Albert Espinosa - Brújulas que buscan sonrisas perdidas

Barcelonalainen, vuonna 1973 syntynyt Albert Espinosa on huippusuosittu Kataloniassa ja koko Espanjassa. Hän opiskeli insinööriksi mutta kirjallisuus, elokuva ja käsikirjoittaminen veivät. Espinosa sairasti nuorena vuosikausia syöpää, mikä heijastuu vahvasti hänen teoksissaan. Suosittu tv-sarja Sairaan kaunis elämä perustuu hänen kokemuksiinsa ja käsikirjoitukseensa. Kirjailijalta on suomennettu kaksi teosta - Keltainen maailma ja Pyydä luokse sun. Tämän suomentamattoman kirjan nimi olisi Kompassit jotka etsivät kadotettuja hymyjä. Ovatko monisanaiset otsikot jotenkin muodissa vai vain Espinosan juttu? Kirjan luvut on myös otsikoitu pitkästi ja selittävästi.

Tarinassa on paljon sairautta, kuolemaa ja lähiperheessä solmuun menneitä ihmissuhteita. Minäkertoja, pari vuotta sitten leskeksi jäänyt Ekaitz on pienten kaksostyttöjen isä, ja paljon lapsena sairastanut. Hänen äitinsä on myös kuollut, samoin kaksi veljistä. Saman perheen kolmen nuoren aikuisen kuolema tuntui minusta ylimitoitetulta. Nyt isäkin, kuuluisa elokuvaohjaaja, on viimeisillään sillä hän sairastaa sekä alzheimeria että syöpää. Suhde isään on aina ollut huono ja täynnä vihaa, myös vielä elossa oleva vanhin veli on eristäytynyt vihan tunteisiinsa. Mutta Ekaitz antoi äitinsä kuolinvuoteella lupauksen huolehtia isästä, ja nyt on lupaus lunastettava. Hän palaa lapsuudenkotiinsa vuosien jälkeen, hyvin vastahakoisesti.

Ekaitzin lapsuuden traumat selviävät pikku hiljaa. Äidin pitkä sairastelu kaihertaa yhä, isän kylmyys herättää edelleen vihaa, eivätkä veljeksetkään koskaan selvittäneet teini-iän riitojaan. Kirjan parasta antia olivat isän ja pojan kohtaamiset herra Alzheimerin virnuillessa pöydän kulmalla.  Ajettiin 600 kilomerin päähän, syötiin pannukaupalla simpukoita, humalluttiin ja vihdoin koettiin sitä läheisyyttä, mitä ei ikinä ennen oltu koettu. Lääkäri selitti Ekaitzille että isän sairaudessa oli ollut menossa eräänlainen onnellinen viikko, jolloin potilas on yllättävän selkeä ja kiinni nykyhetkessä. Tämän jälkeen seuraa väistämätön romahdus ja putoaminen alzheimerin mustaan aukkoon.

Tiedätkö mikä on pahinta? Nähdä kaiken sulavan mustaan... Huomaan miten kaikki häviää... Huomaan sen ja pelkään kovasti... En halua unohtaa äitiäsi, en sinua, en elokuviani, en virheitäni, en omia pelkojani... Älä anna sen tapahtua... Älä anna kaiken hävitä, anna minun lähteä ennen...

Haluaisin että tutustuisit rakkauteeni... Elokuviini... Maailmaani... Te olette siellä... En tiedä voinko koskaan uudestaan katsoa elokuviani kanssasi... Nähdä reaktiosi olisi lahja... Lahja jota en ehkä ansaitse, mutta eivätkö kaikki hyvät lahjat ole sellaisia...? Joita ei ansaitse...

Yllä olevista sitaateista näkyy selvästi Espinosan ärsyttävä tapa kirjoittaa. Lauseet ovat erittäin lyhyitä ja jotenkin lapsellisen tuntuisia. Lisäksi enemmistö lauseista päättyy kolmeen pisteeseen. Rytminä toisteisesti tic, tic, tic ja kolme pistettä... tic, tic, tic ja kolme pistettä... En ymmärtänyt mikä oli tämän kolmen pisteen taktiikan takana.

Herttainen ja hellyttävä tarina, joka tuo lohtua läheisensä menettäneille tai heidän vakavaa sairauttaan sureville. Minusta tämä meni kuitenkin hiukan liikaa melodramaattisen nyyhkytarinan puolelle. Toki nostan hattua kirjailijalle, joka toisen jalkansa ja toisen keuhkonsakin menettäneenä on jaksanut saada otteen elämästä ja tuo lohtua kanssaihmisille. Vuosikausien vihanpito on niin hedelmätöntä, eikö voisi niellä ylpeytensä ja edes yrittää sovintoa? Hyviä elämänohjeita kenelle tahansa, mutta kaunokirjallisesti ei mikään huippu. En syttynyt tähän pateettisuuteen.

Albert Espinosa

Brújulas que buscan sonrisas perdidas

Grijalbo 2013

**

Kirjastosta

Suomennetut:

El mundo amarillo - Keltainen maailma / Bazar 2014 > Sonjan lukuhetket

Si tú me dices ven lo dejo todo... pero dime ven - Pyydä luokse sun / Bazar 2014 > Kirjaluotsi