja spiritististä kirjallisuutta ja valokuvia oli paljon esillä. Hugo Simbergiltä löytyy useita pirua kuvaavia teoksia.

Hugo Simberg - Piru kiikussa 1907. Kuva Rauno Träskelin

Hugo Simberg - Tienhaarassa 1896, Wikipedia Commons

Tammikuun 12. päivänä vuonna 1885 poltergeist saapui Martinien torppaan Ylöjärvellä. Efraim ja Eva Martin katsoivat kauhuissaan, kun heidän talonsa esineet alkoivat lentää ilmassa huoneiden poikki. Sanomalehdissä uutisoitu tapaus houkutteli paikalle uteliaita, ja Martinit asetettiin syytteeseen noituudesta. Ylöjärven poltergeist on Suomen historian tunnetuin räyhähenki, mutta ei suinkaan ainoa. 1800-1900-lukujen taitteessa Suomi tuntui olevan täynnä poltergeist-tapauksia, erityisesti Karjalan alueella.

Klemettinen kertoo innostuneesti hänelle läheisestä teemasta siteeraen useita autenttisia uskomustarinoita. Teoksen lopussa on selittävä sanasto ja muutama pirutarina on esitetty kokonaisuudessaan, alkuperäisessä murreasussaan. Teos oli mielenkiintoinen, mutta jokseenkin raskas luettava, sillä yksityiskohtia oli edelleen paljon, vaikka Klemettinen sanoo keventäneensä väitöskirjaansa. Eittämättä oli jännittävää kurkistaa 1800-luvun maaseutuyhteisöihin, joissa taikausko eli vahvasti ja yliluonnollisille kokemuksille etsittiin selityksiä. Selityksiä yliluonnollisille tapahtumille etsitään nykyäänkin, joskin ne pidetään usein omana tietona leimautumisen pelossa. Kummittelu ja esimerkiksi menneiden omaisten näyttäytyminen, ovat Klemettisen mukaan uusia selityksiä yliluonnollisille ilmiöille ja 'meediot' järjestävät istuntoja, joissa saadaan yhteys vainajiin. Poltergeist-ilmiötä hyödyntävät myös kauhutarinat ja -elokuvat, myös musiikki.

Pasi Klemettinen - Karjalan räyhähenget
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2018
Kirjastosta
_______________

Klemettisen väitöskirja Mellastavat pirut ilmestyi vuonna 1997 ja käsitteli piruja / poltergeisteja alaotsikkonaan kansanomaiset paholais- ja noituuskäsitykset Karjalan kannaksen ja Laatokan Karjalan tarinaperinteessä. Tämän jälkeen hän on kirjoittanut piruperinteen ohella mm. suomalaisesta karhuperinteestä ja poltergeist-elokuvista.

Kantelettaren runoja Kalevalan päivänä

Olen juuri lukemassa Juha Hurmeen mainiota Finlandia-voittajaa Niemi. Kaiken muun ansiokkaan ohella Hurme ylistää moneen eri otteeseen meidän runonlauluperinnettämme ja rikasta kansanrunoperintöämme. Löysin hyllystä E. A. Saarimaan toimittaman pienen kirjasen Valikoima Kantelettaren runoja vuodelta 1950. Ties mistä tämä kouluille tarkoitettu painos on meidän hyllyyn eksynyt. Joku innokas koululainen on runoja alleviivaten lukenut. Kanteletarta voidaan pitää Kalevalan sisarteoksena, ja sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1840 nimellä Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä.

Mateli Kuivalatar oli ehkä tärkein Kantelettaren karjalaisten runojen laulajista. Elias Lönnrot tapasi hänet kahdeksannella runonkeruumatkallaan syyskuussa 1838 Ilomantsin Kontiovaarassa Koitereen rannalla. Martti Haavio kuvaa Kuivalattaren säkeitä äärimmäisen niukoiksi. Sanonta on säästeliäs, eikä runoissa ole turhia kertosäkeitä. Harvinaisen moni hänen lauluistaan kuvailee nuoren neidon miehenkaipuuta. Apeasta mielestä ja melankoliasta lauletaan myös.

Kun mun kultani tulisi

Kun mun kultani tulisi, 

armahani asteleisi,

tuntisin ma tuon tulosta,

arvoaisin astunnasta,

jos ois vielä virstan päässä

tahikka kahen takana.

Utuna ulos menisin,

savuna pihalle saisin,

kipunoina kiiättäisin,

liekkinä lehauttaisin;

vierren vierehen menisin,

supostellen suun etehen.

Tok' mie kättä käpseäisin,

vaikk' ois käärme kämmenellä;

tok' mie suuta suikkajaisin,

vaikk' ois surma suun eessä;

tok' mie kaulahan kapuisin,

vaikk' ois kalma kaulaluilla.

***

Armottoman osa

Alahan' on allin mieli

uiessa vilua vettä,

alempana armottoman

käyessä kylän katua.

Vilu on vatsa varpusella

jääoksalla istuessa,

vatsani minun vilumpi

astuessani ahoja.

Syän kylmä kyyhkysellä

syöessä kylän kekoa,

kylmempi minun sitä'i

jäävesiä juoessani.
***

Ei sula syän suruinen

Suot sulavi, maat valuvi,

ahovieret aukeavi,

kaikki kankahat sulavi,

lätäkötki lämpiävi;

ei sula syän suruinen,

ei valu vajainen rinta.

Jää on jänkkä syämessäni,

vatsassani vaskivuori;

ei sula sulallakana,

ei valu varillakana,

lähe ei lämpimälläkänä,

kepene kesälläkänä,

pala ei päivänpaistehella.

Minkä päivänen yleni,

sen mun mieleni aleni;

minkä päivä lämpimämpi,

sen mun mieleni vilumpi;

minkä päivä kaunihimpi,

minun mieleni pahempi.

***

Elinan surma on pitkän pitkä intohimodraama, viitisen sivua kahteen palstaan ladottua pientä fonttia.   Koska runo on pitkä, julkaisen siitä vain viimeisen säkeistön Hurmeen analyysin jälkeen. Kirsti on muuten Klaus Kurjen mustasukkainen vaimo, Elina oli naineen miehen flamma, hurahdus. Tästä runosta Hurme sanoo näin (s. 259):

"Elinan surma on täydellinen sekoitus seksiä ja väkivaltaa eli erinomainen draama. Ensimmäisessä näytöksessä julma miekkamies Klaus Kurki pölähtää joukkoineen pihalle ja kihlaa Elinan puoliväkisin. (...) Viides näytös leikkaa savuisella rauniolla itkevään Klaus Kurkeen ja katastrofipaikalle kerjäläisen hahmossa saapuvaan Jeesukseen. (...) Hieno kohtaus on myös itsemurha-avantoon halki kansallismaiseman (suo, järven jää, mäntykangas) rientävän Klaus Kurjen etääntyvä säkkipillisoolo. Ja 'Kirsti rakkina perässä' on kuolematon kolmen sanan tylytys."

Klaus tuo ajohon lähti,

pisti pillit säkkihinsä,

soitti suolla mennessänsä,

kajahutti kankahalla,
järähytti järven päässä;

ajoi päin sula'a merta,
alle aaltojen syvinten.
Se oli meno nuoren miehen,
kanssa nainehen urohon;

Kirsti rakkina perässä.

***

Minä kiitän kauniisti Juha Hurmetta kansanrunoinspiraatiosta. Nämä runot ovat sanonnaltaan niin rikkaita ja upeita, jotta kelpaa kyllä niitä lueskella ja hiukan perinteestämme ylpistelläkin! Toki tämä vihkonen sisältää vain pienen murto-osan Kantelettaren runoja. Mutta hyvä tapa tämäkin totutella kalevalamittaan ja vanhahtaviin suomenkielen sanoihin.

Toivo Kuula -seuran sivuilta löytyy runsaasti Kantelettaren runoja. Sisällisodan viime päivinä Viipurissa 1918 menehtynyt Kuula sävelsi niistä useita. Nopealla vilkaisulla ehkä eniten Kuulan tuotannosta sävellyksiä löytyy Eino Leinon ja V. A. Kokenniemen runoihin.

Valikoima Kantelettaren runoja

Toim. E. A. Saarimaa

SKS 1950
*****

Omasta hyllystä

Toivotan kaikille oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Jos haluat kurkistaa viime vuotiseen Kalevalan päivän postaukseeni, 

sieltä löytyy Ilpo Tiihosen ihastuttava runo Kesäillan kevyt käsitteellisyys.

Pentti Haanpää - Noitaympyrä

Ylen 101 kirjaa kirjablogeissa, vuosi 1931

Noitaympyrän pitkä tie julkaistuksi kirjaksi

Teräväsanainen Pentti Haanpää (1905-1955) oli julkaissut jo parikymppisenä loistavat arvostelut saaneen novellikokoelman Maantietä pitkin, ja häntä pidettiin kotimaisen kirjallisuuden suurena lupauksena. Mutta sitten hän meni ja kirjoitti itsensä Suomessa ennen näkemättömään kirjalliseen paitsioon, omaan noitaympyräänsä: omista armeijakokemuksista kertova novellikokoelma Kenttä ja kasarmi (1928) herätti suurta tuohtumusta. Yksikään kustantaja ei uskaltanut julkaista Haanpäältä mitään viiteen vuoteen. Haanpää itse piti vuonna 1931 valmistunutta Noitaympyrää parhaana teoksenaan, mutta se julkaistiin vasta postuumisti, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen vuonna 1956.

Noitaympyrän juonesta
Noitaympyrän päähenkilö on aviottoman äidin poika, rutiköyhä tyhjätasku Pate Teikka, joka elättää itsensä tukkijätkänä napapiirin savotoilla. Kämpissä olot ovat kaameat: täit ja luteet rellestävät, paita jäätyy öisin lattiaan ja on alituinen nälkä. Palkat ovat surkeat, niillä pysyy hädin tuskin hengissä. Niin kouluja käymätön mies kuin Pate onkin, hän funtsailee maailmanmenoa ja yhteiskuntajärjestystä, ja välittää paljon työkavereistaan.

Vahvana ja kekseliäänä miehenä Pate etenee uittopomoksi, onhan hän kehitellyt hienon kustannuksia säästävän uittoränninkin. Mutta lupauksista huolimatta metsäyhtiö ei palkitse häntä keksinnöstään millään tavalla. Paten keksinnön takia yhä useampi mies joutuu työttömäksi - siinä sitä on edistyksen ja pomona olemisen karvas ihanuus! Yhtiö vaatii nälkäpalkoilla aina vain parempaa tuottavuutta, joten meno äityy rumaksi. Ajomiehet rääkkäävät nälkiintyneet hevosensa puolikuoliaiksi, ja kun Pate valittaa tilanteesta metsäyhtiön pomolle, on tuloksena lopputili ja täydellinen paitsio alan työmarkkinoilla.

Tämä maailma oli tarujen maa. Tämä elämä oli satujen noitaympyrä. Oli olemassa niin paljon ruokaa, että suunniteltiin sen valmistuksen vähentämistä, tuhottiin, poltettiin elintarpeita. Ja kuitenkin lukemattomat eivät saaneet syödä. (...) Tämä mies tunsi olevansa yhtä miljoonien kanssa. Kuitenkin hän oli yksin. Kuin nälkäinen peto hän kulki öisessä erämaassa.

Pennitön ja nälkiintynyt Pate hiihtää napapiirin pakkasyössä henkensä kaupalla ja päätyy vihdoin tuhannen metsähehtaarin hulppeaan Korpelan taloon. Sinne eksyy myös etelän hälinään ja yhteiskuntaan väsynyt maisteri, joka esittelee itsensä sanoilla: Olen Raunio, pelkkä raunio. Maisterin rahoilla miehet suuntaavat vielä pohjoisemmaksi Lapin erämaihin, viettävät siellä kesän ja talven, mutta Paten levottomuus ja ihmislauman ikävä lisääntyvät. Kun Raunio menettää onnettomuudessa jalkansa ja tekee oman ratkaisunsa, Patelta häviää elättäjä ja viimeinenkin läheisempi ihmiskontakti. Edessä on vain pako Raunion malliin tai taistelu. Pate valitsee elämän ja taistelun suuntana itäraja, sillä työmarkkinoiden henkipattona hän näkee loikkaamisen Neuvostoliittoon ainoana mahdollisuutena selvitä hengissä.

Kirjan poliittisista ajatuksista
Kuilu hyväosaisten ja nälkäänäkevien välillä näyttäytyy hyvin suurena ja kapitalismi perimmäisenä pahana. Paten mielestä kapitalistinen talousjärjestelmä ei yksinkertaisesti toimi. Hän odottaa uutta onnen ja paratiisin tuovaa järjestelmää, jolloin yksilöllisyys häviää ja miljoonat itsekkäät minät muuttuvat yhdeksi kollektiiviseksi me.

Etenkin Raunio ilmaisee natsi-ideologian kaltaisia ajatuksia rodun jalostuksesta. Hänen mukaansa köyhiltä, vähäosaisilta ja -älyisiltä pitäisi kieltää lisääntyminen. Tuottamattomien yksilöiden hengissä pitäminen ei kannata taloudellisesti, vaan tuottaa liikaa kuluja. Raunio itse noudatti kirjassa tätä oppiaan kun hänestä tuli raajarikko. Patekin on samoilla linjoilla: kun hädin tuskin pystyy elättämään itsensä, ei pidä hankkia lapsia tähän surkeuteen. Ihmisiä on liikaa, ei riitä ruoka eikä työ. Näin tässä jotain linkolalaisuutta myös.

Pate ihaili ideologiystävänsä Lukuhullu-Täkyn ajatuksia, joka tuumi mm. että armeija on organisaatiorakenteeltaan selvää kommunismia. Mahtoiko Haanpää esittää näitä samoja isänmaallisesti rienaavia ja tulenarkoja mielipiteitä jo Kentässä ja kasarmissa?

Hän oli nähnyt sotalaitoksessa kommunismia käytännössä. Upseeri, kasvattaja, otti käsitelläkseen monenkaltaiset yksilöt, opetti, kuritti, valoi heidät muottiin, pyrki hävittämään mahdollisimman tarkoin yksilölliset ominaisuudet tehdäkseen laumasta joukon, tuhat samankaltaista miestä, sotilaita. Tai ei mitään miehiä, vaan miesvoimaa. (...) Tässä asiassa oli porvarillinen maailmankatsomus jo ammoin tunnustanut kommunismin ja sovittanut sen käytäntöön ihailtavalla tavalla.

Mitä tuumin kirjasta
Haanpään teksti on minusta hienoa ja kestänyt hyvin aikaa. Hän luonnehtii ja kuvailee miljöitä ja tunnelmia hyvin onnistuneesti, vähin sanoin ja ytimekkäästi. Lyhyet lauseet kertovat kaiken tarvittavan. Teksti on kuitenkin tiivistä ja vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Ymmärsin hyvin Paten ja hänen kaltaistensa ahdingon. Suomi oli tuolloin nuori valkoinen tasavalta ja ajankuvan mukaisesti poliittisten ideologioiden imu oli voimakas. Sisällissodasta oli kulunut vain runsaat kymmenen vuotta ja yleismaailmallinen lama huononsi elinehtoja meilläkin.

En tiedä miten kultaisia kuvia Neuvostoliitosta tuolloin liikkui, mutta 1920- ja 30-luvuilla Neuvostoliittoon loikkasi lähes 15 000 suomalaista maanpäällistä paratiisia etsimään. Loikkaus oli monelle myös pakon sanelema juttu, koska punaiset eivät saaneet Suomessa töitä. Lapuan liikkeen vuosina (1929-1932) kommunisteja myös kyydittiin ja pakotettiin itärajan yli. Stalinin vainot ja puhdistukset eivät Noitaympyrää kirjoitettaessa olleet vielä alkaneet. On arvioitu että suomalaisista punaloikkareista jopa puolet menetti henkensä niissä.

Minun tuli Patea jotenkin sääli. Pohtiva, köyhä ja yksinäinen nuorimies, joka välitti kovasti työtovereistaan ja maailmantilasta. Hän etsi omaa vihreää oksaansa, vaatimattomia elinmahdollisuuksia. Kun kotimaassa kaikki ovet oli suljettu, rajan ylitys houkutti niin kuin monia muitakin näyttäytyen ainoana mahdollisuutena pysyä hengissä.

30-luvulla ajat olivat toiset. Nyt kun Noitaympyrän valmistumisvuodesta on kulunut 86 vuotta, ja kylmän sodan päivistä ja noottikriiseistäkin kauan, on vaikea ymmärtää kustantajien ja yhteiskunnan herkkähipiäisyyttä. Tänä päivänä poliittiset aatesuunnat sietävät toisiaan paremmin tehden yhteistyötä ja sananvapaus on laajempaa kuin ennen. Ideologioita on syntynyt ja kaatunut ja sama prosessi jatkuu, mutta Suomesta ja maailmasta ei eriarvoisuus ole mihinkään hävinnyt.

Pentti Haanpää
Noitaympyrä 1931 /1956
SKS - Suomalaisen kirjallisuuden seura 1994
Kirjastosta

Helmet-haasteeni on kauan odottanut viimeistä merkintää - suomalainen klassikko.
Vihdoinkin haaste on täynnä.