Juha Itkonen, Kjell Westö - 7+7, Levottoman ajan kirjeitä

Tartuin näihin Levottoman ajan kirjeisiin Kjell Westön vuoksi. Tunnustaudun faniksi ja Missä kuljimme kerran (2006) on kaikkien aikojen lempiromaanini. Olen lukenut kaikki Westön romaanit, joskin vain Rikinkeltaisen taivaan (2017) blogiaikana. Juha Itkoselta en ole lukenut vielä yhtään teosta. Toki olen hänen persoonaansa törmännyt kirjallisuustapahtumissa ja lehdistössä. Kustantaja on esittänyt idean näiden kahden kirjailijan kirjeenvaihdosta. Niinpä Itkonen kirjoittaa ensimmäisen seitsemästä kirjeestään, jossa kertoo haastatelleensa Westötä opiskelijajulkaisu Contactoriin, kun tämän esikoisromaani Leijat Helsingin yllä (1996) oli ilmestynyt. Westö muisti haastattelun, mutta haastattelijan nimi oli unohtunut.

Aluksi Itkonen ja Westö puhuvat kirjeissään nostalgiasta, josta on syytetty molempien tuotantoa. Nostalgia tarkoittaa menneen ikävöintiä, kaihoa ja haikeutta, mutta Westö sanoo "Henkilökohtaisesti minä en haikaile, minä kuvaan.” Molempia kirjailijoita kiehtoo muistamisen ja keksimisen ero, siitä fiktiossa on kysymys. Ja fiktio on molemmista ihanin, joskin haastavin kirjallisuudenlaji. Puhe kääntyy nopeasti isyyteen, onhan Itkosen perhekoko "ylittänyt normin": perheessä on neljä lasta, kaksi varhaisteini-ikäistä ja pienet keskoskaksoset. Westö on 14 vuotta vanhempi ja hänen poikansa ovat jo omillaan. Näin ollen kirjailijoiden elämäntilanne on eri.

Molemmat kirjailijat avautuvat saamansa kritiikin haavoittavuudesta. Maan suurin päivälehti HS teilasi kritiikissään Itkosen Palatkaa perhoset (2016); se oli kirvelevä kolaus, joka veti maton alta. Varsinkin kun kirjoitustyö oli sujunut uskomattoman hienossa flowssa. Westölläkin on omat kovat kokemuksensa kritiikin haavoittavuudesta, mutta hän sanoo oppineensa suojelemaan itseään. Hän ei esimerkiksi ole somessa, ei Facebookissa eikä Twitterissä. Westö jakelee nuoremmalle kollegalleen neuvoja. Ei esimerkiksi kannata vastata somessa, kuten Itkonen myöntää tuohduksissa tehneensä. Kirjailija on aina herkillä, haavoittuvainen ja peloissaan odotellessaan uuden kirjansa vastaanottoa. Rakentava kritiikki kylläkin on tervetullutta, koska se voi avata omia sokeita pisteitä.

Kirjeet ovat pitkiä ja huoliteltuja, esseemäisiä. Postitusvälit venähtävät pitkiksi, etenkin Westön monien kirjallisuusmatkojen vuoksi. Kirjeissä pulpahtaa esiin runsaasti eri teemoja, joista toinen joutuu valitsemaan mihin tarttuu. On niin paljon sanottavaa, jota ei puolitoista vuotta kestävän kirjeenvaihdonkaan aikana ehditä käsitellä. Moneen otteeseen puidaan perusteellisesti ja vakavasti ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä 2018 antaa tälle hyvän pohjan.  Westö myöntää olevansa käsistä karanneen kulutuskulttuurin edustaja: hän lentää paljon, tuntee lentohäpeää ja pitää elämän pienistä ylellisyyksistä, kuten hyvästä pippuripihvistä. Hänen pitäisi istuttaa 10 000 puuta kompensoidakseen hiilijalanjälkensä, mutta vain seitsemän on tullut istutettua Nauvon kesäpaikkaan. Itkonen taas tuntee ilmastonmuutoksen vellovassa keskustelussa, että hänellä on käsissään 'neljä katumaasturia', mutta ei suostu tuntemaan lapsihäpeää. Hän rakastaa lapsiaan kaiken sen surun ja huolen jälkeen, joista kirjoitti teoksessa Ihmettä kaikki (2018) ja on syvällä lapsiperhearjessa

Kirjailijat puivat paljon fiktiota ja autofiktiobuumia. Autofiktiota on ollut aina, ei Knausgård sitä keksinyt. Fiktion kirjoittaminen kuvitteellisten ihmisten kuvitteellisine elämineen ja maailmoineen on hurmoksellista, mutta rankkaa. Silloin kulkee 'kahden maailman välissä', usein todellisen kustannuksella, mistä kärsivät läheiset. Westö sanoo tarvitsevansa fiktion kirjoittamiseen täydellisen rauhan, hänestä tulee 'näkymätön mies'. Itkonen puolestaan tuskailee, pystyykö enää koskaan kirjoittamaan fiktiivisen romaanin, ja miettii milloin se olisi lapsiperhearjessa mahdollista. Westöllä sen sijaan on työn alla klassisen musiikin maailmaan sijoittuva romaani, jonka kirjoitustyö etenee pikku hiljaa kirjeenvaihdon ja matkojen ohesa.

Keskustelu kääntyy monesti myös #metoo-liikkeeseen ja patriarkaattiin. Hyvinkäyttäytyvinä keski-ikäisinä heteromiehinä he eivät tunnista itsessään toksista maskuliinisuutta ja kummastelevat feministien käyttämää setämiesilmausta. Puhutaan myös omista vanhemmista, ihmisen hauraudesta ja vahvuudesta, luonnon ja kesäpaikan merkityksestä, suomalaisuudesta ja suomenruotsalaisuudesta, musiikista, nuoruudesta ja ajan kulusta.

Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoa oli varsin nautinnollista kuunnella näiden kirjailijoiden omalla äänellä. Olen iloinen, että valitsin tämän elämäni ensimmäiseksi äänikirjaksi! Ihminen kummankin julkisuuskuvan takana tuli lähemmäksi ja luulen lukevani heidän tuotantoaan jatkossa hiukan toisin silmin. Pahoittelen, jos olen väittänyt jomman kumman sanomaksi sitä, mitä hän ei ole sanonut tai tarkoittanut. Kustantajille tiedoksi: vastaavaa lukisin jatkossakin mielelläni.

Juha Itkonen, Kjell Westö - 7+7, Levottoman ajan kirjeitä

Westön kirjeet suomentanut Laura Beck

Otava 2019

Äänikirjan lukijat Juha Itkonen & Kjell Westö

_______________

Kirjaluotsi / Tuijata / 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Keväällä 1997 nuori toimittaja Juha Itkonen (s. 1975) haastatteli menestyskirjailija Kjell Westötä (s. 1961) ja elätteli omia kirjoitushaaveitaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin nämä kaksi kirjailijaa pohtivat kirjeissään muistin olemusta, isyyttä, kulttuurista omimista, #metoota, hiihtoa, ilmastonmuutosta, musiikkia, kaikkea maan ja taivaan väliltä. Käsittelynsä saavat myös kirjailijan työn varjopuolet, kateus, pettymykset ja pelot. Mutta myös sen onni: se on vapaata liikkumista ajassa, tilassa ja ihmismielessä.

Vesa Haapala - Hämärä ei tanssi enää #runosunnuntai

mieli sortuu ellei näe toivoa

mutta vasta kun on myöhäistä

tulee hätä

"Vakavuus heijastui runoilijoiden kasvoilta, kun he puhuivat ilmastokatastrofista, jonka vaara on todellinen. Vesa sanoi, että häntä järkyttävät maapallon uhkista eniten ilmastoasiat ja liikakansoitus. Maapallo ei kertakaikkiaan kestä räjähdysmäisesti kasvavaa väestöä, pitäisi saada aikaan pitävät väestö- ja ilmastosopimukset. Miian runosta kuulsi se, että me hyvinvointivaltion asukkaat emme halua luopua mistään elämässämme; työnnämme ajatuksen pois mielestämme, emmekä ajattele että oma hyvinvointimme perustuu joidenkin (esim. afrikkalaisten) riistolle. Ajatuksia herättävä tilaisuus."

Kirjoitin noin Helsingin kirjamessuilla kuuntelemastani ohjelmasta Runoilijat ilmaston puolesta, jossa esiintyivät Vesa Haapala, Ilja Lehtinen, Miia Toivio ja Katja Seutu. Ekokatastrofi ja maapallon tila huolettavat runoilijoita. Vesa Haapalan viides runoteos Hämärä ei tanssi enää kertoo pitkänä runotarinana kolmen lapsen isän pelot ja ahdistavat tulevaisuudenkuvat ilmastonmuutoksen varjossa. Runotarina jatkuu otsakkeitta sivulta sivulle, näin muodostuu kuva valkoisen keski-ikäisen perheenisän elämästä ja mielessä pyörivästä ahdistuksesta. Hän on huolissaan lastensa tulevaisuudesta ja elinmahdollisuuksista, miettii jopa oliko itsekästä hankkia lapsia ylipäätään. Hän toivoo, että ihmismassat eivät vyöryisi kotikonnuille.

Lähetän Tansaniaan kaksi vuohta ja koulupukuja

annan että pysyisit siellä missä olet

Haapala lenkkeilee ja kulkee paljon luonnossa, sekä yksin että lastensa kanssa; kerää sieniä, tarkkailee vesistöjen tilaa ja taimenten elinmahdollisuuksia - ja kokkaa. Puuhaa kaikkea sellaista arkista. Mutta arkisten touhujen lomassa mieleen tunkee uutisotsikoita ja muistoja lapsuudesta Pohjanmaalla. Hän muistaa, miten kommari oli maailman kamalin haukkumasana ja näkee tänä päivänä kotikadun ja -seudun muutoksen. Maailma on muuttunut järkyttävän nopeasti! Suomalaisetkin kuluttavat kuin viimeistä päivää aivan kuin amerikkalaisserkut ennen 70-luvulla. Kiina on maailman talousmahti ja väestö lisääntyy räjähdysmäisesti. Miten suuren väestön maapallo kestää? Suljemmeko silmämme, koska emme halua nähdä totuutta?

Minulla on näkökulmia elämään

voin vaihtaa niitä

rajata ja unohtaa

mutta se mikä on maailmassa

on todellisuuskuvistani riippumatta

Koin hankalaksi pitkän ja jatkuvan runotarinan, jonka sisällä ajatukset ja muistelut seilasivat sinne tänne. Olen näet tottunut osioihin jaettuihin kokoelmiin ja otsikoituihin runoihin. Mutta toki jatkuva runo kuvaa hyvin sitä, miten alitajunnassa tietoisuuden takana piilevät uhkakuvat pulpahtavat ajatusvirtaan. Kun on tarpeeksi huolissaan, ei niitä estä mikään. Koskettava ajattelevan perheenisän puheenvuoro.

Vesa Haapala - Hämärä ei tanssi enää
Kansi Päivi Puustinen
Otava 2019
Kirjastosta
_______________

HS  /  Tekstiluola
Kuvassa Miia Toivio ja Vesa Haapala Helsingin kirjamessuilla

Vesa Haapala (s. 1971 Keuruulla) on kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Haapala on kirjoittanut väitöskirjan Edith Södergranin lyriikasta (2005). Esikoisteos Vantaa (2007) sai useita palkintoehdokkuuksia ilmestymisvuotenaan. Teos oli Helsingin Sanomien parhaan esikoisteoksen palkintoehdokkaana, Runeberg-ehdokkaana sekä Einari Vuorela -runopalkintoehdokkaana (2008). Haapala sai teoksestaan Kalevi Jäntin palkinnon.

Marisha Rasi-Koskinen - Auringon pimeä puoli

Ihailen suuresti Marisha Rasi-Koskisen tyyliä ja terävää psykologista silmää. Olen lukenut ihastuneena koko hänen aiemman tuotantonsa, mutta silti arkailin ottaa tätä lasten- ja nuortenkirjallisuuden tuoretta Finlandia-voittajaa lukuun. Scifi ja fantasia eivät ole minun genrejäni ollenkaan enkä tiedä niistä juuri mitään. Kuten ounastelin, Auringon pimeän puolen haasteellisuus hyökyi heti alussa vastaan ja upposin sekavilta tuntuviin taustoituksiin ja sivupolkuihin. Sinnikkyys palkittiin, sillä teos osoittautui kiehtovaksi ja jännittäväksi monine mielikuvituksellisine käänteineen.  

Teini-ikäinen Emilia asuu isoisänsä kanssa vanhassa puutalossa, joka on jäänyt reliikkinä korkeiden kerrostalojen keskelle. Aurinko ei yllä talon puutarhaan, jossa on aina hämärää ja kosteaa eikä mikään kasva. Voiton Kaivos on totalitäärisesti johdettu autonominen yhteisö, joka on eristetty täysin ulkomaailmasta: internetliikenne muualle on suljettu ja kielletty; kaupungin asukkaat tottelevat aivopestyinä johtajaansa Voitto Valoa ja ahertavat muurahaisina tämän suuruudenhullujen ideoiden hyväksi. Sensuuri on kieltänyt muun maailman kirjat ja historian, sillä kaupunki kirjoittaa omaa historiaansa, joka sopii Johtajan tarkoituksiin.

Emilia elää eristettynä, sillä hän ei käy Kaivoksen koulua eikä kuulu sen Valittuihin asukkaisiin. Tytöllä on vain yksi ystävä, samanikäinen Mitek, jonka kanssa hän tutkii kummitäti Miiman salakuljettamia kiellettyjä kirjoja. Miima oli äidin ystävä, mutta Emilian uteluista huolimatta ei kerro paljonkaan nuoruudestaan eikä tytön äidistä. Eräänä päivänä Emilia saa naiselta tekstiviestin kiellettyyn älypuhelimeensa: auta minua, tule kaivokseen. Mitek ja Emilia lähtevät auttamaan Miimaa, mutta sattuu ekokatastrofi ja kaivoksen tunneleihin vyöryy vesi tsunamin lailla. Mitek katoaa, hukkuu kenties, mutta Emilia putoaa madonreiän kautta aikaan ennen syntymäänsä.

Menneisyydessä Emilia tutustuu teini-ikäiseen äitiinsä Alisaan, joka kuoli synnytykseen - niin hänelle on kerrottu. Hän tutustuu myös tämän poikaystävään Kristianiin, jota pitää isänään. Rannalla teltassa majailevasta ja salaperäisestä Joelista tulee tuki ja turva, tärkeä ja rakas ystävä. Emilia päättää tehdä kaikkensa pelastaakseen äitinsä kuolemalta. Mutta voiko kerran tapahtunutta historiaa muuttaa?

Minulle tarinan polveilut olivat monimutkaisia, mutta varmastikin scifin ja fantasian faneille selviä kuin pläkki. Tunnelma on dystooppinen, painostava ja uhkaava. Ekokatastrofin uhka leijuu ilmassa. Voiton Kaivoksen ja sen ideologian kuvaus oli jäätävää ja loistokasta; natsitervehdyksineen ja massiivisine johtajan kuvineen mieleen tulvi kaikuja sekä menneestä historiasta että nykymaailmasta. Mielipuolisia johtajia on nähty ja nähdään sekä Euroopassa että Aasiassa.

Aavistelin kirjan mojovinta käännettä ennakolta, ja tunsin sympatiaa Emiliaa kohtaan, jolle totuus isästä ja omista sukujuurista oli valtava sokki. Auringon pimeä puoli oli minulle sukellus täysin vieraaseen genreen enkä varmasti teoksen kaikkia nyansseja ja hienouksia huomannut tai osannut arvostaa. Rasi-Koskinen kirjoittaa huoliteltua ja kaunista proosaa. Arvostan sitä, että hän on antautunut mielikuvitukselleen ja YA-genrelle tarjoten dystopioiden ja scifin nuorille ystäville kotimaista laatuproosaa. Hienoa, että myös kustantaja on panostanut teoksen viimeistelyyn ja ulkoasuun. Sanna Reeta Meilahden suunnittelema kansi on yksi vuoden kauneimpia. 

Marisha Rasi-Koskinen - Auringon pimeä puoli
Kansi Sanna Reeta Meilahti
Wsoy 2019
Kirjastosta
_______________

Kirjaluotsi  /  Kirsin kirjanurkka  /  Kirjasählökäyrä.

Emilia asuu Kaivoksen kaupungin suljetussa yhteisössä isoisän kanssa. Pihan perällä oleva kesähuone on ollut lukittuna kuusitoista vuotta, siitä päivästä lähtien, kun Emilia syntyi ja hänen äitinsä kuoli. Kun Emilia rikkoo lukon, hän löytää mökistä valokuvantarkan vanhan piirroksen - ja kuvassa on hän itse. Emilia tempaistaan pyörteeseen, joka vie hänet kaivoksen kammottavien salaisuuksien äärelle ja omaan menneisyyteensä. Hänen elämänsä vaihtuu toiseksi, kun hän sukeltaa kaivoksen mustaan veteen.Auringon pimeä puoli on ajan ja muistojen mysteeri, joka leikittelee scifillä ja suhteellisuusteorian arvoituksilla. Samaan aikaan se on huikea seikkailu ja jännitystarina.

Olen Rasi-Koskisen fani ja lukenut nämä aikuisten teokset:

• Katariina (2011)
• Valheet (2013)
• Vaaleanpunainen meri (2014)
• Eksymisen ja unohtamisen kirja (2017)