Anna Gavalda - Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Ranskankielisen alkuperäisteoksen nimi on suomeksi suunnilleen Panssarit murtuvat, mikä kuvaa novellikokoelman luonnetta mielettömän hyvin. Anna Gavalda nimittäin sukeltaa kunkin hahmonsa sisimpään ja etsii sieltä panssarin takaa sisintä kaivertavat asiat. Kirjailija löytää kunkin hahmon oman äänen, vaihtaa kirjoitustyylinsä juuri häneen sopivaksi ja puhuu herkästi ja empatialla. Voilà - c'est magnifique! Pitkän nimen suomeksi saaneessa novellikokoelmassa Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja on seitsemän, hyvin erilaisista ihmisistä kertovaa novellia. Alkupään novelleja lukiessani huokailin ihastuksesta, sillä ne veivät minut ihanaan Pariisiin ja kuulin korvissani tuon sointuvan kielen, jota itse en valitettavasti puhu.

Kokoelma alkaa räväkästi, mutta hurmaavasti novellilla Ritarirakkautta. Minäkertoja on eläinkaupassa työskentelevä Ludmila, lyhyesti Lulu vaan. Hän on maahanmuuttajataustainen, köyhä, vähän koulutettu ja asuu yksin ankeassa lähiöyksiössä. Lulun elinympäristössä on pakko kätkeä herkkä sisin koviksen kuoren alle. Tyttökaveri Samia houkuttelee mukaansa hienoihin snobibileisiin. Kyllä Lulu tietää, että yläluokan pojat ovat hänen tavoittamattomissaan, mutta sitten paremmista piireistä oleva runoilijapoika tarjoaa tytölle yhden hurmaavan illan. Kaikki mitä Lulu kertoo on pojasta kiinnostavaa ja  pittoreskia  ❤︎

Uskomaton ilta. Uskomatonta marsilaisten iskuläppää. Ehtaa diibadaabaa. Jos joku olis sanonu mulle, että tuun jonain päivänä istumaan keskiyöllä D-junassa ittensä Victor Hugon kanssa ja et se kaiken lisäks saa mut syttymään, olisin oikeesti kääntyny kattomaan, et kenestä oikeen olikaan puhe.

Novellissa Sotilaselämää tapaamme nuoren lesken, hänen pienet söpöt lapsensa ja naisen, johon perhe tutustuu kahvilassa. Tässä novellissa tulee esiin riipaiseva suru puolison ja isän kuoltua; leski myöntääkin olevansa tunteikas leski, joka juo liikaa. Yhden yösydämen nämä kaksi juuri tutustunutta naista raottavat panssareitaan ja avautuvat toisilleen; tai oikeastaan avautumisesta huolehtii tuo toinen, naimisissa olevan miehen rakastajatar, joka pohtii elämäänsä ja menetettyä kunniaansa -  ja leski terapoi. Tämä oli erittäin hieno novelli, täynnä pariisilaista elämänmenoa, lapsuuden traumaa ja naisen rooleja.

Novellissa Koirani kuolee kertojana toimii rekkakuski. Miehellä ja hänen vaimollaan on harteillaan niin iso suru että se on jäädyttänyt ja erottanut heidät. Suru on tehnyt vaimosta pakkomielteisen siivoojan, miehestä alkuun masentuneen ja itsemurhaa hautovan. Kulkukoira pelastaa miehen elämälle, mutta nyt tämän rakkaan otuksen menetys yhdistää puolisot: käsi liittyy käteen.

Happy mealissa mies vie rakastamaansa nuorta naista hampurilaiselle. Hän harmittelee, että tyttö ei välitä ollenkaan hienostuneemmista paikoista, mutta tunnustaa silti Minä sitten rakastan tätä tyttöä. Haluan olla hänelle mieliksi. Tämä hurmasi myös täysin ❤︎

Minun kestopisteeni kertoo omassa työssään tuskittelevasta, poikiaan syvästi rakastavasta isästä, joka osaa ratkaista nuorimman pojan Valentinin koulussa syntyneen hankalan tilanteen loistavalla psykologisella otteella. Aivan ihana novelli ❤︎

Novelli Jalkaväensotilas kertoo kahden aikuisen miehen epätavallisesta ystävyydestä. He asuivat samassa kerroksessa hienossa pariisilaisessa talossa. Louis tarjoutui avuksi naapurilleen, kiireiselle bisnessmiehelle, jonka vaimo lähti toisen matkaan. Näitä kahta yhdistivät vanhat hyvät elokuvat, mutta myös mieltymys käsintehtyihin kenkiin - eräänlainen kenkäfetissi. Novelli Muuan poika kertoo rajusti bilettäneestä nuoresta miehestä, joka on palaamassa maalta kotiin junassa mielessään vain tyttöjen iskeminen.

© Le Dilettante

Gavaldalla on vastustamaton, herkkä ja moderni ote. Teksti on tuoretta ja kuin raikas tuulahdus suoraan Pariisista. Hän osaa ujuttautua hienosti eri-ikäisten ja eri yhteiskuntaluokkia edustavien hahmojensa ajatusmaailmaan.  Tuntui että luin pieniä palasia oikeasta elämästä, en mitään sepitettyä. Lotta Toivasen suomennos oli myös onnistunut eri tyyleissään.

Pidin varsin paljon viidestä ensimmäisestä novellista, kahdesta viimeisestä en niinkään. Mutta päätin kuitenkin lukea Gavaldan aiemman novellikokoelman Kunpa joku odottaisi minua jossakin (2009). Ranskalaista kirjallisuutta tulee luettua aika vähän, siksikin Gavalda on hieno uusi tuttavuus.

Vuonna 1970 syntynyt Anna Gavalda on Ranskan suosituimpia kirjailijoita, ja hänen kirjojaan on käännetty yli 40 kielelle. Gavalda asuu Pariisin eteläisessä esikaupungissa ja kirjoittaa aamuin illoin täynnä paloa kertoa tarinoita koko maailmalle. 

Muualla: Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla

Anna Gavalda 

Fendre l'armure 2017

Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja

Suomentanut Lotta Toivanen

Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2018

****

Kirjastosta

Kuunnellaanpa lopuksi Edith Piafia!

Max Porter - Surulla on sulkapeite

On kulunut viitisen päivää siitä kun perheen äiti kuoli aivan yllättäen ja äkkiarvaamatta. Isä istuu olohuoneessa ja ihmettelee mitä nyt eteen, polttaa sätkän toisensa jälkeen ja ryyppää. Isä tiedostaa, että vastedes hän organisoi perheen asiat yksin, tehtailee rutiineja äidittömiksi jääneille pikkupojilleen. Tuntuu abstraktilta ja palelee. Silloin ovikello soi, mutta ei ketään. Läjähdys ja huiskahdus, kun Hughesin Varis saapuu auttajaksi surussa. Isä tuumii: ei, ei, ei nyt ole tämän pakkomielteen aika, mutta Varis tuli ja jäi ja tämän näki:

... huusholli läpeensä surun lyömä huutaa kuollutta äitiä, 

jokainen liitu, traktori, takki ja kumisaapas 

on surukelmun peitossa.... 

Tuossa hän on. Sammuneena. Valkkaripöhnässä. 

Kumarruin viereen ja haistoin henkeä...

Hän heräsi eikä nähnyt minua traumansa mustuudelta.

Porterin pienoisromaani on häkellyttävää luettavaa. Kirjailija antaa puheenvuorot Ted Hughesin tuotannosta kirjaa kirjoittavalle isälle, kahdelle pojalle ja Varikselle, joka on melkoinen rääväsuu ja suoltaa päätöntä lorulitaniaa, mutta myös hoivaa ja ohjailee hellästi näitä surussaan kipuilevia. Luulen että Varis-symboliikkaan kätkeytyy jotain mikä ei avaudu minulle; jotain yleistä lintumyyteistä tai sitten Hughesin runokokoelmasta Crow. Varikseen ja korppiin (kuten moniin muihinkin lintuihin) liittyy monia kansanomaisia uskomuksia. Varis, tuo kamala kraakkuja ja haiseva raadonsyöjä, on yksi älykkäimmistä linnuista. Monissa mytologioissa sitä pidetään jumalten viestintuojana ja auttajana kuolemassa. Pientä taustaselvitystä bloggauksen lopussa.

Kun hiukan ohitin Variksen riekuntaa ja kraakuntaa, löysin kirjasta paljon äärimmäisen koskettavaa. Pojilla on ikävä äitiään, ja he yrittävät äidin muotokuvan piirtämällä saada hänet taas eläväksi. He riitelevät ja tappelevat purkaakseen pahaa oloaan. Mutta pian pojat alkavat ymmärtää että he ovat nyt eri poikia ja isä on eri isä. Isällä ei suju työnteko, mistään ei tunnu tulevan mitään. Hän hahmottelee kirjansa lukuja, mutta esipuheen, ynnä seitsemän luvun ja loppusanojenkin otsikoksi muotoutuu: Kaipaan vaimoani. Hän tahtoisi päästä syliin, pitää vaimoaan sylissä. - Uudestaan. Anelen, että saisin kaiken vielä uudestaan.

Aika kuluu, suru helpottaa, muuttuu, pojat kasvavat. He ovat kinastelleet ja tapelleet - pitääkseen isänsä hengissä ja elämässä kiinni. Isä tapaa joitakin naisia, mutta vaikeaahan se on: vaimon ostamalla sohvalla, huoneessa jossa vaimo kuoli. Hymy ja huojennus löytyvät silloin tällöin. Ehkä on aika luopua Variksesta ja levittää äidin tuhka? Ilmoille pääsee sekä isän että poikien suusta riipaiseva rakkaudentunnustus:

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja tuhka kohosi pilvenä ilmaan, haihtui pilvien lailla, 

tieteellisen äkkiä ja toivottomasti, niin näytti;

MINÄ RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA RAKASTAN SINUA

ja heidän äänensä oli heidän äitinsä elämä ja laulu. 

Keskeneräinen. Kaikki kaikessa.

Kirjan nimi Surulla on sulkapeite on tavattoman kaunis. Suru tosiaan on muin musta pahan ilman lintu, joka ilkkuu ja riekkuu ympärillä eikä jätä rauhaan. Surulla on sulkapeite on lyhyt tarina, joka hyppii yli kirjallisuuden genre-rajojen ollen sekä novelli, runo, kansantaru että lastenloru. Irmeli Ruuskan suomennos on tavattoman taitava. Variksen symboliikka ei minulle täysin auennut, mutta suru kosketti. Ansioksi lasken myös sen että  kirja innosti googlettelemaan taustatietoja.

Vuonna 1981 syntynyt Max Porter työskentelee kustannustoimittajana Lontoossa. Surulla on sulkapeite on hänen esikoisteoksensa, josta hän on sanonut: Elämä on lyhyt, ja minä halusin kirjoittaa lyhyen kirjan. Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia kerännyt kirja on ilmestynyt jo 21 maassa.

Pientä taustaselvitystä - linkkejä englanniksi
Kirjan inspiraationa siis Ted Hughesin (1930-1998) kulttimaineeseen kohonnut runokokoelma Crow. Hughes oli naimisissa Sylvia Plathin (1932-1963) kanssa tämän itsemurhaan asti. Parilla oli kaksi lasta. Tytär Frieda on runoilija ja kuvataiteilija, poika Nicholas teki itsemurhan alle viiskymppisenä. Hughesin naisseikkailujen vuoksi häntä on julkisuudessa pidetty syyllisenä Plathin itsemurhaan. Näiden kahden suhde esiintyy mediassa tänäkin päivänä. Birthday Letters on kokoelma runoja, jotka kertovat Plathista - klik myös tänne. Hughesin runous on Porterin intohimo, siksi tekstissä esiintyvät myös nimet Ted ja Plath, sekä Hughesista elämäkerran kirjoittanut Keith Sagar & tuon teoksen kuvittanut Leonard Baskin.  Porter on itse lapsena kokenut surun isänsä kuolemasta ollessaan kuusivuotias.

Porter tavoitti hienosti variksen olemuksen. Se pyörähtelee ja nokkii päättäväisesti kaikkea mahdollista, juuri Porterin kuvaamalla tavalla. Yhtenä kesänä seurasin varisemon poikasten ruokintaa - varsinainen show & meteli!


Muissa blogeissa: Helmi Kekkonen, Kosminen K, Nannan kirjakimara

Max Porter
Grief is the Thing with Feathers 2015

Surulla on sulkapeite

Suomentanut Irmeli Ruuska
Kansi Jenni Noponen

Gummerus 2018

****

Kirjastosta

Anne Salovaara - Afroditen askelin

Afroditen askelin on vuonna 1979 syntyneen Anne Salovaaran esikoisteos. Se on nuorille suunnattu kymmenen novellin kokoelma, joka on saanut innoituksensa antiikin Kreikan mytologioista. Lopun epilogi kertoo mihin antiikin taruun kukin novelli perustuu. Tosin itse luin näitä novelleja sellaisenaan, nykypäivän tarinoina, koska en tiennyt mitään synnyn taustoista.

Useimmissa novelleissa on hyvin synkkä ja arvoituksellinen tunnelma eikä loppuratkaisu aina ole selvä. Novellien hahmoina esiintyvillä nuorilla on kaikilla joku ongelma tai menneisyyden trauma, joka heitä painaa. Kaikki eivät nähneet ulospääsyä ahdingostaan. Salovaaran teksti on kaunista ja moitteetonta, ilmaisuvoimaa siitä löytyi. Vaikka en kuulukaan kohderyhmään viehätyin novelleista. Kerron hiukan enemmän niistä, jotka puhuttelivat minua eniten.

Novellissa Yhteydenpitoa on hyvin yksinäinen, äidin ja siskon kanssa elävä nuori tyttö. Isänsä hän on unohtanut, isä ei ole kuvioissa. Tyttö alkaa viestitellä jossain netissä tapaamansa nimimerkin Elämään eksynyt kanssa. Nämä kaksi tuntevat käsittämätöntä vetoa toisiinsa, ei väliä vaikka mies on parikymmentä vuotta vanhempi. Pitkään epäröityään tyttö tunnustaa itselleen löytäneensä elämänsä rakkauden ja suostuu tapaamiseen. Sitten miehen lompakosta tipahtanut pieni kortti romuttaa dramaattisesti kauniit onnen kuvitelmat ja syöksee elämän hurjaan kuiluun.

Huulet kulkivat pitkin pehmeää niskaa, kädet eksyivät lanteille ja rinnoille. ... Pimeässä huoneessa ei ollut aikaa, minuutti muuttui tunniksi, tunti sekunniksi. Tuli räjähti sormenpäissäni. Polttava ja punainen.

...

Huuto kaikui rapussa, kimpoili seinästä toiseen epätoivon värittämänä. Juoksin portaita alas, alas, alas, silmät täynnä kyyneliä hädin tuskin nähden maailmaa ympärilläni.

Novellissa Kun aina sataa kaverukset Jani ja Miko liftaavat läpi Euroopan. Päämääränä on Englanti ja Stonehenge, jossa suunnitelmana on toteuttaa matkan tarkoitus. En päässyt selville mikä oli Mikon itsetuhoisuuden tärkein lähde, mutta novelli oli karu ja hieno, se kosketti. Novellissa Kevätsiivous tapaamme toisen itsetuhoisen nuoren, novellissa Arvet kolmannen ja novellissa 99 kertaa ja enemmän neljännen. Antiikin tarut ovat julmia, traagisia ja dramaattisia. Kun Salovaara tuo ne nykypäivään ne koskettavat ja ravistavat.  Toivon että toisten pahoinvoinnista lukeminen antaa voimaa sellaiselle nuorelle, joka kipuilee omien kasvukipujensa kanssa - lohdutuksen ettei ole yksin? Toivottavasti  myös voimaa selviytyä tilanteesta.

Olen livahtanut salaa elämän portista sisälle ja osunut keskelle naamiaisjuhlaa. Kukaan ei tunnista minua. Olen kuolema, mutta he luulevat minun olevan vain valepuvussa. 

Aikuiseksi kasvaminen ei ole helppoa. Sisimmässä myllertää ja kuohuu. Kuka minä olen, mitä on elämä? Oma herkkyys on piilotettava koviksen naamion alle. Toivoisin että joku näkisi tuon naamion läpi ja osaisi auttaa. Hyvin lohduttomasta ja mustasta tunnelmasta huolimatta pidin novelleista. Hieno ja lupaava esikoisteos.

Kokoelma yhdistää hienosti Kreikan mytologian nykyaikaan ja jättää lukijan pohtimaan novellien ajattomuutta. Ovatko kaikki tekomme vain uusia versioita tarinoista, jotka on kerrottu jo tuhansia vuosia sitten? Novellien universaalit teemat rakkaus, kuolema ja oman identiteetin etsiminen eivät vanhene koskaan.

Muissa blogeissa: Amman lukuhetki, Kirjahullun päiväkirja,

Anne Salovaara

Afroditen askelin

Nordbooks 2017

****

Lukukappale kustantajalta - kiitos