Taipuuko Leino räppiin? #runosunnuntai

Mainiosti taipuu - ainakin tämä runo Vaeltava kuusi! Eilen illalla tuli Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlalähetys Tämän runon haluaisin kuulla Kajaanin runoviikolta - YLE Areena. Kohdasta 59:33 alkaa Rauhatädin alias Anna Yli-Tepsän vahva ja suggestiivinen räp-tulkinta. Tämä on yksi tapa tuoda Leinoa tai muuta vanhempaa runoutta nykynuorille. Klikkaa Areenaan ja seuraa samalla sanoja. Miten on, uppoaako sinuun? Minä pidin valtavasti.

Ne hakkasi pois minut juuriltain –
kohu korven soi minun korvissain –

mun saattoivat salihin kimmeltävään,

joka puolelta peileistä itseni nään,

ne hellivät oksani helyihin

paperkukkasin, omenin kultaisin,

ja kirjovöin ja kynttilöin

niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin,

ne hymyilivät, ne lymyilivät,

ne naavaista partaani pitelivät,

ne pyörivät piirissä ympäri mun

ja lauloivat: ”On hyvä olla sun!”

Ma valvonko vai näen unta vain? –

kohu korven soi minun korvissain –

mä kuulen laulelot lasten nää,

mut ikkunaan minun pälyy pää:

siell’ ulkona, piilossa pimeyden,

on heimoni suuri ja hirmuinen,

suku hallava hangilla kuutamon,

ja monta jo hangenkin alla on;

siell’ ei kuki haavehet kultamaan,

siell’ elämä paistavi paljaaltaan,

siell’ lyö elon myrsky, ja murhe syö,

ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell’ ollahan lapsia luonnonlain –

kohu korven soi minun korvissain –

ei siskoja sinisten toiveiden,

vaan veljiä kuoleman yhteisen;

siell’ armoa saada ei, suoda ei,

siell’ lempeät tunteet jo tuuli vei,

siellä paadutaan, siellä kaadutaan,

siellä maaksi jällehen maadutaan,

siellä jyske käy, siellä ryske käy,

ei muita kuin pedot metsän näy,

ja korven kuus, ja kuudan uus,

ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain –

kohu korven soi minun korvissain –

olen korvessa syntynyt, kasvanut.

Ken minut on korvesta karkoittanut?

Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen.

Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen?

Olen kappale korpea kohisevaa,

miks tahtoo he muuksi mun muodostaa?

Olen ilmestys luontoa ijäistä,

en ihmistä, en ilvettä,

en naljailla voi, en nauraa voi;

kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain –

kohu korven soi minun korvissain –

olen heimoni vaatimus valkeuteen,

mut itse ma kuulun pimeyteen,

olen lapsi ma suon ja laaksomaan,

mi pääse ei päivähän milloinkaan,

veli kaikkien yksin-yöpyväin,

vaan vapauden tuuli on ystäväin:

kuin raakuus se tulkoon rakeinakin,

sitä katson ma suoraan silmihin,

ja jos se mun kaatavi kannollein,

saan sammalen pehmeän peitoksein.

On vapaana latvani laulanut ain –

kohu korven soi minun korvissain –

on veisannut yössä ja myrskyssä.

Nyt minne sai ylin ystävä?

Kenen orja ma oon, että tänne jään?

Minä kuulun iltahan pimenevään,

minä kuulun kansahan kaatuvaan,

mut orjakansaan en milloinkaan,

minä kuulun valtahan vapaaseen

niin totta kuin lauluni korkeuteen,

mun suullani puhuu jumalan suu,

mut mieleni minun vain ahdistuu …

Niin nousen ja suutun ja suoristain –

kohu korven soi minun korvissain –

kas, kuinka ne kirpoo kahlehet,

paperkukkaset, omenat kultaiset,

mies, vaimo ja laps miten kalpenee,

kun tuskani huutonsa huokaisee,

kun tuulispäässä ma tohisen pois;

ja on kuin ei kattoa, seiniä ois,

kuin sammuisi kynttilät oksiltain,

ne kestivät kehnoa ilmaa vain,

mut päälläni syttyvät tähdet yön,

jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain –

kohu korven soi minun korvissain –

käyn sinne ma, kussa on kantani,

kotirimpeni, kotirantani;

taas juutun ma vanhoille juurillein,

saan suden ja kontion seuraksein,

surut suuret ja tuskat tulla voi,

taas vapaana latvani laulu soi,

taas puuta puhdasta, yhtä oon,

käyn kanssa taivahan taisteloon,

en armoa pyydä enkä saa,

olen kova kuin valkean talven maa.

- Eino Leino

Lähetys on toki muutenkin mielenkiintoinen. Mm. tämänvuotisen Tanssivan karhun voittaja Stina Saari tulkitsee kokoelmaansa Änimling - ja hienosti tulkitseekin. Ja jos haluat kuulla minun omissa korvissani kamalalta kuulostavaa ääntäni, siirry kohtaan 1:22. Toivoin lausuttavaksi Ilpo Tiihosen runoa Kesäillan kevyt käsitteellisyys, jonka sanat löytyvät täältä. Kerroin myös kirjabloggaajien runohaasteesta.

Ilpo Tiihonen - Largo #tanssivakarhu25

YLEN TANSSIVA KARHU 25 VUOTTA

Tämän vuoden voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikon avajaisissa 3.7.2019.
Tanssiva karhu -voittajat 1994 - 2018.
...
Me kirjabloggaajat haluamme nostaa esiin aiempien vuosien voittajia.
Osa postauksistamme on repostauksia. Lisää runoudesta YLE Kulttuuri / Tanssiva karhu.

VOITTAJA VUOSIMALLIA 2005:

ILPO TIIHONEN - LARGO

Editoitu uusintapostaus huhtikuulta 2017

Largo vei sydämeni, se on aivan ihana runokokoelma! Kokoelman 40 runossa näyttäytyy koko ihmisen elämä: on hupaisaa arkipäivän ja kesän kevyttä ilottelua; on miehen ja naisen välistä kaunista ja arkista erotiikkaa; on nöyryyttä elämän ja kuoleman edessä. Tiihosen huumori on villiä, pidäkkeetöntä ja vallatonta; herkkyys haurasta ja sieluun löytävää. Tiihonen hallitsee kaikki rytmi- ja tunnerekisterit. Viime aikoina lukemissani nykyrunokokoelmissa ei missään ole ollut riimittelyjä. Largo ilmestyi siis 2004, joten ei siitä niin kauaa ole. Tiihonen osaa, ja uskaltaa kulkea omia polkujaan - hienoa! Rytmillisissä ja rimmaavissa säkeissä on tuttu tunne ja ne tempaavat mukaansa. Tiihonen säkenöi, ja lukija nauttii! Runot on jaettu kuuteen otsikoimattomaan osioon, mutta minä jaan ne nyt omavaltaisesti kahteen tyyppiin: hupsutteleviin ja herkkiin.

VILLIÄ HUPSUTTELUA

Tiihonen on kirjoittanut pilke silmäkulmassa monta mainiota runoa. 

Ne ovat riehakkaita ja ilkamoivia, lyhyitä tai monisäkeistöisiä. 

Pitkän nimirunon Largo Tiihonen aloittaa näin:

Hän alkoi kirjoittaa, kun latautui 

illan väsymyksen stimula, 

ja vavahtaen 

sähköistyivät sormet,.... 

Sitten runossa seuraa monen monta säkeistöä ja siteeraus virsirunoilija 

Juhana Cajanukselta (1655 - 1681) ja runon päätös Cajanuksen vanhalla suomella näin:

... Etzi meno muuttumatoin,  

puuttumatoin, 

Pyri taiwahan Ilohon! 

Tsa tsaba ba diiba duuba, diiba 

Tsaba ba baba da duu 

Hän nukahti puista pöytää vasten, 

vadilla leipää, himmee kuu
...

Pidin kovasti myös riemukkaasta ja hulvatomasta parodiasta Suuri sammattilainen kesäjuhla 

- se on myös pitkä ja monisäkeistöinen: 

... Ja tuolla Runoilija, 

kaikkeuden kuokkavieras, hattaraisin opponentti 

loikoilee marjapensaan alla 

yllään virkatoimiensa viriili liplatus, 

ohrainen tiedonjyvä kurkussaan 

ja säkeitä säkki päässään, 

kun koivuissa 

ilo peippoina pomppii 

Niin leviää sinen suomalainen tieto, 

suuri hartaus 

kun horisonttiin painuu 

Eliaksen emerituspää, 

ja kaukana kavala hallinto, herneet nenässään.
...

HERKÄSTI ELÄMÄSTÄ

Lue minulle nuoruus, lue haava ja suola 

ja muuriseinien 

tuskainen spray 

kun kaikelle sanotaan ei, 

lue silloin se ei 

lue etteivät hennoimmat sulat 

hiertyisi betoniin, 

ja että uhmassaan untuvatakit 

kantais syksystä pakkasiin 

Ja taas keväästä lue, 

lue arvaamaton, iän läike, se lue 

ja ajan sumea temperatuuri 

kun niin tuskaisen pieni ja suuri 

olen minäkin, 

yhtä aikaa 

iltasatu ja postilla 

yhtä aikaa ne lue, 

lue unta ja kuolemaa, 

Nalle Puhia, Poe’ta 

ja sattuman suurta showta, 

Lucky Lukea lue 

ja lakia 

ja lue miksi, minkä takia 

vain suuri määrä on suurta 

ja vain voima voimassa on 

ja miksi maailman lapsissa hakkaa 

se pulssi, uneton.

Largon runoissa on rimmaavuutensa vuoksi tuttu tunne tottumattomankin runonlukijan korvaan, mikä sopii sellaiselle, joka vierastaa nykyrunoja vaikeina. Lukijalle, joka haluaa tutustua nykyrunoihin suosittelen lämmöllä Satu Grünthalin toimittamaa teosta Säkeilyvaara / Runouden käyttöopas. Se on todella herkullista luettavaa, ja sen suola ja sokeri ovat monen kirjailijan lyhyet runoesseet. Teoksesta löytyy Tiihosen vallan hurmaava Kesäillan kevyt käsitteellisyys (Eros 2002), jota runoilija itse ruotii riemastuttavalla tavalla. Tästä linkistä voit lukea valokuvilla kuvittamani runon ja otteen Tiihosen hulvattomasta ruodinnasta pienoisesseessään Taiteellista toistoa vai jankutusta. Lopuksi vielä koskettava Äiti siellä:

Äiti, siellä

Siellä, äiti, sinun taivaassasi.

              Sano milloin minä sinne muuttaisin

Ne vasket, vanhat harput, virtuaalikahvikonsertit.

En taida tietää kumpaan suuntaan

                               tuubaa siellä tuuttaisin.

Vaikea lähteä täältä juuri nyt.

                             On liksapäivä, leijuu ensilunta

ja Nalle Puh on juuri saatu nukkumaan

                  Tuoreita kipinöitä tuikkii kaupungilla

kun painan otsan kylmään ikkunaan

Ja oksillaan naakkaparvi, tiedäthän:

                                               taas sallitaan yhtä,

toista kielletään.

Niin monen monet katoavat siihen rähinään

Mutta rakkautta, nyt kun yötä vasten vielä nojailen

ja astelet lävitseni, äiti

                                            ruumiiton

mutta rakkautta maan ja taivaan ero, se pikku ailahdus

rakkautta on
__________

Ilpo Tiihonen - Largo

Wsoy 2004

*****

Kirjastosta
_______________

Largo toi Tiihoselle myös Valtion kirjallisuuspalkinnon ja Savonia-palkinnon. Näin todettiin valtionpalkinnon perusteluissa:

"Ilpo Tiihonen yhdistää runoissaan uuden ja vanhan. Hän tiivistää ja soinnuttelee, kiihdyttää ja hidastaa, luo suvantoja joista käsin näkee aina tähtiin asti. Tiihosen runoudessa kaikuu niin loppusointu kuin säröäänikin, erikseen tai rinnakkain. Tiihonen on romantikko, joka ei pelkää herkkiä sävyjä. Mutta häneltä irtoavat myös äkkiväärä sosiaalinen kommentti ja hervoton parodia."

Vuonna 1950 syntynyt Ilpo Tiihonen on tuottelias ja monesti palkittu:

• Valtion kirjallisuuspalkinto, 1981
• Kalevi Jäntin palkinto, 1982
• Rauhankasvatuspalkinto, 1989
• Eino Leinon palkinto, 1991
• Einari Vuorela -runopalkinto, 1997
• Runeberg-palkintoehdokas 2005
• Tanssiva karhu -palkinto 2005
• Savonia-palkinto, 2005
• Kirjallisuuden valtionpalkinto, 2005
• Pro Finlandia -mitali 2005

Sanna Karlström - Harry Harlow’n rakkauselämät #tanssivakarhu25

YLEN TANSSIVA KARHU 25 VUOTTA

Tämän vuoden voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikon avajaisissa 3.7.2019.
Tanssiva karhu -voittajat 1994 - 2018.
...
Me kirjabloggaajat haluamme nostaa esiin aiempien vuosien voittajia.
Osa postauksistamme on repostauksia. Lisää runoudesta YLE Kulttuuri / Tanssiva karhu.

VOITTAJA VUOSIMALLIA 2009:

SANNA KARLSTRÖM - HARRY HARLOW’N RAKKAUSELÄMÄT

Uusintapostaus joulukuulta 2017

Tämä runokokoelma on saanut jännittävästi innoituksensa Harry Harlow'sta (1905-1981), joka oli yhdysvaltalainen psykologi. Hän keskittyi reesusapinoilla tehtyihin laboratoriokokeisiin, joilla selvitettiin mm. poikasen kiintymyssuhteen kehittymistä. Harlow erotti poikaset emoistaan korvaten ne esim. rautalankaverkoista tehdyillä emohahmoilla. Harlow'n tutkimuksia on myöhemmin pidetty epäeettisinä ja arveluttavina, mutta hän osoitti kosketuksen ja kontaktin merkityksen kasvuvaiheessa oleville poikasille. Wikipediasta englanniksi enemmän Harlow'n julmilta tuntuvista kokeista.

... se käpertyy pehmoemon syliin,

taittaa käsivarret päänsä alle,

kun ei saa unta on niin pimeät silmät

niin pienet unet,

hiutaleet jotka sydän päästää lävitse erehdyksessä.

Olen ollut erittäin ihastunut kirjailijalta aiemmin lukemaani -  runokokoelmaan Saatesanat ja proosaesikoiseen Multaa sataa, Margareta. Sen sijaan Harry Harlow'n rakkauselämät tuntui haasteelliselta, ehkä osin erikoisen aiheensa vuoksi. Runoissa Harlow näyttäytyy käsittämättömän kylmänä ja tylynä sekä apinoitaan että vaimoaan Claraa kohtaan. Myöhemmin tutkija sairastui sekä alkoholismiin että Parkinsoniin.

Karlström eläytyy koskettavasti Harlow'n julmuuteen: Ei minulla ole tunteita eläimiä kohtaan. Vaimolleen Claralle mies sanoo yrittävänsä käyttää sitä sanaa, jota tämä odottaa, mutta ei Clara sitä saa kuulla: On sanottava, että sinä olet aito helmi hampaitani vasten.

Savunhaju imeytyy paperiin ja

lohduttomasta tutkimustuloksesta

päättelen ettei ihminen elä yksin leivästä.

Eläinten ystävänä minua liikuttivat näiden emoistaan eristettyjen poikasten tunteet. Itse asiassa teki oikeinkin pahaa lukea Harlow'n kuvitteellisia ajatuksia. Tieteen nimissä tehdään kaikenlaista julmaa, mutta onneksi nämä Harlow'n julmat kokeet ovat olleet edesauttamassa koe-eläinten parempaa kohtelua.

Katson mieluummin kuinka muista eristetty yksilö

menettää vähitellen järkensä.

Kun kasvot katoavat muistista, se lyyhistyy häkin pohjalle.

Sydän lakkaa hitaasti lyömästä, kaipaukseen voi kuolla,

siihen loppuu se iskelmä.

Kokoelman runojen väläyttämät kohtaukset olivat traagisia ja järkyttäviä. Hellyys, läheisyys ja äidin / emonrakkaus ovat elinehto niin ihmislapsille kuin eläinten poikasille ja pennuille. Emme me kylmien robottiäitien hoivassa kukoista emmekä tasapainoisiksi kehity - ilman lämpöä emme pysy edes hengissä. Karlströmin koskettavat säkeet toivat säälin ja tunteet pintaan. Tunteisiin vetoava hieno kokoelma.

Sanna Karlström 
Harry Harlow'n rakkauselämät 

Otava 2009

Kansi Timo Numminen

****

Kirjastosta
_______________

"Karlströmin kokoelma on vangitseva otos ihon ja mielen maisemista, runollinen valotus, joka tarkentuu vähitellen yhä kipeämmiksi hahmoiksi. Kokoelma on rakkauden vetoomus ja läheisyydenpyyntö, omaa tietään kulkeva kokonaisuus."  - Karhuraati

Tuijan lukukokemus

Sanna Karlströmin (s. 1975) esikoisrunokokoelma Taivaan mittakaava (2004) sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon; kolmas runokokoelma Harry Harlow’n rakkauselämät (2009) palkittiin Ylen Tanssiva karhu -runopalkinnolla sekä Kalevi Jäntin palkinnolla. Olen lukenut kirjailijalta myös runokokoelman Saatesanat (2014) sekä romaanin Multaa sataa, Margareta ( 2017).

Tanssiva karhu -ehdokas 2019: Silene Lehto - Kultapoika, kuplapoika

TANSSIVA KARHU -EHDOKAS 2019

25-vuotisjuhlavuoden Tanssiva karhu -palkintoa tavoittelevat runoilijat ja runoteokset ovat:

Silene Lehto, Miira Luhtavaara, Tuukka Pietarinen, Nelli Ruotsalainen, Stina Saari ja Jere Vartiainen.
Voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikolla 3.7. Onnittelut kaikille ehdokkuudesta!

Kultapoika, kuplapoika -kokoelman runot tunkeutuvat syvälle sisimpään ja sysäävät ajatukset myllerrykseen. Silene Lehto on itsekin pienten lasten äiti, ja tässä kokoelmassa häntä puhuttavat lapset ja heidän äitinsä - äitiys ja äidinrakkaus erilaisine ilmenemismuotoineen. Lehto kirjoittaa muutamista mediassa näkemistään järkyttävistä uutisista ja tapahtumista. Hän asettuu väliin lapsen, väliin äidin tunteisiin. Miltä tuntuu, miten tämän kohtalon kestää? Runot on jaettu viiteen osioon: Vuori, Kuplapoika, Kuka tappoi punarinnan, Pienet tulppaanini ja Die Babyklappe.

Kuplapoika oli texasilainen David Vetter (1971-1984), joka kärsi vakavasta perinnöllisestä immuunipuutoksesta. Hän joutui elämään suurimman osan 12-vuotisesta elämästään muutaman neliön tiiviiseen muovikuplaan eristettynä. Lehto antaa runoissaan äänen itse Davidille, tämän äidille ja siskolle sekä hoitohenkilökunnalle. Runo herättää huutavan eettisen kysymyksen: onko oikein hankkia lapsia, jos tietää, että syntyvällä poikalapsella on 50 prosentin mahdollisuus kantaa tätä pikaiseen kuolemaan johtavaa sairautta? Davidin vanhemmat tiesivät, sillä aiemmin syntynyt veli oli kuollut samaan oireyhtymään vauvana, sisko oli terve.

Miksi te, riskeistä huolimatta, halusitte lisää lapsia, äiti?

Onko kaksitoista vuotta laboratorioelämää

parempi kuin ei elämää ollenkaan?

...

Hoitaja:

syö nyt, syö lautanen tyhjäksi,

ajattele Afrikan lapsia, joilla ei ole ruokaa

David:

mutta heillä on ilma jota hengittää

Entä mitä miettii rouva Lubitz, jonka 28-vuotias poika Andreas ohjasi Germanwingsin lennon 4U 9525 tarkoituksella vuorenseinämään vuonna 2015 ja vei kuolemaan itsensä lisäksi 150 matkustajaa ja miehistön jäsentä? Miten kestää, miten pystyä elämään tapahtuneen kanssa? Yhdessä runossa Lehto puhuu kuolemaantuomituista ja antaa kauheaa tragediaa kantaville äideille neuvon:

Kuolemaantuomittujen viimeisissä sanoissa toistuvat:

rakastan sinua äiti, anteeksi että aiheutin niin paljon tuskaa.

//

... tiedättekö, että muisti korjaa itseään jatkuvasti,

tehkää itsellenne palvelus, hyvä rouva,

kuvitelkaa hänelle toisenlainen elämä.

Entä miten selvisivät Sylvia Plathin pienet lapset Frieda ja Nicholas kuuluisan äitinsä itsemurhasta ja alituisesta median valokeilasta? Friedasta tuli tunnettu taidemaalari ja kirjailija, veli teki aikuisella iällä itsemurhan. Lehto antaa Plathille haudan takaa rakastavat sanat, jotka hän osoittaa lapsilleen:

... versotkaa tragedian mustasta

mullasta voimakkaina kuin sipulikasvit, pienet tulppaanini,

älkää koskaan katsoko pimeää niin kuin jättiläiskalmari näkee sen

- sillä on jalkapallon kokoiset silmät,

syvyyksien paino harteidensa yllä

...

Luulevatko he, että minä olen ääni sinun riviesi väleissä, Frieda,

nummien yllä häälyvä sumu, joka tiivistyy koiriesi turkkiin

Entä mitä miettii äiti, joka jättää pienen vauvansa sairaalan vauvaluukkuun? "Ei se että luopuu, vaan se että antaa elämän, eikö sekin ole rakkauden teko, sanoo ylihoitaja." Mutta luukkuun tuntemattomana jätetty lapsi kasvaa ilman identiteettiä, ilman tietoa vanhemmistaan ja sen äiti näkee mahdollisen tyttärensä tai poikansa samanikäisissä lapsissa - aina:

Nur im Notfall Öffnen, kun työnnän lapsen luukkuun

metalli kolahtaa -

hiiri juoksee seinänviertä

ja sydän

...

aina kun kuljen täydellisen talon ohi,

ajattelen, ehkä sinä asut tuolla,

asuisitpa sinä tuolla,

pieni leikkimökki

ja kaniaitaus, jonka ympärillä

pienet tytöt parveilevat hellemekoissaan

kuin sormustinkukat englantilaisessa puutarhassa

On jännittävää, miten nykyruno ottaa aiheensa vaikka mistä. Silene Lehdon runokokoelma Kultapoika, kuplapoika tunkeutui syvälle sieluun yllättävillä säkeillään ja vaikeilla kysymyksillään. Runoilija ei säästä lukijaa, vaan kysyy tiukkoja ja teräviä kysymyksiään, kuitenkin herkästi ja tuoreesti runoksi sanallistaen. Ihmisen vääjäämätöntä elämänkaarta syntymästä kuolemaan ei kukaan voi väistää; joidenkin elämässä on enemmän tragiikkaa kuin toisten. Iäkkäänä moni sairastuu johonkin muistisairauteen, jolloin koko muu elämä häviää muistista, ainoastaan lapsuus jää. Vanhasta berliiniläisestä rouva Schönistä kertova runo loppuu näin:

Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä.

Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama

kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus

(tai rakkaudettomuus).

Silene Lehto - Kultapoika, kuplapoika
Wsoy 2019
Kirjastosta
________________

Heidi, Tuija

Kirjailijan kuva Pertti Nisonen

"Millaista on olla poika, joka joutuu elämään kuplan sisällä? Miksi pienten lasten äiti lähtee kiipeämään Mount Everestille ja kuolee? Entä millaista on elää, kun on antanut lapsensa pois? Silene Lehto tutkii kokoelmansa Kultapoika, kuplapoika roolirunoissa elämää ja erityisesti äitiyttä poikkeuksellisista näkökulmista. Hän tarttuu uutisvirrasta tai historian kirjoista löytämiinsä ihmiskohtaloihin ja kääntelee niitä kuin kaleidoskooppia. Jokainen näkökulman muutos on nykäys yllättävään suuntaan, mahdollisuus ymmärtää enemmän. Lehto luo kirkkauden hetkiä, joissa runon minän pienoiskosmos ja ihmistä suurempi mittakaava näkyvät yhtä aikaa.” -Karhuraati

Silene Lehto (s. 1979) on aiemmin julkaissut runokokoelmat Hän lähti valaiden matkaan (2011) ja Lumikin sydän (2014). Kultapoika, kuplapoika -kokoelman tavoin nekin ovat vahvan temaattista ja kerronnallista proosarunoa.

❤︎

#runosunnuntaissa:

Tuija - Henriikka Tavin Toivo / Tanssiva karhu 2012

SusuPetal - Tarpeettomuuksia
Elina - Maria Matinmikon Valkoinen / Tanssiva karhu 2013
Marjatta - Kai Aareleidin Lue minua

Tanssiva karhu -ehdokas 2019: Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin

Ei toista: yksin - Ei yhtä: toisin

TANSSIVA KARHU -EHDOKAS 2019

25-vuotisjuhlavuoden Tanssiva karhu -palkintoa tavoittelevat runoilijat ja runoteokset on julkistettu: Silene Lehto, Miira Luhtavaara, Tuukka Pietarinen, Nelli Ruotsalainen, Stina Saari ja Jere Vartiainen, Jännitystä kuusikolla kestää 3.7. saakka, jolloin voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikolla. Onnittelut kaikille ehdokkuudesta!

Hurmaava Yksin ja toisin uusintapostauksena syyskuulta 2018

❤︎

Tuukka Pietarisen esikoisrunokokoelma on nimeltään Yksin ja toisin. Nimi on erittäin kuvaava, sillä sitä ovat kokoelman runojen maailmatkin: asiat voivat olla näin, tai ne voivat olla noin. Tapahtumien miljöö on yhtäältä urbaani, mutta toisaalta myös metsä, maaseutu tai aavikko, maa tai vesi. Joissakin runoissa on jännittävästi ikäänkuin kaksi rinnakkaistodellisuutta: yhtäällä vs toisaalla. Nämä alituiseen muuntuvat, vaihtuvat ja toistensa kanssa risteävät miljööt luovat lukuhetkeen vekkulin unenomaisen tunnelman. En osaa analysoida tai selittää mikä näissä runoissa se maaginen ja vetävä juttu on. Mutta se on. Teksti veti minut puoleensa heti ensi riveiltä ja piti otteessaan.

Samaan aikaan toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes vain rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.

Pietarisen runomaailma on aikasten absurdi ja vinksahtanut. Kaikkea mahdotonta tapahtuu, mikä panee lukijan mielikuvituksen liikkeelle. Ihmiset toimivat järjettömästi eikä heidän valinnoillaan aina ole onnellinen loppu. Kaupunkeja rikotaan säpäleiksi väkijoukon voimin, joku kokee öisen kohtalonhetken avonaisella ikkunalla, joku kadottaa tulevien kukkasten siemenet autiomaan hiekkaan. Ihmiset ajautuvat ajelehtimaan unien ja taikapiirien voimakentissä. Mutta hauskuuttaa Pietarinen kyllä kaiken vinksahtaneisuuden keskellä osaa.

Eräänä iltana hän epähuomiossa avaa naapurinsa oven, astuu sisään ja istuu katettuun illallispöytään. Hän kertoo kuulumisia, kuuntelee niitä ja kaikki käy niin luontevasti, ettei kukaan huomaa tilanteessa mitään outoa.

Yöllä hän rakastelee rutinoituneesti naapurinsa kumppanin kanssa. Sen jälkeen he nukahtavat, mutta suhteen tasaisuus tekee unesta pinnallista ja levotonta niin kuin aiemminkin, ja salaa molemmat pelkäävät, että enää tottumus sitoo heidät yhteen.

Runot ovat pituudeltaan parin rivin aforismeista pitkiin proosarunoihin. Kokoelman punainen lanka on ehkä absurdius, sarkasmi ja leikkisyys. Näin jotain sukulaisuutta Lassi Hyvärisen Tuulen ja kissan kanssa. Oli ihanaa olla irti arjesta ja liikkua mielikuvituksen maailmoissa! Lukemisesta jäi riemastunut ja kevyt olo. Koin Pietarisen kielen todella kauniina, hiottuna ja taloudellisena. Kieli sanoi täsmällisesti, mitä runoilija halusi, vähin sanoin ilman mutkia. Koin runokielen hyvin suggestiivisena.

Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Tuukka Pietarinen tuli vuonna 2017 J. H. Erkon kilpailussa toiseksi. En tiedä hänen kilpailukokoelmansa kokoonpanoa, mutta varmaan samoja teemoja siinäkin. Koko juttu tässä linkissä; näin raati perusteli Pietarisen II sijaa:

"Tuukka Pietarisen (s.1996) runokokonaisuus liikkuu kohtaamisen ja kohtaamattomuuden tiloissa filosofisesti. Pietarinen rakentaa aforistisista fragmenteista hienosti kokonaista runoa, mutta taitaa myös proosarunon. Kokonaisuus on omaperäinen, oivallava ja pohdittu, välillä abstraktia aihemaailmaa on lähestytty taiten surrealismin ja absurdin keinoin. Näkemisen ja havainnoinnin, liikkeen, ykseyden ja toiseuden kysymyksiä on käsitelty myös huumorin läpi. Pietarinen tutkii mystiikan ja filosofian käsitystä tyhjyydestä mieleenpainuvasti toiston kautta. Runokielessä on leikillisyyttä, kokeellisuutta ja iloa, mutta kielen yksityiskohtiin kaipaa vielä hiukan tarkkuutta. Runojen visuaaliset elementit tuovat keveyttä, ja ovat runojen sisällön kannalta perusteltuja.”

On mainittava lopuksi vielä yksi hauska juttu. Ehdin kuunnella nyt Youtubesta poistetun videon, jossa lausujan kuiskaava ääni kuiski Pietarisen runoja. Nyt kokoelmaa lukiessani sama kuiskaava ääni kuiski korvissasi kokoelman loputkin runot - niin suggestiivinen se oli. Onneksi ehdin!

En voi olla varma, oletko yhä olemassa, vai onko valo sinuun niin rakastunut, että ei lähde luotasi, valehtelee niin kuin rakastunut valehtelee

Tuukka Pietarinen - Yksin ja toisin
Kansi Marjaana Virta
Wsoy 2018
****
Kirjastosta
_______________

Tuukka Pietarinen (s.1996) on opiskellut estetiikkaa ja teoreettista filosofiaa Helsingin yliopistossa sekä kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Hän asuu Helsingissä, josta on myös kotoisin.

Kirjailijan kuva: Otto Virtanen

Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän #tanssivakarhu25

YLEN TANSSIVA KARHU 25 VUOTTA

Tämän vuoden voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikon avajaisissa 3.7.2019.
Tanssiva karhu -voittajat 1994 - 2018.
...
Me kirjabloggaajat haluamme nostaa esiin aiempien vuosien voittajia.
Osa postauksistamme on repostauksia. Lisää runoudesta YLE Kulttuuri / Tanssiva karhu.

VOITTAJA VUOSIMALLIA 2016: 

ANJA ERÄMAJA - EHKÄ LIIOITTELEN VÄHÄN

Uusintapostaus kesäkuulta 2017

Erämajan vauhti on tässä kokoelmassa vieläkin hengästyttävämpi kuin Töölönlahdessa. Ehkä liioittelen vähän on yli äyräidensä pursuileva aiheiden runsaudensarvi, viehättävän heterogeeninen ja huomoristisen hulvaton. Rakastuminen ja hullaantuminen vievät runominältä jalat alta. Rakastettu valtaa ajatukset: on valtavan ikävä kesken päivän, rakastetulle pitää soittaa töihin - tule jo, tulisit jo; aika kuluu hitaasti, huoli painaa, päivä lipuu, missä se rakastettu viipyy... Tykkään susta, tykkään susta paljon. Sitten taas keski-ikäinen nainen istuu vanhan heilansa kuolinvuoteen äärellä, jo voi että osaakin olla sarkastinen ja kylmäkiskoinen!

Äiti-ihminen kokee epätoivoa nörttinuorisonsa kanssa kun ei nuorison kielenkäyttöä tajua ja potee myös tyhjän pesän syndroomaa. Hauskoja eläintarinoitakin on. Elämäntaidon guru haluaa panna elämän ojennukseen:

Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma.

Stand up -osiosta haluan lainata otteen tästä runosta, runo on ihanan osuva:

Elämä, miten se pitäisi elää, ja kenen kanssa. Olen optimisti, olen vähän niin kuin kalassa, moneen vuoteen ei ole napannut, mutta koskaan ei voi tietää. Se on mottoni. Koskaan ei voi tietää. Ihmisellä on hyvä olla motto. Profiileissa kysytään mottoa. Pitää kiteyttää. Vuosia elin kiteyttämättä ja tässä sitä ollaan: vanhahko, sinkuhko, työtön.

Kirjan lopussa on lista niistä kirjailijoista, julkisuuden henkilöistä tai iskelmistä, jotka ovat vaikuttaneet runojen syntyyn. Lukiessa havaitsin tiettyä tuttuutta, jota ihmettelin. Oli mukava katsoa jälkikäteen mistä johtui ja osuinko oikeaan.

Kokoelmassa on runoja sekä loppusoinnuilla että ilman, stand up -tekstiä, laulujen sanoja ja proosaa - kaikki mukavasti pyörryttävässä kudelmassa. Väliin teksti on sivulla nurinpäin, väliin poikittain tai jopa moneen kertaan jumittunut samalle riville lukemattomuuden tuolle puolen. Runoilijan ajatus laukkaa mihin milloinkin - hengästyttävää ja hauskaa! Eniten kolahti Erämajan huumori ja vinkeät oivallukset. Lopuksi voisin yhtyä tähän euforiaan It's raining men:

Sataa miehiä, hallelujaa, sataa miehiä, aamen

men, men, men

pitkää, pätkää, parrakasta, viiksekästä, hidasta, nopeeta

hellää, rajua na na na na na na na na

va va va va va va va va va vahvavartista

it's raining men, yeah.     

Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän
Wsoy 2016
****
Kirjastosta
______________

"Raatia puhutteli teoksessa erityisesti Erämajan lämmin ja absurdi pidäkkeettömyys. Runouden klassiset teemat ovat rakkaus ja kuolema, mutta rakastumisen tilaa puetaan vain harvoin näin havainnollisiksi säkeiksi. Ehkä liioittelen vähän tavoittaa ne sinkoilevat mielenliikkeet, jotka myllertävät jokaisen ihmisen mielessä, kun päätön hullaantuminen ottaa hänestä vallan." - Karhuraati

Anja Erämajan (s. 1963) ensimmäinen proosarunokokoelma Laulajan paperit (2005) oli ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja Runeberg-palkinnon saajaksi. Olen lukenut myös kokoelman Töölönlahti (2013).

Tanssiva karhu -ehdokkaat 2019

Tässä he ovat vasemmalta lukien: Tuukka Pietarinen, Miira Luhtavaara, Jere Vartiainen,

Stina Saari, Silene Lehto ja Nelli Ruotsalainen.

Jännitystä kuusikolla kestää 3.7. saakka, jolloin voittaja julkistetaan Kajaanin runoviikolla.

Onnittelut ehdokkuudesta!

Ylen Tanssiva karhu -ehdokkaat 2019 julkistettiin tänään Oodissa. Kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi kertoi Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlavuodesta ja näyttelijä Erja Manto luki runon ensimmäisestä voittajakokoelmasta vuodelta 1994, Sirkka Turkan Sielun veljestä. Tämän vuotisen raadin puheenjohtaja Anja Erämaja kertoi kokoelmatulvasta, mikä tuntui joululta joka jatkuu ja jatkuu vaan. Raadin luettavaksi päätyi noin 180 runokokoelmaa, joista yli puolet oli Mediapinnan runoprojektin satoa.

Kirjabloggaaajat ovat mukana Tanssivan karhun 25-vuotisjuhlinnassa. Tästä kertoi bloggaajakollega Tuomas Tekstiluola-blogista. Postaamme melkein jokaisesta palkitusta teoksesta ja postauksia kertyy liki 30. Postauspäivät ovat sunnuntai, tiistai ja torstai ja ne nostetaan Ylen Tanssiva karhu -sivustolle. Etenemme vuodesta 2018 taaksepäin Sirkka Turkan vuoteen 1994.

Yleisö sai kuulla lyhyen esittelyn kustakin ehdokaskokoelmasta ja runoilijat lukivat otteita teoksistaan. Monen runoilijan luennasta kuului upeasti lavarunokokemus ja heitä olikin vallan nautittavaa kuulla. Ehdolla olevista teoksista olen lukenut kaksi. Tuukka Pietarisen kokoelma Yksin ja toisin ihastutti minua jo viime syksynä. Sen sijaan Miira Luhtavaaran hurmaavan nimisestä kokoelmasta Sinusta roikkuu valoa en saanut otetta. Ehkä lukuhetki ei ollut otollinen. Loput neljä ovat täysin uusia tuttavuuksia. Alla olevat kokoelmien esittelyt ovat Ylen sivulta.

Lehto Silene: Kultapoika, kuplapoika (WSOY)

Millaista on olla poika, joka joutuu elämään kuplan sisällä? Miksi pienten lasten äiti lähtee kiipeämään Mount Everestille ja kuolee? Entä millaista on elää, kun on antanut lapsensa pois? Silene Lehto tutkii kokoelmansa Kultapoika, kuplapoika roolirunoissa elämää ja erityisesti äitiyttä poikkeuksellisista näkökulmista. Hän tarttuu uutisvirrasta tai historian kirjoista löytämiinsä ihmiskohtaloihin ja kääntelee niitä kuin kaleidoskooppia. Jokainen näkökulman muutos on nykäys yllättävään suuntaan, mahdollisuus ymmärtää enemmän. Lehto luo kirkkauden hetkiä, joissa runon minän pienoiskosmos ja ihmistä suurempi mittakaava näkyvät yhtä aikaa.

Luhtavaara Miira: Sinusta roikkuu valoa (Teos)

Perhe etsii muotoaan Miira Luhtavaaran teoksessa Sinusta roikkuu valoa. Äitiys on ristiriitaista, lapsi on muuttanut seksuaalisuuden olemusta, miten se löydetään uudestaan? Lapselle kehollisuus on yksinkertainen asia, mutta aikuisten on vaikeampi piirtää kadonneita ääriviivojaan uudelleen. Tekijä sanoittaa avoimesti ja ajattomasti lähisuhteiden intiimiyttä, ja tekee hahmojensa kautta tuoreita havaintoja erilaisista tavoista koskettaa. "Nainen kahvilassa rasvaa omia käsiään väkivaltaisesti, kuin kädet olisivat jotakin, mikä täytyy laittaa kuriin. Kurinpito onnistuu. Rasvauksen jälkeen toinen käsi lepää liikkumattomana naisen sylissä, toinen nostaa hallitusti kahvikupin huulille.”

Pietarinen Tuukka: Yksin ja toisin (WSOY)

Tuukka Pietarinen on kuorinut ilmaisunsa kirkkaimpaan ytimeen, minimalistiseen ja tarkkaan. Aikaa ei ole. Rinnakkaistodellisuudessa outo kansa elää elämää, jossa kaikki katoaa ja korvautuu, mikä on poissa, on olemassa jossain muualla. Lukija ilahtuu aina uudesta koukusta, syvien ja mystisten tapahtumien omalaatuisesta keveydestä. Väkivaltaisetkaan kuvat eivät ole tuomitsevia vaan toteavia. Teos luo rauhallisen tilan ajatuskokeille, jotka kieli mahdollistaa. "Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.”

Ruotsalainen Nelli: Täällä en pyydä anteeksi (Pesä Kustannus)

Nelli Ruotsalaisen runoteos etenee asenne edellä, se on suorapuheinen kuvaus sukupuolisuudesta, sen omaelämäkerrallisuus muuttuu poliittiseksi, kun runoilija kertoo tyttönä kasvamisesta Espoossa, teinipohdinnoista – bi vai queer, feministisestä tiedostamisesta, sukupuolentutkimuksen opinnoista Yhdysvalloissa, ylisukupolvisista traumoista, häpeästä ja huolehtimisesta. Teinitytön epävarmuus kelpaamisesta on sitkeässä, aikuisenakin kysymys hiertää: miten pätevä pitää olla, saanko alisuorittaa, olenko luuseri. Puhuja havainnoi myös itseään kirjoittajana, miettii miten reagoida kun mies sanoo: "nää sun runothan ei oo runorunoja". Kirjoittaminen on teko ja Ruotsalaisen teos sekä täräyttävä tilitys että melkoinen show, joka raivaa runouden avulla itselle ja tuleville sukupolville tilaa ja oikeuden olla omansalainen. Se on osa kansainvälistä keskustelua, osin englanninkielinen, kaikkinensa anteeksipyytelemätön.

Saari Stina : Änimling (Teos)

Stina Saaren teoksen puhuja "erittää meille jotain tämmöistä hhhopeaista tahtoa tai tämmöistä mitälietä." Änimling on äänteellinen elämys, sen omalakinen, pitelemätön kieli pärisee ja hihkuu, singahtelee, helähtää ja venyy kannesta kanteen. Hämmentäessäänkin se kurottaa lukijaa kohti täysin ja siekailematta. Ja kesken riehakkaan leikin pudottaa meidät hankalien asioiden äärelle; lapsekkuus ja seksuaalinen hyväksikäyttö kohtaavat samassa tilassa. Väkivallan kokemus voi mykistää, mutta Saaren kokonaisvaltainen teos tarjoaa vaihtoehdon, lempeyttä ja iloa. Änimlingin vapaus tarttuu. "Mennäänkö Kuuhun? / Eikö me muka pystytä siihen?”

Jere Vartiainen: Minuus|miinus (Kolera)

Jere Vartiaisen teoksessa Minuus|miinus aikuisen miehen ironisen, vihaisen ilmaisun alta kuuluu pojan hiljainen avunpyyntö. Vartiainen etsii runoilla nuorille miehille myötätuntoa ja tukea. Hän käyttää sanomisen pakossaan ison arsenaalin kertomisen keinoja: on mielenterveyspotilaan puhetta ja terapeutin analyysiä lomittain asemoituna, on runon pohjaksi muutettuja TE-toimiston lomakkeita, on aforismeja, ensyklopediamaisuutta, tehtäviä lukijalle. Välillä Vartiainen tuudittaa runojensa poikaa kehtolaulumaisella hellyydellä, ja kääntyy sitten huutamaan yhteiskunnan korvaan mustaa huutoa megafonilla. Tehokeinoilla rymistelyn läpi mies ja poika tulevat kumpikin kuulluiksi.

Lopuksi vielä siluettirivi. Ehdokkaat esiintyivät kuvaajan kannalta

hankalasti vastavaloon, joten muutin heidät reilusti tähän muotoon.