Elizabeth Strout - Kaikki on mahdollista

Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton hurmasi minut ja koko blogistanian. Kirjabloggaajat äänestivät sen vuoden 2018 parhaaksi käännösromaaniksi. Kaikki on mahdollista on tavallaan jatkumoa Lucyn tarinalle, mutta itsenäisesti luettavissa. Tämä yhdeksän toisiinsa linkittyvän novellin kokoelma pureutuu raadollisesti ja suoraan Lucyn kotikaupungin, Amgashin asukkaitten elämään ja heidän peittelemiinsä salaisuuksiin. Amgash on fiktiivinen, kurja ja köyhä pikkukaupunki keskellä Illinoisin horisonttiin asti ulottuvia soija- ja maissipeltoja.

Kokoelman nimen voi mielestäni tulkita ainakin kahdella tavalla. Mitä kivistävimmät ja häpeällisimmät teot ja kokemukset ovat mahdollisia ihmisen elämässä, ja pienessä sisäänlämpiävässä yhteisössä niistä on vaiettava kuin simpukka. Silti kaikki tietävät, ainakin suunnilleen. Nimi voi viitata myös ns. periamerikkalaiseen unelmaan: monet henkilöhahmot ovat saaneet otteen elämästään ja nousseet äärimmäisestä köyhyydestä hyvään toimeentuloon, jopa rikkauksiin. On sitten eri asia ovatko he onnellisia. Tuskin, sillä lapsuuden kovat kokemukset painavat heidän mieltään edelleen.

Ehkä traagisin novelli oli Sisko, joka kertoo menestykseen nousseen ja newyorkilaistuneen Lucyn vierailusta lapsuudenkodissaan. Lucy saapuu Amgashiin parinkymmenen vuoden jälkeen; isä ja äiti ovat kuolleet kauan sitten, mutta yksinkertainen ja köyhyyteen jämähtänyt Pete-veli asuu edelleen kotitaloa. Sinne myös sisko Vicky saapuu kuuluisaa siskoaan tapaamaan. Kotitalo on rähjäinen eivätkä Peten ponnekkaat siivoamisyritykset paljonkaan tunnelmaa kohenna. Lihavuudestaan kärsivä Vicky on katkera ja käärmeissään laihalle siskolleen Lucylle, koska tämä lähti pois. Hän naljailee siskonsa totuudellisista lauseista ja vaatii tätä kirjoittamaan todenmukaisesti heidän traagisesta lapsuudestaan. Mutta Lucy romahtaa. Äkkiä tutut nurkat kaatuvat päälle ja lapsuudesta puhuminen vyöryy yli. Hän ei kestä ajatella lapsuutensa karmivaa todellisuutta, vaan saa vaikean paniikkikohtauksen.  

Lucyn ikätoverit Amgashissa ovat kaikki kohdanneet traagisia tapahtumia lapsuudessaan. He elävät painavan häpeän ikeen alla miten kuten. Elizabeth Stroutin hahmot ovat kärsineet, mutta silti jatkaneet elämäänsä - sekin on mahdollista. Tämä meni ihon alle - ihmisten pahuus, hyväksikäytöt ja kurjuuden syvyys järkyttivät, mutta kyllä tämä hyvin synkkä oli. Aivan samaan lumoon en päässyt kuin Nimeni on Lucy Bartonin kanssa. Virheeni oli ehkä se, että luin tätä yhteen menoon kuin romaania, jolloin lukuisat henkilönimet pyörivät sekamelskana päässäni ja kaikki kamaluus vyöryi päälle.

Kaikki on mahdollista on kasauma koskettavia ja traagisia kohtaloita ja ihmisiä, jotka heiluvat ja huojuvat tuulessa elämän riepoteltavina alueen lukuisten tuulimyllyjen tavoin.

Elizabeth Strout - Kaikki on mahdollista
Alkuteos Anything is Possible 2017
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2019
****
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa Leena, Mai

Domenico Starnone - Kepponen

Charmantti Domenico Starnone vieraili viime keväänä HelsinkiLitissä ja olen lukenut häneltä aiemmin terävän avioliittokuvauksen Solmut. Kepponen on viiltävä kuvaus vanhenemisesta ja ajan kulusta, elämän ja työuran merkityksettömyydestä, menneisyyden aaveista ja lapsuuden kotipaikan jättämistä ikuisista jäljistä ja arvista. Romaanissa elämäänsä pohtii kuuluisa ja arvostettu taiteilija-kuvittaja Daniele Mallarico, joka asuu Milanossa, kaukana lapsuutensa raa'asta, köyhästä ja meluisasta Napolista.

Hänen tyttärensä Betta asuu nykyään taiteilijan lapsuuskotia Napolissa miehensä ja nelivuotiaan Mario-poikansa kanssa. Nyt tämä aviomiehen mustasukkaisuuden riivaama aviopari on lähdössä muutamaksi päiväksi seminaariin ja pyytää isoisää pojan hoitajaksi. 76-vuotias Daniele ei ehtisi millään eikä jaksaisi millään. Hän on vastikään ollut leikkauksessakin ja olo on edelleen heikko ja heiveröinen. Sitäpaitsi hänellä on kesken tärkeä tilaustyö kuvittaa Henry Jamesin kummitusnovelli The Jolly Corner. Työ ei suju ja stressiä pukkaa, mutta 'vaari' lähtee sittenkin beibisitteriksi, joskin hyvin vastentahtoisesti.

Kyseinen novelli on minulle outo, mutta Starnone luo rinnastuksen sen juoneen. Jamesin novellissa mies nimeltä Spencer Brydon palaa New Yorkin kotiinsa vietettyään vuosikymmeniä ulkomailla. Hän kokee, että hänen nykkiläinen alter egonsa, se joka hän olisi voinut olla jos olisi jäänyt, vainoaa häntä aaveen lailla. Samoin käy kuvittaja Danielelle: hän näkee entisen lapsuuskotinsa hämärissä nurkissa menneisyyden ihmisiä ja väkisinkin muistuu mieleen lapsuuden ja nuoruuden lukuisat  traumat.

Tämän kaupungin asukkaat, ajattelin, näiden kortteleiden, torien, katujen, kujien niska limassa raatava väki, satamalaitureilla laitonta kauppatavaraa lastaava tai purkava porukka, ei suutahtanut tai vihastunut vaan raivostui, s'arraggiava.

Napoli herättää Danielessa vihaa ja agressioita; hän vihasi nuorena peliriippuvaista isäänsä, joka syöksi perheen taloudelliseen ahdinkoon. Eikä se ollut mitään kevyttä pientä suutahdusta, vaan todellista raivoa, napolilaisittain a raggia. Daniele on Napolin kovien kujien kasvatti, joka pääsi pois taiteellisten taipumustensa ansiosta, silti hän on tuntenut itsensä jotenkin feikiksi ja tuntenut alemmuutta paremmasta perheestä tulleen vaimonsa Adan vierellä.

Vaarin ja energisen Marion yhteiselo on jännitteitä täynnä. Poika käy loputtomine lörpötyksineen ja leikkihaluineen vaarin hermoille; tulee oltua häijy ja ilkeä; tulee tiuskittua ja sitten kaduttaa. Daniele ärtyy, ei saa minkäänlaista työskentelyrauhaa - kunnes he ryhtyvät piirtämään yhdessä. Pojan piirros vetää kerralla maton taiteilijan alta, kaikki mitä hän on kyvyistään uskonut romuttuu:

Olin ammentanut voimaa oletetusta poikkeuksellisuudestani. Ja nyt sitten tämä lapsukainen, perimässään jälkiä ties mistä ihmisapinalajista - poika, josta kehittyisi isänsä tavoin leveäkourainen, paksukoipinen, pikkumaisen mustasukkainen ja päälleliimatun kohtelias mies, sanalla sanoen minun täysi vastakohtani - oli yks kaks yllättäen, minun nenäni edessä, tehnyt hätkähdyttävän piirroksen vain siksi, että oli halunnut matkia minua. Hän oli tempaissut sen esiin kuin piloillaan, louhinut sen lihansa uumenista, ties mistä nukleiinihaposta, ties mistä fosforista ja typestä.

Vaarilla ja tyttärenpojalla on yksi hauska leikki: he tekevät kepposia. Yhtenä iltana villiintynyt Mario tekee  äkeissään yhdessäolon mojovimman kepposen, josta hauskuus on kaukana: vaari jää ansaan parvekkeelle, tuuleen ja sateeseen. Starnone kuvaa herkullisesti toimeliasta pientä poikaa ja niitä skismoja, mitä lapsiin tottumattoman vaarin kanssa syntyy. Suhde on hyvin jännitteinen, mutta tämä viimeinen Marion kepponen saa vaarin lopulta päästämään irti!

Paluu lapsuuskotiin ja lapsuuden Napoliin toimii tunteita herättävänä katalysaattorina, joka saa Danielen tutkiskelemaan armottomasti itseään, työtään ja elämäänsä. Hänen on pakko myöntää ja hyväksyä se, että hän on tullut vanhaksi ja ehkä omat suuret taiteelliset kyvyt olivat vain kuvittelua. Ei hän mitään suurta ole luonut, aika on ajanut hänen ohitseen. Tyttärenpoika Mario on ehkä se, joka luo tulevaisuudessa suuria.

Poika on hyvin kasvatettu mutta silti samalla niin suitsimaton. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka silmä, mikä ei lakkaa hämmästyttämästä minua. Hän hahmottaa salamana paikat ja muodot, mihin tahansa hän silmänsä iskeekin.  // Olen lopen kyllästynyt kuvakieleen. Olen lopen kyllästynyt kuviin, kaikenlaisiin kuviin ja hahmoihin, olivatpa ne kauniita tai rumia, sankarillisia tai roistomaisia, millaisia tahansa.

Kepponen on loistava ja hauska, viiltävän terävä ja kyyninen. Starnonen Daniele on vimmainen raivossaan ja Mario hellyttävä Vaahteramäen Eemeli!

Domenico Starnone - Kepponen
Alkuperäisteos Scherzetto 2016
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Wsoy 2019
*****
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 18 (eurooppalainen kirjailija), 42 (kirjailijan nimi viehättää), 49 (julkaistu vuonna 2019)
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Italia

Laura Lindstedt - Ystäväni Natalia

Ajattelen seksiä koko ajan. Se on minun ongelmani.

Ystäväni Natalia kertoo kolmikymppisestä graafisesta suunnittelijasta, jonka ongelmana on liika seksi ja mielen haitallisesti täyttävät seksimielikuvat. Nainen tarvitsee apua ja on valinnut terapeutikseen aivan uutta kerrostusterapiaa tarjoavan psykologin, jonka sohvalla Suukorva-nimisen taulun alla hän avautuu ongelmastaan.  Jo ensimmäisen istunnon, oikeastaan makuun, jälkeen psykologi arvelee Natalian kärsivän lukuisista diagnooseista. Tämä tavallisesta psykoanalyysistä eroava terapiamuoto hyödyntää psykologin antamiin apusanoihin nojaavia kirjoitusharjoitteita, joihin verbaalisesti lahjakas Natalia tarttuu innokkaasti.

Kirjan psykologin sukupuoli pysyy salassa, mutta se tiedetään, että hän on jo varttuneempi ja kunnostautunut erityisesti taiteilijoiden hoitamisessa. Kertoessaan Natalian tarinaa psykologi mielellään osoittaa sivistyneisyyttään mm. ranskankielisin termein. Korrektista asiakassuhteesta yritetään pitää kiinni kynsin hampain, mutta kerran lipsahtaa: kun Natalia nyyhkyttää katkerasti, psykologi istahtaa lähelle ja silittelee tämän selkää lohduttavaa lastenlaulua hyräillen. Tämähän on täysin ammattietiikan vastaista! Terapian edetessä Natalia kiikutta psykologille myös piirroksiaan, nauhoitteitaan ja videoimansa ryhmäseksikohtauksen - joten kysyä sopii kumpi vie kumpaa.

Jotenkin mieleni tekee kuvitella psykologi sittenkin mieheksi, sen verran Natalia ivaa miessukupuolen valta-asemaa. Olisihan miehelle nöyryyttävää kuultavaa kaikki se, miten Natalia kääntää seksinormit ja -tabut päälaelleen. Sartre on sanonut ammoin, että naisen sukupuolielin on aukko, joka anoo penistä tullakseen täydeksi; että nainen ylipäätään on vajaa ilman hänet täyttävää miehen elintä. Mutta Natalia väittää, että se joka anoo on erektiossa sojottava penis. Voin vain kuvitella miten hurja todellisuudessa olisi naispotilaan - niin Natalian alter ego kuin Veronika olikin - masturbaatioperformanssi hoitavan miespsykologin silmien alla.

Jostain haastattelusta luin, että Laura Lindstedt halusi haastaa itseään, katsoa osaako hän kirjoittaa asiallisesti seksistä. Voi kyllä osaa! Pidin kovasti Lindstedtin taidokkaasta ja polveilevasta, monitahoisesta kerronnasta. Tarkkaavainen lukija löytää paljon intertekstuaalisia viitteitä kirjallisuuteen, taiteeseen, filosofiaan ja eri kielten kehitykseen, joita itse en varmaan kaikkia edes havainnut. Lindstedt kirjoittaa kauniisti ja sanoisin ranskalaisen hienostuneesti, vaikka räväkkä ja suorasukainen onkin. Ystäväni Natalia tuulettaa ja oikoo riemukkaasti niitä monenmoisia käsityksiä, joilla naisen seksuaalisuus ja naisen halu on ladattu. Jokainen lukija voi tykönänsä miettiä yhtyykö freudilaiseen oidipuskompleksiteoriaan vai ei. Joka tapauksessa lapsuus ei ole seksivapaata aluetta, sieltä voi löytyä seksiaddiktion perimmäinen syy. Nataliankin lapsuusmuistoissa tähän viittasi moni seikka.

Kurkataan lopuksi teoksen lopussa olevaan Natalian kirjalistaan. Yksi Lindstetille tärkeistä kirjailijoista on venäläissyntyinen, ranskalaistunut Nathalie Sarraute (1900-1999), joka on minulle tuntematon. Sarraute on kirjoittanut lyhyitä tropismeja ja mm. teoksen Ystäväni Martereau - tästä putkahti kuulemma teoksen nimi. Yksi kirjassa esiintyvistä todellisista taiteilijoista on ranskalainen Niki de Saint Phalle (1930-2002), jonka iloisenvärisiin ja pulleisiin naisfiguureihin tutustuin netissä, joskin Lindstedt kirjoittaa taiteilijan laattateoksesta Minun mieheni. Heti alkuun viitataan ruotsalaisen Liv Strömquistin hulvattomaan teokseen Kielletty hedelmä, josta Lindstedt poimii juurikin Jean Paul Sartren näkemyksiä naisen sukupuolielimestä penistä anovana aukkona.

Seksiriippuvuus koetaan edelleen äärimmäisen häpeälliseksi ja salattavaksi asiaksi, erityisesti naisten kohdalla.  Sexpon Karoliina Vuohtoniemi arvioi Suomessa olevan noin 70 000 seksiriippuvuudesta kärsivää, ja onpa Suomessakin olemassa myös Nimettömät seksiaddiktit -ryhmiä. Ystäväni Natalia paitsi tuulettaa naisen seksuaalisuuden luutuneita asenteita ja miehen ja naisen valta-asemia, voi toimia jonkinlaisena vertaistukena ja rohkaista hakemaan myös apua. Teoksen käännösoikeudet on myyty heti tuoreeltaan Unkariin - onnittelut.

Lindstedt - Ystäväni Natalia
Kansi Jussi Karjalainen
Teos 2019
****
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 15 (kirjassa käsitellään jotain tabua)