Domenico Starnone - Paljastus

 

Mies voi lähteä Napolista, mutta Napoli ei lähde miehestä.

Domenico Starnone näyttää lempeältä ja charmikkaalta herralta, mutta hänen tekstinsä on terävää ja armotonta. Solmujen viiltävä italialaisen miehen itsetutkiskelu ja -ruoskinta jatkuu uusimmassa teoksessa Paljastus. Näiden kahden romaanin päähenkilöitä yhdistää köyhä lapsuus ja Napolin raivo. Voisi todeta: Mies voi lähteä Napolista, mutta Napoli ei lähde miehestä. Rooman laitakaupungin lukion äidinkielenopettajaksi päätynyt Pietro Vella ja hänen rakastajattarensa ja entinen oppilaansa Teresa saavat päähänsä kertoa toisilleen itsestään jonkun hävettävän salaisuuden, jota eivät ole kehdanneet tai uskaltaneet kertoa kenellekään. Voiko luottaa toisen vaikenemiseen vai ei, luo koko romaaniin jännitysmomentin. Loppusivuille asti lukija odottaa noiden hirveiden salaisuuksien paljastamista, mutta mitä tekee herra Starnone!

Uskoutumishetkellä minäkertoja Pietron ja Teresan tulinen viha-rakkaussuhde on kestänyt kolme vuotta. Tarkoitus oli, että salaisuudet toimisivat kuin liima: he eivät voisi ikinä erota toisistaan. Kuitenkin suhde yllättäen hiipuu ja Pietro tapaa tulevan vaimonsa Nadian, joka on Teresan täydellinen vastakohta: siveä, hiljainen, kiltti ja kulturellista, sivistyneestä ja varakkaasta perheestä. Nyt kun hän on saavuttamassa jotain ja pääsemässä hyviin naimisiin, Pietron sisintä alkaa jäytää pelko: mitä jos Teresa kertoo Nadialle hänen häpeällisen salaisuutensa? 

Naimisiinmenon jälkeen pari muuttaa maaseudulle Abruzzoon Nadian suvun maille, mutta Pietro kaipaa Rooman kiihkeyttä. Miehen Italian koululaitosta arvosteleva essee julkaistaan ja siitä alkaa julkisuuden pyöritys. Pietro saa puhujapyyntöjä ja essee julkaistaan kirjana. Nadia on synnyttänyt ensimmäisen lapsen, Emman ja joustaa omista Napolin yliopiston matematiikan tutkijanopinnoissaan. Pietrosta tulee suosittu julkkis, joka kiertää ympäri Italiaa, kun taas Nadian ura karvaasti lopahtaa. Miehen alemmuudentunnossa on jotain vaikeasti käsitettävää ja sairaalta tuntuvaa; hänellä ei ole syntymälahjana saatua sivistyneisyyttä eikä hienostuneisuutta. Hän on vailla ylintä korkeakoulututkintoa, mies köyhästä Napolista, raivokas ja äänekäs, aggressiot puskevat pinnan alla. 

Tunsin veren syöksähtävän ruumiini läpi, sisuskaluni alkoivat täristä kuin maanjäristyksessä. Sanat tutisivat päässäni, aluksi vaimeina, yltyivät sitten karjunnaksi, kiihdyttivät vauhtia, kunnes repeytyivät riekaleiksi, typistyivät tavuiksi ja lopulta petomaiseksi murinaksi: Nadia minä olen sivistynyt mies, luen, opiskelen, en tarvitse akateemista oppiarvoa ilmaistakseni mietteitäni - ja olepa nyt korva tarkkana - jotka vain minulla on oikeus kuitata mitättömiksi vaatimattomasti kuten asiaan kuuluu, ei sinulla. /  Varokin mestaroimasta minua, neuvomasta milloin ja miten minun kuuluu käyttää aikani. / Minähän en suostu kenenkään käskyläiseksi.

Mitä enemmän Pietron maine kasvaa, sitä enemmän hän pelkää Teresan paljastusta ja julkisuuskuvansa romahdusta. Ironista on se, että Pietro on huippuälykkäiden ja sivistyneistä kodeista tulevien naisten ympäröimä: kustannustoimittaja Tilde, vaimo Nadia ja menestyvää tutkijan uraa Yhdysvalloissa luova Teresa, joskin hän on kotoisin Rooman laitakaupungin kujilta. Teresan ja Pietron solmima ’eettinen avioliitto’ pitää Pietron napolilaisen kuohahtelevan temperamentin aisoissa ja syrjähypyistä erossa. Hänestä tulee lämpimämpi, rauhallisempi ja suvaitsevaisempi, perikunnollinen mies.

Kirjan mukaan Pietro oli sodanjälkeisen surkean koululaitoksen kasvatti, joten Pietron nuoruusvuodet sijoittunevat 50-60-luvuille, kuten Starnonen omatkin. Luin tätä tarinaa vasten eriarvoista yhteiskuntaa sekä naisten ja miesten epätasa-arvoa. Vastakkain olivat Pietron kaltaiset köyhät Napolissa kasvaneet ja Rooman yläluokkaisten perheiden lapset. Luokkaero oli suuri ja vaikeasti kurottavissa. Napoli on tahra, josta ei pääse eroon ikinä. Starnone ei keskity Napolin murteeseen kuten Elena Ferrante, mutta kyllä muihin luokkaerosta kieliviin piirteisiin, esimerkiksi alemmuudentunteeseen ja huijariksi paljastumisen pelkoon. Pietron raivokas temperamentti kumpusi paitsi geeneistä myös väkivaltaisesta kasvuympäristöstä ja riitelevästä kodista. Kirjan lopussa Pietro on kahdeksankymppinen ja lyhyet puheenvuoronsa saavat yllättävästi isänsä tavoin kiivas tytär Emma ja tunnustettu tiedenainen Teresa.

Paljastus on vimmainen ja terävä kuvaus niin napolilaisuuden häpeästä kuin italialaisen yhteiskunnan luokkaeroista ja naisten asemasta metoo-vivahtein. En tunne Italian koululaitosta, mutta kuohuntaa maan koulu-uudistusten tiimoilta löytyy netistä 2000-luvullakin. Nuoruuden ylilyöntien jälkeen Pietrosta sukeutui naisilleen uskollinen tossukka, Nadialle lähellä ja Teresalle kaukana. 

Bloggaukseni Starnonen kirjoista:

Kepponen

Solmut

Domenico Starnone - Paljastus
Alkuteos Confidenza 2019
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
Wsoy 2021
Äänikirjan lukija Toni Kamula
_______________

Domenico Starnone (s. 1943) on Italian nykykirjallisuuden tunnetuimpia nimiä. Teokset Solmut, Kepponen ja Paljastus yhdistyvät temaattiseksi trilogiaksi, jossa käsitellään petosta, katumusta ja minäkuvan haurautta. Starnone on työskennellyt opettajana, toimittajana ja käsikirjoittajana. Hän asuu nykyään Roomassa kääntäjävaimonsa Anita Rajan kanssa.

Elizabeth Strout - Olive, taas

Voi Olive miten ihana sinä olet! Iso ja lihava, vanheneva ja pisteliäs nainen, mutta sittenkin niin rakastettava ja inhimillinen!  Elizabeth Stroutin Pulitzer-palkittu Olive Kitteridge ilmestyi jo vuonna 2008, mutta nyt Strout tarjoaa jälleen herkkua Olivesta hurmaantuneille. Rakenteeltaan Olive, taas on Stroutille tyypillinen: 13 tarinaa tai novellia, joista syntyy näkymä mainelaisen Crosbyn pikkukaupungin vanhenevaan väkeen ja vanhenevaan Oliveen.

Voi luoja että olet vaikea nainen, Olive. Sinä olet niin helkkarin hankala nainen, mutta hitto että minä rakastan sinua. Joten voisitko olla minun kanssani ihan vähän vähemmän Olive, vaikka se tarkoittaisikin että olet sitten muiden kanssa vähän enemmän Olive. Minä kun rakastan sinua eikä meillä ole kovin paljon aikaa.

Edellisen osan lopussa Olive ja Jack Kennison tapasivat vähän onnettomissa merkeissä, mutta nämä kaksi yksinäistä vanhusta tarrautuvat toisiinsa kuin hukkuvat laudankappaleeseen ja löytävät toisistaan turvaa ja lohtua leskeyteensä. He ovat molemmat isomahaisia ja kolhoja, ja kummallakin on ongelmaa suhtautumisessa ainoaan lapseensa. Strout näyttää, että rakkaus voi elää yli puolue- ja varallisuusrajojen, sillä Jack on avoautollaan ajeleva Harvardin mies ja republikaani, kun taas köyhästä kodista lähtöisin oleva Olive ei voi sietää pröystäilyä eikä nykyistä oranssitukkaista presidenttiä.

Jack ja Olive olivat nyt olleet yhdessä viisi vuotta. Jack oli seitsemänkymmentäyhdeksän ja Olive seitsemänkymmentäkahdeksan. Ensimmäiset kuukaudet he olivat nukkuneet sylityksin. Kumpikaan ei ollut pidellyt toista ihmistä sillä lailla vuosiin. / Olive heitti jalkansa Jackin jalkojen yli, hän painoi päänsä Jackin rinnalle ja yön aikana he vaihtoivat asentoa, mutta aina kiinni toisissaan ja Jack ajatteli, että he olivat kuin rannalle ajautuneet hasksirikkoutuneet laivat - ja miten he tarrasivatkaan toisiinsa!

Kirja kertoo paljon tuoreen avioparin räiskähtelevästä yhteiselosta. Myöhempinä vuosina Jack ja Olive ärsyttävät toisiaan niin maar vietävästi, mutta kuitenkin he arvostavat toisen rehellisyyttä. He keskustelevat kaikesta maan ja taivaan väliltä, tuttavistaan, edesmenneistä puolisoistaan, Jackin meetoo-jutusta ja Oliven melkein-suhteesta. Mökötetään ja ollaan suuttuneita, mutta tätä heidän vanhenevien ihmisten elämä nyt on. Mihinkä he toisistaan pääsisivät?

Viime syksynä kuuntelin Stroutin haastattelun Helsingin kirjamessuilla, jolloin hän kertoi tavastaan kirjoittaa. Oliven persoonassa ja muissakin teoksissaan hän ammentaa omasta lapsuusympäristöstään, joka oli pikkukaupunki täynnä luokkaeroja, niin rikkaita kuin köyhiä, niin koulutettuja kuin kouluttamattomia ihmisiä. Hän sanoi, että Yhdysvallat on äärimmäisen luokkatietoinen ja kahtiajakautunut yhteiskunta ja se näkyy tässäkin teoksessa. Crosby on pieni kaupunki, mutta monien sen perheiden elämään kätkeytyy pimeyttä ja tragedioita. Stroutin amerikkalainen unelma, American dream, on uudestaan vapaampi ja tasa-arvoisempi yhteiskunta. Tässä teoksessa eri kansallisuusryhmien syrjiminen kohdistuu mm. kanadanranskalaisiin ja somaleihin. Olivesta voi väittää mitä tahansa, mutta rasisti hän ei ole. Tosin hän joutuu kauhistelemaan, miten menneinä vuosina hänestäkin oli aivan ookoo haukkua ihmisiä ranskiksiksi.

Välit ainoaan poikaan Christopheriin ja tämän vaimoon ovat edelleen viileät eikä heidän vierailunsa Oliven luona suju ollenkaan leppoisasti. Pidin paljon novellista, jossa Olive kohtaa kahvilassa köyhästä suurperheestä lähteneen menestyneen runoilijan, päätyypä tämän runoonkin. Olive osasi myös kohdata hienolla tavalla syöpää sairastavan Cindyn ja sai tämän jopa nauramaan. Kukaan muu koko Crosbyssa ei uskaltanut mennä katsomaan Cindyä, mutta Olive ei pelkää, vaikka tunnustaakin pelkäävänsä omaa kuolemaansa.

Romaanissa Olive vanhenee ja ikääntyminen on hänestä syvältä. Itsenäinen ja itsepäinen nainen joutuu alistumaan mm. sellaisiin elämän banaaleihin juttuihin kuin vaippoihin ja palvelutalossa asumiseen. Vanhana Olive ihmettelee sitä, miksi alkaa kaivata enemmän ensimmäistä aviomiestään Henryä ja tunnustaa, ettei ollut tälle lainkaan kiltti. Omatunto soimaa ja Olive tutkistelee itseään ja elämäänsä, ja on hyvin ymmällä: hän ei tiedä kuka on. Särmikkään ja suorasukaisen Oliven parissa aika hujahti todella mukavasti, joskaan aivan kaikkiin sivuhenkilöistä kertoviin tarinoihin en saanut otetta. Mutta kyllä Olive, taas riemastuttavaa kuunneltavaa Erja Manton lukemana oli!

Bloggaukseni Stroutin teoksista:

Olive Kitteridge

Kaikki on mahdollista

Nimeni on Lucy Barton

Elizabeth Strout - Olive, taas
Alkuteos Olive, Again 2019
Suomentanut Kristiina Rikman

Kansi Laura Lyytinen

Tammi 2021

Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

13 tarinan verran Olivea ja hänen kotikaupunkinsa asukkaita syväluotaava Elizabeth Strout kuvaa elämän epävarmuutta, epäreiluutta ja sen joskus niin epärealistisen lohdullisia käänteitä. Ikävuodet 70–86 ovat Olivelle täynnä nöyryytyksiä ja nöyrtymisiä, mutta ovatko ne sittenkin hänen parhaansa?

Anneli Kanto - Rottien pyhimys

Uusimmassa romaanissaan Rottien pyhimys Anneli Kanto solahtaa hämmästyttävän sulavasti keskiajan katolisen uskon hallitsemien ihmisten ajatusmaailmaan. Romaani selittää myös tarkoin Hattulan Pyhän Ristin kirkon upeita seinämaalauksia. Kirkko valmistui 1400-luvun lopulla ja parikymmentä vuotta valmistumisen jälkeen päästiin vihdoin sopuun kirkon koristelusta. Hattulaan vaeltaa kolme miestä kaukaa Ruotsinmaalta. Joukkoon kuuluvat kirkkomaalareina mainetta jo keränneet Andreas Pictor, nuorempi maalari Martinus ja heidän apupoikansa Vilppu.

Liki kahdestasadasta seinille maalattavasta Raamatun kuvasta ja pyhimyksestä ovat sanansa saaneet sanoa niin Hattulan kirkkoherra Herckepaeus, kirkonisäntä Klemetti, tuomiokapituli kuin Suomen kunnianarvopisa arkkipiispa Arvid Kurkikin. Toki myös kustannuksista suuren osan maksava Hämeen linnan linnanherra Åke Tott vaimoineen. Urakka on valtavan iso ja se on määrä saada valmiiksi yhden kesän aikana. Maalareiden joukossa oli jo yhden miehen vaje, kun munkki Benedictus jäi luostariinsa kulkutaudin heikentämänä. Kun Vilppu tikkailta pudotessaan murtaa kätensä, urakkaa uhkaa katastrofi. 

Kanto nostaa yllättävästi yhdeksi päähenkilöistään koko kyläyhteisön marginaaliin viskaaman nuoren naisen - naisen! Tiilimestari Rutgerin suojissa kasvaneen juron Pelliinan kauniit saviastiat miellyttävät linnanrouvan silmää markkinoilla ja niinpä hän ehdottaa tyttöä työhön. Mestareiden vastustus on jyrkästi kielteinen, sillä nainen kirkkomaalarina olisi suoranaista jumalanpilkkaa. Mutta ei auta ja onneksi tyttö osoittautuu oppivaiseksi ja hänen työpanoksensa projektissa kriittisen tärkeäksi. Pelliina on nurkkakuntaisessa yhteisössä outo lintu. Hänen muualta tullut äitinsä puhui outoa kieltä, oli ehkä pyhiinvaellusmatkalla, sillä Hattulan kirkossa oli ihmeitä tekevä pyhäinjäännös. Äidin kuoltua synnytykseen Pelliina piti isänään kilttiä tiilimestari Rutgeria ja vietti lapsuutensa tämän mukana tiilitehtaalla.

Oli hienoa seurata kuinka pieteetillä maalarit suhtautuivat Jumalan kunniaksi tehtävään työhönsä. Jokaikisestä kuvasta oli tehty luonnos ja kuvien väritystä ja symboliikkaa harkittiin tarkoin. Andreas ja Martinus opettivat oppimattomalle Pelliinalle Raamatun kertomuksia ja kalkkimaalaamisen tekniikkaa. Kanto on perehtynyt tarkoin ja ihailtavasti niin maalausmenetelmiin kuin katolisen kirkon termistöön ja lukuisiin mies- ja naispyhimyksiin. Taitojen kasvaessa Pelliina saa yhä vapaammin itsekin suunnitella ja maalata kuvia. Hän maalaa myös tänä päivänä koomiselta tuntuvan niskalenkin vedon ja hiiriltä ja rotilta suojelevan pyhimyksen, Pyhän Kakukyllan. Juonessa on monia käänteitä ja keskiajan sekä ylhäisten että rahvaan elämä piirtyy elävänä. 

Kannon teksti on rehevää ja riemukasta. Minua ilahduttivat ja huvittivat henkilöiden mitä originelleimmat kirosanat ja puuskahdukset. Ja kuinka kätevästi Härkäpään talon vintiöstä Mulli-Pekasta tulikaan Uppsalan katedraalikoulussa latinaa oppiessaan Petrus Herckepaeus! Todellisuudessa ei tiedetä kenen tai keiden käsialaa kirkkomaalaukset ovat. Oletetaan, että sama tekijäryhmä koristeli myös Lohjan Pyhän Laurin kirkon. 

Jännittävää on myös ajatella, että kymmenen vuoden päästä maailma mullistuisi: katolisen kirkon aika Suomessa loppuisi ja Kustaa Vaasa toimeenpanisi uskonpuhdistuksen niin Ruotsissa kuin täällä meillä Itämaalla. Lukemisen välissä kannattaa ehdottomasti katsoa Anneli Kannon hieno esittelyvideo Hattulan kirkon seinämaalauksista. Onhan tämä aivan huikea historiallinen romaani kiehtovasta aiheesta! Teemoja romaanissa on paljon, mutta lukija voi uppoutua luottavaisesti Kannon vietäväksi, hänen verevään kieleensä ja aivan mahtavaan tarinaansa. Seinämaalaukset ovat viidessäsadassa vuodessa haalistuneet, mutta aavistuksen tästä yliluonnollisesta kauneudesta aistii vierailija tänäkin päivänä:

Kirkko värisi värejä, muotoja ja pyhyyttä. Sädekehät hehkuivat sulana kultana, kuusenvihreä, ruohonvihreä, oraanvihreä puhuivat toiveikkuudesta, punainen tiilenväri ja okra toivat iloa, sinisen viileys lohdutti ja hyväili. Nokimusta muistutti iloon ja toiveisiin kuuluvista pettymyksistä ja suruista. Seiniltä katselivat sadat silmät, lämpimät, ankarat, rakastavat, kärsivät. Sadat kasvot säteilivät kirkon ilmaan luottamusta, uskoa, tuskaa, kärsimystä, onnea ja pelkoa. Sinä kestät, sanoivat pyhimykset. Sinua rakastetaan, vakuutti Pyhä Neitsyt. Kiusaukset ovat voittamista varten, vakuutti Jeesus. Usko asiaasi, kuiskasi Helena kirkon katosta.

Aiemmat bloggaukseni kirjailijan teoksista:

Lahtarit

Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto - Rottien pyhimys

Gummerus 2021
Äänikirjan lukija Erja Manto
_______________

Anneli Kanto on tamperelainen kirjailija ja käsikirjoittaja. Esikoisromaani Piru, kreivi, noita ja näyttelijä oli Runeberg-palkintoehdokkaana 2007. Vuonna 2008 ilmestyneestä romaanistaan Veriruusut Kanto sai Gummeruksen Kaarlen palkinnon. Omakohtainen kirja Pala palalta pois – kertomuksia Alzheimerin taudista ilmestyi 2013. Vuonna 2015 ilmestynyt Pyöveli-romaani sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kansalaissodan alkamisen vuosipäivänä 27.1.2017 ilmestyi romaani Lahtarit, joka kertoo ilmajokelaisista pojista valkoisten sotaretkellä Vaasasta Viipuriin.

Kanto on kirjoittanut myös lukuisia palkittuja lasten- ja nuortenkirjoja, näytelmiä sekä tv-draamoja, joista uusin on syksyllä 2020 Helsingin Kaupunginteatterissa esitetty Punaorvot. Hänellä on kirjoittamiseen liittyvä blogi osoitteessa http://www.annelikanto.fi