Kesäkuun luetut

KESÄKUUN TOP 5

Kesäkuussa luin 14 kirjaa. Suorastaan ahmin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan neljä ensimmäistä. Kesäkuun luetuista nämä viisi koin elämyksellisimmiksi. Tässäpä ne lyhyin luonnehdinnoin, lukujärjestyksessä:

J. M. Coetzee - Häpeäpaalu **** Otava 2000 

Häpeäpaalu toi Coetzeelle hänen toisen Bookerinsa 1999. Kirja kertoo 90-luvun alun väkivaltaisesta ajasta Etelä-Afrikassa kun apartheidia ajettiin alas. 40-vuoden rotusorrosta ei irtauduttu kitkatta, vaan kaunat ja kostonhalut kytivät. Coetzee kirjoittaa upeasti rotujen yhteentörmäyksistä kautta teoksen. Oliko hänen tärkein viestinsä se, että valkoiset saavat oppia nöyrtymään ja joutuvat maksamaan pahat tekonsa? Arvostettu kirjallisuuden professori Lurie päätyy joka tapauksessa alhaiseen työhön, avustamaan koirien lopetuksessa ja huolehtimaan niiden maallisista jäännöksistä; hänen tyttärestään tulee raiskauksesta alkunsa saaneen mustan äpärän äiti. Voisiko suurempaa nöyryytystä tai häpeää ajatella?

Anja Erämaja - Ehkä liioittelen vähän **** Wsoy 2016 

Kato, sulla on siinä se elämä, miltä näyttää? Onks hyvä elämä, voisko olla parempi, voisko sitä fiksata vähän? Kato, aina on parantamisen varaa, vai mitä, turhaa tuskaa ja murhetta. Mitä jos vietäis verstaalle koko homma. Kokoelmassa on runoja sekä loppusoinnuilla että ilman, stand up -tekstiä, laulujen sanoja ja proosaa - kaikki mukavasti pyörryttävässä kudelmassa. Väliin teksti on sivulla nurinpäin, väliin poikittain tai jopa moneen kertaan jumittunut samalle riville lukemattomuuden tuolle puolen. Runoilijan ajatus laukkaa mihin milloinkin, tahdissa ei tämä lukija aina pysynyt, mutta onneksi riittävästi sentään. Eniten kolahti Erämajan huumori ja vinkeät oivallukset.

Javier Cercas - El monarca de las sombras **** Penguin Random House 2017

Espanjassa on edelleen paljon sisällissotaan liittyviä tabuja. On yhä vaikeaa ja häpeällistä tunnustaa, että omat sukulaiset olivat Francon kannattajia. Isoenonsa tarina on kummitellut vuosikausia kirjailijan mielessä, ja hän on tehnyt kirjan varalta runsaasti taustatyötä, mutta silti empinyt kirjoittaako vai ei, niin vaikea tämä asia on ollut hänelle. Cercas avaa Manuel Menan tarinaa kahdesta kertojanäkökulmasta: minä-muodossa henkilökohtaisesti ja läheltä kuin sukututkija, mutta kylmästi ja tosiasioihin perustuen historioitsijan äänellä. Olen varma siitä, että sisällissodassa meidän suku erehtyi puolesta. He eivät olleet kaikkitietäviä. He eivät tienneet kaikkea, eivät voineet tietää. Mutta he erehtyivät, siitä ei ole epäilystä. 

Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi **** Otava 2017

Hiidensalo on paneutunut perusteellisesti lähdeaineistoihin ja ajankuvaan. Oli kiinnostavaa lukea elämästä vuosisadan vaihteen Pariisissa ja meillä. Suomessakin kuohui: fennomaanit rynnistivät ja Venäjän sortopolitiikka oli uhkana. Suomen silloiset kulttuurivaikuttajat, mm. Akseli Gallen-Kallela, Juhani Aho Vennyineen ja Ville Vallgren esiintyivät moneen otteeseen kirjassa. Sympatiani olivat onnettomien naisten, Bertan ja Ellanin puolella. Tunsin sääliä myös pientä Erik-ressukkaa kohtaan, jolle kuuluisa, aina poissaoleva isä ei koskaan ollut oikea isä.Hieno ja mukaansatempaava historiallinen romaani ja kiiltokuvista riisuttu henkilökuva Edelfeltistä.

Mustonen - Emännöitsijä ***** Otava 2015

Emännöitsijä oli aivan hurmaavaa luettavaa. Kyllä, muistan toki että tarina on fiktiota, mutta viihdyttävän sarjan on Manninen kehitellyt. Loistavasti hän on löytänyt jokaiseen osaan kiinnostavat tunnetut henkilöt. Ajankuva oli taas niin taidokasta ja elävää, että tuntui kuin olisi itsekin ollut tapahtumien keskellä. Suomalaisten taidepiirien kahinointi tuli kirjassa hyvin esiin kuin myös Edelfeltin kiireinen ja todella kuluttava, juhlien täyteinen elämäntyyli. Loppupuolella oli vähään liikaa chick litiä ja yltiöromanttista vivahdetta. Aluksi vierastin tätä käännettä, mutta hyvinhän se lopulta kokonaisuuteen istui.

Haastetilanne

Helmet 2017 -haasteessa puuttuu aina vaan 3. Muissa haasteissa olen runohaasteeseen lukenut 23 kotimaista runokokoelmaa, Frau, Signorina & Bibi -haasteeseen 7 kirjaa, ja jo joulukuun alussa alkanut Seinäjoen kaupunginkirjaston 100 kirjan haaste tuli täyteen. 

Dekkariviikkoon osallistuin yhdellä postauksella: Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula ** Bazar 2017, mutta en oikein siitä innostunut. Kesän ensimmäiseen lukumaratoniin osallistuin myös Enni Mustosta lukien. Saldoksi tuli 583 sivua.

Heinäkuussa tapahtuu!

Kesän toinen lukumaraton on 8.7., emäntänä Kirjan jos toisenkin - blogin Jane.

Naistenviikkoa emännöi tuttuun tapaan Tuijata.

Albert Espinosa - Lo que te diré cuando te vuelva a ver

Mitä sanon sinulle kun näen sinut uudestaan -kirjan teini-iässä kuuroutunut, nyt jo nelikymppinen minäkertoja, kertoo elämästään, vanhempiensa avioerosta, äitinsä itsemurhasta ja sen syistä sekä isäsuhteestaan. Pojan isä on ammatiltaan eräänlainen yksityisetsivä, joka etsii kidnapattuja / kadonneita lapsia. Kirjassa poika lähtee vanhenevan ja sairaan isänsä avuksi Como-järvelle Italiaan etsimään 13-vuotiasta tyttöä, joka on lähettänyt koskettavan avunpyyntökirjeen tälle ainakin sata kadonnutta lasta löytäneelle, kuuluisalle miehelle.

Tytön kirje oli hyvin liikuttavaa ja surullista luettavaa: äiti kuollut, isä ei välittänyt ja 3 vuotta vanhempi veli käytti hyväkseen. Tytöllä ei ollut ketään jolle kertoa tai jolta pyytää apua. Sydänhän siinä meni syrjälleen. Sairautensa viimeisessä vaiheessa oleva isä ja poika löytävät skitsofrenia-diagnoosin saaneen tytön psykiatrisesta sairaalasta. Isän papereissa on tytön tapauksesta tarkat tiedot ja nyt tämä onneton nuori nainen pääsee omaistensa luo toipumaan.

Minäkertojan mielestä isä on välittänyt enemmän kadonneista lapsista kuin hänestä. Välit ovat olleet etäiset, mutta nyt viimeisillä hetkillä poika alkaa ymmärtää isäänsä ja tämän tärkeää työtä. Poika saa selville myös että isääkin oli lapsena käytetty hyväksi. Jokainen lapsi ansaitsee onnellisen lapsuuden, toteaa Espinosa.

Espinosalla on hyvin omintakeinen ja jutusteleva, minusta jotenkin naivistinen tyyli. Hän sijoittelee tekstinsä sekaan runsaasti elämänohjeitaan ja elämänfilosofiaansa. Viimeksi valittelin kirjailijan ärsyttävää tapaa päättää melkein kaikki lauseet kolmeen pisteeseen. Nyt tätä ei esiinny, mutta hän jakaa tekstinsä lyhyisiin kappaleisiin, joissa on iso väli. Kirjan tekstikin on kissankorkuista, mutta apua pyytäneen tytön kirje on painettu hankalasti luettavalla kirjoitusfontilla.

Vilkaisin espanjalaisten lukijoiden arvioita Goodreadsissa ja kirjasta oli enimmäkseen pidetty todella paljon. Ehkä lukijat ovat nuorempia, en tiedä. Tämä oli toinen Espinosani eikä tämäkään elämänohjeineen minua puhutellut. Kirjailijan omista kokemuksista johtunee, että kuvio on aina samantyyppinen: paljon sairautta ja itsehoito-oppaan (autoayuda) tyyliin elämänohjeita. Nyt käsiteltiin kuuroutta, syöpää, parkinsonin tautia, eutanasiaa, kuolemaa, pelkoja, keskitysleirejä, virran mukana kulkemista, luopumista... vaikka mitä. Minä en syttynyt, mutta varmastikin vastaavissa elämäntilanteissa eläville Espinosan teksti tuo lohtua ja siitä löytyy samastumispintaa.

Barcelonalainen, vuonna 1973 syntynyt Albert Espinosa on huippusuosittu Kataloniassa ja koko Espanjassa. Hän opiskeli insinööriksi, mutta kirjallisuus, elokuva ja käsikirjoittaminen veivät. Espinosa sairasti nuorena vuosikausia syöpää, mikä heijastuu vahvasti hänen teoksissaan. Espinosan teoksia on julkaistu yli 40 maassa ja hänen kirjojaan on myyty yli puolitoista miljoonaa kappaletta ympäri maailman.

Albert Espinosa

Lo que te diré cuando te vuelva a ver 

Grijalbo 2017

**

Kirjastosta

- El mundo amarillo 2008 - Keltainen maailma / Bazar 2014 - Sonjan bloggaus
- Todo lo que podríamos haber sido tú y yo si no fuéramos tú y yo 2010
- Si tú me dices ven lo dejo todo… pero dime ven 2011 /
  Pyydä luokses sun / Bazar 2014 - Kirjaluotsin bloggaus
- Brújulas que buscan sonrisas perdidas 2013 - oma bloggaukseni
- El mundo azul 2015
- Los secretos que jamás te contaron 2016
- Lo que te diré cuando te vuelva a ver 2017 - Kirjaluotsi

Tuuli Salminen - Surulintu

Esikoisromaanissaan vuonna 1965 syntynyt Salminen kutoo elämänmittaisen valheiden verkon. 22 vuotta sitten yksi kirjan päähenkilöistä halusi peittää jälkensä, ja toinen suostui ehdotukseen. Menneet tekemiset ja salaisuudet hiertävät vaikeassa nykyhetkessä, sillä yksi heistä on kuolemassa syöpään. Kirjailija Jaakob Kara 55, hänen kymmenen vuotta vanhempi vaimonsa Ellen, Jaakobin sisko Rhea ja tämän tytär Miriam - siinä draaman henkilöt.

Salminen pyörittää henkilöitään kolmiossa, jonka muodostavat varakas ja sofistikoitunut Korkeavuorenkatu, duunareitten koruton Alppikatu ja mitäänsanomaton Päivärinnankatu. Korkeavuorenkadun hulppea, tyylihuonekaluin kalustettu asunto on Ellenin lapsuudenkoti. Sinne hän toi tuoreen aviomiehensä Jaakobin asumaan kustantajaisän kanssa samaan talouteen. Tuo asfalttimiehestä ikoniseksi kirjailijaksi kohonnut mies kaipasi kuitenkin väljyyttä ja vapautta elämäänsä, joita löytyikin Päivärinnankadun työhuoneelta sekä myös siskon kodista Kalliosta.

Ellen on rikki ja neuroottinen lapsuuden tragedian, äidin romahduksen ja asioiden salailun vuoksi. Hän saa paniikki- ja hyperventilaatiokohtauksia, käy häpeillen psykiatrilla ja on ripustautunut kuin takiainen mieheensä. Hän on elänyt täysin miehensä kautta. Ellen on pitänyt huolta miehensä kirjoitustahdista, ilmaisun nyansseista, heiluttanut punakynää ja on edelleen vimmainen vahtikoira miehensä ja median välissä. Maine, ja se mitä muut ajattelevat on Ellenille tärkeintä maailmassa.

Rhea tuntuu viettävän erittäin yksinäistä ja melko mitäänsanomatonta elämää miehensä lähdettyä ja hän on ripustautunut tyttäreensä ja veljeensä. Miriam ei oikein siedä äitiään, mutta eno on tytölle rakas. Koska Jaakobin ja Ellenin perheessä ei ollut lapsia, Miriam oli siellä kuin kotonaan ja enolle kuin oma tytär. Miriam kokeilee kaikenlaista, mutta opiskelut tuppaavat jäämään kesken.

Jaakob on taiteillut koko elämänsä näiden kolmen naisen puristuksessa ja hautonut salaisuuttaan, mutta tekee nyt kuolemaa. Hän haluaisi että naiset lopettaisivat riitansa, hautaisivat kaunansa, ja eläisivät toinen toistaan tukien hänen kuolemansa jälkeen. Jaakob on valinnut helpon, vaikenemisen ja virran mukana ajelehtimisen tien. Hän vaikuttaa minusta lepsulta nössöltä alistuessaan vaimonsa talutusnuoraan ja tämän kaikkiin oikkuihin. Toisaalta hän on käsittämättömän ajattelematon arkajalka. Uhmaa on löytynyt, virheitä on tehty, mutta ei uskallusta kertoa totuutta. Kysymys kuuluukin rakas Jaakob: Kumpi satuttaa enemmän, kertominen vai kertomatta jättäminen?

Kuinka kauan kestää luoda uskonsa uudestaan? Kuinka kauan kestää siihen päivään, kun nieleminen ja hengittäminen eivät enää satu? Kuinka kauan menee siihen, että muistot sinusta ovat taas kirkkaita ja lempeitä kuin mustikkamaito?

Viehätyin Salmisen kevyestä ja runollisen leijailevasta kirjoitustyylistä, sillä viime aikoina olen lukenut paljon asiallista ja maanläheistä proosaa. Kirjailija antaa vuorotellen puheenvuorot Jaakobille, Ellenille ja Miriamille valottaen vähä vähältä menneitä tapahtumia. Juoni oli tosin valitettavan ennalta arvattava, vaikka mielikuvituksellinen olikin. Jaakobin kuoltua ja salaisuuksien paljastuessa kaikki kolme naista kokevat shokin: Elleniltä katoaa elämän perusta ja Miriamilta minuus. Rheakin kokee eron tuskaa kun tytär muuttaa Jaakobilta perimäänsä Päivärinnankadun asuntoon, alkaa itsenäistyä ja löytää itselleen miesystävän.

Parasta kirjassa oli salaperäinen ja vihjaileva tunnelma ja tavattoman kaunis kieli. Hieno esikoinen, joka saa odottamaan jatkoa.

Muualla: Kirjaluotsi, Leena Lumi, Tuijata

Tuuli Salminen
Surulintu
Like 2017
***
Kirjastosta

Juhlaa ja juhannusiltaa!

Eihän tässä mittään hättää: juhannussää noudattaa perinteistä kaavaa

- sataa, mutta toivottavasti vain vettä.

Lohduksi meille yöttömän yön juhlaa viettäville muutama kaunis kuva ja runo.

Juhannuksesta ovat kirjoittaneet runoja monet. Tässä niistä kolme 

 -  Erkki Kivijärveltä, Eino Leinolta ja Tove Janssonilta. Olkaapa hyvät.

Oli juhla ja juhannusilta

Oli juhla ja juhannusilta ja koivut ja seppeleet,

soi laulelot rantamilta ja helkähti säveleet.

Oli suvisen riemun raikuja ja liekissä kokkopuut,

kävi karkelo, kiiri kaiku, oli naurussa nuorten suut,

oli suvisen riemun raiku, oli naurussa nuorten suut.

Sinä ylinnä karkelossa, tuli silmissä hymysuin,

minä piilossa, pimennossa sulountani uneksuin:

on kammari lehvitetty, kukat pihlajan tuoksun luo,

ja seinät on sivelletty, mies nuorikon taloon tuo!

On kammari lehvittty, mies nuorikon taloon tuo!

- Erkki Kivijärvi

Aino Ackté oli tilannut Erkki Kivijärveltä (1882-1942) ja Ilmari Hannikaiselta (1892-1955) kansanoopperan Olavinlinnan kesäisiin oopperaesityksiin. Säveltäjä tuli keväällä 1930 Pariisista valmiina tarttumaan työhön, mutta libretto ei ollutkaan valmis. Sävellys valmistui kuitenkin kuudessa viikossa, mutta ooppera siitä ei tullut, vaan laulunäytelmä Talkootanssit, jonka ensiesitys oli vuonna 1930. Näytelmän suosituimpiin lauluihin kuuluu tämä juhannushäiden kuvailema romanssi.

- Suuri toivelaulukirja 4, Wsoy 1981

Muumipeikon juhannusruno

Pään painan ruohikolle

ja oion jalkojain.

En jaksa pohdiskella,

mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,

mä päivän kultaan jään.

Mä tunnen kaikki tuoksut

ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen, 

voi ottaa jättää paikoilleen 

tai olla niin kuin luonnostaan 

ja maata vaan. 

Mä peikko siihen uskoon jään, 

on maailmaa tää minkä nyt mä nään. 

– Tove Jansson

Juhannus

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpeä joka veen
ja joka marjan maistaa.

Minun mielessäni on juhannus
ja juhla ja mittumaari,
ja jos minä illoin itkenkin,
niin siellä on sateenkaari.

- Eino Leino

Kerreeppä seihtemä er heinee tyyny alle

ja jos uamula o nivustaipeis ihottummoo tai piä kippeenä

ni allerkine oot!

Hyvvee juhannusta!

Ja juhannustoivotus vielä suomeksikin:

Aurinkoista ja nautinnollista juhannusta 
kaikille kirjojen ja runojen ystäville!

Maisemakuvista kiitän ystävääni Pekkaa, kukkakuvat minun.

Enni Mustonen - Ruokarouva

Ruokarouva - Syrjästäkatsojan tarinoita #4 / vuodet 1914 - 1918 Idan elämässä

Ida synnytti vuonna 1905 Kirsti-tyttären Ruotsissa ja on ollut siellä vuosia professori Lundströmin taloudenhoitajana. Kun tämä kuolee ja jättää uskolliselle taloudenhoitajalleen suuren summan rahaa, Ida päättää palata Suomeen ja ryhtyä täysihoitolayrittäjäksi. Lundströmin perinnöllä ja säästöillään hän pääseekin alkuun. Sopiva huvila löytyy Albergasta eli Leppävaarasta, mikä tuntui tuolloin olevan kaukana keskustasta ja täyttä maaseutua.

Ida vetää hyviä ihmisiä puoleensa kuin magneetti. Nyt hän saa tuekseen ja turvakseen Pohjanmaalta kotoisin olevan Iisakin. Naapurihuvilan isäntäväestä, hiukan hupsuista ja pikkupossuja silkkinauhassa taluttelevista Ville Vallgrenista ja hänen vaimostaan Viivistä on myös apua ja seuraa. Hyvä ihminen on Ida itsekin: hän auttaa pulassa olevia ja ottaa kasvattaakseen myös Kirstin ikäisen orvon Allin. Pikkuhiljaa keskeneräinen huvila valmistuu ja täysihoitolaan saadaan asukkaita.

Ruokarouva on hellyttävää ja lämminhenkistä kerrontaa Ida-yrittäjän työntäyteisestä arkipäivästä. Hän on järkevä nainen, jolla on jalat maassa ja hän on erinomainen äiti tyttärilleen. Maailmanpolitiikan kuohut Venäjän vallankumouksineen tuovat kovasti levottomuutta mieleen ja puutetta arkeen. Venäläistämistoimet senkun kiihtyvät, jääkäreitä koulutetaan Saksassa ja Helsingin työväentalon tornissa liehuu punainen lippu. Punakaartilaiset valtaavat kaupungin ja syttyy sisällissota.

Kovat koettelemukset ovat Idan, hänen läheistensä ja täysihoitolan asukkaiden edessä. Punakaartilaiset tekevät tihutöitään, takavarikoivat ruokatavaroita ja Iisakkiakin haavoitetaan, mutta keväällä saapuvat maahan jääkärit ja valkoinen Mannerheim ratsastaa kaupunkiin. Tässäkin osassa tekstissä vilahtelee muutamia tunnettuja kulttuuripersoonia: Ville Vallgrenin ja vaimonsa Viivin lisäksi Eino ja Kasimir Leino, Leevi Madetoja ja L. Onerva, lähellä Tarvaspäässä asuva Akseli Gallen-Kallela ja nuori Hertta Kuusinen, Kirstin ja Allin luokkatoveri.

Idan ensirakkaus, kovia Ameriikassa kokenut Eliaskin ilmaantuu kuvioihin ja vanha romanssi ottaa uudestaan kipinää. Elias toimii jääkäriliikkeessä ja katoaa teille tietymättömille moneksi kuukaudeksi. Sydän syrjällään Ida odottaa ja pelkää mitä miehelle on sisällissodan melskeissä käynyt.

Ruokarouva on pieteetillä kirjoitettua ajankuvaa noista sekasortoisista vuosista. Yrittäjän elämä oli raskasta ja vaati tavatonta kekseliäisyyttä, kun ympärillä oli väkivaltaa, uhkia ja puutetta aivan kaikesta.  Manninen keskittyi Idan ja hänen täyshoitolansa arjen kuvaukseen. Teksti on sujuvaa ja mutkatonta lämminhenkistä kuvausta Idasta ja tästä hänen elämänsä jaksosta. Sarjan viidettä osaa Ruokarouvan tytärtä saan odottaa kirjastosta vielä kauan, mutta ehdottomasti haluan lukea mihin 38-vuotias Ida seuraavaksi tarttuu ja mihin taiteellisesti lahjakkaan Kirstin tie vie.

Googlailun satoa:
En tiennyt mitään venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikaisista linnoitustöistä Leppävaarassa. Linkistä voi lukea minkälaisen sekasorron keskellä Ida täysihoitolaansa pyöritti. Nykyajan kuvia Leppävaaran juoksuhaudoista ym. Ja historiafriikeille vielä Museoviraston kiinnostava linkki. Historia elää ja jäljet näkyvät tänäkin päivänä!

Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV Tuijata

Koko sarjasta Kirjasähkökäyrä

Enni Mustonen - linkki häneltä lukemaani

Enni Mustonen

Ruokarouva #4

Otava 2016

***

Kirjastosta

Enni Mustonen - Emännöitsijä

Emännöitsijä - Syrjästäkatsojan tarinoita #3 / vuodet 1900 - 1905 Idan elämässä

Niinhän siinä sitten kävi, että parikymppinen Ida otti emännöitsijän pestin Albert Edelfeltin ateljeesta - Aino Sibeliuksen kauhisteluista huolimatta. Ateljee sijaitsi Elisabetinkadulla hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Ruokaa ei tarvinnut laittaa, sillä kestitykset tilattiin hienosti Kämpistä. Sen sijaan siivousta, vaatehuoltoa, halkojen kantamista, laskiämpärin tyhjentämistä ja viinikauppareissuja riitti. Albert-herrakin näet viihtyi viftailemassa oman rakkaan herraköörinsä kanssa pikkutunneille ja toi ystävänsä usein jatkoille. Työajoista ei täälläkään ollut tietoa, vaan Ida hyppäsi ja palveli herroja kunnes nämä väsähtivät.

Heittopussina Idaa pidettiin muutenkin. Edelfeltin Pariisin matkojen aikana hänet patistettiin itsestäänselvästi siivoamaan ja auttamaan taiteilijan äidin ja tämän sisarten kotiin, sitten myös Ellan-vaimon uuteen huvilaan Kiloon ja kesäisin Haikon huvilalle. Sibeliusten huusholliin nähden oli se parannus, että rahasta ei ollut pulaa. Edelfelt antoi avokätisesti rahaa talousmenoihin ja Idan vaatteisiin.

Minua miellytti kovin Elisabetinkadun talon asukkaiden yhteishenki: toisia autettiin puolin ja toisin. Toki talosta löytyivät myös ne tavalliset juoruämmät ja arvonsa tuntevat ärhäkät naiset, mutta Ida tuntui viihtyvän Helsingin vilinässä oikein hyvin. Tuleva taidehistorioitsija Edvard Richter asui samassa talossa ja vei Idaa elokuviin, tansseihin  ja taidenäyttelyihin, mutta taas olivat luokkarajat vakavamman seurustelun esteenä. Kansankirjaston sivistävät kirja-aarteet olivat toki Idankin lainattavissa.

Emännöitsijä pyörii tiiviisti Edelfeltin viimeisten aikojen ympärillä. Mustonen kuvaa kuinka sairas ja väsynyt taiteilija oli: hän kärsi vatsahaavasta ja sydänvaivoista. Vain viisikymmenvuotiaana Edelfelt tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi mieheksi, mutta häntä ajoi taiteentekemisen intohimo ja vastuu sitoumuksistaan. Stressiä ei toki lieventänyt huoli sairaalloisesta Erik-pojasta, suru Alexandra-äidin kuolemasta ja taloudellinen vastuu vaurauteen tottuneesta vaimosta sekä sisarten toimeentulosta.

Ja sitten seuraa juonipaljastuksia. Jos et halua tietää, lopeta tähän.

Matkalla Elisabetinkadulle Albert tarttui käteeni ja puristi sitä, kun istuimme vossikanpenkillä. Ilo ailahti sisälläni. Olin jo ehtinyt pelätä, että jokin on muuttunut välillämme. Heti kun talonmies oli saanut kannettua ateljeeriin matkatavarat, Albert veti minut syliinsä ja hukutti suudelmiin. Vasta silloin ymmärsin, miten ikävä meillä oli ollut toistemme syliin.

Yllätyksekseni Mustonen pani Idan rakastumaan Albertiin ja kirjan loppupuoli onkin pitkälti tämän epävarman ja epäsäätyisen rakkauden kuvausta, kaunista toki. Tilannehan oli äärimmäisen vaikea, sillä suhde oli tiukasti salattava Edelfeltin siskoilta, vaimolta, aivan kaikilta. Toisen naisen osa oli väliin hyvinkin kirvelevä, kun Edelfelt aika ajoin lähentyi vaimonsa kanssa tai kun tuli puhe hänen lukuisista rakastajattaristaan.

Edelfeltin kuolemaa edeltävä aika on koskettavasti ja herkästi kuvattu. Ida hoiti sairasta miestä pyyteettä yöt läpeensä, syötti kauravelliä ja juotti seltterivettä. Edelfeltille raskaana oleva Ida-parka saa syrjästäkatsojana seurata tapahtumia eikä pääse edes hautajaisiin, sillä Ellan-vaimo määrää, että hänen on jäätävä Haikon huvilalle panemaan paikat kuntoon.

Ida salaa raskautensa ja päällimmäisenä on ajatus päästä pois ihmisten silmistä ja pakoon Helsingistä. Onnellinen sattuma on taas kerran Idan puolella. Kun hän astuu laivaan matkustaakseen Sipooseen Nytorpin Fiinan luo, samalla laivalla matkustaa entinen Topeliusten sisäkkö Irene-mamselli. Kuultuaan Idan raskaudesta tämä lupaa auttaa ja puhuu asiasta ruotsalaisen taidemaalari Acken kanssa avioituneen Topeliuksen nuorimman tyttären Evan kanssa. Ida matkustaakin sitten Ackejen kanssa Ruotsiin Vaxholmiin ja synnyttää siellä eräänlaisessa ensikodissa pienen tyttären, joka saa nimen Kirsti.

Minun pikkuiseni, nuppuseni, lintuseni, kuiskuttelin lapselle, kun kapaloon kääritty nyytti vihdoin laskettiin kainalooni. Silitin sormenpäilläni nukkaista poskea. Pienet kynnet tuntuivat teräviltä rintaani vasten. - Kirsti, minun pikkuinen Kirstini.

Emännöitsijä oli aivan hurmaavaa luettavaa. Kyllä, muistan toki että tarina on fiktiota, mutta viihdyttävän sarjan on Manninen kehitellyt. Loistavasti hän on löytänyt jokaiseen osaan kiinnostavat tunnetut henkilöt. Ajankuva oli taas niin taidokasta ja elävää, että tuntui kuin olisi itsekin ollut tapahtumien keskellä. Suomalaisten taidepiirien kahinointi tuli kirjassa hyvin esiin kuin myös Edelfeltin kiireinen ja todella kuluttava, juhlien täyteinen elämäntyyli. Loppupuolella oli vähään liikaa chick litiä ja yltiöromanttista vivahdetta. Aluksi vierastin tätä käännettä, mutta hyvinhän se lopulta kokonaisuuteen istui.

Mielenkiinnolla odotan, mitä Ruokarouvassa Idan ja hänen tyttärensä elämässä tapahtuu ja keitä tunnettuja kulttuurihenkilöitä Manninen keksii tarinaan punoa.

Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV Tuijata

Koko sarjasta Kirjasähkökäyrä

Enni Mustonen - linkki häneltä lukemaani

Enni Mustonen
Emännöitsijä #3

Otava 2015

*****

Kirjastosta

Enni Mustonen - Lapsenpiika

Syrjästäkatsojan tarinoita #2 / vuodet 1898 - 1900 Idan elämässä

Kun satusetä Topelius kuoli, 18-vuotias Ida jäi pestipaikkaa vaille, mutta onnekseen hän pääsi lapsenpiiaksi Jean Sibeliuksen värikkääseen & vilkkaaseen perheeseen, ensin Helsinkiin ja sitten Keravalta vuokrattuun taloon. Työtä oli 24/7, vapaapäiviä tuskin ollenkaan ja Ida joutui nukkumaankin kapealla laverilla lastenhuoneessa. Tätä oli Idan elämä:

Olo oli kuin sillä kartanon vanhalla konilla, jonka olin nähnyt pyörittävän hevoskiertomyllyä. Samaa ympyrää päivästä toiseen oli minunkin kierrettävä, lastenkamarista kyökkiin, kyökistä liiteriin, liiteristä kyökkiin, sieltä ruokasaliin ja takaisin kyökkiin...

Sibeliuksen perheessä oli kolme lasta, kaikki tyttöjä. Lisäksi taloudessa asuivat säveltäjän veli Christian ja sisko Linda. Keskittymistä vaativaan sävellystyöhön ei kotona löytynyt rauhaa, joten öisin soitteleva ja herkästi räjähtelevä Sibelius vuokrasi itselleen studion, jossa vietti paljon aikaa. Päiväkausiksi pois kotoa hänet veivät myös iloisen herraköörin viftaussreissut. Näistä olikin Mustonen kehittänyt paljon humoristista kerrottavaa. Elettiin sortokautta ja Aksel Gallen-Kallelan maalaus Symposion (1894) herätti paljon närää venäläisessä hallinnossa. 

Kuva: Kansanuutiset 
Vasemmalta lukien Akseli Gallen-Kallela, Oskar Merikanto, 

Robert Kajanus ja Jean Sibelius, jotka pohtivat elämän ja taiteen arvoitusta. 

Ei todellakaan ollut Aino Sibeliuksen elämä helppoa Jannensa kanssa, jota tämä viftaileva herrakööri veti kuin hunaja. Lisää stressiä Ainolle aiheuttivat aina lopussa olevat rahat. Kun ei tunnettu antibiootteja, monet taudit olivat tappavia. Suuri suru ja menetys kohtasi Sibeliustenkin perhettä. Reipas Ida taiteili parhaansa mukaan ja oli lojaali isäntäväelleen.

Köyhyyden lisäksi elämää raskauttivat venäläistämispyrkimysten ahdistava ilmapiiri. Keisari Nikolai II antoi helmikuussa 1899 ns. helmikuun manifestin, mikä oli suuri järkytys, sillä se rikkoi Suomen perustuslakia. Leo Mechelinin johdolla aloitettiin massiivinen passiivinen vastarinta mm. venäläisten kutsuntoja kohtaan. Lyhyessä ajassa kerättiin Suureen adressiin yli puoli miljoonaa nimeä, ja Idakin kävi talon asunnoissa nimiä keräämässä.

Edellisessä jaksossa orastanut rakkaus Eliakseen koki hetken hurmansa, mutta tiet erosivat ainakin toistaiseksi. Elias halusi Idan mukaansa Ameriikkaan, mutta otti sitten tilalle toisen nuoren naisen. Keravalla Mattilan nuori Theodor eli Teutori kosiskeli Idaa, mutta luokkarajat olivat esteenä. Lika barn leka best - luokkarajoja oli lähes mahdoton ylittää tuon ajan yhteiskunnassa.

Kun Sibeliukset päättivät muuttaa vuodeksi Italiaan, Idalle oli järjestettävä uusi pesti. Työhaastattelu järjestettiin Albert Edelfeltin ateljeehen. Aino Sibelius pelkäsi Idan maineen puolesta, mutta Janne tuumasi näin:

Jos suoraan puhutaan, Albert on maailmanmies, jolla on suuret vaatimukset myös naisten suhteen. Se mitä pelkäät, ei tule tapahtumaan. Ida on trop rural, sans élégance, Albert haluaa nimenomaan luotettavan kansannaisen, ahkeran ja siistin taloudenhoitajan, joka voi huolehtia hänen ateljeensa yhteydessä olevasta asunnosta ja siellä mahdollisesti oleskelevista... vieraista.

Saas nähdä miten Idan maineen käy, pystyykö hän vastustamaan Edelfeltin charmia. Tässäkin osassa Mustosen ajankuva oli hienoa ja kurkistus Sibeliusten kodin ovien sisälle nautittavaa luettavaa. Minusta tosin lastenhoitoa oli liikaa muun kiinnostavan kustannuksella.

Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV Tuijata

Koko sarjasta Kirjasähkökäyrä

Enni Mustonen - linkki häneltä lukemaani

Lapsenpiika #2

Otava 2014

***

Kirjastosta

Kesälukumaraton I - näin sujui

Hannan kirjokansi emännöi tämän kesän ensimmäistä kesälukumaratonia. Nythän näitä on peräti kolme, jolloin jokainen löytää helpommin itselleen sopivan ajankohdan. Tämä oli vasta kirjabloggaritaipaleeni neljäs lukumaratoni: olen osallistunut viime kesänä, sitten joulukuussa novellimaratoniin ja helmikuussa ystävänpäivämaratoniin. 

Kollegat miettivät tarkoin mitä lukevat, mutta nyt en itse miettinyt yhtään. Minulla on kesken Enni Mustosen Syrjästäkatsojan -tarinoita sarja, joten jatkoin siitä. Aloitin lukemiseni eilen perjantaina klo 15.00 ja lopetin tänään samaan aikaan. Lukemistani haittasi tajuton väsymys: katti pirulainen päätti mouruta puoli yötä enkä saanut kunnolla nukutuksi - just viime yönä! Näin meni väsyneellä lukijalla:

Lapsenpiika #2 oli kesken. Jatkoin sivulta 75 ja luin loppuun, yht. 291 sivua

Emännöitsijä #3 oli aloittamaton, joten luin alusta saman verran eli 292 sivua, jäi kesken

Kokonaissaldoksi tuli kuitenkin 583 sivua.

Luulen että tuo on itselleni kutakuinkin maksimi, sillä haluan myös nauttia tekstistä, kuulostella miltä se tuntuu enkä vain harppoa läpi. Kaiken kaikkiaan kokemus ei ollut tällä kertaa kovin innostava väsymyksestä johtuen. Ehkä osallistun vielä jompaankumpaan kesän maratoniin.

Bloggasin vasta pari päivää sitten sarjan ensimmäisestä osasta, Paimentytöstä #1. Pidin Mustosen helppolukuisesta, mutta siitä huolimatta kiinnostavasta kerronnasta ja loistavasta ajankuvasta. Lapsenpiiassa nuori Ida on päässyt Jean Sibeliuksen perheen lastenhoitajaksi. Tässäkin osassa on ansionsa ja herkkunsa, mutta Mustonen keskittyy ehkä liikaa lastenhoitoon. Emännöitsijässä Ida on siirtynyt pitämään huolta Albert Edelfeltin ateljeesta Helsingin Elisabethinkadulla. Tämä oli enemmän mieleeni, kun Edelfelt on vaan niin kiehtova persoona ja suuri taiteilija.

Nyt on aivot sen verran tyhjät, ettei näistä enempää ruodintaa. Kirjoitan blogitekstin kun saan myös tuon kesken olevan luettua. Ruokarouvakin on jo lukupinossa!

Kiitos Hannalle emännöinnistä!
Ja maratoniaan vielä jatkaville lukuiloa!

Enni Mustonen - Paimentyttö

Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja on minulta jäänyt korkkaamatta. Sen verran moni on sitä suositellut, että päätin aloittaa sarjan parissa. Sarja on edennyt jo viidenteen osaan, mutta aloitin ensimmäisestä. Paimentytössä kertoja on Ida Eriksson, joka muistelee omaa teini-ikäänsä ikävuosina 13 - 18, kattaen vuodet 1893 - 1898.

Ida on kotoisin Alavudelta, missä hänen isänsä toimi asemamiehenä. Isän kuoltua Ida joutui äitinsä kanssa muuttamaan isänisän luo Björnsjön saareen Sipooseen. Ida ei jatkanut koulua, vaan kulki kesäisin paimenessa ja piti äidin avuksi huolta taloudesta. Isoisän vei myrsky ja lypsäjänä Östersundomin kartanossa toimineen äidin tubi. Ida jäi 13-vuotiaana täysorvoksi.  Onnekseen hän pääsi navettapiiaksi Östersundomiin, jossa tiukka Matilda-karjakko otti Idan lemmikikseen.

Mustonen kuvaa asiantuntevasti ja eloisasti suomalaisen maalaiselämän kahden kerroksen väkeä. Piiat ja rengit asuvat ahtaasti ja tekevät ympäripyöreitä päiviä, työnantajatahon sana on laki. Totella täytyy. Kun Ida putoaa navetan ylisiltä ja murtaa pahasti jalkansa, sattuma ohjaa hänet toipumaan satusetä Topeliuksen sivistyneeseen talouteen läheiseen Björkuddeniin. Toipumisaika on pitkä ja tuskainen, mutta päättäväinen Ida puree hammasta ja kävelee jälleen.

Topeliuksen taloudessa ei pääse yhtään sen helpommalla, tosin nälkää ei tarvitse nähdä. Talossa vierailevat alituiseen satusedän tyttäret miehineen, lapsineen ja lapsenlapsikatraineen. On siivottava, tyhjennettävä pottaa, kannettava halkoja, katettava pöytää, tiskattava jättisuuret tiskit - passattava aamusta iltaan. Ennen rippikoulua Ida ei saa raadannastaan palkkaa, vain ylöspidon. Mutta  Idaa kohdellaan kuitenkin hyvin ja hän pääsee iäkkään satusedän mukana mm. koko kesäksi Visbyhyn ja saa lukea Välskärin kertomusten kaikki osat talon kirjastosta ja muutakin mielin määrin.

Jo nuoresta orpo Ida osoittaa harvinaista päättäväisyyttä ja oma-aloitteisuutta, mikä johtaa usein suukopuun herrasväen kanssa. Idalla on myös lukupäätä: hän opiskelee ruotsia, sillä se on ruotsinkielisellä seudulla ehdoton edellytys, pappikin kuulustelee kymmenet käskyt ja uskontunnustukset ruotsiksi.

En oikein ymmärtänyt mikä kirjailijaa ja naisasianaista Toini Topeliusta vaivasi. Oliko kyseessä hänelläkin ns. huonot hermot eli muotitauti neurastenia. Mustonen vihjaa myös norjalaiseen naisrakastettuun. Topelius tuntui vanhoilla päivillään olleen aikansa superjulkkis, sen verran komeat 80-vuotisjuhlat ja niitä pian seuranneet hautajaiset olivat. Mukava oli Topeliuksestakin lukea, sillä muistin oikeastaan vain joululaulut ja lapsuudesta Adalmiinan helmen.

Paimentyttö sopi oikein hyvin leppoisaksi kesälukemiseksi. Kirja on nopealukuinen ja tarina nostalginen kurkistus maaseudun elämään ja tapoihin 1800-luvun lopulla. Lukujen otsikoissa on vuosiluvut, mikä helpottaa ajankulun seuraamista. Väliin minua pitkästytti, mutta tekstisssä pujahtelevat tunnetut henkilöt, esimerkiksi Edelfelt, saivat mielenkiintoni taas heräämään. Ja siihenpä Mustosen kirjasarjan kiinnostavuus ja hurmaavuus juuri perustuukin. Sisäpiirin tieto ja tirkistely kuuluisien kulttuurihenkilöiden koteihin ja privaattielämään on ah niin kiinnostavaa.

Innokkaasti odotan, mitä Idan elämässä seuraavassa osassa, Lapsenpiiassa, tapahtuu kun hän pääsee Sibeliusten kulttuurikotiin Helsinkiin lastenhoitajaksi; myös jatkuuko Eliaksen ja Idan orastava nuori rakkaus onnellisissa merkeissä.

Enni Mustonen

Paimentyttö, Syrjästäkatsojan tarinoita 

Otava 2013

***

Kirjastosta
Kirjan kansikuva on todella suloinen!

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja / Otava

Paimentyttö #1 2013

Lapsenpiika #2 2014

Emännöitsijä #3 2015

Ruokarouva #4 2016

Ruokarouvan tytär #5 2017

Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV Tuijata

Koko sarjasta Kirjasähkökäyrä

Venla Hiidensalo - Sinun tähtesi

Hiidensalon Sinun tähtesi on vankkoihin faktatietoihin pohjautuva fiktiivinen romaani kansallistaiteilijastamme Albert Edelfeltistä (1854-1905). Emmin lukeako vai ei, sillä olen lukenut Edelfeltistä aiemmin jo paljon. Romaanissa Hiidensalo kirjoittaa erinomaisen viihdyttävästi ja kiinnostavasti luoden tarkkaa ajankuvaa sekä Pariisista että Suomesta 1800-1900-lukujen taitteessa. Edelfeltin elämän faktatiedot olivat näkemykseni mukaan oikein. Lisäksi kirjailijan luovalla vapaudellaan Hiidensalo oli kehitellyt henkilökuviinsa mehevyyttä ja elävyyttä. Antauduin tarinan vietäväksi ja viihdyin loistavasti kirjan parissa.

Edelfelt kipuili koko elämänsä velvollisuuksiensa, vastuidensa ja kaipaamansa vapauden välistä ristiriitaa. Hiidensalo ruttaa kiiltokuvia ja kuvaa Edelfeltin kalun viemäksi irstailijaksi, joka pystyi luomaan suurta taidettaan ainoastaan intohimon pauloissa. Taiteilija vietteli, otti ja jätti. Naiset vaihtuivat ateljeen divaanilla tuhka tiheään, jopa niin että ystävä Ville Vallgren pelkäsi Edelfeltin seksuaalisen aktiivisuuden olevan vaaraksi tämän terveydelle. Vallgren oli Edelfeltin elämänmittainen ystävä, joka peitteli mm. ranskalaisen mallitytön Virginien jälkiä ja kiikutti tälle rahaa. 

Albertin naisista

Kun isä Carl kuoli pahoin velkaantuneena tuberkuloosiin, nuoresta Edelfeltistä tuli tämän velkojen maksaja ja perheensä naisten elättäjä, vain 15-vuotiaana. Unelmana oli ostaa takaisin menetetty lapsuudenkoti, Kiialan kartano. Äiti Alexandralle poika oli kaikki kaikessa, tyttäret jäivät pojan varjoon. Edelfeltillä oli kolme siskoa Ellen, Annie ja muutama päivä isän kuoleman jälkeen syntynyt Berta. Tuberkuloosiin nuorena kuolleesta Ellenistä Edelfelt maalasi tämän viimeisenä kesänä herkän muotokuvan Haikossa. Sisar Annie jää Hiidensalon kirjassa taka-alalle, yhdeksi päähahmoksi nousee veljeään 15 vuotta nuorempi Berta.

Berta 1883

Berta (1869-1934) oli tavallaan aikansa naiskuvan uhri, nainen joka haaveili vapaudesta ja kirjailijanurasta, mutta joutui tyytymään rakkaudettomaan elämään vanhapiikaopettajana. Taloudellinen riippuvuus veljestä pakotti hautaamaan omat haaveet ja velvollisuudentunto huolehtimaan häneen takertuneesta muistisairaasta äidistä. Kirjassa on monta Bertan katkeraa purskahdusta veljen etuoikeutettua elämää kohtaan.

Berta julkaisi veljensä kirjeet äidilleen viitenä kokoelmana vuosina 1917–1930, joissa hän siisti veljensä elämää mielensä mukaan. Tuleen lensivät kaikki ikäviksi katsotut, naisjutuista kertovat kirjeet. Kansallistaiteilijan imagon piti säilyä puhtoisena.

Veljen taulut oli suurimmaksi osaksi myyty jo tämän eläessä, mutta Atten elämää ei kukaan voisi viedä Bertalta. Atten elämästä tulisi hänen luomuksensa. Hän päättäisi siitä, mitä jälkipolvet Albertista tietäisivät ja mitä eivät.

Ellan 1880

Ellan de la Chapelle (1857-1921) oli jo 31-vuotias 'vanhapiika' kun hän avioitui Edelfeltin kanssa vuonna 1888.  Samana vuonna syntyi myös arka ja sairaalloinen Erik-poika, joka kuoli vain 22-vuotiaana. Edelfeltin äiti painosti kiivaasti poikaansa avioitumaan kun hurjat huhut pariisilaismalleista, ja ilmeisesti etenkin Virginiestä kantautuivat hänen korviinsa. Liitto ei ollut mikään rakkausliitto ja muodostuikin hyvin onnettomaksi. Hiidensalo antaa niin negatiivisen kuvan tästä kauniista ja viileästä seurapiirikaunottaresta, että pahaa teki. Ellanin elämän kehykset olivat raskaat: oli sairaalloinen poika ja aviomies, jolle isän rooli oli tuiki tuntematon, ja joka vietti talvensa Pariisissa mallien lumoissa. Ei mikään ihme että Ellan hermostui ja masentui maailmalla riekkuvan aviomiehensä naissuhteista. Diagnoosiksi tuli tuon ajan muotitauti neurastenia. 

Aino 1901

Aino Ackté (1876-1944) - Pariisin oopperan palvottu tähti, omapäinen ja itsenäinen diiva, johon Edelfelt vanhoilla päivillään rakastui. Aino oli Edelfeltiä 22 vuotta nuorempi ja pysyi Hiidensalon tarinassa saavuttamattomana mm. yhteisestä Italian matkasta huolimatta. Huhut heidän Pariisissa yhdessä viettämästään ajasta tosin velloivat ja kiirivät Suomeenkin ja myös vaimo Ellanin korviin. Huhuttiin myös että Edelfelt olisi ollut vuonna 1901 syntyneen Ainon Glory-tyttären isä, eikä aviomies Heikki Renvall.

Acktésta kertovista luvuista pidin kirjassa vähiten, sillä minusta niissä oli jotain teennäistä.

Hiidensalo on paneutunut perusteellisesti lähdeaineistoihin ja ajankuvaan. Oli kiinnostavaa lukea elämästä vuosisadan vaihteen Pariisissa ja meillä. Suomessakin kuohui: fennomaanit rynnistivät ja Venäjän sortopolitiikka oli uhkana. Suomen silloiset kulttuurivaikuttajat, mm. Akseli Gallen-Kallela, Juhani Aho Vennyineen ja Ville Vallgren esiintyivät moneen otteeseen kirjassa. Sympatiani olivat onnettomien naisten, Bertan ja Ellanin puolella. Tunsin sääliä myös pientä Erik-ressukkaa kohtaan, jolle kuuluisa, aina poissaoleva isä ei koskaan ollut oikea isä. Kuolinvuoteellaan Edelfelt ymmärtää katua ja pyytää anteeksi, mutta lurittelee edelleen valheita:

Lopulta kaiken perimmäinen tarkoitus oli juuri siinä, että sai tarttua poikansa käteen, Albert ajatteli ja sulki silmänsä. - Erik, anna anteeksi että olin poissa. Sinä olit minulle aina kaikki kaikessa, Albert sanoi ja puristi poikansa kättä. Hän tunsi Erikin puristavan varovasti takaisin.

Helmikuun Kirja vieköön! -illassa Hiidensalo paljasti, että Edelfelt-kiinnostuksen taustalla on suvussa kulkenut tarina, jonka mukaan Edelfelt olisi ollut isoisän ukki. Asia kiinnosti kirjailijaa niinkin paljon, että hän teetti jopa sukututkimusta ja dna-testin. Selvyyttä ei tullut, mutta kirja syntyi. 

Hieno ja mukaansatempaava historiallinen romaani ja kiiltokuvista riisuttu henkilökuva Edelfeltistä. Itse koin että hypoteettisen esi-isän Aarnen tarina jäi irralliseksi. Aarnen ja Iriksen suhteen asetelmassa oli jotain samaa kuin Kjell Westön Allun ja Lucien suhteessa romaanissa Missä kuljimme kerran.

Edelfelt loi valtavan määrän loistavaa taidetta yksityiselämän ristiriitaisuuksista huolimatta.

Venla Hiidensalo
Sinun tähtesi
Otava 2017
****
Kirjastosta

Muualla Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja, Tekstiluola,

Edelfeltiä käsittelevät myös nämä lukemani:
Anna Kortelainen - Virginie
Anna Kortelainen - Puolivilli puutarha, Albert Edelfelin Haikko
Eppu Nuotio, Pirkko Soininen - Nainen parvekkeella
Muuta:
Nainen Edelfeltin taiteessa
Edelfeltin elämä vuosiluvuin

Alan Bradley - Kuolleet linnut eivät laula

Kirjablogien dekkariviikko alkaa tänään tykityksellä: 13 eri blogissa ilmestyy dekkaripostaus tasatunnein klo 10.00 - 22.00. Tekstilinkkiä klikkaamalla pääset näkemään mitkä blogit ovat mukana Yöpöydän kirjat -blogin emännöimässä tämän päivän tempauksessa ja dekkariviikossa. Itse aloitan Flavian seurassa.

Olen lukenut Bradleyn Flavia-sarjasta vain edellisen Loppusoinnun kaiku kalmistossa, josta pidin kohtuu paljon. Tässä kuudennessa Flavia de Luce -dekkarissa Kuolleet linnut eivät laula Flaviamme on rankkojen asioiden äärellä. Kymmenen vuotta sitten Tiibetissä kadonnut äiti Harriet on löydetty ja nyt tulossa kotiin. Flavia oli vauva äitinsä kadotessa eikä hänellä ole äidistään mitään muistikuvaa. Bishop Laceyn juna-asemalla on komea vastaanottokomitea: käytännössä koko kylä ja jopa itse Winston Churchill ovat paikalla.

Junan puksuttaessa höyryten asemalle tumma pitkätakkinen mies kuiskaa Flavian korvaan jotain peltokanalinnuista ja että Riistanvartija on vaarassa. Hetkessä tuo mies päätyy junan alle. Kuka hän oli ja mitä hänen sanansa tarkoittivat? Työnsikö joku, oliko kyseessä murha?

Buckshawn kartanoon saapuu myös laajalti sukua, mm. serkku Lena de Luce omapäisine Undine-tyttärineen. Undine on varsinainen pieni kiusankappale Flavian lihassa - niinkuin ei omissa siskoissa Daffyssä ja Feelyssä olisi jo riittävästi kestämistä. Kartanoon saapuvat myös jo aikaisemmista osista tuttu yksityisetsivä Adam Sowerby sekä lentäjä Tristram Tallis, joka tuntuu olevan erityisesti taloudenhoitaja Mulletin mieleen. Felicity-tätikin on paikalla ja hänen menneestä sodanaikaisesta toiminnastaan paljastuu kiintoisia asioita.

Eletään vuotta 1951 ja toisen maailmansodan aikaiset de Lucen perheen jäsenten tekemiset alkavat paljastua. Käy ilmi että Flavian eversti-isä oli vakooja ja joutui japanilaisten vankileirille; japanilaisten vangiksi oli joutunut myös öisin painajaisunia näkevä autonkuljettaja Dogger. Harriet-äidin rooli oli niinikään merkittävä sodan aikaisessa Englannissa. Tästä johtuen Bishop Laceyssä pyörii myös sisäasiainministeriön tutkijoita. Kohta 12-vuotta täyttävä Flavia ajelee letit liehuen Gladysillään ja johdattaa lukijaa taas moniin kemian salaisuuksiin. Tyttö pääsee äiti-Harrietin lentokoneella, Hilpeällä mielellä,  yläilmoihin sekä herra Tallisin että myös Felicity-tädin istuessa ohjaamossa. 

Bradley kirjoittaa nytkin ilmeikkäästi Flavian tempauksista ja kemian kokeista. Mutta nyt kirjailija vie tarinan uskottavuuden tuolle puolen ja makaaberiuden rajoille. Ei noin tietävä tyttö kuin Flavia voi kuvitella voivansa herättää henkiin kauan kuolleena ollutta vainajaa! Otin suvaitsemattoman asenteen enkä pitänyt myöskään Flavian kuoleman, virsien ja kirkon tiimoilta esitetyistä ajatuksista.

Dekkarijuoni jäi sivuosaan ja tarinan pahiksenkin arvasi aika sukkelaan. Tämä Flavian seikkailu ei siis hurmannut edellisen tapaan. Ehkä tällainen väliteos oli Bradleylle tarpeen viedä Flavia uusiin maisemiin. Kotikartanon omistajuus päätyi nimittäin Flavialle ja tyttöä odottaa opiskelu Kanadassa neiti Bodycoten tyttökoulussa, jota myös äiti  Harriet kävi aikoinaan. Flavian seikkailut siis siirtynevät jatkossa toiselle mantereelle. Ja ehkä kemian opinnotkin nousevat uusiin sfääreihin, sillä uudessa opinahjossa on kuulemma huippuvarusteltu kemian luokka ja huippuopettaja, miehensä pois päiviltä myrkyttänyt Mildred Bannerman. Tämän upean uutisen kuultuaan Flavian vastahakoisuus vaihtuu malttamattomaan odotukseen ja innostukseen.

Alan Bradley

The Dead in their Vaulted Arches 2014
Kuolleet linnut eivät laula
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2017
**
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

Flavian seikkailut jatkuvat, sillä Bradley on julkaissut sarjaan lisää jo kolme teosta ja neljäs ilmestyy syyskuussa: 

• The Curious Case of the Copper Corpse #6.5 / 2014 - Suomennoksissa pompataan jostain syystä seuraavaan.
• As Chimney Sweepers Come to Dust # 7 / 2015 - Nokisen tomumajan arvoitus - ilmestyy suomeksi syksyllä.
• Thrice the Brinded Cat Hath Mew'd # 8 / 2016
• The Grave's a Fine and Private Place # 9, arvioitu julkaisuajankohta syyskuu 2017

Syksy 2017 / Bazar

Kurkataan vielä Nokisen tomumajan arvoitukseen:

Karkotettu! Näin kohta 12-vuotias kemisti ja harrastelijasalapoliisi Flavia de Luce suree kohtaloaan merimatkalla Kanadaan Miss Bodycoten tyttökouluun. Flavia on omasta mielestään kuin matkalla rangaistusvankilaan. Vaan minkä lahjan kohtalo tarjoaakaan! Aurinko ei ole vielä edes ehtinyt nousta ensimmäisen koulupäivän aamuna, kun Flavian jalkojen juureen laskeutuu hiiltynyt ja muumioitunut ruumis. 

Uusien oppiaineiden, opettajien ja koulutovereiden pyörteissä Flavia ei metsästä ainoastaan uhrin henkilöllisyyttä ja kuolinaikaa vaan myös epäiltyjä, motiiveja ja keinoja. 

Sisäoppilaitoksen huhumylly kadonneista tytöistä, syytetyistä opettajista ja vihollisista yrittää kietoa Flavian vyyhtiinsä. Mutta Flavia jos kuka on tilanteen tasalla moninkertaista mysteeriä ratkaistessaan. ?

Emäntänä Yöpöydän kirjat

Marianna Kurtto - View-Master

Mansikka per herne, siinä kesä.

Noin tylysti voisin todeta minäkin, kun kesä jatkuu koleana ja sateisena aina vaan. View-Master oli 50-60-luvuilla suosittu vempain, jonka avulla voitiin katsoa pahvikiekoilta kolmiulotteisia kuvia, ikäänkuin dioja. Tässä linkki heille, jotka eivät laitetta tunne. Kurton runot kokoelmassa View-Master ovat ilottelevia diakuvia meiltä ja muualta, ympäri maailmaa.

Kirjassa on seitsemän osiota: Lentävä marsu, Pähkinä joka saa tuntemaan, Elokuvahistoriallista verta, Lunni tahtoo kuolla, Hattara keskellä jonoa, Kvagga ja tiikeri sekä Pyydystämisen arvoitus. Valikoimasta löytyy monta lomasatua: käydään kunnon turistina pällistelemässä useissa Euroopan maissa ja kaupungeissa, mm. Lissaponissa ja Pudabestissä, Kyproksella ja kotoisan Helsingin monessa kohteessa. Eläinsatuaiheita edustavat vaikkapa apinat, kvaggat ja seeprat. Typografialla leikittelyä on jonkun verran, mm. yksi runo on ladottu tiimalasin muotoon.

Leivoksia syövälle suosittelen keski-eurooppaa kuumaan hintaan. On halpaa syödä sahherkakkua ja nuolla katua, wiinissä on niin puhdasta. Napa tykkää kahvilasta jossa suklaa. Tuntuu keski-eurooppa eikä tarvitse esittää. On luonnollista nauttia leivoksen oheen kahvi. Konvehtikin tietää sen.

Yllä olevasta sitaatista käy hyvin ilmi Kurton absurdi ja surrealistinen ote. Runoissa myös sanat katkeavat vekkulisti, väli on lyöty väärään paikkaan - tavun loppuun, ei sanan. Runoilijan ajatus hyppelehtii todella villisti sanasta ja ajatuksesta toiseen. Löysin monia yksittäin kiintoisia lauseita ja ajatuksia, mutta runojen kokonaisuudesta en saanut kiinni. Tipahdin siis kuin eno veneestä. Muutama irrallinen esimerkki:

• Sunnuntaina valjastan seeprat vaunujen eteen ja lähden.
• Varjossa ei tartte helottaa.
• Otan mustikan käteen ja liipaisen.
• Onni tulee ja menee, ja vie mennessään järjen.

Mm. Sadie Jonesin kirjoja suomeksi kääntänyt helsinkiläinen Kurtto on syntynyt vuonna 1980 ja View-Master on jo hänen neljäs runokokoelmansa. Se voitti Tiiliskivi-palkinnon. Esikoiskokoelma Eksyneitten valtakunta (Wsoy 2006) palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Ehkä pitäisi tutustua vielä siihen, sillä Kiiltomadon arvio on kehuva. Kurton muut kolme kokoelmaa ovat Maisemasta läpi (Wsoy 2009), Auringon koko voimalla (Wsoy 2011) ja uusin Rottakuningas (Wsoy 2015).

Täältä käsin kaikki näyttää pieneltä ja hyönteisistä tulee ystäviä. Mitä ihmeellistä siinä sitten on. Minä olen nainen ja minulla on loma.

Muualla Kiiltomato, Savon Sanomat

Marianna Kurtto

View-Master

Wsoy 2012

**

Kirjastosta

Javier Cercas - El monarca de las sombras

Vuonna 2002 ilmestyi Cercasin kuuluisa, myös elokuvaksi filmattu romaani Los soldados de Salamina - Salamiin soturit, mikä kertoi Espanjan sisällissodasta. Tuoreessa, tämän vuoden helmikuussa julkaistussa romaanissaan El monarca de las sombras - Varjojen kuningas Cercas palaa sisällissotateemaan, nyt erittäin rankalla ja henkilökohtaisella tasolla. Hän jäljittää isoenonsa, falangisti ja nationalisti Manuel Menan viimeisiä hetkiä. Kirjaa ei ole vielä suomeksi.

Espanjassa on edelleen paljon sisällissotaan liittyviä tabuja. On yhä vaikeaa ja häpeällistä tunnustaa, että omat sukulaiset olivat Francon kannattajia. Koko lapsuutensa Cercas on kuunnellut kiiltokuvamaista legendaa 'kauniin ja kunniakkaan' kuoleman korjaamasta Manuel Menasta, joka kaatui Ebron verisessä taistelussa Francon joukoissa. Hän oli vasta 19-vuotias, mutta edennyt jo esimiesasemaan. Isoenonsa tarina on kummitellut vuosikausia kirjailijan mielessä, ja hän on tehnyt kirjan varalta runsaasti taustatyötä, mutta silti empinyt kirjoittaako vai ei, niin vaikea tämä asia on ollut hänelle.

Cercas avaa Manuel Menan tarinaa kahdesta kertojanäkökulmasta: minä-muodossa henkilökohtaisesti ja läheltä kuin sukututkija, mutta kylmästi ja tosiasioihin perustuen historioitsijan äänellä.  Cercas nojaa aikalaistodistuksiin, haastatteluihin ja arkistotietoihin, fiktiota on vain vähän minä-osuuksissa. Cercasin suku on kotoisin pienestä kylästä Ibahernandosta, joka sijaitsee Extremaduran maakunnassa lähellä Portugalin rajaa. Sisällissodan alkaessa se oli elinvoimainen noin 3000 asukkaan kylä, mutta diktatuurin aikana väki muutti vähitellen pois, Cercasin perhe Kataloniaan Geronaan. Kylä on nykyään kuolemassa, sillä siellä asuu enää noin 500 asukasta.

1930-luvulla myös erittäin köyhässä Ibahernandossa kyläläisten välit kiristyivät. Jakauduttiin puoliin: maata omistaviin vs maattomiin; niihin joilla oli ruokaa vs niihin jotka näkivät nälkää. Eurooppa eli muutenkin kuohuvia aikoja: oli Mussolini, Hitler ja Stalin - fasistit ja luokkataistelu. Manuel oli idealistinen nuorukainen, joka liittyi falangisteihin ja halusi lähteä sotimaan vain 17-vuotiaana - Arriba España!

Cercas kirjoittaa koskettavasti etenkin fiktio-osuuksissa, joissa hän yrittää päästä sisään Manuelin ajatuksiin. Toisaalta Espanjan sisällissodasta kertovat osuudet ovat yksityiskohtaisuudessaan erittäin raskaslukuisia. Toki Espanjan sisällissodan syiden ja sodankulun kuvauksena tämä on loistava, vaikka minut valtava pikkutarkkuus sai lukemaan sotatilanteiden kuvaukset vain pintapuolisesti läpi. Espanjalaisille varmastikin kiinnostavaa luettavaa monine oikeine henkilönimineen.

Olen varma siitä, että sisällissodassa meidän suku erehtyi puolesta. En väitä että heidän tilanteessaan oli helppoa valita oikein, enkä myöskään ole niin kylmä ja häpeämätön, että tuomisisin heidät tänään, 80 vuotta jälkeenpäin, nykyisellä ymmärryksellä ja elellen mukavissa oloissa, ja etenkin kun tiedän sen surkeuden mikä seurasi. He eivät olleet kaikkitietäviä. He eivät tienneet kaikkea, eivät voineet tietää. Mutta he erehtyivät, siitä ei ole epäilystä. He pettivät itseään tai heidät petettiin: heidän olisi pitänyt olla tasavaltalaisten puolella.

Cercasin äiti Blanca Mena oli seitsenvuotias pikkutyttö, kun hänelle rakas Manuel-eno kuoli. Blanca on kaivannut ja jumaloinut tätä sankarivainajaa koko ikänsä ja vaatinut poikaansa kirjoittamaan Manuelin tarinan. Mutta kirjailija on miettinyt ja miettinyt - kirjoittaako vai ei, ehkä sittenkin kyllä, sillä hän ymmärtää vihdoin, että vain kirjassa hän uskaltaa kertoa äidilleen ja muille totuuden Manuel Menasta ja perheen menneisyyden taakasta.

Pitäisikö minun panna paperille tämä tarina, joka symboloi esi-isieni kaikkia erehdyksiä ja vastuita ja syyllisyyttä ja häpeää ja kurjuutta ja kuolemaa ja tappioita ja kauhua ja likaa ja kyyneleitä ja uhrauksia ja intohimoja ja kunniattomuutta?

Meidän omasta sisällissodastamme tulee kuluneeksi ensi vuoden toukokuussa 100 vuotta. Vaikka sisällissota Suomessa kesti vain muutaman kuukauden, se jakoi kansaa vuosikymmeniä, ehkä jäljet tuntuvat nykyäänkin. Espanjan sisällissota kesti kolme vuotta ja miestappiot molemmilla puolilla olivat huimat. Francon diktatuuri ja terrori kesti 35 vuotta, minä aikana katosi valtava määrä ihmisiä. Ei ihme että nämä asiat kuohuttavat espanjalaisia tänäkin päivänä. Ks. Suomen Kuvalehden artikkeli.

Pari espanjankielistä linkkiä:
Cercas itse tästä teoksestaan - klik.
Cercasin hyvä ystävä David Trueba on ohjaaja joka ohjasi Salamiin soturit elokuvaksi, ja kirjailija kirjoittaa kauniisti ystävästään. Triangelidraama Trueba - Viggo Mortensen - Ariadna Gil on saanut paljon huomiota Espanjassa.

Javier Cercas

El monarca de las sombras

Penguin Random House 2017

****

Kirjastosta

Wikipedia kertoo terrorista sodan aikana ja jälkeen seuraavaa:

Kaikkiaan tasavaltalaisen terrorin uhreja oli noin 38 000, joista lähes puolet surmattiin Madridissa ja Kataloniassa kesällä 1936. Sodan aikana surmattiin noin 6 000 piispaa, pappia, munkkia tai nunnaa. 

Kansallismielisten terrori perustui järjestelmällisen puhdistuksen (limpieza) ajatukselle. Eliminoitavien listalla olivat kaikki sotavangit, vastapuolella taistelleet, ammattiyhdistysjohtajat, tasavaltalaiset virkamiehet ja vasemmistolaiset poliitikot. Terrori jatkui kauan sodan jälkeen. Dokumentoituja uhreja on noin 80 000, mutta ottaen huomioon rekisteröimättömät ja vielä dokumentoimattomat surmatyöt, saattaa kokonaisuhrimäärä olla jopa 200 000.