Vanhenemista ei voi välttää, ja vanhetessaan joutuu pohtimaan, miten oma mieli mukautuu fyysisiin muutoksiin. Vanhana osaa toivottavasti jo vastata siihen, "miten minusta tuli minä". Jotta tuo olisi mahdollista, on pakko käsitellä kaikenlaisia tunteita, elämässä koettua iloa ja surua, ylpeyttä ja häpeää, pettymyksiä ja pärjäämistä. On kohdattava sisäiset demoninsa, mielensä varjopuolet, kielteiset ajatukset, vihan ja katkeruuden tunteet.
Kaikista tunnemaailman piirteistä minua on jo varhain kiinnostanut etenkin häpeän tunne, koska aistin sitä ympärilläni ja yhteiskunnassa - häpeää omasta historiasta, luokkataustasta, perheestä, juurista, häpeää omasta kehosta ja riittämättömyyden tunteita omien valintojen edessä. Häpeä haavoittaa ja on merkittävä ihmistä ohjaava voima. Minua ovat kiinnostaneet ihmisenä ja tutkijana ilmiöt, jotka luovat häpeää ja sen myötä vaikenemista ja puhumattomuutta. Kyse on tällöin aina myös yhteiskunnallisesta normistosta ja kulloisenkin aikakauden käsityksistä siitä, mikä on sopivaa ja sopimatonta, hyväksyttävää ja tuomittavaa.
Euroopan historian professorina Helsingin yliopistossa toimivan Laura Kolben (s. 1957) teos Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen on henkilökohtaista ja avointa kerrontaa kirjan nimen teemoista. Loppusanoissa Kolbe sanoo, että on kirjoittanut kirjan lähinnä lapsilleen ja mahdollisille tuleville lapsenlapsilleen. Kolbe ei häpeä sanoa, että on hyväosainen, urbaani, sivistynyt ja porvarillista elämäntapaa arvostava. Erilaisesta koti-, koulutus- ja luokkataustasta tuleva lukija voi silti peilata omaa elämäänsä ja elämänkulkuaan Kolben ajatuksiin. Jo pelkästään alun pitkässä sitaatissa mainittujen asioiden ja omien häpeän tunteiden pohtimisessa eri ikäkausina riittää loputtomasti työsarkaa.
Olen Laura Kolben kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa ja siksi minusta oli kiinnostavaa peilata omia lähtökohtiani ja työuraani hänen vastaaviin. Lähtökohdissamme on paljon eroja, vaikkapa esimerkiksi kodin varallisuus ja vanhempien koulutus tai maaseutu vs kaupunki. Mutta silti nuoruutemme aikakauden asenteista löytyi paljon samaa, konkreettisena asiana esimerkiksi tietty onnellisuusmuuri. Toisin sanoen ikävät asiat pidettiin vain perhepiirissä, mikä edisti vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuria. Tunnistan tämän hyvin. Kolben perheessä vaiettiin mm. isän naissuhteista ja äidin juomisesta, meillä muusta. Onnellisuusmuuri muokkasi hänestä (ja minustakin) omista asioistaan aikuisenakin vaikenevan henkilön.
Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen tarjosi miellyttäviä ja humoristisiakin kuunteluhetkiä, ja lukijan Hannamaija Nikanderin ääni oli seesteinen ja rauhallinen. Kovin jäsentynyttä kuvaa kirjan sisällöstä ei mieleeni kuitenkaan jäänyt, koska teemat tuntuivat poukkoilevan sinne tänne. Kolbe sanoo aikovansa tehdä mm. sukututkimusta eläkkeelle jäätyään. Tulevia polvia varten hän on tehnytkin tässä kadehdittavan työn, sillä harvalla tulevaisuuden sukututkijalla on näin tarkkaa, yhteiskunnan kehitykseen nivoutuvaa, selvitystä isoäitinsä ja esivanhempiensa elämästä.
Äänikirjan lukija Hannamaija Nikander
___________________
