Anni Kytömäki - Kultarinta / #1918 haaste

No niin, en ratsasta nyt uutuuksien aallonharjalla, mutta kirjallisuuden helmiin kannattaa myöhässäkin tarttua. Kytömäen kiitetty esikoisromaani Kultarinta on todellinen HELMI, mutta jäänyt minulta lukematta. Päätin lukea sen nyt ennen kuin juuri ilmestynyt Kivitasku saapuu kirjastosta. Kustantajan sivuilla kerrotaan, että vuonna 1980 syntynyt Kytömäki kuljeskelee kotiseudullaan harjuilla, soilla ja sammalmetsissä, kuuntelee tuulta ja etsii polkuja tarinoihin, jotka saattoivat olla totta. Kirjailijan luonnonrakkaus ja -tuntemus tulevatkin vallan huikaisevasti ja ihastuttavasti esiin yli 600-sivuisen teoksen joka sivulla. Kultarintaa on luettu ja ylistetty blogeissa runsaasti. En usko pystyväni lisäämään mitään uutta Poplaarin lukuisiin linkkeihin, mutta haluan silti hiukan vuodattaa ihastustani.

Otetaan ensiksi luontokuvaus
Astuin ikiaikaisiin koskemattomiin korpimetsiin Erikin ja Mallan kanssa. Tunsin sammaleen märän hajun ja mäntymetsän pihkan tuoksun kuumana kesäpäivänä. Palokärki nakutti, sepelkyyhkyt kujersivat, pöllö jossain viuhahti. Kyllä, uskoin voivani nähdä haltioita, keijukaisia ja peikkoja - karhunkin. En varmaan koskaan ennen enkä missään ole lukenut näin upeaa, monipuolista ja asiantuntevaa luontokuvausta. Sitä oli paljon, liki joka kohtauksessa, mutta se ei tuntunut itseään toistavalta jaaritukselta, vaan lumosi aina vaan.

Ja sitten tarinaan ja aikakauteen

Kultarinta on isän ja tyttären, Erikin ja Mallan tarina. Heidän elämänsä aikakausi sijoittuu 1900-luvun alkupuoliskolle, molemmin puolin sisällissotaa. Sota oli lyhyt, mutta se repi verisesti maata vuosikymmenet, ehkä yhä. Sodan jälkeen punaiset ja erityisesti orvoiksi jääneet 'punaisten kakarat' saivat osakseen epäinhimillistä kohtelua. Elettiin myös aikaa jolloin tuberkuloosi niitti tuhansia uhreja vuosittain.

Kirjan ensimmäinen osa antaa taustat ja keskittyy Erikiin. Hän on Aspholmin kartanon ainoa poika, säälittävän yksinäinen lapsi ja nuori, jonka lapsuutta varjostaa äidin alkoholismi. Puukauppoihinsa keskittyvä etäinen isä poistaa pojalle rakkaan äidin tämän elämästä juomisen takia ja vaikenee myös vuosikaudet äidin kuolemasta. Minua kylmäsi, mutta noin lapsilta salattiin asioita ennen vanhaan. Piika Hanna edustaa ainoaa läheisyyttä ja pysyvyyttä pojan elämässä.

Yhteiskunta kipuilee vallankumousta Suomen itsenäistymisvuonna. Lääkärinopinnot jättänyt Erik kohtaa  linturetkellä kotikartanonsa Aspholmin torpan tytön, kauniin mutta ah niin punaisen Lidian. Luokkakuilu on valtava heidän välillään, mutta Erikin rakastumista se ei estä. Ainoat murheet, joista voisin (Lidialle) puhua, olisivat kuitenkin äidin katoaminen tuuliin ja isän eksyminen metsiin. Eivätkä ne ole mitään, koska ilman heitäkin jatkoin leivosten syöntiä. Erik uskoo että Lidialla on jo sydämensä valittu ja pakenee sisällissotatalveksi Lapin metsiin.

Erik palaa Helsinkiin kun sisällissota on sodittu ja päättynyt valkoisten voittoon. Lause Olemme kihloissa pelastaa punaisen Lidian hengen. Kytömäki kuvaa upeasti tuota sisällissodan jälkeistä pelon ja kyräilyn ilmapiiriä kun kehenkään ei voinut luottaa. Tuberkuloosi tempaisee Lidian Erikin viereltä, mutta onneksi jää pieni ja arka tytär Malla. Erik on jo valmiiksi rikki eikä kestä Lidian sairautta ja yksinhuoltajuutta selvin päin. Kieltolaista huolimatta viinaa löytyy, mutta sitten tapahtuu onnettomuus: Erik joutuu vuosikausiksi Harmajakarin hermoparantolaan ja pieni Malla lastensuojelun kohteeksi.

Toinen osa kuvaa Mallan vanginomaista elämää Pohjanmaalla kasvatuskodissa. Tämä oli suorastaan karmivaa luettavaa: kirjeet sensuroitiin, tytön identiteetti vietiin nimeä muuttamalla, aikaisemmasta elämästä ei saanut puhua etc. Vaaralliset punaiset geenitkö lapsesta haluttiin kitkeä pois? Malla oli onneton ja yltyi epätoivoisiin tekoihin, mutta säilyi hengissä. Ystäväksi löytyvät vain Australiaan matkusteleva Anttu ja metsissä piilotteleva punaorpo Joel, mutta molemmat Malla menettää. Mallasta kertova osuus oli sanomattoman traaginen, mutta myös jännittävä kuin trilleri, sivut kääntyivät vauhdilla koska oli saatava tietää.

En tunne kovin tarkkaan miten punaisten jäljelle jääneitä omaisia vahdittiin ja kuulusteltiin. Kirjassa Erikiä pidettiin kuitenkin kuin vankia säilössä, pakkohoidossa hermoparantolassa, vaikka hän oli jo toipunut. Lopulta kuulusteluissa saatiin riittävän puhdas ja valkoinen tulos ja koitti vapaus. Kultarinta sivuaa sisällissotaa ja sen jälkipuinteja useammassakin kohtaa. Koska ensi vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta sisällissodan loppumisesta, syksyllä ilmestyy useitakin tästä aiheesta kertovia kirjoja. Itse ajattelin lukea ainakin Marja Kaarnisen uudistetun ja täydennetyn teoksen Punaorvot 1918 / Minerva 9/2017. Mallan kohtelu oli niin karmivaa että haluan lukea tästä aiheesta lisää.

Rutisen yleensä kirjojen paksuudesta, mutta nyt rutisen pääosin pokkaripainoksen liki lukukelvottomasta fontista. Siitä huolimatta jaksoin ahmia nämä 644 sivua - herpaantumatta. Henkilökuvaus oli upeaa, eläydyin heidän kohtaloihinsa ja surin heidän kanssaan. Mutta ennen kaikkea kuljin lumoutuneena metsässä Erikin, Lidian ja Mallan kanssa.

Kultarinta oli Finlandia-palkintohdokkaana  2014 ja se palkittiin Kaarlen palkinnolla, Blogistanian Finlandialla, Tulenkantaja-palkinnolla sekä Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla.

Listaan tämän ensimmäiseksi 1918-haasteeseen, sillä mielestäni sisällissotaa käsitellään riittävästi.

Anni Kytömäki
Kultarinta
Gummerus 2014 (lukemani oli 5. painos 2015)
*****
Kirjastosta

Voisin lisätä tähän loppuun vielä hauskan henkilökohtaisen yhteensattuman. Lapsena lempinimeni oli Malla ja tätini kirjoitti minulle runon, josta muistan vain nämä säkeet:

Pikku, pikku Malla

leikkii koivun alla.

Nukkejansa Malla heijaa,

perhosena leijaa.