Kantelettaren runoja Kalevalan päivänä

Olen juuri lukemassa Juha Hurmeen mainiota Finlandia-voittajaa Niemi. Kaiken muun ansiokkaan ohella Hurme ylistää moneen eri otteeseen meidän runonlauluperinnettämme ja rikasta kansanrunoperintöämme. Löysin hyllystä E. A. Saarimaan toimittaman pienen kirjasen Valikoima Kantelettaren runoja vuodelta 1950. Ties mistä tämä kouluille tarkoitettu painos on meidän hyllyyn eksynyt. Joku innokas koululainen on runoja alleviivaten lukenut. Kanteletarta voidaan pitää Kalevalan sisarteoksena, ja sen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1840 nimellä Suomen Kansan Wanhoja Lauluja ja Wirsiä.

Mateli Kuivalatar oli ehkä tärkein Kantelettaren karjalaisten runojen laulajista. Elias Lönnrot tapasi hänet kahdeksannella runonkeruumatkallaan syyskuussa 1838 Ilomantsin Kontiovaarassa Koitereen rannalla. Martti Haavio kuvaa Kuivalattaren säkeitä äärimmäisen niukoiksi. Sanonta on säästeliäs, eikä runoissa ole turhia kertosäkeitä. Harvinaisen moni hänen lauluistaan kuvailee nuoren neidon miehenkaipuuta. Apeasta mielestä ja melankoliasta lauletaan myös.

Kun mun kultani tulisi

Kun mun kultani tulisi, 

armahani asteleisi,

tuntisin ma tuon tulosta,

arvoaisin astunnasta,

jos ois vielä virstan päässä

tahikka kahen takana.

Utuna ulos menisin,

savuna pihalle saisin,

kipunoina kiiättäisin,

liekkinä lehauttaisin;

vierren vierehen menisin,

supostellen suun etehen.

Tok' mie kättä käpseäisin,

vaikk' ois käärme kämmenellä;

tok' mie suuta suikkajaisin,

vaikk' ois surma suun eessä;

tok' mie kaulahan kapuisin,

vaikk' ois kalma kaulaluilla.

***

Armottoman osa

Alahan' on allin mieli

uiessa vilua vettä,

alempana armottoman

käyessä kylän katua.

Vilu on vatsa varpusella

jääoksalla istuessa,

vatsani minun vilumpi

astuessani ahoja.

Syän kylmä kyyhkysellä

syöessä kylän kekoa,

kylmempi minun sitä'i

jäävesiä juoessani.
***

Ei sula syän suruinen

Suot sulavi, maat valuvi,

ahovieret aukeavi,

kaikki kankahat sulavi,

lätäkötki lämpiävi;

ei sula syän suruinen,

ei valu vajainen rinta.

Jää on jänkkä syämessäni,

vatsassani vaskivuori;

ei sula sulallakana,

ei valu varillakana,

lähe ei lämpimälläkänä,

kepene kesälläkänä,

pala ei päivänpaistehella.

Minkä päivänen yleni,

sen mun mieleni aleni;

minkä päivä lämpimämpi,

sen mun mieleni vilumpi;

minkä päivä kaunihimpi,

minun mieleni pahempi.

***

Elinan surma on pitkän pitkä intohimodraama, viitisen sivua kahteen palstaan ladottua pientä fonttia.   Koska runo on pitkä, julkaisen siitä vain viimeisen säkeistön Hurmeen analyysin jälkeen. Kirsti on muuten Klaus Kurjen mustasukkainen vaimo, Elina oli naineen miehen flamma, hurahdus. Tästä runosta Hurme sanoo näin (s. 259):

"Elinan surma on täydellinen sekoitus seksiä ja väkivaltaa eli erinomainen draama. Ensimmäisessä näytöksessä julma miekkamies Klaus Kurki pölähtää joukkoineen pihalle ja kihlaa Elinan puoliväkisin. (...) Viides näytös leikkaa savuisella rauniolla itkevään Klaus Kurkeen ja katastrofipaikalle kerjäläisen hahmossa saapuvaan Jeesukseen. (...) Hieno kohtaus on myös itsemurha-avantoon halki kansallismaiseman (suo, järven jää, mäntykangas) rientävän Klaus Kurjen etääntyvä säkkipillisoolo. Ja 'Kirsti rakkina perässä' on kuolematon kolmen sanan tylytys."

Klaus tuo ajohon lähti,

pisti pillit säkkihinsä,

soitti suolla mennessänsä,

kajahutti kankahalla,
järähytti järven päässä;

ajoi päin sula'a merta,
alle aaltojen syvinten.
Se oli meno nuoren miehen,
kanssa nainehen urohon;

Kirsti rakkina perässä.

***

Minä kiitän kauniisti Juha Hurmetta kansanrunoinspiraatiosta. Nämä runot ovat sanonnaltaan niin rikkaita ja upeita, jotta kelpaa kyllä niitä lueskella ja hiukan perinteestämme ylpistelläkin! Toki tämä vihkonen sisältää vain pienen murto-osan Kantelettaren runoja. Mutta hyvä tapa tämäkin totutella kalevalamittaan ja vanhahtaviin suomenkielen sanoihin.

Toivo Kuula -seuran sivuilta löytyy runsaasti Kantelettaren runoja. Sisällisodan viime päivinä Viipurissa 1918 menehtynyt Kuula sävelsi niistä useita. Nopealla vilkaisulla ehkä eniten Kuulan tuotannosta sävellyksiä löytyy Eino Leinon ja V. A. Kokenniemen runoihin.

Valikoima Kantelettaren runoja

Toim. E. A. Saarimaa

SKS 1950
*****

Omasta hyllystä

Toivotan kaikille oikein hyvää Kalevalan ja suomalaisen kulttuurin päivää!

Jos haluat kurkistaa viime vuotiseen Kalevalan päivän postaukseeni, 

sieltä löytyy Ilpo Tiihosen ihastuttava runo Kesäillan kevyt käsitteellisyys.

Kazuo Ishiguro - Yösoittoja

Yösoittoja on viiden novellin kokoelma, joita yhdistää musiikki ja tietty vinksahtaneisuus - joko juonenkuljetuksessa tai henkilöhahmoissa. Ishiguro jutustelee minä-muodossa ja leppoisasti kertoillen henkilöittensä menestyksen ja kuuluisuuden unelmista. Joku on vielä nuori ja muusikon uransa alussa, toinen on jo nimi, mutta aseman säilyttäminen vaatii radikaaleja toimenpiteitä.

Iskelmähurmuri

Puolalaissyntyinen Jan tienaa kapeaa leipäänsä kitaristina Venetsian San Marcon aukion kahviloissa soittavissa kokoonpanoissa. Häntä ei kiinnitetä yhteenkään vakituiseksi, koska italialaiset kavahtavat uusista maista tulleita maahanmuuttajia. Yhtenä päivänä Jan näkee kahvilassa suuren laulajan Tony Gardnerin, jonka iskelmiä äiti aikanaan suorastaan palvoi. Nyt iäkkään Gardnerin tähti on jo laskenut, nuoremmat ovat rynnistäneet edelle. Jan lähtee gondolilla säestämään laulajan serenadia tämän vaimolle Lindylle. Pari on ollut aviossa liki 30 vuotta ja rakkautta on edelleen, mutta rajuja repäisyjä on edessä: Mutta comebackia ei tehdä noin vain. Täytyy olla valmis moniin muutoksiin, ja jotkut niistä ovat kovia. Siinä muutetaan koko elämäntapa. Siinä muutetaan jopa rakkauden kohteet.

Tämän novellin tunnelma oli minusta aivan ihana. Novellissa mainituissa nimekkäissä entisaikojen laulajissa ja kappaleissa oli sitä jotakin: Frank Sinatra, Glenn Campbell, By the Time I Get to Phoenix... Pidin siitä että novellin vinksahtanutta jujua verhosi salaperäisyys aika pitkälle. Pidin myös hyväntahtoisesta Janista ja vähän höppänän oloisesta vanhasta laulajasta. Tässä Ishiguron lempeä irvailu suuntautuu julkisuuden amerikkalaisiin järjettömiin ilmiöihin ja avioliiton avulla asemansa saavuttaneiden naisten määrätietoiseen taktikointiin. 

Come Rain or Come Shine

Tässä novellissa toisensa tapaavat viittäkymppiä lähestyvät ystävykset. Emily ja Charlie ovat lontoolainen menestynyt aviopari; heidän ystävänsä Ray on harhaileva sinkku ja toimii kieltenopettajana Espanjassa. Tämäkin novelli kiertyy hurmaavien vanhojen iskelmien ja Broadway-musikaalien ympärille. Avioparilla ei juuri nyt mene kovin hyvin ja vieraaksi tullut Ray saa tehtäväkseen korjata miehen ja vaimon välit miehen työmatkan aikana. Asia hoituu parhaiten niin, että vieras tekeytyy idiootiksi, jolloin vaimo huomaa kuinka hyvä mies hänellä onkaan.

Ishiguro luokin tässä novellissa nauruhermoja kutkuttavia hullunkurisia kohtauksia toinen toisensa perään. Ray sattuu nimittäin lukemaan salaa Emilyn päiväkirjassa olevat ilkeät huomautukset itsestään. Suutuspäissään hän rypistää sivut ja yrittää saada teon näyttämään naapurin koiran Henrixin tekosilta:  Niinpä minä siis laskeuduin nelinkontin, painoin pääni lehteen ja upotin hampaani paperiin. Maku oli hajusteinen, ei mitenkään epämiellyttävä..... Parhaan tuloksen tuotti kevyt puremaliike, jossa leukoja liikutettiin koko ajan: paperi rypistyi ja meni kasaan oikein mukavasti.

Malvern Hill

Tässä novellissa nuori kitaristi-lauluntekijä menee ilmaiseksi kesätyövoimaksi sisarensa Maggien ja tämän miehen kesäravintolaan maalle. Nuori mies hermostuu kun siskon mies ei arvosta hänen työpanostaan eikä musiikkiaan, mutta sympatiaa ja ymmärrystä löytyy alueella lomaansa viettävältä sveitsiläiseltä muusikkopariskunnalta, Sonjalta ja Tilolta. Nämä kuitenkin kertovat, miten kovaa musiikkibisness on, miten omista näkemyksistä joutuu tinkimään eivätkä unelmat aina toteudu.

Yösoittoja

Kuvittele kaksi pää paketissa olevaa ihmistä: kokonaan sideharsotettuun päähän on jätetty vain aukot silmille ja suulle. Aamutakeista nämä olennot on pääteltävissä mieheksi ja naiseksi. Nainen on Gardneristaan eronnut Lindy, mies vaimonsa jättämä saksofonisti Steve. Hollywoodin kuuluisin plastiikkakirurgi Boris on hiljattain parannellut molempien kasvoja.

Noiden kahden kinastelut, shakinpeluut ja yölliset seikkailut luksushotellissa Beverly Hillsissä olivat aivan hulvattomia. Ishiguron kritiikki kohdistui terävästi menestyksen edellyttämiin ulkonäköpaineisiin. Luuserimainen rumuus on menestyksen ehdoton este; pelkkä taito ei Hollywoodissa riitä, pitää olla myös sopivat kasvot ja kroppa.

Sellisti

Palaamme italialaiselle piazzalle, josta unkarilaissyntyinen nuori sellisti Tibor yrittää päästä menestyksen vihreälle oksalle. Mentorikseen hän löytää amerikkalaisen sellovirtuoosin Eloisen, jonka antamat vinkit auttavatkin nuorta sellistiä ilmaisussaan eteenpäin. Mutta miksi Eloise ei suostu itse tarttumaan selloon? Tässä syy: Eloise ei ole koskenut selloon täytettyään 11 vuotta, koska ei ole halunnut että opettajat pilaavat hänen lahjansa: Sinun täytyy ymmärtää että olen virtuoosi. Mutta olen vielä kuoressani. Sinäkin olet vielä osittain kuoressasi, ja nämä viikot minä olen auttanut sinua sieltä esiin.

Yösoittojen novellit olivat leppoisia pikku tarinoita, joita se jokin, nimenomaan absurdi vinksahtaneisuus sävytti enemmän tai vähemmän. Ishiguron kerronta toi mieleeni Alice Munron novellit, joskin Munro puhuu paljon naisten elämästä, Ishiguro keskittyi enemmän miehiin. Laadukas suomennos, ihanaa wanhaa musiikkia, nostalgiaa ja ihmiselämän vinksahtaneisuutta - mitäpä sitä muuta tarvitsisikaan tähän ikävään talveen! Viihdyin yhden iltapuhteen loistavasti Ishiguron matkassa.

Muualla: Jokken kirjanurkka, Lumiomena, PS Rakastan kirjoja

Ishiguron teokset:
Silmissä siintävät vuoret, 1983 - A Pale View of Hills, 1982
Menneen maailman maalari, 1988 - An Artist of the Floating World, 1986
Pitkän päivän ilta, 1990 - The Remains of the Day, 1989
The Unconsoled (1995) - ei suomennettu
Me orvot, 2002 - When We Were Orphans, 2000
Ole luonani aina, 2005 - Never Let Me Go, 2005
Yösoittoja, 2011 - Nocturnes, 2009

Haudattu jättiläinen, 2016 - The Buried Giant, 2015 

Kazuo Ishiguro

Nocturnes: Five Stories of Music and Nightfall 2009

Yösoittoja

Suomentanut Helene Bützow

Kansi Timo Mänttäri

Tammi 2011

****

Kirjastosta

Saila Susiluoto - Metropolis #runosunnuntai

samaa taivasta ihmiskunta oli katsonut vuosituhannet, 

samaa arpisena kohoavaa linnunrataa.... 

vuosituhannesta toiseen olemme sama

Saila Susiluodon kahdeksannella runokokoelmalla on osuva nimi - Metropolis - merkintöjä kadonneesta kaupungista. Runoja lukiessa minusta tuntui, että runoilija kertoi vaikutelmiaan jostain etelän kaupungista - kenties Ateenasta tai Barcelonasta, joissa ihmisen historia on vuosituhantista ja joissa menneitten aikojen kerrostumat ovat piiloutuneet nykyihmisten askelten alle. Runot tuntuivat kertovan Barcelonan vaikuttavasta Historiallista museosta, jossa kävin syksyllä. Museossa kuljettiin lasisilla silloilla, joiden alle oli talletettu menneet roomalaiset rauniot. Barcelonassa tosiaankin liki jokaisen nykyaukion alla makaavat hautausmaillaan menneisyyden vainajat. Tämä herättää ajattelemaan oman hetkensä lyhyyttä ja maailmankaikkeuden ikuisuutta. Pari tästä kertovaa runoa kuvan alla.

 Museu d'Historia de Barcelona © Josep BC CC-BY-SA-3.0 / Oikealla oma kuvani jostain isosta astiasta.

muistele kaupunkia jonka sisässä ovat kaikki kaupungit
mehiläishaukkaa katulyhdyn nokassa, museota
lasin sisällä lasia, näkymättömissä
lasilattian alle ruukkuja, mutaa, luita
ja tämän alle hautausmaa jonka alle hautausmaa
jonka alle tori jonka alle tori jonka alle meri jonka alle pohja
jonka alle kallio, kaikki kerrokset joissa toisiamme rakastamme (s. 13)

...

Kun tämän torin perustuksia järsittiin, kirkon tilalle tuli toinen kirkko, toisen kirkon tilalle kolmas kirkko, kolmannen tilalle neljäs. Hautausmaa peitettiin, ajurit kärryineen, hevoset kolkkasivat luiden yli päivittäin. Ihmiset kävelivät, nauroivat, väistelivät likaa ja loskaa, helmoja oli nosteltava, kengät. Tähän jäi suru, tyhjä tila, ei kenenkään käytettävissä, missä juuri nyt astut, lepää rauhattomasti joku jolla ei ole enää nimeä, ei tilaa, kiiltävien ikkunoiden, mainoskylttien, turistibussien alla. (s. 76)

...

Proosamaiset ihmiselämän lyhyyttä ja satunnaisuutta kuvailevat runokuvat lipuivat kokoelman sivuilla. Susiluoto tuntui suhtautuvan varsin skeptisesti ihmiskuntaan, sen isotteluun tämän pallon joka kolkassa, sivilisaatioomme ja kaupungistumiseen: kevät aina harmaa ja keuhkoissa irtopölyä. Me ihmiset öykkäröimme tällä planeetalla emmekä kunnioita luontoa; annamme mannerjäätiköiden sulaa ja merenpinnan kohota. Täytämme meret muovirojulla ja tapamme linnut öljyvahinkoihin: Että meidät on tehty tähtimurskeesta / niin korkea materia ja niin matala tulos.  Me suljemme silmämme pakolaisten tai lasten hädältä sodan jaloissa: en voi katsoa tätä, en katso - rakastan tuota bougainvilleaa.... Urbaanin ihmisen linnunrata on joukkoliikenteen valotaulu, jota linjojen tähtikartat täplittävät.

Ihmisen elämä on tähdenlento ikuisuuden ajassa;  me katoamme ja muutumme osaksi suvun tähtikarttaa, repaleista geeninauhaa, se loistaa taivaalla kuin ledketju. Lapsi kysyy pelokkaasti äidiltään monta kysymystä Entä jos? Runo on ladottu taitavasti purjeveneen muotoon (s. 50). On niin paljon mitä pelätä: mustia aukkoja, pommeja metroissa, putoavia meteoriitteja, auringon sammumista; ja niin lapsesta tuli kalpea tyttö, joka pelkäsi ihan kaikkea.

                                  ä

                                 iti,

                                minä

                               kysyin

                              entä jos

                             atomipommi

                            räjähtää, tai se

                           joka jättää vain

                          talot, huonekalut ja

                         vastapestyt astiat, jos

                        jäätikkö sulaa, vesi nousee

                       ja kaikki peittyy sen alle, jos

                      meteoriitti putoaa, jokin planeetta

                     suistuu radaltaan, entä jos musta aukko

                    nielaisee meidät ja kaikkialla maailmassa

                   on sota, ja maa on saastunut ja kuiva eikä mikään

                  enää kasva, äiti, entä jos me vain lakkaamme olemasta,

                unohdamme äkkiä miten hengittää, entä jos aurinko sammuu,

              sulkee palavan silmänsä noin vain, entä jos sinä kuolet, entä jos minä?

kun kasvat isommaksi on kehitetty alus, sotaa vastaan voi taistella eriväristen lippujen

      alla, kaikki meidät viedään turvaan, jos syttyy sota, siirtokuntaan jossa metsät

         kasvavat kuohuen ja meri lasinkirkas, yleensä ihmiset kuolevat vanhoina

                   sitten olet itsekin jo niin vanha   ettei mikään satu niin paljon.

Mitä meistä jää, kysyy Susiluoto ja vastaa markkinapallon muotoon ladotulla runolla. Meistä jää kaikkea turhaa sälää, jota jälkeemme tulevat eivät todellakaan tarvitse. Listasin tähän loputtoman sälän litaniasta joitakin: multaan kadonneita kuvia hajonneella kovalevyllä, vanhentuneita kolikoita, kokonainen geenilinja joka voi kadota sekunnissa, orjuuden koko historia, kultareunaisia kuppeja, loputtomasti avaimia jotka eivät käy mihinkään, purkkiruokia joissa on kissan tai koiran kuva, kyyneleitä joilla voi täyttää meren tai kaksi....

Minulle ei taida avautua kaikki runojen symboliikka ja mytologia. Jotkut runot ovat kuin mielikuvituksellisia satuja tai ikivanhoja taruja. Minusta nämä sadut ja tarut tuntuivat väärään paikkaan eksyneiltä tässä kokonaisuudessa. Meri on teemana usein, niin kuin monella nykyrunoilijalla. Onko meren äärettömyys ikuisuudenkin symboli? Itse olen täysin maakrapu eikä meri tuo minulle mitään mielikuvia. Netistä löysin tämän Jarkko Tontin artikkelin Vesi runon ikuisuusaiheena. Miksi meret, järvet, joet, lammet, lähteet ja yleensäkin vesi on runouden kestoteema? Vastaukseksi Tontti antaa mm. sen että monissa myyteissä maailma syntyy vedestä / merestä; elämä oikeastikin. 

Susiluoto istuttaa ihmisen omaan mitättömään pienuuteensa. Ei tässä isotella kannattaisi; onko mitään opittu vuosituhansien aikana? Runot ovat kauniita ja taidokkaita, mutta viestivät lohdutonta ja skeptistä kuvaa ihmiskunnasta ja tulevaisuudestamme.  Uhkakuvia toki riittää, ei ihme että lapsi pelkää kun uutisointi tuo kaikki kauhuskenaariot olohuoneeseen. Entä jos, miten jos? Muutaman toivonripauksen löysin sentään:

 asioita tapahtuu, me olemme niistä ihmeellisimmät, me kaikki
***
tätä on onni, tulee sattumalta, nimeää kaikki

Muualla: Tuijata

Sain vinkin, että Susiluodon vanhemmista kokoelmista mm. Auringonkierto ja Huoneiden kirja ovat hienoja. Niinpä aion tutustua niihin myös.

Saila Susiluoto
Metropolis - merkintöjä kadonneesta kaupungista
Kansi Tiina Palokoski
Otava 2018
***
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎
Omppu kävi Susiluodon Metropoliksessa myös, ja kuunteli Oratorion
Harmaasusi ihmettelee kevään kääntöpiiriä Jäämeren rannalla
Esther on hyvin dramaattisissa tunnelmissa