1. lokakuuta 2019

Jussi Mäntysaari - Anti-Jante


Saviojan torppa ei ollut seudun komein tölli, mutta Martta Juhantytär oli ylpeä hänen ja miehensä Aukustin kotitilasta. // Lehmiä ei lakko kiinnostanut, joten Martta lähti kuljettamaan niitä laitumelle. Helteisessä ilmassa oli jotain pahaenteistä. Sirkat sirittivät tavallista varovaisemmin, eikä lehmien liikkeissä ollut niille tavanomaista iloluontoisuutta.

Näin mainiolla ja lukijaa eksyttävällä tiiserillä alkaa Jussi Mäntysaaren villi esikoisteos Anti-Jante. Se kuulunee YA-kirjallisuuteen, jota minä en juurikaan lue. Mutta genreen tottumattomuus ei estänyt nauttimasta tästä riemukkaasta ja huumorintäyteisestä pikkukaupunkikuvauksesta - joka sijoittuu nykyaikaan alun pastoraali-idyllistä huolimatta. 

Useimmat meistä tietävät Janten lain: älä usko olevasi parempi kuin muut. Hevimetallimies Tapio Mangård uskoi ja puursi kokonaiset kaksi vuotta levyprojektinsa kimpussa, kunnes kylmä totuus pläjähti päin näköä - fiasko & jonkun sortin burnout. Virka Rantakarin lukion musiikinopettajana jossain huitsin nevadassa sai miehen säntäämään pakoon Kurvin kulmilta Helsingistä. Opetuksen ohella toimenkuvaan kuului olennaisesti rehtori Voikosken lempilapsen, koulun kevätmusikaalin ohjaus.

Mangård saapuu bussilla periferiaan, löytää tulevan pihamökkiasuntonsa valvovan iäkkään avioparin silmien alla ja päätyy heti ensimmäisenä iltana paikalliseen pubiin Remmeliin ja hiusstylisti Pippan petiin. Lukiolaispoikien Paulin ja Tissin keltaisessa Sierrassakin hän käväisee, basso jytisee ja aika jotenkin venyy ja vanuu auton ikkunoiden takana. Ensimmäinen häivähdys aikasiirtymästä oli koettu, mutta rajumpi versio odotti niljakkaan Unton läväyttämänä koulun vintin ikkunasta: ulkona talvi muuttui kesäksi ja pikkukaupungin maisema sadan vuoden takaiseksi. Monia mysteerejä leijailee tässä pahaisessa pikkukaupungissa: määrätietoisesti tulevaisuuteensa suuntautuva lukiolaistyttö Ninni on käväissyt samassa aikarakosessa ja luokkatoveri Peten algoritmi ennustaa varmuudella vallankumousta.  

Paikallislehti Jokilaakson ässäänsä suhautteleva kymmenvuotias pikkunero Tuomas Puhakka näyttää Suomen sisällissotaa ennakoivat tapahtumat präntättyinä lehden arkistossa: meijerikahakassa maatyöläiset ottivat yhteen paikallisten patruunoiden kanssa. Mangård oppilaineen innostuu tästä historiallisesta paikallisesta tapahtumasta ja ottaa kahakan kevätmusikaalinsa aiheeksi. Projekti nielaisee oppilaatkin, mutta opettajansa vallan ylenmäärin.
....

Mäntysaaren teksti oli vetävää, viihdyttävää ja todella vivahteikasta ja hyvää suomen kieltä. Mangårdin hahmo oli herkullisen renttu: elämässään eksynyt kolmivitonen sinkkumies, jolla  hevi- ja rokkimusiikki oli hallussa pienintä piirtoa myöten - kuten kirjailijalla itselläänkin. Lukijalle, joka tuntee minua paremmin populaarimusiikin bändejä ja suuntauksia Mangårdin biisianalysoinnit, sympatiat ja antipatiat tarjoavat varmaa herkkua nyansseineen! Huumori oli hauskan nyrjähtänyttä, dialogit hauskoja ja koomisia tapahtumia riitti, myös hyvin luonnehdittujen sivuhahmojen ympärillä.

Kirjoitustyylissä tuntui minusta olevan Pasi Ilmari Jääskeläisen reaalifantasiavaikutteita. Tarina piti tiukasti otteessaan vähän yli puoleen väliin, mutta sitten tuli minulle väsähdys. Ehkä se oli vain omasta nopeasta lukutavastani johtuva ongelma, eivätkä muut sitä kenties koe. Kuitenkin tuli mieleen ns. saturaatiopiste, josta Sinikka Vuola ja Tommi Melender puhuvat teoksessaan Maailmojen loput. Lainaan omaa bloggaustani ao. teoksesta:

"Käytän omatekoista käsitettä saturaatiopiste, (...) siitä, mitä monelle romaanille vaikuttaa tapahtuvan puolivälin jälkeen. Niillä main lukijalle alkaa valjeta, että romaani on jo paitsi näyttänyt myös monessa tapauksessa käyttänyt keinonsa ja romaanin kielellisenkin ilmaisun mahdollisuudet alkavat umpeutua. Voisi puhua myös romaanin sulkeutumisvaiheesta, joka edeltää varsinaista loppua." - Vuola


Vuola & Melender pohtivat saturaatiopistettä monelta kantilta, kuten monia muitakin kirjailijuuden ongelmia. Maailmojen loput on silmiä avaava teos sekä kirjoittajalle että lukijalle. Joskus kuulemma kirjailijan on myös vaikea päästää irti rakkaaksi käyneestä teoksestaan, jolloin hän jatkaa ja jatkaa. Ehkä tässä tapahtui vähän sen suuntaista, mene tiedä. Oli miten oli, Anti-Jante oli todella hauska ja hulvaton, erinomaisesti kirjoitettu esikoisteos. Kirjan fontti oli pienenpuoleista, mutta ilmavat kappaleiden välit auttoivat paljon. Viihdyin loistavasti Rantakarin lukiolaisten ja heidän opettajansa reippaassa menossa. Loppuhuipennuksen yksi kohtaus oli kuin jostain scifi-elokuvasta. Komea esikoinen, joten odotan innolla minkälaisen teoksen Mäntysaari seuraavaksi luettavaksemme tuo, työn alla kuulemma jo on.

Jussi Mäntysaari - Anti-Jante
Kansi Kari Jokinen
BoD 2019
Kustantajalta - kiitos
_______________

Anti-Jante on Jussi Mäntysaaren (s. 1980) esikoisromaani. Siviiliammatiltaan hän on musiikkipäällikkö. Mäntysaari elää puolison, tytärpuolen ja kahden koiran kanssa Espoossa, mutta lapsuutensa hän vietti pikkukaupungissa nimeltä Huittinen
Käy lukemassa kirjailijan blogista, mitä hän itse tuumii kirjailijuudestaan! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi - Thank you for your comment ♥ Poistan kaikki jonkun mainoslinkin sisältävät kommentit. All comments containing an advertising link shall be removed.

Kirja vieköön! ei pidä lukijarekisteriä eikä kerää minkäänlaisia lukijatietoja. Blogger-blogina Kirja vieköön! noudattaa Googlen yksityisyydensuojakäytäntöä. Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivulta Yksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.