Carmen Amoraga - La vida era eso

Kirjan nimen voisi suomentaa useammallakin tavalla - Tätä oli elämä, Se oli elämää tai voisin suomentaa sen kysymyksellä Tässäkö oli elämä? Tuon kysymyksen esittää nimittäin kirjassa samoilla sanoilla kuolemansairas William. William ja Giuliana ovat argentiinalaissyntyinen Espanjaan muuttanut aviopari, jolla on 10- ja 5-vuotiaat tyttäret. William taistelee puolitoista vuotta syöpäänsä vastaan, mutta menehtyy. Giulianan elämä romahtaa, suru hukuttaa ja vyöryy päälle.

Amoraga kertoo koskettavasti nelikymppisen lesken elämästä vuoden ajan. Introvertti Giuliana on äärimmäisen yksin, hänellä ei ole ystäviä, kaikki sukulaisetkin asuvat Argentiinassa. Giulianalla on kontakti Whatsappissa toimivaan vertaistukiryhmään, mutta ei hän oikein sinnekään kotiudu. Hän on aina kavahtanut somea, mutta perustaa nyt itselleen Facebook-profiilin. Virtuaalimaailmassa tuntuu turvalliselta vuodattaa ikäväänsä ja tuskaansa; Giuliana kirjoittaa kuolleen Williamin seinälle  riipaisevia viestejä: syntymäpäivä- ja isänpäiväonnitteluja, rakkaudentunnustuksia, tyttäriltä terveisiä.

Tässä espanjankielisessä haastattelussa kirjailija kertoo, että idea kirjaan tuli hänen ystävättärensä kokemasta, ja että kirjassa julkaistut Facebook-viestit ovat autenttisia, paitsi viimeinen. Amoraga puolustaa netin vertaistukiryhmiä, joihin ilmeisesti Espanjassa monet suhtautuvat epäilevästi. Kirjan sanoman voi soveltaa moneen kriisiin, joka järkyttää ja vaatii työstämistä: kuoleman lisäksi vaikkapa muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan, työttömyys, jonkun tavoitteen tai unelman epäonnistuminen. Amoraga käy läpi kriisin yleiset vaiheet - kieltämisestä vihaan, kaupankäynnistä masennukseen ja lopulta hyväksyntään.

Uskon että kirja auttaa jonkun akuutin kriisin kanssa painiskelevia, olipa syy mikä tahansa.  On hyvä muistaa että surutyö / kriisityö on prosessi, joka vie oman aikansa. Amoragan ansioksi lasken sen, että hän ottaa esille myös menetetyn ihmisen tai asian huonot puolet. Vainajasta ei saa ajatella tai puhua pahaa, nostamme hänet kiiltokuvamaisena jalustalle. Amoraga toteaakin että kuolema ei vie kaikkea, se vie vain negatiiviset puolet, mikä lienee yksi kuoleman julmista puolista:

La muerte no se lo lleva todo. Se lleva sólo una parte, la parte mala. Los malos recuerdos, los malos modos, los malos momentos, y se deja lo mejor. Debe de ser parte de su crueldad.

Minua häiritsi kirjassa liika toisteisuus, Giulianan tuskan ja ahdistuksen kuvauksia olisi voinut tiivistää. Mutta uskottavasti ja eläytyen kirjailija asettui juuri leskeksi jääneen naisen, puolison ja äidin pään sisään. Surullisesta aiheestaan huolimatta kirjasta löytyi myös paljon huumoria, sillä Giuliana oli introverttiutensa ja ahdistuksensa takana eläväinen ja räiskyvä persoona, jonka muutamia vimmastuspurskahduksia luin nautinnolla.

Surutyöryhmän María toi esiin toisenlaisen naisenelämän: hän oli helpottunut miehensä kuoltua, koska oli pysynyt rakkaudettomassa liitossa sovinnaisuussyistä, ja oli ollut rakastunut toiseen vuosikaudet. Williamin esimies toi hänkin esiin yhteiskunnan painostuksen: mies oli solminut nuorena avioliiton ja pysynyt aviossa vuosikymmenet, vaikka oli homoseksuaali. Amoraga ivaa siis meidän naurettavia sovinnaisuuksiamme ja kehottaa katsomaan asioita rohkeammin, ja herättää meitä tarttumaan ainutkertaiseen elämäämme.

Argentiinan espanja tuli esiin kielen sinuttelumuodossa vos, erilaisissa käskymuodoissa ja kirosanoissa: boludo, pelotudo = mäntti, ääliö; täällä & täällä muutama huomio Argentiinan espanjasta. 

Carmen Amoraga

La vida era eso

Tässäkö oli elämä? -ei suomennettu

Ediciones Destino 2014

***

Kirjastosta