Olli Heikkonen - Jakutian aurinko #runosunnuntai

Irsk. Ääni ratapihan yllä 

kuin hampaiden kirskunta. Juna vaihtaa raidetta 

kun kohautan olkaa. Vaunu seuraa vaunua, päivä päivää.

'Mielessäni oli kuva talvisesta ratapihasta, jolla pakkasen kangistama vaihde kirskahtaa uuteen asentoon ja ääni jää leijailemaan maiseman ylle. Kirskahduksella oli suora äänteellinen yhteys siperialaiseen kaupunkiin nimeltä Irkutsk.' - Heikkonen

Heikkosen esikoisrunokokoelma Jakutian aurinko vie lukijan useiden päivien uuvuttavalle matkalle junan kolkkeeseen, halki talvisen Siperian. Runoilija tarkkailee ikkunasta hyytävän kylmää maisemaa, autioita Siperian syrjäseutuja miettien omiaan ja tehden huomioita kanssamatkustajistaan. Vladivostokissa odottaa naisen lämmin syli, niin luulen. Siperian valtavaa äärettömyyttä on liki mahdoton ymmärtää, sillä Trans-Siperian rata nollapisteestään Moskovasta Vladivostokiin on pituudeltaan yli 9000 kilometriä; Moskovasta Krasnojarskiin on 4000 km, Irkutskiin 5000 km... Irsk!  Juna kolkkaa, taiga jatkuu horisonttiin ja sen yli, takamus puutuu ja hengitys huuruaa. Mutta vodka lämmittää ja laulu soi: Älä juo vettä. Älä juo, hyvä tavaton. Peltimuki kilkkaa ja saapasnahka soi, sillä nyt on joulu, nyt on hanat auki.

En tiedä mille vuosikymmenille Heikkonen itse on junamatkansa ajoittanut, mutta minä kaavailin sen jonnekin epämääräisille neuvostovuosille. Haistoin junavaunujen tunkkaisen ilman, jossa haisi mahorkka, hiki ja lika. Tunsin kropassani kolkkaavan veturin tärinän ja kovat puupenkit. Näin saman minkä Heikkonenkin: maisema ei vaihdu, samaa ääretönä taigaa, muutama asumus ja teollisuusrakennus siellä täällä. Ja hirvittävä kylmyys: savupiipun savu nousee taivaalle suorana kuin luoti tammikuun yli  40 C pakkasasteessa. Brr.

Kun talvi saapuu, se tapahtuu äkkiä. Linnut putoavat lennosta, ja meri rasahtaa jääksi. Lumi peittää lautan, joka oli matkalla Bengaliin. Masto vain törröttää. Valo kirveltää silmiä, ja kasvot puristuvat rypyksi. Tule silloin tänne, sulatetaan jääpuikko rommitotiin. Maataan ahkiossa silkkisen taivaan alla.

Runoissa on suggestiivinen matkanteon ja liikkeen rytmi, ja ne tavoittavat hienosti junavaunun tunnelman ja ilmapiirin, kuten myös Siperian olemuksen. Monelle suomalaiselle sanalla Siperia on huono kaiku. Siperia on meitä opettanut, siellä on ollut työ- ja vankileirejä niin meille suomalaisille kuin myös neuvostokansalaisille. On vaikea ymmärtää miten siellä kukaan jaksaa elää ja asua, ainakaan vapaaehtoisesti. Harvaan asuttu, syrjäinen ja raa'an pakkasen purema.

Kun kuu värjää kaupungin, kristalli välkkyy 

ja poreilee kirpeä juoma. 

Ilta ripottaa tähdet lammikoiden pintaan. 

Jään ylle leviää silkkinen viitta. 

Tämä näky lumoaa meidät 

kaksi hiljaista, höyryävää suuta. 

Tämä on humala ilman viinaa, umpihumala tähtien soidessa, 

tämä on juhlahetki avaruuden laidalla, 

jalkojen alla fossiilien kohina. 

Siis juokaamme malja: enää painovoima ei päde, 

ja höyry saa kätkeä meidät.

Itse olen matkustanut junalla vain Pietariin, silloiseen Leningradiin joskus 80-luvulla. Näkymät junan ikkunasta olivat köyhiä ja surkeita: harmaantuneita hirsitöllejä kuin Suomessa 1800-luvulla, mummot kuokkimassa pieniä puutarhaplänttejään, pikkutytöillä paksut pässinpökkimät sukat - ankeaa, ankeaa. Heikkonen on vanginnut loistavasti runoihinsa kaiken tämän Venäjän syrjäseutujen köyhyyden ja ankaran ilmaston kurimuksen. Mutta muu maailma on lähellä Vladivostokin satamakaupunkia, jossa laivataan piraattituotteet ja valonarat lastit:

... ja tuuli tuo terveiset, hello from Hokkaido, 

this is the free world calling, merten takana 
Frisco jo bailaa.

Olli Heikkonen (s. 1965) on on julkaissut viisi runokokoelmaa: 1) Jakutian aurinko (2000) - Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto; 2) Kuinka maa muuttui musiikiksi (2003); 3) Jäätikön ääri (2007); 4) Teoria kaikkein pienimmistä (2015) - Einari Vuorela -runopalkinto 2017; 5) Regional-Express (2016)

Muualla: Kiiltomato, Luettua elämää

Heikkonen kertoo kokoelman synnystä / Kirjasampo
Kokoelman runoja englanniksi - suomeksi

Olli Heikkonen
Jakutian aurinko
Tammi 2000
Kansi: Markko Taina
****
Kirjastosta

Heikkonen on tavattoman hyvä lavaesiintyjä.
Tässä Anja Erämajan ja Sinikka Vuolan kanssa Helsingin kirjamessujen Runousaamiaisella 2017.

Hyvää huomenta! - Hyvää runosunnuntaita! 

Tavoitteeni on julkaista joka sunnuntai jotain runoista.

Se voi olla muutama yksittäinen runo tai lukukokemukseni jostain runokokoelmasta.

Lähetä runovinkki tai postauslinkki kommenttikentässä tai sähköpostiini:
riittacita@gmail.com

Runosunnuntaissa tänään mukana:
Luovasti vinossa / Esther Helmiä - Hyinen hauta
Harmaasusi / Harri Markoff  
Runomaalari / Seija  
❤︎

#runo18-haaste kestää koko vuoden!

Reader why did I marry him? -blogin Omppu on taas heittänyt ilmoille Runohaasteen. Kurkkaa linkkiin ja tule mukaan, blogi ei ole osallistumisen edellytys! Tänä vuonna luetaan runoja kaikkialta maailmasta ja lopuksi kirjoitetaan luettujen kokoelmien nimistä runo, suunnilleen näin: 'Haasteen päätteeksi jokainen julkaisee "oman" runon, joka muodostetaan luettujen runokokoelmien nimistä ja jota kukin voi halutessaan täydentää omilla sanoillaan. Luettujen runokokoelmien nimet tulee kuitenkin erottaa selvästi kokonaisuudesta esimerkiksi lihavoimalla tai kursivoimalla.'

Itse osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

Carmen Amoraga - Basta con vivir

Riittää että elää sijoittuu Miravalin kylään Valencian lähelle. Päähenkilöinä ovat kuuttakymppiä lähestyvä vanhapiika Pepita eli Pepa ja nuori romanialaistyttö Crina, tyttökaupan uhri. Pepa on katkeroitunut ja inhoaa elämäänsä. Hän on ikänsä kulkenut suu mutrussa ja valittanut kaikesta. Naisen mielestä syypää hänen onnettomaan elämäänsä on ensiksi äiti, toiseksi sulhanen Ramón, joka hylkäsi hänet yli 30 vuotta sitten. 

Prostituoitu Crinalla olisi paljonkin valittamista, mutta ei hän uskalla: hän pelkää - hän yrittää vain selvitä hengissä. Crina ei tiedä varmasti kuinka monta vuotta hänen elämänsä on ollut yhtä suihinottoa ja maatuksi tulemista. La Mama näet pitää tyttönsä vankeina, täysin eristettyinä ulkomaailmasta. Hän piilottaa ruokaan & juomaan huumeita, jotta tytöt muuttuvat eloisammiksi ja asiakkaille haluttavammiksi, mutta vie heiltä todellisuudentajun. Sen Crina muistaa, että hänelle on tehty kaksi aborttia. Nyt hän on kolmatta kertaa raskaana, ja epäilee että rinki aikoo myydä hänen vauvansa.

Pepa on niin äkäinen ja paha suustaan, että pomo passittaa hänet pakkolomalle. Joutenolo saa Pepan miettimään elämäänsä ja havahtumaan yli 30 vuotta kestäneestä horroksestaan. Hän kävelyttää kadulla uutta koiraansa, värjää tukkansa ja hankkii jopa uusia vaatteita; ja tottelee äitiään kun tämä passittaa hänet psykiatrille. Pepa suostuu vastahakoisesti, mutta havaitsee pian että psykiatrista on apua. Koiranulkoilutuskävelyillä hän huomaa yksinäisen ja surkean, raskaana olevan tytön, jota vanha rähjäisen näköinen nainen ja musta mies vahtivat. Kylän vanha leipuri ja Pepa ottavat tytön pelastamisen elämäntehtäväkseen.

Amoraga kirjoittaa hyvin ja luo etenkin kärttyisästä Pepasta mainion ja humoristisen henkilöhahmon. Pepan mietteitä elämästään, entisestä sulhasestaan ja äidistään oli nautittavaa lukea. Tosin Pepan toipuminen vuosikymmenten katkeruudesta ja masennuksesta tuntui mielestäni liian optimistiselta. Söihän hän masennuslääkkeitä, mutta silti. Uutta sisältöä elämään toi ajatus romanialaistytön pelastamisesta epärealistisinekin toiveineen.

Espanjalaisesta yhteiskunnasta kertoi se, että veljet edellyttivät naimattoman Pepan hoitavan leskeksi jäänyttä, pahasti masentunutta äitiä Josefaa. Niinpä Pepa irtisanoutui töistä ja keskittyi kokopäiväisesti 13 vuoden ajan hoitajan rooliin - heitti oman elämänsä täysin sivuun. Kiitokseksi sisarelleen veljet tosin luopuivat perintöoikeudestaan. Aiemmin vastaavanlainen uhrautuva omaishoitajuus lienee ollut hyvinkin yleistä, tämän päivän tilannetta en tunne.

Crinan tilanteesta oli ahdistavaa lukea, Sofi Oksasen Puhdistus tuli monestikin mieleen. Tyttökaupparinki piti tytöt vallassaan pelolla: oli pakko tehdä mitä vaadittiin, muuten omaiset kotimaassa joutuisivat julman koston kohteiksi. Kirjan loppusanoissa Amoraga antaa tilastoja: YK:n mukaan ihmiskaupan kohteeksi joutuu vuosittain yli 40.000 ihmistä, useimmat naisia ja lapsia, ja heistä 60% päätyy prostituoiduiksi. Espanjassa prostituution 'arvo' on 3.700 miljoonaa euroa vuodessa, 8,3 miljoonaa  per päivä. Vuonna 2015 paljastui 42 ihmiskauppaa harjoittavaa rinkiä ja melkein 500 henkilöä pidätettiin. Samana vuonna liki 14.000 henkilöä oli vaarassa joutua näiden rinkien verkkoihin.

Tilastot ovat kauhistuttavan karuja ja Amoragan kuvaus näiden muista maista valheellisin lupauksin houkuteltujen tyttöjen elämästä lohdutonta. Pepan hahmo oli samalla sekä humoristisen korni että liikuttava ja toivoa herättävä. Amoraga halusi osoittaa, että missä iässä tahansa elämänlaatu voi kohentua: on syytä elää eikä hautautua katkeriin muistoihin neljän seinän sisälle. Meidän muistomme ovat monesti myös vääristyneitä, alamme voida paremmin jos muutamme käsitystä menneistä tapahtumista. Kirjailija halusi myös herättää meidät huomaamaan ympärillämme marginaaliin joutuneita, joista niin mieluusti käännämme katseemme pois. Pienet epäuskottavat juonenkäänteet eivät vieneet kirjan viihdyttävyyttä. Pidin kovasti kirjailijan pirteästä tyylistä.

Carmen Amoraga on syntynyt 1969 Valencian lähellä Espanjassa. Kirjastosta löytyy kolme muutakin kirjaa häneltä: La vida era eso 2014 - Premio Nadal,  El tiempo mientras tanto 2010 & Algo tan parecido al amor 2007.

Kurkkaa Hyönteisdokumentin Frau, Signora & Bibi -lukuhaasteen koosteeseen: Naiskirjailijoiden teoksia 19 eri alkuperäiskielellä, 58 kirjailijaa, 70 teosta - paljon suomeksi myös.

Carmen Amoraga

Basta con vivir - Riittää että elää

Ei suomennettu

Planeta 2017

****

Kirjastosta

Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen

Haudattu jättiläinen on häkellyttävä, ja lukijaa tuskastuttavakin fantasia-allegoria. Tarina vie muinaisille Britteinsaarille, jonnekin 500-luvun tienoille ja Ishiguro sekoittaa tarinaansa kuningas Arthurin legendaa, pyöreän pöydän ritareita Merlineineen ja Walesin lohikäärmettä; kelttien ja saksien raakoja sotia ja taikauskon myyttejä. Otaksuttavasti jossain päin Walesia ihmisten mieliä sumentaa mystinen unohduksen sumu, joka salaa heiltä paitsi menneisyyden, myös tuoreet tapahtumat. Päähenkilöinä on iäkäs aviopari Axl ja Beatrice, jotka asuvat kelttien luolastoyhteisössä. Heitä kohdellaan siellä hiukan huonosti, mutta pariskunta ei muista mistä tämä ikävä kohtelu johtuu. Heidän hämärät muistikuvansa sanovat, että heidän poikansa asuu jossain lähellä, joskaan he eivät tiedä missä eivätkä muista edes miltä poika näyttää. Eräänä päivänä he saavat kerättyä tarpeeksi rohkeutta ja lähtevät etsimään poikaansa.

Axl ja Beatrice kohtaavat matkallaan monenlaista kulkijaa ja uhkaavia tilanteita. Kuningas Arthurin kuoltua vallitsee tosin rauha, mutta mennyt vihanpito kelttien ja saksien välillä huokuu edelleen jännitteisenä ja uhkaavana. Seudulla uskotaan että naaraslohikäärme Querig on unohduksen sumun takana. Parin seurueeseen lyöttäytyvät mestari Wistan ja tämän pelastama, 'pahan' purema nuori Edwin. Viidenneksi joukkoon liittyy ruostuneeseen haarniskaan sonnustautunut keltti sir Gawain, kuningas Arthurin veljenpoika.

Seurue taivaltaa eteenpäin sumuisessa Englannin maisemassa päämääränään tuhota tuo tienoota terrorisoiva ja ihmisten muistia henkäyksillään sumentava lohikäärme. Kaikkien henkilöiden muistikuvat menneestä ovat hämäriä, mutta jokaisen mieliin välähtää sirpaleisia ja hämmentäviä asioita.

"Mistä te puhutte, mestari Axl?"
"Heidän naisistaan, lapsistaan ja vanhuksistaan, jotka oli jätetty turvatta, kun olimme pyhästi luvanneet olla kajoamatta heihin, mutta nyt kaikki ovat kohdanneet loppunsa meidän käsiemme kautta, jopa pienimmät lapsetkin. Jos meille olisi hiljattain tehty niin, eikö meidänkin vihamme purkautuisi? "

Fantasia ei ole minun kirjallisuudenlajini, ja totta puhuakseni olin alkupuolella vähällä jättää kesken. Päätin kuitenkin sinnitellä ja teoksen loppupuolelta löytyikin muutama huikaisevan hieno kohtaus. Näitä sykähdyttäviä kohtia olivat mm. ritari Gawainin pohdinnat syyllisyydestään ja sotimisensa ja palkkasoturin ammattinsa oikeutuksesta sekä vanhan avioparin keskinäinen rakkaus ja kiintymys. Olisin kuitenkin suonut, että Ishiguro olisi hiukan suitsinut villisti laukkaavaa mielikuvitustaan ja jättänyt vaikkapa sadat keljuilevat keijut vähemmälle.

"Jumalamme on armon jumala, vaikka pakanana teidän on ehkä vaikea ymmärtää sitä. Ei ole hulluutta pyytää anteeksiantoa sellaiselta jumalalta, olipa rikos kuinka hirveä tahansa. Meidän jumalamme armo on ääretön."
***
"Kyllä vain, me tapoimme monia piittaamatta siitä, kuka oli vahva ja kuka heikko. Jumala ei ehkä hymyillyt meille suopeasti, mutta me puhdistimme maan sodasta."

Teos on haasteellinen ymmärtää, mutta pääasia on mielestäni tahallinen ja armelias unohtaminen, joka tekee elämän siedettävämmäksi elää. Tämä unohduksen sumu valtaa niin kansakuntien kollektiivisen mielen kuin yksityisen ihmisenkin muistikuvat. Kollektiivisen unohtamisen kohteita tai syitä voivat olla esim. menneitten sotien ja siirtomaavaltojen hirmuteot. Yksittäisen ihmisen menneisyyteen ja pitkään parisuhteeseen mahtuu niin ikään paljon ikävää, jonka mieluusti unohtaa ja torjuu. Sir Gawainin parista puheenvuorosta mieleeni tuli monta nykyistä ja 1900-luvun historian kauheutta: Syyria, Jugoslavia, II maailmansodan järkyttävät tapahtumat eri Euroopan maissa, Chile, Argentiina, omakin sisällissotamme. Lista on loputon. Uskonto tai tulenpalava poliittinen aate oikeuttaa mielissämme julmat terroriteot, joita maailma jälkeenpäin kauhistelee ja tuomitsee.

"Tuli vain mieleeni, prinsessa. Onko mahdollista, että rakkautemme ei olisi vuosien mittaan vahvistunut näin lujaksi, jos sumu ei olisi vienyt meiltä sitä minkä vei? Ehkä vanhat haavat paranivat sen takia."

Axlin ja Beatricen liikuttava ja vahva rakkaus kesti myös menneitten loukkausten ja erimielisyyksien mieleen tulvahtaneet muistot. He olivat luvanneet rakastaa toisiaan myötä- ja vastoinkäymisissä, pysyä yhdessä aina. Mutta lautturin viimeiselle matkalle kunkin ihmisen on lähdettävä yksin.

Ishiguron tapa kirjoittaa tuntui joissakin dialogeissa jokseenkin tankkaavalle. Mystisyys sekoitti päätäni ja mieltäni armotta, mutta lopun muutamassa luvussa kirjailija suorastaan loisti. On tämä jännä veijari, tämä nobelisti Ishiguro!

Haudattua jättiläistä on luettu paljon, tässä muutama mielipide, ole hyvä:

Luettua elämää, Lumiomena, P.S. Rakastan kirjoja, Takkutukka, Tuijata,

Ishiguron teokset:
Silmissä siintävät vuoret, 1983 - A Pale View of Hills, 1982
Menneen maailman maalari, 1988 - An Artist of the Floating World, 1986
Pitkän päivän ilta, 1990 - The Remains of the Day, 1989
The Unconsoled (1995) - ei suomennettu
Me orvot, 2002 - When We Were Orphans, 2000
Ole luonani aina, 2005 - Never Let Me Go, 2005
Yösoittoja, 2011 - Nocturnes, 2009
Haudattu jättiläinen, 2016 - The Buried Giant, 2015 

Kazuo Ishiguro
The Buried Giant 2015
Haudattu jättiläinen
Suomentanut Helene Bützow
Kansi Jussi Kaakinen
Tammi 2016
****
Kirjastosta