Ei pidä yrittää ottaa kaikkea huomioon.
Pitää ottaa huomioon olennainen, sykähdyttävin,
loppu hoitaa itse itsensä.
Eeva Kilven Valkoinen muistikirja täydentää hänen muistikirjasarjaansa, jossa aiemmin ovat ilmestyneet Sininen muistikirja ja Punainen muistikirja. Kirjaan valitut aforistiset päiväkirjamietteet on kirjoitettu vuoden 1999 loppusyksyn aikana, jolloin kirjailija oli 71-vuotias. Nämä tekstit ovat siis syntyneet aiemmin kuin jo ilmestyneiden muistikirjojen tekstit.
Teksteissä on paljon tuttua Eeva Kilpeä: rakkauden ja elämän rajallisuuden pohdintaa, yksinäisyyttä ja päivänpolitiikkaakin, evakkouden ja sodan muistoja. Ensi lukemalla Valkoinen muistikirja tuntuu ehkä hajanaisemmalta ja kevyemmältä kuin aiemmat. Erityisesti ihastuin Punaisen muistikirjan Piskolan kesäisiin päiviin. Syksyn -99 Kilpi viettää kodissaan Tapiolassa ja on kiireinen. Hän näkee kuolleistaan unia (joskus iloisia ja värikkäitäkin) ja muistelee paljon poikaansa Vesaa ja tämän kärsimystä. Äidin suru ei koskaan katoa. Kilpi sanoo surun olevan kotinsa ja sairautensa. Suhde omaan äitiin mietityttää yhä ja Kilpi sanoo haluavansa vapautua syytöksistään äitiään kohtaan ja ymmärtää häntä.
On yhä pimeää, kun kirjoitan nämä rivit. Päivän kohina jo kuuluu. On otettava vastaan kaikki se mikä on tulollaan ja paljon muuta mitä ei edes aavista. Sitä on elämä: tuntemattoman kohtaamista.
Tuntuu, että tämän kokoelman mietteet ovat mollivoittoisia, mutta kyllä niistä iloa, riehakkuutta ja hellyyttäkin löytyy. Kilpi käy alkusyksystä muutaman päivän mietiskelyreissulla Piskolassa ja toteaa mökillä olon tehneen hyvää, joskin kunnan isot avohakkuut järkyttivät: tutut kantarellipaikat olivat mennyttä ja rakas metsä raiskattu. Mutta elämässä on rakkautta ja erotiikkaa, jonka Kilpi sanoittaa näin valloittavasti!
On yö. Mihin minulta meni päivä? En muista siitä juuri mitään. Sen muistan, että eilen nain. Ai juu. Tämä päivä meni siitä toipumiseen.
Olenko enää järjissäni?
Kyllä.
Sanoin hänelle: ”En voi elää ilman sinua, paitsi jos on pakko.”
Niin elin ilman kotiakin. Oli pakko.
Lyhyt Valkoinen muistikirja ei ole säkenöivintä Eeva Kilpeä, mutta ajattelen häntä, Imatran evakkotyttöä, aina lämmöllä ja ihaillen ❤︎
Bloggaukseni Eeva Kilven teoksista:
Punainen muistikirja (2019), päiväkirjamerkinnät kesältä 2014
Sininen muistikirja (2019), päiväkirjamerkinnät pääosin vuosilta 2002-2003
Eeva Kilpi, Ellen Thesleff - Laulu rakkaudesta
Leena Virtanen, Sanna Pelliccioni - Eeva!
Eeva Kilpi - Valkoinen muistikirja
Wsoy 2021
____________________
Wsoy 2021
____________________
Sininen ja Punainen muistikirja sulattivat Eeva Kilven ihailijoiden sydämet ja tavoittivat aivan uusia lukijasukupolvia. Valkoisen muistikirja sisältää Eeva Kilven ennen julkaisemattomia päiväkirjamerkintöjä viime vuosituhannen viimeisiltä kuukausilta. Eeva Kilpi on tallentanut Valkoiseen muistikirjaan niin ilontäyteiset kuin vaikeatkin hetket. Se on syvästi tuntevan runoilijan keskittynyttä pohdintaa ihmisyydestä ja ihmisen paikasta, ajan rajallisuudesta ja ikuisuudesta.
Samoilla mietteillä: ei ehkä säkenöivintä Eeva Kilpeä, mutta herkkää ja koskettavaa sanainpiirtoa josta tekijänsä tunnisti.
VastaaPoistaIkään kuin hentoja sipaisuja, jotka herättivät pohtimaan ihmisyyttä ja ajan rajallisuuttakin. Kaunista luettavaa jättäen ilmaan leijumaan häivähdyksen tilinpäätöksen makua...
Eeva Kilpi ❤️ Ensi maaliskuussa häneltä ilmestyy kokoomateos Elämää kaikki päivät. Sitä odotellessa.
PoistaJuuri näin, tulevan teoksen nimi on mainio ja tosi:)
PoistaMaille: olisi varmasti mieluinen lahjateos!
Meillä ovat molempien juuret Karjalassa ja vaikka edellispolville taatusti riittävästi traumoja ja ikävää jäi, niin kasvatus kulki hengessä: "Vähän aikaa kestää vaikk' aian vitsaksena" ja "Ilo pintaan vaikk' syän märkänis" eli positiivisella asenteella rakensivat uuden elämänsä kuin myös noilla motoilla me omaamme...
Riitta: heijastuiko tuo trauma myös teihin jälkipolviin?
Ei heijastunut meihin paljonkaan. Isä ei kaivannut Karjalaan takaisin, eikä käynyt siellä myöhemminkään. Äiti kävi kerran. Täti kaipasi enemmän ja kirjoitti koskettavia runoja Karjalan kaipuustaan. Sen verran tietysti kotien jättäminen jälkiä jätti, ettei kovin suopeasti itänaapuriin suhtauduttu. Asuttiin myös aika lähellä rajaa Imatralla ja painajaisissaan äiti näki unta, että ’ryssät’ saapuivat massoittain meidän pihalle. Harmittaa, kun ei nuorena ymmärtänyt kerätä heidän muistojaan talteen.
PoistaAika niukasti jäi tosiaan muistelotietoa, kuitenkin sanonta: "ryssä on aina ryssä, vaikka voissa paistaisi" elämään.
PoistaVasta sukututkimuksen kautta, jota tein jäätyäni parisenkymmentä vuotta sitten sukuni vanhimmaksi, avautui paljon uutta ja mielenkiintoista...
Sukututkimus on kiehtovaa ja siihen jää koukkuun, eikö! Veljeni teki kunnon sukututkimuskirjan isäni suvusta, minä sitten tutkin netitse (genealogia.fi) sekä äidinäitini ja äidinisäni suvut. Hyvin olivat kirkonkirjat säilyneet. Tämän toisen mieheni äiti kävi monine sisaruksineen (yht. 12 lasta) useammankin kerran pikkubussiretkellä Kuolemajärvellä, joka on jossain Terijoen seutuvilla. Heille nämä retket olivat hyvin tärkeitä.
PoistaSekin harmittaa, että olen unohtanut karjalan murteeni. Meidän äidinkielenopettaja puhui sitä niin ihastuttavasti!
Tämän voisin lukea ja antaa lahjaksi eräälle melkein 90-vuotiaalle evakkotytölle, joka on edelleen elämäniloinen ja hersyvä persoona.
VastaaPoistaEi me sodan jälkeen syntyneet voida ymmärtää, minkä trauman evakkous ja sota jättivät. Se trauma oli myös äidissäni ja tädissäni.
PoistaTämä kyllä kiinnostaa. Luimme lukupiirissä Punaisen ja Sinisen muistikirjan, ja pidimme niistä paljon.
VastaaPoistaOdotin tältä ehkä liikaa, ne aiemmat olivat sisällöltään puhuttelevampia.
PoistaEn ole vielä näitä muistikirjoja lukenut, mutta kiinnostaa kyllä kovasti! Tästä voisi periaatteessa aloittaa.
VastaaPoistaKokeile Anki, Itse ihastuin Punaiseen erityisesti.
VastaaPoista