Markku Rönkkö - Hajaannus

Hajaannus päästää lukijan kurkistamaan menestyvien akateemisten uraohjusten elämän kulissien taakse. Siellä ei kaikki ole niin siloista ja onnellista kuin voisi olettaa. Tarinan kertovat Kirre ja hänen miehensä Jali. Ystäväpariskunnalla, Elinalla ja Jerellä, on myös tärkeä rooli.

Kirrellä on takanaan risainen, traagisten tapausten täyttämä lapsuus. Isän työn takia perhe muutti jatkuvasti, minnekään eikä kehenkään ehtinyt juurtua. Äiti huorasi, lopulta otti ja jätti. Isä joi ja räjähti sitten kappaleiksi. Orvoksi jääneen Kirren lapsuus jatkui koulukotiin, perhekotiin, sijaisperheeseen... Mutta loistavin arvosanoin ylioppilaaksi päässyt Kirre on saanut juuri ikioman kodin: pienen asunnon Kalliosta. On oma tupa ja oma lupa, on vapaus.

Valoa ei sammuteta iltakymmeneltä. Vihdoin voin keittää kahvia yökolmelta. Minä määrään. Sanktiota ei tule. Minulla on koti. Vain minulla on avain. Vihdoinkin minä olen minä.

Kirre aloittelee naistutkimuksen opintoja yliopistolla. Tenttikirjoissa vilisee Beauvoiria, Irigarayta ja muita feminismin keulahahmoja. Sydänystäväksi löytyy vaalea ja kuvankaunis Elina. Perhesyistä tämä kuitenkin joutuu muuttamaan Turkuun. Kirre kokee taas uuden hylkäyksen, mutta yhteys säilyy.

Elinan kanssa löysin itseni. Minulla oli ystävä ja millainen vielä. Paistattelin hänen hehkussaan. Näin hänessä jollain tapaa itseni, vaikka siihen ei juurikaan ollut syytä. Meillä oli hienoja päiviä yhdessä. Hienompia kuin koskaan ennen. Ja öitä. Voisi olla vieläkin, jollain tapaa, voisiko?

Elina löytää miehekseen sijoitusasiantuntija Jeren, väittelee ja saa kaksi lasta. Kirre matkii ystäväänsä ja nappaa miehekseen Venäjänpolitiikan asiantuntijan Jalin. Syntyy Elias, koliikkivauva joka huutaa alituiseen. Mutta Kirre on päässyt sisään näiden etuoikeutettujen ihmisten piireihin. Akateeminen maailma ja menestyksen ulkoiset puitteet imevät mukaansa. Omasta menneisyydestään Kirre vaikenee kuin muuri, selittää että vanhemmat hukkuivat Estonian haaksirikossa.

Näiden kahden avioparin kiiltokuvamainen elämä alkaa pikkuhiljaa murentua. Ensin murenee Elinan avioliitto, ja tästä johtuvilla tapauksilla on kauhistuttavat vaikutukset Kirren psyykeen ja hänen perheensä elämään. Kirren hatarat suojamekanismit helähtävät säpäleiksi kuin ikkunalasi.

Rönkkö kuvaa Jalin suulla kuivan sarkastisesti kuilua näiden kolmen hyväosaisen ja kaikesta osattomaksi jääneen Kirren välillä. On kaukomatkoja, hiihtomatkoja Alpeille, upeita taloja Andalusiassa ja komeita koteja Kauniaisissa. Lukiessa minua ärsytti tämän kultalusikka suussa syntyneen miehen vuodatus, mutta hyvin Rönkkö tätä ajatusmaailmaa kuvasi. Älykkäänä naisena Kirre soluttautuu sujuvasti tähän ylellisyyksien ja rahan maailmaan.

Venäjän politiikkaa pallotellaan perusteellisesti Jalin suulla, siirtyyhän tämä pian yliopiston leivistä Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-asiantuntijaksi. Hiukan ihmetytti politiikan saama suuri painoarvo, ehkä vain oli Rönkölle sopiva foorumi? Naistutkimukseen syvennytään Kirren ajatusten ja väitöskirjan kautta. Luce Irigaraysta löytyy juttua Wikipediassa.

"Yksi naisen tärkeimmistä tehtävistä on oletettuun patriarkaatin suohon vajotessaan vetää itsensä hiuksista ylös, sillä siskot eivät auta. Tehtävä vaikuttaa vaikealta mutta ei ole mahdoton, jos hiukset ovat pitkät ja suolla on puita."

Asiantuntemus paistaa, taustatutkimukset on tehty huolella. Tämä oli magneettisesti otteessaan pitävä kirja. Vasta loppupuolella selviää mitä kaikkea Kirre on lapsuudessaan saanut kokea. Ei ihme jos psyyke on järkkynyt. Kriisin pyörteen syveneminen oli loistavasti kuvattu vuorotellen Kirren ja Jalin suulla. Mieltä kylmäsi millaiseksi heittopussiksi pieni Elias näiden melskeiden keskellä joutui. Loppuhuipennus oli nerokas veto, en nähnyt semmoista tulevan! 

Taitava psykologinen romaani trillerin piirtein. Rönkön aikaisemman legendaarisen mainossloganin tavoin voisi todeta Elämä on!

Blogeissa toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Savannilla

Markku Rönkkö

Hajaannus

Like 2016

✮✮✮✮

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.

Alan Bradley - Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Loppusoinnun kaiku kalmistossa on jo viides suomennettu Flavia de Luce -dekkari. Vuonna 1938 Torontossa syntynyt Alan Bradley solahtaa taas kerran hämmästyttävän nautittavasti 11-vuotiaan Flavian ajatusmaailmaan ja mietteisiin.

Flavia elelee isänsä ja kahden siskonsa kanssa perityssä kartanossa Bishop Laceyn kylässä. Äiti Harriet on kuollut Himalajalla kiipeilyonnettomuudessa jo 10 vuotta sitten. Emännätöntä perhettä auttaa päivittäin aivan järkyttävää ruokaa tekevä rouva Mullet, jonka aamiaisomeletit ovat litteitä ja rupisia kuin litistyneet sammakot. Flavialle kemia ja myrkyt ovat henki ja elämä. Tar-enolta jälkeen jääneessä laboratoriossaan hän tekee mielikuvituksellisia kokeitaan sekä piilottelee ja pesee kylillä rähjääntyneitä vaatteitaan. Myrkyistä kertova käsikirja on yöpöydällä lohduttavana iltalukemisena.

Ei ole siis mikään tavallinen tyttö tämä Flavia. Hänellä on superkuulo ja pakkomielteisen nuuskijan sielu. Joka asiaan nokkansa pistävä Flavia on kuin neiti Marple nuorena ja miniatyyrikoossa - vajaa 150 cm notkeaa & nopeaa, päättäväistä & timantinterävää pikkutyttöä. Ystävänsä Gladysin kanssa Flavia polkaisee letit viuhuen hetkessä sinne missä tapahtuu. Flavia pyörittää aikuiset, jopa komisario Hewittin, pyörryksiin huomiokyvyllään ja ylivertaisella logiikallaan.

Tällä kertaa Bishop Laceyssa valmistaudutaan kylän suojeluspyhimyksen Pyhän Tancredin kuoleman 500-vuotisjuhliin ja tarkoitus on kaivaa pyhimyksen luut esiin. Kryptasta löytyy yllättäen kylän kultakutrinen urkuri Collicut murhattuna. Eikä Flavia olisi Flavia, jos ei olisi paikalla ruumiin löytyessä. Flavian aivot raksuttavat ja Gladys senkun kulkee. Omia tutkimuksiaan tekevät myös kylän komisario Hewitt, neiti Tanty ja kylään ilmaantunut Adam Sowerby.

Mutta taas kerran Flavia ratkaisee briljantisti monimutkaisen tapauksen. Ei voi komisario Hewitt kuin pyöritellä silmiään ja huokailla. Iloa salapoliisityössä onnistumisesta himmentää kotikartanon epävarma tulevaisuus. Kartano on pantu myyntiin isän rahavaikeuksien takia ja tämä on ollut jo päiväkausia kuin maansa myynyt ja itseensä sulkeutunut. Vihdoin isä kutsuu tyttäret koolle ja avaa suunsa. Isän kolmen sanan lause onkin sitten sellainen paukku, että Flavia-fanit kihelmöivät jännityksestä kunnes saavat seuraavan osan hyppysiinsä!

Nielaisin. Hyvästi, Buckshaw, ajattelin. Kartano on myyty. Pian meidät häädetään täältä, pakotetaan hylkäämään rakkaat vanhat kivi- ja puuseinät, unelmat ja muistot, ja luovuttamaan ne raakalaisten haltuun.

Minua viehätti tavattomasti Flavian pomppiva ajatustenjuoksu. Asiasta toiseen, kolmanteen ja sitten vielä muutamaankin juttuun. Ihailen Bradleyn kykyä luoda itse jo elämää nähneenä näin mainio ja tuore nuori henkilöhahmo.

Flavia on hurmaava ja sympaattinen persoona, juoni jännittävä ja taidokas. Bradleyn kerronta on viihdyttävää ja pirteää, myös Maija Heikinheimon suomennos istui hienosti kirjan tyyliin. Pidin kovasti Flavian ajatuksissa putkahtelevista näsäviisauksista, odottamattomista assosiaatioista ja huumorin pilkkeestä. Leppoisa hyvän tuulen salapoliisiromaani kuten Ulla sanoi!

Alan Bradley

Speaking from Among the Bones 2013

Loppusoinnun kaiku kalmistossa

Suomentanut Maija Heikinheimo

Bazar 2016

✮✮✮

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.

Marja Björk - Lainaa vain

Lainaa vain kuvaa 90-luvun lamaa savolaisessa maisemassa tarkasti kuin kamera. Pankit suoltavat lainoja ja luotollisia sekkitilejä. Kansalle vekseli vekselin perään on tavallinen käytäntö, kierre jota seuraa protestilistaa, mustaa listaa ja maksukyvyttömyyttä.

Eevalla on takanaan ankea ja traaginen lapsuus sekä työteliäät kasvuvuodet tätinsä Anjan hoteissa. Arkipäivää ovat värittäneet Visulahden Shellin kusipärskeiset vessat ja eltaantuneen rasvan ja pinttyneen lian hajut - höysteenä Reetu-serkun örvellykset. Mutta Eeva on päässyt vihreälle oksalle, Helsinkiin, yliopistoon lakia lukemaan.

Kun täti ruikuttaa, Eeva myöntyy tulemaan kesätöihin kotipaikkakunnan Postipankkiin. Näin hän voi silloin tällöin auttaa tätinsä yllättäviä henkilökuntavajeita. Vekselitiskillään Eeva tutustuu itseään 15 vuotta vanhempaan Sakariin ja rakastuu päätäpahkaa tähän uskovaiseen ja haihattelevaan käsityöläiseen. Tuoreen rakkauden kipinöintiä häiritsevät miehen kiukutteleva teini-ikäinen tytär Monna, alkoholisoitunut ex-vaimo Virpi ja rikollisten kansoittama asuinkortteli.

Pääni oli kiehumispisteessä. Silti oli lähdettävä töihin ja unohdettava omat murheet. Ei ollut mahdollista ottaa miestä yksin, vaan mukana tuli koko entinen elämä, kaikki kauheudet.

Oli päästävä pois, mentiin naimisiin. Nuoripari ostaa peräkyliltä vanhan kyläkaupan lainarahalla, syntyy lapsi ja kaikki alkaa mennä vauhdilla pieleen. Röttelöinen kyläkauppa nielee rahaa, saastunut kaivo pannaan käyttökieltoon ja rotat mellastavat öisin. Sakarin bisnekset eivät ota tulta, Eeva on kotona äitiyspäivärahoilla. Edes asuntolainan korkoja ei pystytä maksamaan. Illuusiot karisevat ja riitelyt ryöstäytyvät.

Björkin kerrontatyyli on melkoisen hengästynyttä vuodatusta. Aluksi toivoin hiukan rauhallisempaa otetta, mutta sitten teksti otti minut valtoihinsa. Björk lataa lauseisiinsa 90-luvun ja tuon hurjan laman koko kuvan, kaikkine käsitteineen, termeineen ja vivahteineen. Kaiken tämän viiltävällä realismilla ja tarkkanäköisyydellä. Lama-ajan henkinen  ilmapiiri ja vastoinkäymisissään kamppailevat ihmiset toiveineen ja toteutumattomine unelmineen tulivat liki. Eevan ja Sakarin rahatilanteen romahdus ja suuren rakkauden vähittäinen haipuminen herättivät lukijassakin ahdistusta.

Tämä oli loistava ja erittäin todentuntuinen kuvaus lama-Suomesta. Henkilökuvat olivat taitavasti luotuja: Visulahden Shelliä pyörittävä Anja oli työteliäs, vain itseensä uskova ja sitkeästi pienyrittäjän haasteiden kanssa kamppaileva nainen; Sakariin nuoruuden idealistiset kibbutsivuodet olivat jättäneet jälkensä eikä miehellä tuntunut olevan mitään käsitystä arjen realiteeteista; Eeva oli taistelija, joka puri hampaat yhteen, yritti ja uskoi, yritti ja uskoi. Yksityishenkilöiden velkasaneerausta ei Suomessa vielä tuolloin ollut. Velkavankeudessa rahat olivat tiukassa eikä mihinkään ylimääräiseen ollut varaa. Mutta Eeva jaksoi. Elämässä hänet piti kiinni poikansa Roope.

Sydän läpätti epätahtiin ja kädet vapisivat. Kiire, kiire, kiire, rupea, ryhdy, aloita. Enkä kuitenkaan tiennyt, mitä minun olisi pitänyt aloittaa. Hermostutti, esineet putoilivat käsistä, matot jäivät vinoon, kupit kolahtelivat, pyyhin liian märällä keittiöluutulla kaappien ovia, ja kaikki oli kunhan vähän sinnepäin.

Viha sammuisi, rakkaus kuolisi, toivoa en aina jaksaisi Kaikkein kestävintä olisi tahtominen. Piti tahtoa. Syiden ja seurausten vatvominen ei auttanut mitään. Piti mennä eteenpäin, aina vain eteenpäin.

Minusta tämä oli loistava kirja. Satuin lukemaan, että Björk on itse nuorena työskennellyt Visulahden Shellillä ja asunut Mikkelissä. Ilmankos tuntui, että hän kirjoitti sydänverellään.

Kirjan on lukenut myös Mai / Kirjasähkökäyrä

Marja Björk
Lainaa vain
Like 2016
✮✮✮✮✮
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.

Velma Wallis - Kaksi vanhaa naista

Ulla vinkkasi minulle tästä hienosta intiaanilegendasta jo joku aika sitten, ja nyt vihdoin sain sen luettua. Kaksi vanhaa naista kertoo Alaskan Athabasca-intiaaneihin kuuluvista nomadeista, joihin vuonna 1960 syntyneen kirjailijan omatkin juuret johtavat. Wallis kasvoi Fort Yukonin lähellä erittäin syrjäisessä pikkukylässä, jonne ei ollut tieyhteyttä. Kylään pääsi vain jokiveneellä, lumikelkalla tai koiravaljakolla. Wallis asui itse eristyksissä usean vuoden ajan pienessä majassa metsästäen ja keräillen ruokansa. Näistä kokemuksistaan hän ammensi tähän teokseen.

Hyytävän kylmä Alaskan talvi on tullut eikä nomadiheimo enää löydä ruokaa. Nälkä on heikentänyt jäsenet, nälänhätä on tosiasia. Kaukaisiin traditioihin on ennen kuulunut hylätä heimon vanhimpia jäseniä nälänhädän kohdatessa. Nyt joudutaan tekemään raskas päätös: heimon valittavat vanhat naiset Tiainen ja Tähti päätetään hylätä pakkasen ja talven armoille.

Nämä marmattavat naiset ovat jo 80- ja 75-vuotiaita ja tottuneet saamaan heimolta apua joka asiassa. Nyt he aluksi lamaantuvat ja tuntevat, että kuolema on väistämättä edessä. Jostain sisimmästään he kuitenkin ammentavat sitkeyttä ja voimaa ja päättävät taistella yhdessä kuolemaa vastaan.

Naiset päättävät suunnata heimon aikaisemmalle leiripaikalle, kauas joen rantaan josta löytyy kalaa. He tekevät pitkiä päivämatkoja, nukkuvat lumikuopissa ja säännöstelevät niukkaa ruokaansa. Etapit ovat raskaita, vanhat luut valittavat, väsymys ja jäykkyys vaivaavat.  Eikä joka aamu haluttaisi nousta ollenkaan, vaan käpertyä lämpimään nahkojen alle ja jäädä siihen.

Toisistaan voimaa saaden he jaksavat kuitenkin jatkaa. Ja selättävät Alaskan hyisen talven. He kokoavat seuraavana kesänä runsaat ruokavarastot talven varalle. Ja hyvä että niin tekevät, sillä oma, naiset hylännyt heimo on taas talven tullessa nälänhädän kourissa. Heimo löytää naiset, ja alun  epäluulojen jälkeen keskinäinen kunnioitus syntyy ja luottamus palaa. Vanha annetaan anteeksi.

Tämä oli pieni ihastuttava legenda ihmisen voimavaroista ja anteeksiannosta. Tästä Wikipedian artikkelista löytyy tarkka juonikuvaus - Two Old Women.

Velma Wallis
Two Old Women 1993
Kaksi vanhaa naista
Suomentanut  Tuomas Kilpi
Like 1994
✮✮
Kirjastosta

Kate Morton - Salaisuuden kantaja

Australialainen Kate Morton on syntynyt vuonna 1976. Kaikki hänen ensimmäiset neljä romaaniaan - Paluu Rivertoniin, Hylätty puutarha, Kaukaiset hetket ja Salaisuuden kantaja - on palkittu jollain kirjallisuuspalkinnolla ja ne on myös suomennettu. Vuonna 2015 ilmestynyt The Lake House odottaa vielä suomennostaan. Mortonin teoksia  on julkaistu jo 39 maassa.

Salaisuuden kantaja on muhkea yli 600-sivuinen yksityiskohtainen lukuromaani, jonka tapahtumat sijoittuvat kolmeen aikatasoon: vuosiin 2011, 1961 ja 1941.

2011

Dorothy Nicholsonin aika on vähissä, hän täyttää pian 90 vuotta. Hänellä on ollut onnellinen perhe-elämä, 4 tytärtä, yksi poika ja liuta lastenlapsia. Laurel on tyttäristä menestynein, kuuluisa Oscar-palkittu näyttelijätär. Syntymäpäiväjuhlien järjestelyjen yhteydessä äidin kirjan välistä löytyy valokuva sota-ajalta. Kuvassa hymyilevät äiti ja salaperäinen Vivien. Tyttäret huomaavat, etteivät tiedä äitinsä elämästä yhtään mitään ennen heidän syntymäänsä, ja Laurel on se joka päättää selvittää äidin menneisyyden.

1961
Ja niin hän aloitti alusta: tyttö istui puuhun rakennetussa majassa kesäisenä päivänä vuonna 1961, pihalle tuli vieras mies. Pikkuinen poika oli äitinsä sylissä. (...) Mies tuli vaivihkaa portista talon sivulta, ja koira tiesi ennen kaikkia muita, että pimeys lähestyi. Koiran haukku varoitti äitiä, joka kääntyi ja näki miehen ja säikähti, ja puuhun rakennetussa majassa istuva tyttö näki sen kaiken.

66-vuotias Laurel on kantanut tätä silminnäkijän taakkaa ja traumaa koko ikänsä. Hän näki piilopaikastaan kuinka äiti surmasi kakkuveitsellä Henry Jenkins nimisen miehen. Seurasi poliisitutkinta, joka hyllytettiin Laurelin todistuksen ansiosta. Ja sitten tapaus vaiettiin perheessä, siitä ei ikinä puhuttu. Salaisuutta kantoivat vain Laurel, isä Stephen ja äiti.

1941
Lontoo palaa, Hitlerin V-kakkoset kylvävät tuhoa ja kuolemaa. Raunioiden ja sodan epävarmuuden keskellä kolmen jo eri tavoin valmiiksi traumatisoituneen nuoren ihmisen kohtalot kietoutuvat toisiinsa.

Sodan aikana kaikki oli niin toisin. Kaikki sanoivat ja tekivät aina kaikenlaista, mitä eivät olisi muuten sanoneet tai tehneet. Ikinä ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi tullessaan eikä heräisikö edes näkemään sitä. Epävarmuus jotenkin haihdutti tunnonvaivat. (...) Ajattelin, että kaikki se vouhotus kostosta oli pelkkää tyhjää puhetta. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hän oli saattanut olla enemmän vakavissaan kuin olin luullut.

Dorothy eli Dolly

Omapäinen ja hyvällä mielikuvituksella varustettu Dolly karkasi juuri ennen sodan puhkeamista yksinkertaisten vanhempiensa ja pikkuveljensä luota Lontoon humuun. Kotikaupunkiin Coventryyn osui pommi, joka surmasi koko sinne jääneen perheen. Köyhä ja orpo Dolly pääsi varakkaan rouvan seuraneidiksi ja tutustui naisten vapaaehtoistoiminnassa rikkaaseen Vivieniin. Dolly halusi kovin kiihkeästi päästä parempiin seurapiireihin, ylittää sen ajan yhteiskunnan tiukat luokkarajat. Dollyn kiihkeät kuvitelmat ja manipuloivat keinot ylittivät monesti normaalin rajat, mutta hän selitti itselleen mustan valkoiseksi.

Jimmy

Ihana kultainen ja komea Jimmy - Dollyyn päättömästi rakastunut köyhä coventrylaispoika, joka halusi säästää rahaa voidakseen naida Dollyn. Jimmy toimi pommitusten kauhuja ikuistavana lehtikuvaajana. Äidin hylkäämä, sairaasta ja todellisuudentajun kadottaneesta isästään hellästi huolta pitävä Jimmy teki kaiken mitä manipuloiva Dolly tahtoi. Suostui myös tämän kostosuunnitelmaan.

Vivien

Vanhempansa ja kolme sisarustaan traagisessa onnettomuudessa menettänyt australialaissyntyinen rikas perijätär, joka varttui tunnekylmän enonsa luona Englannissa. Kauhea syyllisyys perheen tragediasta sai Vivienin janoamaan rangaistuksia ja alistumaan huonoon kohteluun. Avioliitto häntä itseään 20 vuotta vanhemman kuuluisan kirjailijan Henry Jenkinsin kanssa oli perhehelvetti.

Näiden päähenkilöidensä ympärille Morton kutoo melkoisen kudelman. Hän luovii herkällä vaistolla menetysten traumatisoimien hahmojensa motiiveissa ja mielenmaisemissa. Lukijan verkkokalvoille piirtyvät pommien lieskat, savu kirvelee silmiä ja tärykalvot ovat räjähtää. Tarinassa pääpaino on kuitenkin juonessa, henkilöiden kohtaloissa ja heidän mutkikkaissa keskinäisissä suhteissaan. 

En ole tiiliskivien ystävä. Lisäksi minusta Morton oli tuskastuttavan yksityiskohtainen kerronnassaan. Etenkin alkuosassa tarina käynnistyi hitaasti, ja teos olisi mielestäni hyötynyt tiivistämisestä.  200 sivua pois olisi tuonut ytimekkyyttä huimasti! Onneksi puolivälissä kerronta kiihtyi ja juoni alkoi kantaa paremmin. 

Kirjan loppuosa olikin sitten aika huimaa menoa, parhaat kuvauksetkin löytyivät sieltä, mm. dramaattinen pommitusten yö. Pidin kovasti monien kohtausten sympaattisesta ja lämpimästä otteesta. Lopussa oli luettava yhtä soittoa kun halusi tietää miten tässä käy. Juonenkehittely olikin varsin taidokas ja yllätyksellinen. Kyllä tämän parissa sivumäärästä huolimatta loistavasti viihtyi!

Kate Morton

The Secret Keeper 2012

Salaisuuden kantaja

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Bazar 2016

✮✮

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle.

Peter Sandström - Valkea kuulas

Peter Sandström on juuri nyt ajankohtainen kirjailija tänä syksynä ilmestyneen Laudaturin vuoksi ja myös siksi, että hän sai Helmet-kirjallisuuspalkinnon teoksestaan Valkea kuulas. Oli siis vihdoin aika minunkin tarttua kirjaan.

Peter on keski-ikäinen eronnut kahden lapsen isä. Hänen äitinsä elelee yksikseen leskeksi jäätyään, isä kuoli yli 30 vuotta sitten. Peter käy äitiään tapaamassa harvoin, mutta nyt 85-vuotias äiti ilmoittaa tarvitsevansa ainoaa poikaansa. Äiti on saanut parantajan toimeksiannon ja tarvitsee autonkuljettajaa. Ja äidillä on päähänpinttymä: matka on tehtävä tallissa neljäkymmentä vuotta pölyttyneellä isän Caprilla.

Peter saapuu lapsuuskotiinsa, jossa aika tuntuu pysähtyneen. Vuosien kulun huomaa vain pienoisesta rapistumisesta ja tietysti äidistä, josta on tullut vanha ja hauras. Kotikaupunki on sensijaan pyörinyt muutosten pyörteissä. Vanhaa maailmaa ei enää ole.

Kutsuisin tätä kirjaa vaellukseksi muistoihin. Muistoissaan vaellellessaan Peter pohtii ennen kaikkea isäänsä, mutta mieleen pulpahtaa myös kesä, jonka hän vietti ensirakkautensa, villin ja vapaan Teresen kanssa.

Isä

Peter menetti isänsä jo  17-vuotiaana, mikä suisti hänet (ja myös äidin) mustaan aukkoon. Kuolemaa oli vaikea uskoa todeksi ja miksi-kysymykset risteilivät päässä. Peter kaipasi koko lapsuutensa ja nuoruutensa isän kosketusta, mutta sodan kovettama isä ei osannut näyttää tunteitaan. Täynnä riipaisevaa katkeruutta, mutta ehkä eniten ihmetystä, Peter toteaa, että isä kosketti hellästi ja rakastavasti koiria, jotka hänen oli määrä tappaa - mutta ei häntä, ainoaa pokaansa.

Siinä laukussa oli koko entinen maailma, joka oli vähitellen katoamassa. Hyvästi ulkohuusi ja puulämmitys. Hyvästi irtotavarana myytävä voi, hyvästi hevosten käyttö vetoeläiminä. (...) Hyvästi isä. (...)  Kun avasin isän laukun, halusin saada entisen maailman takaisin, näin uskoin vakaasti jälkeenpäin. Halusin että elämä pysyisi ennallaan.

Terese

Vesitornin sadat ikkunat, Adan ja Herkuleksen kohtalot. Vanha polkupyörä, kapea silta ja nuoruuden into. Tohtorin talon gini- ja pillerivarastot. Ensirakkaus oli rosoista, mutta huumaavaa. Se kesti valoisan kesän, mutta syksy sen sitten vei.

Muistan että lähdit syksyllä. Tulit luokseni samana päivänä, löysit minut pihalta missä olin äidin kanssa. Valkeat kuulaat olivat valmiita poimittaviksi, ja kaneliomenat olivat kypsymässä. Keräsin äidin kanssa omenoita koriin, ne olivat niin kauniita, lähes läpikuultavia, ja me käsittelimme niitä varovasti aivan kuin ne olisivat olleet tuoreita kananmunia.

Äiti

Monikaan meistä ei näe äitiään ihmisenä, ei sitä mitä äiti on äitiytensä ulkopuolella. Tänä kesänä Peter pääsee äitiään lähelle. Nukutaan yhdessä omenapuun alla pihakeinussa, syödään höyryäviä uusia perunoita keittiön pöydän ääressä, jutellaan ja tehdään road trip isän vanhalla Caprilla. Peter seuraa kuinka äiti selvittää vimmaisesti elämänsä tavaroita - vinttiin säilöttyjä vaatevuoria ja kellarin hämähäkinverkkoja. Isän kuolemaan liittynyt salaisuus on askarruttanut Peteriä koko elämän, mutta nyt hän ymmärtää että kaikkia salaisuuksia ei ole tarpeen avata.

Sinä kesänä äiti oivalsi että omenapuut eläisivät pidempään kuin hän. Hän kertoi sen minulle. Hän sanoi että ajatus tuntui omituiselta. Pelottavalta. Vapauttavalta.

Sandström kutsui minutkin vaellukselle muistoihini, lapsuuteen ja nuoruuteen. Muistan vanhempieni pienen omenatarhan, isän ja äidin tekemässä työtä aamusta iltaan. Muistan kuinka valkeitten kuulaitten kypsyminen oli juhlapäivä - mikään maailmassa ei maistunut paremmalta! Muistan myös oman ensirakkauteni, pojan, jolle minä olin Terese.

Sandströmin vaellus muistoissa on hivelevän kaunista ja kuulasta. Teksti virtaa ja soljuu kuljettaen muistojen herättämiä assosiaatioita ja pohdintoja. Kokonaisuus on tavattoman vaivatonta - kuin runoutta. Valkea kuulas oli minusta lempeämpi kuin Laudatur. Se on oodi omille juurille ja omalle menneisyydelle, entiselle maailmalle. Muistoille, jotka kaikki on pitkin elämää säilötty mielemme sopukoihin kuten omenat omenavaraston laatikoihin. Ihastuttava lukukokemus.

Valkea kuulasta on paljon luettu mm. Omppu, Ulla

Peter Sandström

Transparente blanche 2014

Valkea kuulas

Suomentanut Outi Menna

Schildts & Söderströms 2014

✮✮✮✮✮

Kirjastosta

Michael Cunningham - Villijoutsenet ja muita kertomuksia

Vuonna 1952 syntyneen Michael Cunninghamin läpimurtoteos oli Pulitzer-palkittu, vuonna 1998 ilmestynyt romaani Tunnit. Wikipedia listaa 7 romaania tältä kirjailijalta, joka asuu New Yorkissa ja opettaa luovaa kirjoittamista Yalen yliopistossa.

Villijoutsenissa Cunningham on luonut 11 kertomusta viitekehyksenään meille kaikille tuttujen satujen maailma. Ehkä näitä voi nimittää aikuisten saduiksi? Mielikuvitusta ja logiikalle vieraita juonikulkuja ainakin riittää. Itse asiassa oli hätkähdyttävää lukea tunnistettavaa satua, joka sitten repäistiin raa'asti nykyaikaan - arkisesti ilman satujen lumoa ja nykypäivän brutaalein sanonnoin.

Kuvitus kertomuksesta Vanha hullu eukko

Saduissahan on aina joku opetus. Mutta en tiedä oliko Cunninghamilla opettaminen ja kasvattaminen ollenkaan ideana. Hän pikemminkin toteaa ja esittelee hahmojensa ajatuksia ja surkeaa elämänkaarta, lukijalle jää johtopäätösten teko ja vapaus oppia jotain jos niin haluaa. Jos joku opetus oli, niin se oli ihmiskohtalon vääjäämätön pessimismi, mikä peitti alleen positiivisemmat vivahteet. Tämä on ensimmäinen kosketukseni Cunninghamin tuotantoon, joten en tiedä onko kyyninen ja pessimistinen maailmankuva hänelle yleisestikin ominainen. 

Cunningham sisällyttää näihin kertomuksiin koko inhimillisten tunteitten, viettien ja vaistojen kirjon.   Halut ja himot sekä paheitten alle jäävät hyveet. Hän näyttää miten erilaisuus meidät merkitsee ja meitä murjoo.  Erilaisuuden kohtalonomaisuudesta tuli mieleeni juuri lukemani Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max.  Jotain samaa näitten hirviöiksi ja vajavaisiksi taiottujen prinssien kohtaloissa oli. Joutsensiipiseksi jääneen prinssin elämässä kävi näin:

Hän sinnittelee yhä. Maksaa vuokransa tavalla tai toisella. Haalii rakkautta mistä saa. Myöhäisessä keski-iässä hänestä on tullut sarkastisen hilpeä, niin kuin kaiken nähnyt ja elämän kolhuissa parkkiintunut mies konsanaan. Hän on omaksunut maailmaan väsyneen miehen huumorin.

Kertomuksien prinssien ja prinsessojen, kuninkaitten ja kuningattarien mieltä pyörittävät seitsemän kuolemansyntiä - aivan kuin meitä tavallisia kuolevaisiakin. Ja useassa kertomuksessa nämä paheet syöksevät valtakunnan mahtavimatkin tuhoon. Ja nämähän ne kuolemansynnit olivat:

Ahneus

Mutta niin kuin me kaikki tiedämme, mikään ei riitä. Oli sitä kuinka paljon tahansa. (...) ... ihminen haluaa aina lisää. Totta kyllä, jotkut haluavat enemmän kuin toiset. Me kuitenkin haluamme aina lisää... jotakin. Lisää rakkautta, lisää nuoruutta, lisää...

Himo

Kuvittelit, että ajan mittaan saavuttaisit kieroutuneen loisteliaan irstauden tilan jo kotioloissa, mielipuolen maineen niiden fanaatikkojen joukossa, jotka palvoivat latteita hyveitä ikään kuin ne edustaisivat lihaksi tullutta kunniaa. Odotit myöhäisillan vierailuja paikkakunnan nuorilta urhoilta....

Kateus

Laiskuus

Viha

Ylpeys

Ylensyönti

Cunningham on loistava ja terävän sarkastinen kynäniekka ja viihdyin näiden kertomusten parissa oikein hyvin, joskin niissä oli hieman alistunut, pessimistinen ja alakuloinen pohjavire. Ehkä aavistus positiivisempi ja vähemmän kyyninen kokoelma olisi miellyttänyt minua enemmän. Toki mukana oli myös hellyyttä ja rakkautta, pitkien avioparien yhteenhioutuneita timantteja.

Luin kirjan yhtä soittoa. Parempi olisi ehkä ollut lukea pari tarinaa illassa ja makustella hetkisen niitä. Nyt jäi mieleen melkoinen sekamelska, josta bloggaukseen punaista lankaa oli vaikea löytää. Luulen että otan iltasadukseni yhden illassa ja yritän oppia siitä. Eikö se satujen tarkoitus olekin - mielikuvituksen herättämisen ja viihtymisen ohella?

Kirja on visuaalisesti todella kaunis. Yuko Shimizu on kuvittanut Cunninghamin kertomukset upeasti.

Blogeissa toisaalla: Kaisa Reetta ja Lukujonossa

Michael Cunningham
A Wild Swan and Other Tales 2015
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Suomentanut Kristiina Drews
Gummerus 2016
✮✮✮✮
Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

Leena Parkkinen - Sinun jälkeesi, Max

Hullaannuin niin täysin Säädylliseen ainesosaan, että oli pakko etsiä muutakin Parkkiselta. Sinun jälkeesi, Max on Parkkisen esikoisromaani vuodelta 2009. Se valittiin Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon saajaksi vuoden parhaana suomenkielisenä esikoisteoksena. Kirja vie 1900-luvun alkupuolelle sirkuksen maailmoihin, ympäri Eurooppaa, Helsinkiin ja Yhdysvaltoihin.

Päähahmot ovat vuonna 1899 syntyneet saksalaiset siamilaiset kaksoset Max ja Isaac. He ovat kyljestä toisissaan kiinni, erottaa ei tuolloin osattu eikä se poikien tapauksessa olisi ollut mahdollistakaan yhteisen maksan vuoksi. Poikien äiti ei sietänyt näitä kummajaislapsukaisiaan, vaan hylkäsi heidät aivan pieninä sisarensa kasvatettaviksi syrjäiselle maatilalle.

Friikkien show oli kovaa valuuttaa tuon ajan sirkuksissa. Ja sirkukseen esiintyjiksi myös täti Maxin ja Isaacin myi, muiden luonnonoikkujen ja kummajaisten joukkoon. Oli jättijalkaista naista, 'luutonta' merenneitoa, hintelää tatuoitua trapetsityttöä, huoraavia tanssityttöjä, tiikerinkesyttäjä Madame Maximia... Itseäni eivät koskaan ole friikit kiinnostaneet, mutta Wikipedian  mukaan näillä esityksillä on vuosisataiset perinteet.

Tunsin suurta sympatiaa näitä pikkuisia poikia kohtaan, jotka ankeassa lapsuusympäristössä äidin hylkääminä yrittivät selvitä miten taisivat. Tuon ajan saksalaisella maaseudulla oli tavattoman köyhää ja kaikesta puutetta. Ilon pojat löysivät mielikuvituksestaan, kirjoista ja toisistaan. Maalla juostessaan ja kirsikkapuuhun kiipeillessään pojat oppivat yllättävän nopeiksi ja ketteriksi. Luonteeltaan Max ja Isaac olivat kuin yö ja päivä. He ärsyttivät toisensa hulluuden partaalle, mutta olivat toisilleen myös läheisimmät ihmiset maailmassa.

Käännyn Maxiin päin ja veli inahtaa unissaan. Silitän hänen poskeaan. Max työntää unikärpäsen pois poskeltaan. (...) Kierrän käteni Maxin ympärille. Äkillinen hellyys vavahduttaa ruumista. Tunnen tarvetta pusertaa Maxia. Suudella veljen olkapäätä. Maxin, veljeni, vertaiseni.

Parkkinen kuvaa loistavasti näitten poikien ja muiden friikkien arkea ja elämänmenoa kiertävissä sirkuksissa. On ankeaa, mutta muunlaiseen elämään ei erilaisilla ja epämuodostumiensa vuoksi vierotuilla ihmisillä ollut. Hengitämme myös kabareen kiihtynyttä ilmaa Pariisissa, jossa sensaatiomainen Josephine Baker esiintyy, liikumme kieltolain Helsingin savuisissa salakapakoissa terästettyä teetä juoden ja osallistumme parempiosaisten hienoihin ja dekadentteihin juhliin.

Max himoitsee alituiseen satunnaisia naisia vuoteeseensa, Isaac ei naisista niin piittaa eikä hänellä kaikki normaalisti toimikaan lapsena sairastetun pahan sikotaudin takia. Mutta sitten Isaac rakastuu. Rakastumisen kohde on Pietarista kotoisin oleva ja siellä pahoin pahoinpidelty orpo Iris - paniikkikohtauksiin taipuvainen ja alati hyväksyntää ja elatusta miehiltä hakeva nainen.

Tämä oli elävästi ja terävästi kerrottu liikuttava tarina veljesrakkaudesta, rakkauden voimasta ja hyljeksittyjen keskinäisestä ystävyydestä. Oli mieltä liikuttavaa lukea, miten sirkusten ja kabareitten surkea väki välitti ja tuki toisiaan. Parkkisen kirja herätti paljon ajatuksia ja myötätuntoa. Mietin mm. miltä tuntuisi toisen noin intiimi läheisyys, kun aivan kaikki on tehtävä yhdessä. Kirjan loppu oli kaunis. Hieno lukukokemus.

Blogeissa muualla: 1001 kirjaa ja Lumiomena

Leena Parkkinen

Sinun jälkeesi, Max
Kansi Jussi Karjalainen

Teos 2009

✮✮✮✮

Kirjastosta

Laura Gustafsson - Korpisoturi

Kolmevitonen Ahma on sovinisti, sivari ja survivalisti, joka tietää että SHTF* & TEOTWAWKI* tulevat vääjäämättä. Hän perusti linkolalaisen Edeninsä itärajan tuntumaan mummun perinnön turvin. Taakse jäivät työttömyyskortisto ja kela. Puolen hehtaarin tilukset riittävät omavaraisviljelyyn - härkäpapua, lanttua, naurista... Järven on läheinen sikatila rehevöittänyt levälätäköksi. Mukavuuksia ei ole, ei edes sähköä. Seinät huokuvat tuulta ja kylmää. Tunkeutujien varalle asevarustelun on oltava riittävä, ja niin se Ahmalla onkin - suorastaan kunnioitettava. Suo, kuokka ja rynnäkkökivääri.

Ahma kuuntelee uutisia patteriradiostaan, lukee iltapäivälehtiä kylän rautakaupan kassajonossa ja juttelee hengenheimolaistensa kanssa nettifoorumilla kirjaston tietokoneella. Elämänfilosofiana on yleinen vastustaminen, minkä kohteeksi joutuvat mm. Venäjä, EU, turvapaikanhakijat, feminismi, raha ja pankit, koko nyky-yhteiskunta.

Tiluksilla alkaa pyöriä villiintynyt jättimäinen emakko, johon Ahmalla on viha-rakkaussuhde. Hän pelastaa mm. kauhusta kirkuvan emakon kaivamastaan juoksuhaudasta ja tarjoaa sille sapuskaa. Emakko on kuin vahtikoira turvaa tuoden, se on ystävä yksinäisen korpisoturin elämässä. Väliin tosin suhde kärjistyy kun emakko tallaa ja tuhoaa lanttusadon.

'Lantut ovat minun. Minä tein työtä niiden eteen. Minä omistan ne. Jos haluat lanttuja, istuta itse perkele. (...)' Sika vaatii kyhnytystä. Ei häivy, vaikka Ahma kertoi sille tuntonsa. Jostain syystä elikon rapsuttamisesta ei tule paha mieli eikä muutenkaan vituta niin paljon.

Aivan eristyksiin ihmiskontakteista - etenkään naisista - Ahma ei pääse. Valmistautuessaan TEOTWAWKIIN hänellä on hurjasti hommaa. Työlista on pitkä vaatien ostoksia ja kuluttamista. Kylän rautakaupan kassalla hölöttää ylisosiaalinen ja ylimeikattu Pamsu, joka tekee itsepintaisesti tuttavuutta ja tuppautuu seuraan; mustan mamun raskaana oleva vaimo Linnea käy hevosensa kanssa auttelemassa speltin kylvössä; kirjoittaapa Ahma artikkeleita lehteenkin, jonka johdossa on valitettavasti nainen. Ja sitten on vielä nettiforumin tiehensä kävellyt Lynx.

Maailmanloppu ja hätätila  vyöryvät Suomeen odotettua nopeammin, sillä EU on määrännyt Suomelle suuret sanktiot ja kauppasaarron pakolaispolitiikan vuoksi. Vienti ei toimi, tuonti ei toimi. Kaupat tyhjenevät, tavarat on hamstrattu. Presidentti lausuu, poliitikot pitävät puheitaan. Anarkistisolu kaataa koko maan sähköverkon, koko yhteiskunta romahtaa. Shit hits the fan! Tässä sekasorrossa omaan napaansa tuijottava Ahma löytää itsestään armeliaita piirteitä: hän alkaa jakaa tarvitseville ruoka-apua yhdelle mitoitetusta varmuusvarastostaan. Mutta olot raaistuvat kun sivistyneen yhteiskunan rippeetkin katoavat täysin eikä mitään syötävää enää ole.

Näin tuumii kirjailija itse Korpisoturista:

Kolmas romaanini katsoo ihmistä raadollisuudessaan, pienuudessaan ja loputtomassa kauneudessaan. Se on tutkielma selviytymisstrategioista, yhteisöstä ja siitä, miten ihminen on lyhyessä ajassa menettänyt kosketuksen maahan, kaiken perustaan. Korpisoturi on rakkauskirje isänmaalle, äiti maalle, Suomen maaperälle, joka kasvattaa povessaan lantun ja nauriin, puolukan, männynkäppyrän, yksinäisiä petoja. Homo sapiensin kyky vallata alaa ja toimia suurten luonnonmullistusten kaltaisena voimana on kauhistuttava, mutta myös jotain ihailtavaa on ihmisen tavassa selviytyä mahdottomissa olosuhteissa; elämänvietissä, joka nousee silloinkin, kun olisi viisainta kuolla ja kompostoitua.

Teos on sirpaleinen ja alussa hulvattoman hauska. Gustafsson on napannut aiheita päivänpolitiikasta ja  uutisista, jotka sitten värittyvät ahmamaisen vinksahtaneiksi ja sarkastisen linkolalaisiksi. Gustafssonilla on sana hallussa ja hän kirjoittaa asiantuntevaa, terävää ja osuvaa tekstiä - kaikesta mitä taivaan ja maan välillä tapahtuu tai on aikojen saatossa tapahtunut.

Kun sitten SHTF & TEOTAWKI tulivat todeksi, hauskuus loppui tylysti. Ahma ja hänen hoteissaan majailevat ihmiset kokivat kovia, nälkää ja väkivaltaa. Ääriolot saivat ihmiset tekemään äärimmäisiä tekoja. Moraali jäi eloonjäämisvietin jalkoihin. Korpisoturilla on huumorinsa rinnalla vakavaa sanottavaa maailman ja Euroopan nykytilasta, haasteista ja uhkakuvista. Kirja sai ajattelemaan mm. sitä, miten haavoittuvainen yhteiskunnan infrastruktuuri on sähköverkon ja tietoliikenteen häiriöille. 

Viihdyin Korpisoturin matkassa erinomaisesti. Aavistuksen surullinen jälkimaku jäi, mutta onneksi lopussa orasti toivo. Elämänvietti voitti, tekoja ei kyselty.

Sanastoa:

* SHTF - When the Shit Hits The Fan. 

* TEOTWAWKI - The End of the World as we know it.

Blogeissa sanottua: Annelin kirjoissa

Laura Gustafsson

Korpisoturi

Into 2016

★★★★

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

100 luettu & heinä-elokuun top 5

Huomasin, että eilen tuli luettua vuoden 100. kirja ja postattua 100. kirjabloggaus! Olen tyytyväinen - taitaa tulla ennätys. Juhlinpa tätä merkkipaalua vaikkka näillä pihlajanmarjoilla - tosin lukemani kirjat ovat olleet enemmänkin mansikanmakuisia! Teen samalla kahden edellisen kuun top 5 listauksen. Ja kappas vaan - kotimaiset ovat maistuneet kuin kesän mansikat!

Leena Parkkinen - Säädyllinen ainesosa

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

Heidi Köngäs - Luvattu

★★★★★

Minna Rytisalo - Lempi

★★★★★

Heidi Köngäs - Vieras mies

★★★★★

Heidi Köngäs - Dora, Dora

★★★★★

Ajatella että ennen tätä vuotta olen lukenut enimmäkseen ulkomaista!

Kiitän blogiystäviä siitä, että olette innostaneet ja tutustuttaneet minut 
näihin huikeisiin kotimaisiin kirjailijoihin!

Emma Chase - Torjuttu

Torjuttu on jatkoa Chasen esikoisromaanille Taklatulle. Sitä en ole lukenut, mutta googlasin mistä on kyse. Komea naistenkaataja Drew lätkääntyy yllättäen työtoveriinsa Kateen. Molemmat työskentelevät Drewn isän yrityksessä investointipankkiiripalveluissa New Yorkissa. He ovat pitäneet yhtä parisen vuotta, mutta nyt taitaa tulla peruuttamaton ryppy rakkauteen ja auvoiseen yhteiseloon.

Kirja alkaa hyvin kuumalla ja kiihkeällä rakastelukohtauksella. Seksiä tihkuu myöhemminkin jonkun verran ja sitten enemmän taas lopussa Drewn kertomana. Kyllä minä Katea ymmärrän, onhan Drew niin vastustamattoman seksikäs! Mutta sitten Katen luottamus Drewhen lopahtaa eräänä kauniina iltapäivänä - suhteeseen tulee särö:

Lobotomiaa tässä tarvittaisiin. Ei mitään hienovaraista - jäänaskali ja vasara, ja minusta tulisi tahrattomien mielten klubin onnellinen jäsen ilman muistoja.

Aisankannattaja - B-luokan bylsijä - Casanovan irvikuva - Dildon korvike - Erektio-ongelmainen - Feikkifallos - Gigolo - Häntäheikki - Ihrapalli - Jormanjatke - Karvaperse - Limanuljaska - Mutamälli - Nilkki - Ongelmajäte - Perkeleen perskärpänen - Runkku - Sovinistisika - Tuhkamuna - Urvelo - Velttokulli - XL-koon paskaläjä - Yrjö - Zombi -Äpäränpenikka - Öykkäri

Nämä kekseliäät (kiitos suomentajalle!) ja rakastavat Drew-epiteetit päässään surraten Kate nostaa kytkintä ja häipyy New Yorkista Ohion Greenvilleen, äitinsä helmaan lapsuuskotiinsa. Hän päättää pärjätä. Ilman Drewta. Prkl soikoon! Greenville on Nykin jälkeen pieni peräkylä, mutta sieltä löytyy Katen tukiverkosto: äiti, tämän miesystävä Gordon sekä ex-poikaystävä Billy. Myös paras naisystävä Delores rientää paikalle. Kate toipuu paapottuna pikkuhiljaa shokistaan. Hänellä on salaisuus, joka vaatii päätöksiä. Tapahtuu monenlaista uhkaavaa ja lopulta Drewkin ilmestyy paikalle. Väärinkäsityksiä selvitellään - ja annetaan anteeksi.

Ja anteeksi voi antaa myös itsekkäistä syistä. Emme anna anteeksi siksi, että se olisi ansaittua, vaan siksi, että se on elintärkeää meille itsellemme. Jotta saamme rauhan, voimme eheytyä. Minä pystyn elämään ilman Drew Evansia. Tiedän sen nyt. Mutta jos saan valita? En ikinä haluaisi.

Allekirjoitan  täysin tuon anteeksiannon tärkeyden, sillä viha ja kauna ovat semmoisia energiasyöppöjä, ettei voimia muuhun jää. Minua ilahdutti myös Katen ystävien lämpö ja tuki kriisin syövereissä. Sekä se, että hän kykeni pitämään oman päänsä Drewta vastaan määrätyissä asioissa, vaikka 'hulluna' Drewhin olikin. 

Esittelytekstin perusteella taisin hiukan erehtyä, sillä tämän tyyppistä kevyttä chicklitiä en juuri ole lukenut sen jälkeen kun teini-iän herttasarjamaiset kirjat jäivät taakse. Chase kuitenkin kirjoittaa pirteästi, näppärästi ja tuoreesti - mikä viehätti kovasti melkein loppuun saakka. Sitten suhteen väärinkäsitysten puimisessa ajauduttiin farssin puolelle. Lopusta löytyi onnen huumaa.

Chase on kirjoittanut Drewn ja Katen tarinalle jo lisää kaksi jatko-osaa. Luulen ettei tule luettua, ei ollut minun genreäni. Mutta uskon, että tämän nuoren kauniin ja seksikkään parin tarina kiinnostaa nuorempia kevyemmän kirjallisuuden ystäviä.

Emma Chase

Twisted 2014

Torjuttu

Suomentanut Helinä Kangas

Bazar 2016

★★

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle