Leena Krohn - Kadotus

Helsingin oloisessa kaupungissa on vietetty elokuista taiteiden ja elämysten iltaa. Ihmismassat ovat velloneet keskeisessä puistossa performanssien, myyntikojujen ja kaikenlaisen hulabaloon keskellä. Väkijoukossa ja pimenevässä illassa katoaa helposti kaikenlaista pikkusälää, joka päätyy kaupungin kunnallisen löytötavaratoimiston Kadotuksen jo ennestäänkin pursuaville hyllyille.

Kadotuksen ainokainen työntekijä vie kirjoihin ja kansiin jokaikisen tavaran, ja samalla tutkailee esineitä jotka kertovat hänelle omat tarinansa. Mitä merkillisimpiä kapistuksia juhlailtanakin on taas kadotettu: mm. pikkuinen balettitossu, mudalta haiseva tyhjä lompakko, omituisesti hohtava pelikuutio ja ikivanha sateenvarjo.

Illan tapahtumien erilliset välähdykset liikkuvat toden ja fantasian rajoilla. Juhlijat ovat keskellä absurdeja naamiohuveja eivätkä tiedä mikä on todellista, mikä kuuluu osana johonkin performanssiin. Kuljin Krohnin ja hänen henkilöidensä matkassa tuossa väri- ja strobovaloja tulvivassa illassa. Aistin omituisen ja uhkaavankin tunnelman; riekkuva räppi, ihmiskunnan kohtalonsaarnat ja poliittiset julistukset kaikuivat korvissani.

Kadotus on tarinakudelma, jossa tarinat limittyvät ja lomittuvat toisiinsa jännittävästi. Teos pitäisi oikeastaan lukea toiseen kertaan ja kuulostella, mitä kaikkea Krohn oikeastaan sanoo. Päällimmäiseksi mieleeni jäi kaiken turhan ja tarpeettoman tavaran paljous. Ihminen on yhtä kuin tavaransa. Meidän ihmisten rakkaus tavaraan kulkee sarkastisesti Kadotuksen työntekijän urapolkua: ensin taidemuseo, sitten kanin konttori, nyt löytötavaratoimisto ja tulevaisuudessa kenties ylennys kaatopaikalle:

Kaatopaikka on totuuden paikka. Sillä on itseoikeutettu sijansa ihmiskunnan suurenmoisimpien instituutioiden: akatemioiden, museoiden, parlamenttien, katedraalien ja oikeusistuimien rinnalla. Jos taideteoksia, pantattuja arvotavaroita ja kadotettua rihkamaa aikani vartioituani siirtyisinkin jätteiden vartijaksi, tulisin olemaan ylpeä uudesta vastuustani. Sillä kaatopaikka antaa puolueettomamman ja yksityiskohtaisemman raportin tämän lajin nykytilasta ja tulevasta kohtalosta kuin mikään mediatalo tai filosofilta tilattu tulevaisuusskenaario.

Krohnin kerronnassa jokaisella sanalla on painoa, jokaisella soljuvalla ja hienoksi hiotulla lauseella sanomansa. Lempeältä tuntuva teksti on pettävää, sillä sanojen ja rivien väliin piiloutuu teräviä huomioita ja viiltävää nykyajan kritisointia. Kuva nykymaailmasta on pimeä ja metelöivä karnevaali, joka taitaa olla viemässä meitä teknologioinemme, kehityksinemme ja filosofioinemme kadotukseen. Lukukokemukseni oli  mystinen ja upottava; lukemisen ajankohta elokuun lopulla nappiosuma.

Leena Krohn
Kadotus
Kansi Marjaana Virta
Teos 2018
****
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Luettua elämää, Kulttuuri kukoistaa, Reader why did I marry him?

Leena Krohn (s. 1947) on opiskellut kirjallisuutta, filosofiaa ja psykologiaa. Hänen tuotantoonsa kuuluu aikuisten, lasten ja nuorten kaunokirjallisuutta sekä esseitä. Tuotannossaan hän on pohtinut ihmistä ja todellisuutta, näkyvää ja näkymätöntä, tietoisuutta ja minuutta, kuolemaa ja elämää, totta ja harhaa, hyvää ja pahaa. Finlandia-palkinto teoksesta Matemaattisia olioita tai jaettuja unia vuonna 1992. Krohnin teoksia on käännetty useille kielille. Tainaron (1985) oli World Fantasy -ehdokkaana 2005. 

Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin #runosunnuntai

Ei toista: yksin - Ei yhtä: toisin

Tuukka Pietarisen esikoisrunokokoelma on nimeltään Yksin ja toisin. Nimi on erittäin kuvaava, sillä sitä ovat kokoelman runojen maailmatkin: asiat voivat olla näin, tai ne voivat olla noin. Tapahtumien miljöö on yhtäältä urbaani, mutta toisaalta myös metsä, maaseutu tai aavikko, maa tai vesi. Joissakin runoissa on jännittävästi ikäänkuin kaksi rinnakkaistodellisuutta: yhtäällä vs toisaalla. Nämä alituiseen muuntuvat, vaihtuvat ja toistensa kanssa risteävät miljööt luovat lukuhetkeen vekkulin unenomaisen tunnelman. En osaa analysoida tai selittää mikä näissä runoissa se maaginen ja vetävä juttu on. Mutta se on. Teksti veti minut puoleensa heti ensi riveiltä ja piti otteessaan.

Samaan aikaan toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä
ei ole, kunnes vain rantaviiva on. Hän etenee kuin
nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista
askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.

Pietarisen runomaailma on aikasten absurdi ja vinksahtanut. Kaikkea mahdotonta tapahtuu, mikä panee lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Ihmiset toimivat järjettömästi eikä heidän valinnoillaan aina ole onnellinen loppu. Kaupunkeja rikotaan säpäleiksi väkijoukon voimin, joku kokee öisen kohtalonhetken avonaisella ikkunalla, joku kadottaa tulevien kukkasten siemenet autiomaan hiekkaan. Ihmiset ajautuvat ajelehtimaan unien ja taikapiirien voimakentissä. Mutta hauskuuttaa Pietarinen kyllä kaiken vinksahtaneisuuden keskellä osaa.

Eräänä iltana hän epähuomiossa avaa naapurinsa oven, astuu
sisään ja istuu katettuun illallispöytään. Hän kertoo kuulumisia,
kuuntelee niitä ja kaikki käy niin luontevasti, ettei kukaan
huomaa tilanteessa mitään outoa.

Yöllä hän rakastelee rutinoituneesti naapurinsa kumppanin
kanssa. Sen jälkeen he nukahtavat, mutta suhteen tasaisuus tekee
unesta pinnallista ja levotonta niin kuin aiemminkin, ja salaa
molemmat pelkäävät, että enää tottumus sitoo heidät yhteen.

Runot ovat pituudeltaan parin rivin aforismeista pitkiin proosarunoihin. Kokoelman punainen lanka on ehkä absurdius, sarkasmi ja leikkisyys. Näin jotain sukulaisuutta Lassi Hyvärisen Tuulen ja kissan kanssa. Oli ihanaa olla irti arjesta ja liikkua mielikuvituksen maailmoissa! Lukemisesta jäi riemastunut ja kevyt olo. Koin Pietarisen kielen todella kauniina, hiottuna ja taloudellisena. Kieli sanoi täsmällisesti, mitä runoilija halusi, vähin sanoin ilman mutkia. Koin runokielen hyvin suggestiivisena.

Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo
hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän
ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Tuukka Pietarinen tuli vuonna 2017 J. H. Erkon kilpailussa toiseksi. En tiedä hänen kilpailukokoelmansa kokoonpanoa, mutta varmaan samoja teemoja siinäkin. Koko juttu tässä linkissä; näin raati perusteli Pietarisen II sijaa:

"Tuukka Pietarisen (s.1996) runokokonaisuus liikkuu kohtaamisen ja kohtaamattomuuden tiloissa filosofisesti. Pietarinen rakentaa aforistisista fragmenteista hienosti kokonaista runoa, mutta taitaa myös proosarunon. Kokonaisuus on omaperäinen, oivallava ja pohdittu, välillä abstraktia aihemaailmaa on lähestytty taiten surrealismin ja absurdin keinoin. Näkemisen ja havainnoinnin, liikkeen, ykseyden ja toiseuden kysymyksiä on käsitelty myös huumorin läpi. Pietarinen tutkii mystiikan ja filosofian käsitystä tyhjyydestä mieleenpainuvasti toiston kautta. Runokielessä on leikillisyyttä, kokeellisuutta ja iloa, mutta kielen yksityiskohtiin kaipaa vielä hiukan tarkkuutta. Runojen visuaaliset elementit tuovat keveyttä, ja ovat runojen sisällön kannalta perusteltuja.”

On mainittava lopuksi vielä yksi hauska juttu. Ehdin kuunnella nyt Youtubesta poistetun videon, jossa lausujan kuiskaava ääni kuiski Pietarisen runoja. Nyt kokoelmaa lukiessani sama kuiskaava ääni kuiski korvissasi kokoelman loputkin runot - niin suggestiivinen se oli. Onneksi ehdin!

En voi olla varma, oletko yhä olemassa, vai onko valo sinuun
niin rakastunut, että ei lähde luotasi, valehtelee niin kuin
rakastunut valehtelee

Kuva Otto Virtanen

Tuukka Pietarinen
Yksin ja toisin
Kansi Marjaana Virta
Wsoy 2018
****
Kirjastosta
_______________

Tuukka Pietarinen (s.1996) on opiskellut estetiikkaa ja teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän asuu Helsingissä, josta on myös kotoisin.

#runo18-haaste

❤︎
Omppu luki Tua Forsströmin kokoelman Merkintöjä
Esther Helmiän runo Jos minä yksin vaellan
Uuna Syrjäsuon runo Syksyn valo

UUSINTA RUNOUTTA:

Tuukka Pietarinen & Emma Ahlgren & Miia Kontro

Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. Klo 13.30-14.00 Töölö

Luiz Ruffato - Rutosti hevosia

Sāo Paulo - jätti joka ei koskaan pysähdy

Etelä-Amerikan suurin kaupunki Sāo Paulo on jättimäinen sulatusuuni, jonka hektisessä ja meluisassa sykkeessä rikkaita vaanii joka hetki kidnappaus, ryöstö tai ryöstömurha; se on kaupunki, jossa yhteiskunnasta ulos tipahtaneet poloiset yrittävät vain selvitä hengissä päivästä toiseen. Kaupungin massiivisuutta ja sekasortoa on pienen ja puhtaan Suomen asukkaan vaikea hahmottaa: 12 miljoonaa asukasta, ja koko metropolialueella liki 20 miljoonaa. Sāo Paulo on pilvenpiirtäjien ja faveloiden kaupunki, rikollisuuden ja paheiden pesä, oikea sodoma ja gomorra.

Brasilialaiset kuulemma sanovat, että Sāo Paulo on kaupunki joka ei osaa pysähtyä - una ciudad que no puede parar. Teoksen alussa on lainaus Cecilia Meirelesiltä: Hevosia oli niin paljon ettei niiden nimiä värejä alkuperää kukaan enää muista. Ruffato on valinnut tuosta nimettömästä ja kasvottomasta massasta seitsemänkymmentä ihmiskohtaloa ja läväyttää ne hengästyttävällä tavalla ja vauhdilla lukijan katseltaviksi. Näky ei ole kaunis.

bussi pomppii Avenida Reboucasilla
vihreä valo punainen
autoja autoja
kerjäläisiä katukauppiaita poikia tyttöjä
pankkirosvoja taskuvarkaita prostituoituja diilereitä
autoja autoja
taas yksi päivä
tiistai
viikonloppu kaukana edessä
katuvalot autonlyhdyt bussien reittikilvet
kaikkien sydän on väsynyt
                     ja ruumis väsyneempi
                                           vielä väsyneempi
pohkeita särkee päätä särkee ja

Köyhien maahanmuuttajien lapsena Ruffato tietää mistä puhuu: hän on elänyt tuon jättimäisen miljoonakaupungin kaduilla ja kokenut itse myös asunnottomuuden. Liikenteen järkyttävä meteli, alituiset ruuhkat ja hengitystä haittaava keltainen saastesumu ovat arkipäivää. Sitä ovat myös narkkarit, prostituutio, pedofilia, varkaudet ja tapot; ennen kaikkea joka hetki läsnä olevat väkivalta ja vaara, jotka sävyttävät Ruffaton teosta.

Suomentajalla, Jyrki Lappi-Seppälällä on ollut työssään haasteita, mutta kokemuksellaan ja taitavuudellaan hän on luonut upeaa jälkeä tässäkin. Ruffaton monesti välimerkittömät, pitkät ja polveilevaa ajatuskulkua tulvivat lauseet ja sanojen litaniat vaativat lukijaltakin tarkkaavaisuutta. Typografisina keinoina on tässäkin teoksessa käytetty lihavointia ja kursiivia. Väliin Ruffaton teksti muuttuu riveille jaetuksi proosarunoksi, väliin tarjotaan listoja ja sanomalehtien rivi-ilmoituksia.

Kollaasiajatus on aika kuvaava tälle teokselle. Jokainen ruutu, ikkuna tai luukku huutaa omaa yksilöllistä onnettomuuttaan. Luukuista kaikuu kuolema ja epätoivo. Luukuista huokuu väkivalta ha pelko. Ruffato esittää hämmästyttävän monta erilaista ihmiskohtaloa ja ääntä, joista monet tuntuivat tosilta ja autenttisilta.

Kevyt ja helppo luettava Rutosti hevosia ei ole. Se on hurja ja julma; surullinen ja metelöivä. Se on tykittävän kakofonian täyttämä kuvaus pienissä lokeroissaan pyristelevistä onnettomista ihmisistä yhteiskunnan laidalla - ympärillään tuo mieletön miljoonakaupunki.

Eles eram muitos cavalos 2001
Rutosti hevosia
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Kansi Tex Hänninen
Into 2014
*****
Kirjastosta
_______________

Rutosti hevosia on kollaasimaalaus, sanoo Antti Majander, HS 22.5.2014
Bloggaukseni teoksesta Lissabonissa muistin sinut

Into: Frankfurtin kirjamessujen kohukirjailijan Luiz Ruffaton tunnetuin teos Rutosti hevosia on hypnotisoiva yhdenpäivänromaani São Paulon vimmaisesta metropolista. Useiden kertomusten kollaasina romaani pureutuu kaoottisen ja loputtoman suuren kaupungin asukkaiden jokapäiväiseen elämään. Kekseliäästi rakentuva teos vangitsee urbaanin moniäänisyyden ja imaisee lukijan ensimmäiseltä sivulta lähtien. Ruffato kirjoittaa ja puhuu niin kuin näkee maailman, eikä näky ole aina kaunis. Henkeäsalpaavalla vauhdilla kirja esittelee lukijalle metropolin rikkaat, köyhät, varkaat, prostituoidut, aseiden salakuljettajat, lääkärit, työttömät, katukauppiaat, taksikuskit ja slummien lapset. Ruffaton metropolissa ihmiset hukkuvat nimettömyyteen. Tavallisia ihmissuhteita ei enää ole, juurettomia luokkia yhdistää väkivalta ja pelko. 

CC by Jonathan Olsson

Wikipedia: São Paulo on vauras, mutta kaupungissa on myös paljon köyhyyttä. Faveloissa asuu iso määrä köyhiä ihmisiä vieretysten rikkaiden kanssa. Alueet on saatettu eristää sähköaidoin ja erilaisin turvajärjestelmin, koska rikkaat pelkäävät köyhien tekemiä rikoksia. Rikollisuus onkin São Paulossa maailman huippuluokkaa. Eniten tehdään kidnappauksia, ryöstöjä ja murhia. Sen takia monet liikemiehet lentävät helikoptereilla töihin ja kulkevat luodinkestävillä autoilla. São Paulossa on ennätysmäärä helikoptereita ja erillinen lentoliikennejärjestelmä helikoptereita varten. Poliiseista on huutava pula. São Pauloon on luotu erityinen erikoisryhmä kidnappauksia vastaan, mutta silti voimavarat ovat vähissä.