Miki Liukkonen - O

Millainen on romaani, joka kertoo kaikesta kaiken? Se on Miki Liukkosen O jossa on sivuja 858 (runsain alaviittein), se on paksuudeltaan 7 cm, painaa 1013 g (minun post-it-lappuineni) ja on äärimmäisen hankala käsiteltävä. Kuuntelin Liukkosta pariin otteeseen Helsingin kirjamessuilla (haastattelu & runoja) ja päätin antaa O:lle mahdollisuuden. Finlandia-ehdokkuus teki sen, että sain kärvistellä kirjastojonossa kauan. Aloitin luku-urakkani maanantaina 15. tammikuuta. Päätin pitää lukupäiväkirjaa lukemisen edistymisestä, mutta epäilin vahvasti etten pääse loppuun:

15.1.
Luin sivulle 48 ja tahmeaa oli kuin tervanjuonti. Tutustuin uimari-fyysikko-opiskelija Jerome W:hen ja hänen kusessa olevaan pikkuveljeensä Alluun. Perhepäivällisellä siteerattiin Allun lahjaksi saamaa Neurootikkojen keittokirjaa, josta oli sama ote lukemassani novelliantologiassa Nautinnon nälkä.
16.1.
Yöt ovat Heikkoja Hetkiä varten... Nyt hypättiin Köpikseen uimahyppytelineitä tms. valmistavaan firmaan. Ei hitto, ei tästä mitään tule! Päädyin googlailukierrokselle tutkimaan mistä on kyse. En löytänyt kuin yhden bloggauksen, Arjan (siellä muutama muu linkki myös). Löysin jokusen lehtijutun. Päätin yrittää selättää tämän mammutin lukemalla 30 sivua per päivä.

24.1.
Sen pituinen se, päiväkirjani nimittäin. Keskivaiheilla neuroosit pursuivat päästäni, mutta loppuun pääsin aika sutjakasti. Työvoitto, tuntuu kuin olisin maratonin juossut.

Kirjan nimeksi valitu ikuisuuden symboli O kertoo romaanista olennaisen: kaikki kiertää kehää, limittyy ja lomittuu eikä loppua ole tulla. Romaani on yhtä pirstaleinen, fragmentaarinen, sekava ja sairas  kuin maailmamme tänään. Se on Y-sukupolven näkemys elämänsä ja ympäristönsä sekasorrosta, paineista, kaiken hahmottomuudesta.

Ilmaus terävä ja ironinen sekamelska kuvaa ehkä parhaiten kirjan henkilöitä ja juonentapaista, sillä sellainenkin on. Tapaamme helsinkiläisiä nuoria ja heidän vanhempiaan. Juuret juontuvat monista Euroopan maista. Heitä kaikkia piinaa joku kiduttava neuroosi tai pakkomielle: he oirehtivat koska ympäristö, mutta myös koska geenit. Liukumäkiä ja muita leikkivälineitä valmistava tanskalainen Kompan A/S on täynnä neurootikkoja, niin myös Tanskan kuninkaallisen teatterin työryhmä. Kotoisassa Helsingissä puurtaa uimahallissa joukko tavoitehakuisia nuoria uimareita tulevien kisamenestysten kiilto silmissään; Meilahden sairaalan torneissa riehuu pyörtyilyepidemia jne. jne. Tämä riittänee juonesta.

Liukkonen on lukenut nuoruutensa kuin riivattu ja se näkyy: hän tietää paljon laajalta alalta. Erityisesti hän tuntuu paneutuneen neuroosien ja pakko-oireisen häiriön loputtomiin ilmenemismuotoihin. Ystävämme Google tarjoaa tietenkin miljoona linkkiä mielenterveyttä käsitteleviin juttuihin, mutta tässä yksi. Lukemiseni keskivaiheilla neuroosien kuvaukset olivat räjäyttää pääni enkä malta olla muuntelematta tässä Tuija Välipakan runokokoelmasta Take away sanarimpsua, jossa sanan kuolema olen korvannut psyykkisiä häiriöitä kuvaavilla sanoilla:

Paniikki on täällä tänään. OCD on in. Paranoia on uusi musta. Neuroosi on must!

Liukkonen tunnustaa David Foster Wallacen esikuvakseen, jolta olen lukenut vain pari novellia kokoelmasta Kummatukkainen tyttö. Novelli Unohdus oli kyllä hulvaton. Olipa DFW:n vaikutusta tai ei, ajatustenvirta vyöryy ihailtavan vuolaana Liukkosellakin. Tarina vinksahteli ja vääntyili ties mihin muotoon, eksyi kertomaan ja kuvailemaan ummet ja lammet jostain, ja kuvasi pieteetillä erityisesti neurootikkojen kokemaa piinaa ja kuvottavaakin toimintaa.

Itse koin jotkut puhekieliset dialogit hiukan naiveiksi, mutta sellaisiahan me tietysti arjessamme olemme. Löysin lukuisia supertaidokkaita ja kauniisti ilmaistuja kohtia, joista esimerkkinä olkoon vaikka tämä: ... tuuli oli niin leppeä ja kostea, että se näytti kirsikanpunaisten silkkiverhojen leyhyttelyn sijaan asettelevan niitä mielestään sopivaan kohtaan lasitonta ikkunasyvennystä, ja verhon takana hallitsi tiheän turkoosi yö, jonka nielussa sirkat ja kaskaat sirittivät.

Minua huvittaneesta huumoriosastosta voisin mainita vaikka C. G. Jungin, jolla piti kiirettä: Niin, Jungista on kuolemansa jälkeen tullut tällainen psyyken joulupukki, joka lahjojen sijasta jakelee neuvoja, ja laskeutuu savupiipun sijaan tiettyä tajuttomuusväylää pitkin ihmisen alitajuntaan, silloin kun kaikki ympärillä pimenee - KLING KLONG. Ja taas käy kutsu!

Taustatietotyönsä Liukkonen on tehnyt huolella ja hän osaa kirjoittaa. Mielikuvituksella ei ole rajoja, mistä kertoo mm. nimi Darnopogaldjitzer. Liukkonen on sukupolvensa obsessiivisen 'ajan hengen' tulkki: informaatiotulva, menestymisen paineet, tehokkuuden korostus ja nopeutunut elämänsyke, hiljaisuuden puute, valosaaste, nuorten mielenterveysongelmien räjähdysmäinen kasvu, muuntohuumeet, ulkonäköpaineet... Déjà-vut, entropiat, aikasiirtymät, Nikola Tesla, soivat munakoisot, narkkarit, alkoholi, väkivalta.... You name it!

Aikamme sekavuutta ja fragmentaarisuutta kuvatessaan Liukkonen on onnistunut siis erinomaisesti, ja hän on tehnyt kunnioitettavan ja näännyttävän työn: kirjoitti kuulemma 3,5 vuotta, 10 tuntia per päivä. Silti romaani ei tuntunut lukijaystävälliseltä, koska en oikein ymmärrä näin monisivuisten teosten ideaa. Lukijan ajasta ja huomiosta kilpailee tuhat asiaa ja monta mediaa. Eikö tiiviimpi kerronta sopisi paremmin niin sanottuun ajan henkeen? Kustannustoimittaja pani Liukkosen karsimaan neilisensataa sivua. Minä olisin toivonut vielä lisää karsintaa, jolloin ote olisi ollut napakampi ja teos täyden viiden tähden sensaatio. Lukeminen oli kuin ylämäkijuoksua: väliin uuvutti ja puuskutti kovin, väliin iskivät euforian endorfiinit - mutta odotan mielenkiinnolla millaisen teoksen Liukkonen seuraavaksi suoltaa.

Muualla: Opus vei (kiitos ärsyttävästä tautologiani huomautuksesta, editoin hiukan!)

Miki Liukkonen

O

Wsoy 2017

Kansi Jussi Karjalainen

***

Kirjastosta