Tämä kirja on julkaistu suomeksi nimellä Taistelumaalari. Entinen sotavalokuvaaja Andrés Faulques on 30-vuotisella urallaan kiertänyt maailman kaikki kauheimmat kriisipesäkkeet, ja saanut työstään useita kansainvälisiä lehtikuvapalkintoja. Maailmalla kiertelyn ja valokuvaamisen jätettyään Faulques on eristäytynyt 1700-luvulta peräisin olevaan pyöreään vartiotorniin jonnekin Espanjan rannikolle. Huoneen rapautuville seinille hän luo jättimäistä ja loputonta pahuuden freskoa, siirtää siihen kaiken taistelukentillä näkemänsä ja taiteen vanhojen mestareiden töistä oppimansa. Näky on jo surrealistinen vaikka fresko ei olekaan vielä valmis: 3 metriä korkea 360 asteen jatkuva kehä, jossa sodan kauhut kiertävät toinen toistaan, vuosisadat toisiinsa sulautuen.
Kiertely sotapesäkkeissä, sodan ja kuoleman kauhujen läheltä katsominen on vienyt illuusiot elämästä. Faulquesista on tullut omaan maailmaansa vetäytynyt erakko. Miehen on nujertanut myös rakastettunsa Olvidon traaginen kohtalo. Heille annettiin vain kolme yhteistä rakkauden ja intohimon vuotta; kolme vuotta he kiertelivät yhdessä maailmaa, niin taidemuseoissa kuin sota-alueilla.
Vieraita ei juuri käy, mutta eräänä päivänä paikalle saapuu kroaatti Ivo Markovic, jonka elämän Faulquesin Jugoslavian hajoamissotien aikana ottama valokuva tuhosi. Markovic on katkera, ja etsinyt pakkomielteisesti Faulquesia kymmenen vuotta tappo- ja kostoaikeissa. Hän syyttää Faulquesia siitä, mitä hänen vaimolleen ja pienelle pojalleen tapahtui - vain siksi että Faulquesin ottama valokuva teki Markovicista maailmankuulun. Nämä kaksi tapaavat toisensa lähes päivittäin ja keskustelevat syvällisiä sodan olemuksesta, maailman julmasta logiikasta ja ihmisestä ääritilanteissa.
Kahden miehen silmin nähtynä sota on erilainen. Mutta yhtä kaikki se todistaa ihmisen julmuudesta, maailman kaaosmaisesta luonteesta ja sattumasta. Pérez-Reverten luomat keskustelut ovat filosofisia, älykkäitä ja totuutta etsiviä; hän kuvaa sodan julmuuksia niin häikäisevän realistisesti että pahaa tekee. Erityisen paljon kerrotaan Jugoslavian hajoamissodista 1990-luvulla. Kirjailija on myös paneutunut perinpohjin taiteeseen kautta vuosisatojen, samoin kuin myös oikeiden sotakuvaajien valokuviin.
Vaikuttava kirja, kaunis kieleltään, mutta ei kevyt ollenkaan. Itselle tuli mieleen todellisten sotakuvaajien elämä, miltä se tuntuu ja mitä jälkiä se jättää; ja kuinka monta heistä on menehtynyt totuutta suurelle yleisölle tallentaessaan. Itse en juuri katso mediassa sotavalokuvia, mutta muistan napalmitytön Vietnamin sodan ajoilta. Tuo kuva teki sekä mallista että kuvaajastaan maailmankuulut ja on syöpynyt miljoonien ihmisten silmien verkkokalvolle.
Pérez-Reverten teksti oli kaunista ja keskustelun dialogit jännitteisen paljaita, teräviä. Surullista luettavaa, ihmiskunta ei tunnu koskaan muuttuvan. Faulquesin muistoissa rakkaus Olvidoon soi kaihoisaa ja hienovireistä kauneutta Venetsiassa kaiken lohduttomuuden keskellä.
PS
Minua muuten häiritsi ja mietitytti yksi juttu. Pérez-Reverte kutsuu koko ajan päähenkilöään Faulquesia taistelumaalariksi, ei nimeltä. Suomeksihan se vielä menee, mutta on espanjaksi pitkä - el pintor de batallas. Aivan sama tyyli hänellä oli teoksessa Kohtalokas tango. Sen salonkitanssija Max Costaa kirjailija ei kutsunut koskaan nimeltä vaan käytti pitkää ilmaisua el bailarín mundano. Minusta tämä tyyli jotenkin etäännyttää lukijaa hahmosta. Tämmöisiä mietteitä lopuksi.
Vieraita ei juuri käy, mutta eräänä päivänä paikalle saapuu kroaatti Ivo Markovic, jonka elämän Faulquesin Jugoslavian hajoamissotien aikana ottama valokuva tuhosi. Markovic on katkera, ja etsinyt pakkomielteisesti Faulquesia kymmenen vuotta tappo- ja kostoaikeissa. Hän syyttää Faulquesia siitä, mitä hänen vaimolleen ja pienelle pojalleen tapahtui - vain siksi että Faulquesin ottama valokuva teki Markovicista maailmankuulun. Nämä kaksi tapaavat toisensa lähes päivittäin ja keskustelevat syvällisiä sodan olemuksesta, maailman julmasta logiikasta ja ihmisestä ääritilanteissa.
Kahden miehen silmin nähtynä sota on erilainen. Mutta yhtä kaikki se todistaa ihmisen julmuudesta, maailman kaaosmaisesta luonteesta ja sattumasta. Pérez-Reverten luomat keskustelut ovat filosofisia, älykkäitä ja totuutta etsiviä; hän kuvaa sodan julmuuksia niin häikäisevän realistisesti että pahaa tekee. Erityisen paljon kerrotaan Jugoslavian hajoamissodista 1990-luvulla. Kirjailija on myös paneutunut perinpohjin taiteeseen kautta vuosisatojen, samoin kuin myös oikeiden sotakuvaajien valokuviin.
Vaikuttava kirja, kaunis kieleltään, mutta ei kevyt ollenkaan. Itselle tuli mieleen todellisten sotakuvaajien elämä, miltä se tuntuu ja mitä jälkiä se jättää; ja kuinka monta heistä on menehtynyt totuutta suurelle yleisölle tallentaessaan. Itse en juuri katso mediassa sotavalokuvia, mutta muistan napalmitytön Vietnamin sodan ajoilta. Tuo kuva teki sekä mallista että kuvaajastaan maailmankuulut ja on syöpynyt miljoonien ihmisten silmien verkkokalvolle.
Pérez-Reverten teksti oli kaunista ja keskustelun dialogit jännitteisen paljaita, teräviä. Surullista luettavaa, ihmiskunta ei tunnu koskaan muuttuvan. Faulquesin muistoissa rakkaus Olvidoon soi kaihoisaa ja hienovireistä kauneutta Venetsiassa kaiken lohduttomuuden keskellä.
PS
Minua muuten häiritsi ja mietitytti yksi juttu. Pérez-Reverte kutsuu koko ajan päähenkilöään Faulquesia taistelumaalariksi, ei nimeltä. Suomeksihan se vielä menee, mutta on espanjaksi pitkä - el pintor de batallas. Aivan sama tyyli hänellä oli teoksessa Kohtalokas tango. Sen salonkitanssija Max Costaa kirjailija ei kutsunut koskaan nimeltä vaan käytti pitkää ilmaisua el bailarín mundano. Minusta tämä tyyli jotenkin etäännyttää lukijaa hahmosta. Tämmöisiä mietteitä lopuksi.
Arturo Pérez-Reverte
El pintor de batallas
Alfaguara 2006
****
Kirjastosta
Suomennettu nimellä Taistelumaalari / Like 2007
Suomennettu nimellä Taistelumaalari / Like 2007
Kirjan lukemisesta on aikaa, mutta juttusi palautti sitä mieleeni. Luin sen Madridissa lomareissulla, suomennettuna. Väkevä tunnelma jäi mieleen: luin kirjasta Goyan teoksista jankävin museoissa katsomassa niitä.
VastaaPoistaNyt on minulle näköjään kasaantunut rankkoja sotakuvauksia luettavaksi. Nytkin on menossa yksi. Olen myös käynyt Pradossa, Goyalla on kamalan synkkiä töitä.
Poista