Haruki Murakami - Värittömän miehen vaellusvuodet

Tämä olikin sitten 'tavallisempi' Murakami. Poissa olivat ylenpalttiset metaforat ja kielikuvat. Heti Kafka rannalla -teoksen jälkeen luettuna teksti tuntuikin hiukan tylsältä. Päähenkilö on päälle kolmikymppinen rautatieasemia suunnitteleva insinööri Tsukuru Tazaki.

Tsukuru kuului teini-iässä erittäin tiiviiseen viiden nuoren porukkaan. Sitten tapahtui jotain ja muut sulkivat tylysti Tsukurun ryhmänsä ulkopuolelle, syytä kertomatta. Noiden muun neljän nimessä oli väri-ilmausta tarkoittava kirjainmerkki, mutta Tsukurun nimessä ei tätä väri-ilmausta ollut. Siksi hän mielsikin itsensä värittömäksi ja sisäisesti tyhjäksi.

Tämä ystävien raju hylkäys suisti Tsukurun puoleksi vuodeksi syvään masennukseen, itsemurhan partaalle. Tämä hylkäyksen kokemus varjosti koko hänen elämäänsä. Myöhemmin uusi uimariystävä myös hylkäsi hänet syytä ilmoittamatta. Hyljätyksi tuleminen tuntui itseään toistavalta kierteeltä. 16 vuotta on kulunut ja Tsukurun uusi tyttöystävä Sara painostaa häntä selvittämään tuon nuoruuden hyljätyksi tulemisen syyt.

Tsukuru tekee työtä käskettyä. Tapaa ryhmän kaksi poikaa lapsuuden kotikaupungissa Nagoyassa ja saa selville toisen tytön traagisen kohtalon. Elämä on kuljettanut toisen tytön naimisiin Suomeen ja Tsukura matkustaa häntä tapaamaan Helsinkiin ja Hämeenlinnan lähelle.

Nuoruuden hylkäyksen syyt ja väärinkäsitykset selviävät rakentavassa keskustelussa keskellä Suomen kesäluontoa. Tsukura saa uutta pontta elämäänsä eikä koe itseään enää niin värittömäksi. Hän ymmärtää vihdoin, että värin puuttuminen on vain kirjoitusmerkkien leikkiä.

Murakami kertoo hienosti mitä hyljätyksi tuleminen tekee ihmisen psyykelle, mutta silti kirja oli vähän tylsähkö. Ehkä lukujärjestykseni vaikutti kokemukseeni ja mielipiteeseeni kuten alussa mainitsin.

Haruki Murakami 

Värittömän miehen vaellusvuodet 2013

Suomeksi 2014

Tammi

Japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
***
Lainattu kirjastosta.

Haruki Murakami - Kafka rannalla

Tämä Murakamin teos lunasti lupaukset yli odotusten. Aivan kreisi, aivan absurdi - loistava! Hienoja henkilöhahmoja ja Murakami suorastaan tuhlailee kauniin runollisia ilmauksia. Juonessa tapahtui usein mieltä kutkuttavia ja yllättäviä käänteitä, teksti vilisi vertauksia ja viitteitä maailmanhistoriaan, filosofiaan, kirjallisuuteen, musiikkiin.

Päähenkilö on 15-vuotias Kafka Tamura, joka karkaa Tokion kodistaan. Hän päätyy Takamatsuun Komuran muistokirjastoon, jossa tutustuu androgyyniin Oshimaan ja kirjaston johtajaan, neiti Saekiin. Kafka potee äidinkaipuuta, sillä tämä on hänet hylännyt pienenä. Hänestä tuntuukin, että neiti Saeki on kenties hänen äitinsä... Kafka on hyvin poikkeuksellinen nuorimies, kypsä ikäisekseen ja todella paljon lukenut. Onko hän sittenkin joku muu 15-vuotiaan hahmossa?

Kerrassaan mainio parivaljakko on iäkäs muistinsa menettänyt papparainen Nakata ja hänen seuraansa lyöttäytynyt nuori rekkakuski Hoshino. Nakata on ei-viisas ja lukutaidoton, mutta hänpä ymmärtää kissojen kieltä. Ja Nakatalla on Tehtävä, minkä suorittamisessa Hoshino auttaa. Tämä parivaljakko dialogeineen on ihastuttava. Aivan elävästi näin mielessäni Nakatan pikkuruisen hahmon ja Hoshinon poninhäntineen. Minusta oli hienoa, että Hoshino oppi kunnioittamaan Nakataa yksinkertaisine viisauksineen ja löysi hänen seurassaan runsain mitoin uusia ajatuksia elämäänsä.

Kirjassa oli paljon mitä en ymmärtänyt. Niin ufoja vertauksia, että putosin. Mutta ei haitannut. Kerronta oli tavattoman kaunista ja soljuvaa, yhtäkään onnahtelevaa kohtaa en havainnut. Suomentaja Juhani Lindholm saikin suomennoksestaan vuoden parhaan käännetyn fantasiakirjan Tähtifantasia-palkinnon. Kohtaus Johnnie Walkerin kanssa oli ehkä turhan raaka ja verinen, mutta se osoitti mihin ihminen pakotettuna pystyy.

Tämä on kirja, jonka varmaankin luen joskus uudestaan. Olen vakuuttunut, että jonkun ajan kuluttua löydän siitä aivan uusia sisältöjä. Kannattaa mielestäni lukea, avoimin mielin. Mutta kannattaa myös varautua valvottuihin öihin. Niin kävi itselleni, koska en malttanut lopettaa - lumous piti otteessaan.

Haruki Murakami

Kafka rannalla 2002

Suomeksi 2009

Tammi
*****

Suomennos englannista Juhani LindholmLainattu kirjastosta.

Haruki Murakami - Norwegian wood

En ole aikaisemmin lukenut Haruki Murakamin teoksia, mutta nyt lainasin kirjastosta useammankin. Murakami (s. 1949) on maailmankuulu ja yksi Japanin suosituimmista kirjailijoista miljoonapainoksineen. Aloitin Murakami-putkeni Norwegian woodilla, joka ilmestyi 1987, suomeksi vasta 2012.

Norwegian wood

Olipa kerran 1960-luvun lopulla, ylioppilasmellakoitten aikaan kolme ystävystä: kirjan päähenkilö Toru Watanabe, Kizuki ja tämän tyttöystävä Naoko. Kizuki teki yllättäen itsemurhan aivan tavallisen biljardi-illan päätteeksi. Poikaystävän itsemurha sai Naokon mielenterveyden järkkymään ja järkytti myös Torua syvästi.

Myöhemmin Naoko ja Toru tapasivat uudelleen ja rakastuivat. Naoko joutui vuoristoon parantolaan, jossa Toru vieraili tutustuen Reikoon, Naokon huonetoveriin. Opiskelijatoverinsa Nagasakin kanssa Toru vietti nuorten huikentelevaisia kapakkailtoja tyttöjä pokaten. Midori ei kuulunut noihin pokattuihin, vaan hän oli Torun virkistävän erilainen, hyvä ystävä.

En kovasti lämmennyt tälle teokselle, joskin Murakami kuvaa kauniisti ilmeisestikin skitsofreniaan sairastunutta Naokoa ja Torun häntä kohtaan tuntemaa rakkautta. Reikon psyykkiset ongelmat ja hänen elämänsä tragedia kuvataan myös liikuttavasti. Kirjan loppupuolella Naoko tekee itsemurhan. Toru käy hänen hautajaisissaan ja toteaa, että kenelläkään ei pitäisi olla noin surullisia hautajaisia.

Mielestäni kirjan kaunein ja liikuttavin luku oli se, kun Reiko oli päättänyt hylätä elämän parantolassa ja tuli Torua tapaamaan. He päättivät viettää kahdestaan Naokon hautajaiset uusintana. Istuivat Torun puutarhamökin kuistilla ja joivat viiniä, viskiäkin. Naokollekin kaadettiin juomaa lasi piripintaan. Reiko oli itsekseen opetellut soittamaan kitaraa ja hän soitti näissä Naokon uusintahautajaisissa kaikki osaamansa kappaleet, mm. Norwegian woodin, Naokon lempikappaleen. Kappaleita oli viitisenkymmentä. Torun ja huomattavasti vanhemman Reikon välillä oli myös kaunis rakastelukohtaus.

Haruki Murakami
Norwegian wood 1987
Suomeksi 2012
Tammi
Suomennos englannista Aleksi Milonoff
***
Lainattu kirjastosta.

Mario Vargas Llosa - El héroe discreto

Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 1936) palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 2010. Hän on kerännyt huomattavan määrän myös muita palkintoja. Itse olen lukenut aikaisemmin teoksen El sueño del celta, suomeksi Keltin uni, joka kertoo Belgian siirtomaavallan julmuuksista ja sorrosta Belgian Kongossa; sekä kirjan Las travesuras de la niña mala, suomeksi Paha tyttö, jonka omituinen rakkaustarina kulkee eri maissa mielenkiintoisten historiantapahtumien keskellä.

El héroe discreto kertoo rinnakkain kahta tarinaa, jotka nivoutuvat toisiinsa yllättävällä tavalla.

Piura nimisessä kaupungissa Pohjois-Perussa asustaa liikennöitsijä Felícito Yanaqué, keski-ikäinen pieni hintelä mies. Hänellä on lihava vaimo Gertrudis ja kaksi täysikäistä poikaa, jotka ovat töissä isänsä liikkeessä. Herra Yanaquélla on myös kaunis nuori rakastajatar Mabel, ollut jo 8 vuotta. Onnettomien sattumusten suma alkaa Yanaquén saamista kiristyskirjeistä, joita lähettää Arañita, Pikku Hämähäkki.

Limassa asuu vakuutusasianajaja Rigoberto vaimonsa Lucrecian ja poikansa Fonchiton kanssa. Heidän odysseiansa alkaa Rigoberton todistaessa 80-vuotiaan pomonsa, Herra Carreran avioliittoa nuoren taloudenhoitajansa Armidan kanssa. Vanhan herran hunsvottipojat pyrkivät mitätöimään isänsä avioliiton pitääkseen perintönsä. Lisämaustetta antavat teini-ikäisen Fonchiton näyt: tuon tuostakin hänelle ilmestyy herra Edilberto Torres - totta vai mielikuvitusta, paholainen vai enkeli?

En ylenmäärin innostunut tästä. Paikoin kirja oli dekkarinomainen, mutta juonessa oli piirteitä hömppäkirjallisuudesta, rikkaisiin naimisiin päässeen taloudenhoitajan tuhkimotarinaa. Mutta tämä oli varmaan kirjailijalta harkittu sarkastinen veto, jonka puitteissa Vargas Llosa piirsi terävää kuvaa nykypäivän Perusta. Hienosti tulivatkin esille suomalaisen ja perulaisen kulttuurin ja yhteiskunnan erot, mikä oli hyvinkin mielenkiintoista:

• Koko kaupungin vaiettu, hyväksytty salaisuus olivat las casas chicas, pienet talot, joita miehet vuokrasivat ylläpitämilleen rakastajattarille
• Uskonnollisuus ja katolisuus olivat vahvasti läsnä
• Piuran hälinä ja luokkaerot piirtyivät selvästi
• Dialogit Rigoberton ja Carreran hunsvottipoikien välillä olivat hauskoja, erilaisia kuin Suomessa mahdollisesti käytävät
• Perimyslainsäädäntö näyttäytyi myös erilaisena, koska Carreran uusi vaimo tuntui perivän kaiken rintaperillisten jäädessä puille paljaille

Vaikutelmiini vaikutti varmaan se, että olin asennoitunut tähän kirjaan jonkinlaisena välilukemisena. Paha tyttö miellytti minua enemmän.

Mario Vargas Llosa

El héroe discreto
Alfaguara 2013

Ei suomennettu (Vaatimaton sankari, oma vapaa käännös)

Ruotsiksi: Den blygsamme hjälten 2014

Englanniksi: The discreet hero 2015
***

Omasta hyllystä.

Svetlana Aleksijevitš - La guerra no tiene rostro de mujer

Toinen uunituoreen Nobel-kirjailijan teos luettu. Raskaan lukemisen kasauma Tsernobylistä nousee rukous -teoksen jälkeen. Tämäkin kirja rakentuu haastatteluille, niitä on yli 200. Aleksijevitš käytti yli 4 vuotta haastattelujen keräämiseen, matkusti ympäri laajan Venäjän, silloisen Neuvostoliiton. Sodan aikaan haastatellut naiset olivat hyvin nuoria, 16 ikävuodesta eteenpäin ja he toimivat rintamalla eri tehtävissä, monet etulinjassa.

Kirja valottaa hyvin sodan kokemusta naisen näkökulmasta. Aleksijevitš sanookin, että miesten sota ja naisten sota ovat erilaiset. Miehet kertovat taistelujen paikat ja kenraaleittensa nimet, naisilla on tunne mukana. Kaikki haastatellut kuuluivat kommunistiseen puolueeseen tai sen nuorisojärjestöön Komsomoliin. Isänmaan puolustaminen oli ykkösasia. Heidät oli siihen kasvatettu.

Sodan kauhut, julmuudet, pelko, viha, äitien uhraukset, kylien ja kaupunkien tuho, nälkä, nälänhätä, kylmä, pakkanen, kuolema, verenvuodatus - kaikki tuo vyöryi moninkertaisesti haastatteluista. Mutta myös tunteita, rakkautta, pientä naisellisuutta sekä myötätuntoa ja sääliä - jopa vihollista, saksalaista kohtaan.

Mielestäni kirja oli hiukan liian pitkä. Haastatteluissa toistuivat liikaa samat lähtökohdat. Mutta ymmärrän, että Aleksijevitšin piti säilyttää haastettelut autenttisina eikä lyhennellä niitä. Siltikin pienellä stilisoinnilla lopputulos olisi ollut vähemmän itseään toistava.

Suomalaisena en voi ymmärtää silloisen Stalinin Neuvostoliiton oloja. En edes yritä. Pitää muistaa, että juuri ennen sotaa olivat Stalinin Puhdistukset, joissa 1 - 2 miljoonaa venäläistä sai surmansa. Sodassa Stalin määräsi, että taistelussa panikoituneet ja pakoon kääntyneet ammutaan. Stalinin armeijassa ei ollut heikkoja. Heikot ammuttiin jo taistelussa tai telotettiin jälkeenpäin. Stalin myös julisti, että neuvostoarmeijassa ei ollut sotavankeja. Sotavangiksi joutuminen merkitsi sitä, että henkilö oli automaattisesti saksalaisten vakooja. Sodan päätyttyä nämä urhoollisesti taistelleet miehet ja naiset lähetettiin 10 vuodeksi pakkotyöhön Siperiaan. Siinä heille isänmaan kiitos.

Haber vivido en los territorios ocupados, haber caído prisionero de guerra, haber pasado por los campos de trabajo en Alemania, haber estado en los campos de exterminio, todo levantaba sospechas. La pregunta básica era: cómo habías salido con vida? Por qué no habías muerto? Incluso los muertos estaban bajo sospecha... Incluso ellos.

Jos olit elänyt valloitetuilla alueilla, olit joutunut sotavangiksi, joutunut saksalaisten työleireille tai keskitysleireille... Kaikki tämä oli epäilyttävää. Perimmäinen kysymys kuului: Miksi olit jäänyt henkiin? Miksi et ollut menettänyt henkeäsi? Jopa kuolleita epäiltiin, jopa kuolleita.

Jotkut haastatellut esittävät kovaa kritiikkiä Stalinia kohtaan, mutta sitä oli silti odottamaani vähemmän. Ja sodan jälkeen pysyttiin vaiti. Pelättiin pitkään oman ja läheisten hengen puolesta (Stalin kuoli vasta 1953). Näiden sodassa palvelleiden naisten kohtalo sodan jälkeen oli paljolti sama kuin Suomen lottien. Heitä hyljeksittiin, arvosteltiin ja tuomittiin, heitä pidettiin rintamahuorina. Selvää on, että toinen maailmansota jätti näihin naisiin, kuin myös kaikkiin muihin sen kokeneisiin lähtemättömät traumansa. Kansallisuudesta riippumatta.

Svetlana Aleksijevitš

U voini ne zhenskoe lizo 1985

Suomeksi: Sodalla ei ole naisen kasvoja 1988

Espanjaksi: La guerra no tiene rostro de mujer
Debate 2015
*****

Omasta hyllystä.

Svetlana Aleksijevitš - Voces de Chernóbil

Vastikään Nobel-palkitun Svetlana Aleksijevitšin vavisuttava teos, joka perustuu alueen ihmisten haastatteluihin 10 vuotta räjähdyksen jälkeen.

Puheenvuoron saavat hyvin erilaiset henkilöt, mikä juurikin tekee teoksesta varsin koskettavan. Omalla suullaan ja tyylillään näkemyksistään kertovat:

- kuolemaa tekevät lapset

- heidän äitinsä

- vaimot, jotka surevat puolisoitaan

- puoluepomot, jotka selittelevät

- fyysikot, joita ei kuunneltu

- köyhät vanhukset, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja koko elämäntyönsä

26.4.1986 aamuyöstä räjähti Tsernobylin ydinvoimalan neljäs reaktori - historian pahin ydinvoimaonnettomuus. Tsernobylin kaupunki sijaitsee Ukrainan puolella lähellä Valkovenäjän rajaa. Tuulista johtuen yli puolet hiukkaslaskeumasta levisi Valkovenäjälle. Monet haastatellut vertaavat Tsernobyliä ydinsotaan, Hiroshimaan ja Nagasakiin. Maailma jakaantui kahteen - aikaan ennen ja jälkeen. Mikään ei koskaan tule entiselleen, liki 10 miljoonaisesta kansasta 2 miljoonaa elää iäksi saastuneella alueella. Vainajat haudataan kirjassa äärimmäisin turvatoimenpitein, lyijyarkuin betonilla vahvistettuihin hautoihin.

Valkovenäjä kuului tuolloin Neuvostoliittoon ja se itsenäistyi vasta Neuvostoliiton romahdettua, vuonna 1992. Järkyttävintä on neuvosto- viranomaisten viivyttely, tiedottamisen puute ja tosiasioiden peittely. Vai eivätkö he tosiaan tienneet? Kansaa rauhoiteltiin. Sanottiin, että tilanne on hallinnassa ja vaaraa ei ole. Väestön evakuoinnissa viivyteltiin, myöskään puhdistustöihin komennetut sotilaat eivät saaneet riittävästi suojavarusteita. Reaktorin päällä oli niin kuumaa, että kaikkien robottien laitteistot sulivat. Ainoastaan nämä omaan kuolemattomuuteensa uskovat ja määräyksiä noudattavat nuoret miehet - vihreät robotit - pystyivät siellä toimimaan. Heitä on kiittäminen siitä, että muiden reaktorien räjähdykseltä vältyttiin. Yli 200.000 sankaria ja paljon mitaleja, mutta iso joukko heistä maksoi ne hengellään.

Räjähdyksen aiheuttama valtava ympäristötuho tulee hyvin esille. Koko luonto saastui ja muuttui radioaktiiviseksi. Pintamaa kuorittiin lapionpiston syvyydeltä ja tilalle tuotiin hiekkaa. Kukoistava ja vehmas alue muuttui tieteiselokuvan miljööksi. Alueen runsaat metsät eristettiin piikkilangoilla, vesissä ei olisi saanut uida, ruoholla ei olisi saanut istua, puutarhatuotteita ei olisi saanut syödä, maitoa ei olisi saanut juoda... Alkuun näitten radioaktiivisuudesta ei tiedotettu, mutta myöhemmin kieltoja rikottiin. Lisäksi kolhoosien piti täyttää tuotantotavoitteet. Niinpä radioaktiivisia elintarvikkeita käytettiin ja niitä vietiin Neuvostoliiton muihin osiin. Hylätyt ja villiintyneet kissat ja koirat olivat liikkuvia ydinjätteitä, ne ammuttiin. Puut kaadettiin, puutarhat tuhottiin, talot haudattiin.

Kirjassa kerrotaan myös paljon hirtehisiä vitsejä. Yksi esimerkki: Vanha mummo myi omenoita torilla. Ostakaa, ostakaa, hyviä omenoita Tsernobylistä. Ohikulkija siihen, ettei kannattaisi Tsernobyliä mainita, eihän niitä kukaan uskalla ostaa. Ostaapa hyvinkin, vastasi mummo. Yhden anopille ja toisen pomolle.

Teos piti otteessaan ja järkytti. Se toi Tsernobylin onnettomuuden hyvin lähelle ja sai myös tuntemaan kiitollisuutta siitä, että itsellä - ja Suomessa yleensäkin - on kaikki hyvin. Ajatuksia herättävä kirja, suosittelen. Mutta sen verran rankka oli lukukokemus, että tilkka viiniä tekisi hyvää... Itse luin espanjaksi juuri ilmestyneen version, Voces de Chernóbil. Hyllyssä odottaa vielä siis Sodalla ei ole naisen kasvoja - La Guerra no Tiene Rostro de Mujer. Tutustuminen Nobel-kirjailijaan siis jatkuu.

Svetlana Aleksijevitš

Tchernobylskaia Molitva 1997

Suomeksi 2000

Korjattu painos espanjaksi 11/2015
Debolsillo
*****

Omasta hyllystä.