Tällä Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaanilla on hurmaavan houkutteleva nimi ja tavattoman kaunis kansi. Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa on surullinen tarina sodan aiheuttamista tragedioista yksilötasolla ja kertoo siitä kuinka menneet traumat heijastuvat jopa kolmanteen polveen. Lapin sota tuhosi jollain tapaa kaikkien kirjassa esiintyneiden henkilöiden elämät, vaikka henki säilyi.
Max on nelikymppinen eronnut mies, tytär Niia asuu äitinsä kanssa, mutta viettää joskus viikonloppuja isän luona. Perhoset ovat Maxin intohimo ja hänelle tärkeintä elämässä. Max tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vieraaksi ihmisten yhteisössä. Niin on ollut lapsuudesta saakka: kiusa ja pilkka ovat olleet armottomia. Kaikkihan sen tiesivät, vaikka miten olisi halunnut salata: Maxin isä oli natsi, hän on saksalaisen sotilaan äpärä.
Lapissa oli jossain vaiheessa 200.000 saksalaista sotilasta. He olivat meidän suomalaisten liittolaisia ja aseveljiä ja heihin suhtauduttiin myönteisesti. Rakkauksia ja romansseja syntyi. Kun Saksan sotaonni kääntyi, saksalaiset muuttuivat hetkessä vihollisiksi. Lappi paloi ja naisista tuli saksalaisten huoria. Maxin äiti Silvia oli yksi näistä rakastuneista nuorista naisista, jonka unelmat sortuivat tylysti: sulhanen katosi, Silvia jäi yksin ja syntyvä lapsi isättä. Silvia toivoi ja odotti, odotti ja toivoi - kymmenen vuotta. Vaikeni lopulta ja kantoi yksin sisimmässään häpeänsä, pettymyksensä, katkeruutensa ja tuskansa.
Saksalaisveljekset Erik ja Viktor olivat molemmat sotakomennuksella Suomen Lapissa, ja rakastuivat palavasti samaan naiseen. Mustasukkaisuus ja kostonhalu ylittivät perhesiteet ja veljesrakkauden. Viktor säilyi hengissä ja eli pitkän elämän, mutta tyngäksi se supistui kun kirvelevä omatunto sammutti kaiken luovuuden.
Max on nelikymppinen eronnut mies, tytär Niia asuu äitinsä kanssa, mutta viettää joskus viikonloppuja isän luona. Perhoset ovat Maxin intohimo ja hänelle tärkeintä elämässä. Max tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vieraaksi ihmisten yhteisössä. Niin on ollut lapsuudesta saakka: kiusa ja pilkka ovat olleet armottomia. Kaikkihan sen tiesivät, vaikka miten olisi halunnut salata: Maxin isä oli natsi, hän on saksalaisen sotilaan äpärä.
Lapissa oli jossain vaiheessa 200.000 saksalaista sotilasta. He olivat meidän suomalaisten liittolaisia ja aseveljiä ja heihin suhtauduttiin myönteisesti. Rakkauksia ja romansseja syntyi. Kun Saksan sotaonni kääntyi, saksalaiset muuttuivat hetkessä vihollisiksi. Lappi paloi ja naisista tuli saksalaisten huoria. Maxin äiti Silvia oli yksi näistä rakastuneista nuorista naisista, jonka unelmat sortuivat tylysti: sulhanen katosi, Silvia jäi yksin ja syntyvä lapsi isättä. Silvia toivoi ja odotti, odotti ja toivoi - kymmenen vuotta. Vaikeni lopulta ja kantoi yksin sisimmässään häpeänsä, pettymyksensä, katkeruutensa ja tuskansa.
Saksalaisveljekset Erik ja Viktor olivat molemmat sotakomennuksella Suomen Lapissa, ja rakastuivat palavasti samaan naiseen. Mustasukkaisuus ja kostonhalu ylittivät perhesiteet ja veljesrakkauden. Viktor säilyi hengissä ja eli pitkän elämän, mutta tyngäksi se supistui kun kirvelevä omatunto sammutti kaiken luovuuden.
Minun kävi sääliksi kaikkia teoksen henkilöitä, sillä he kaikki vaurioituivat Lapin sodan seurauksena. Silvialta katkesi yhteys omiin vanhempiin täysin ja hän joutui kestämään ympäristön pilkat ja huorittelut. Jaksaakseen oli vaiettava kuin simpukka, voimia ei riittänyt olla tukeva ja rakastava äiti pojalle Maxille. Perhostutkija Max tuntui minusta elävältä kuolleelta, natsiäpärän pilkat olivat opettaneet olemaan varovainen ja varuillaan. Surulliselta tuntui, että hän oli siirtämässä tätä vierauden ja kylmyyden perintöä tyttärelleen Niialle. Stanislauksen veljekset sitten. Toki Erik teki katalan tempun veljelleen Viktorille, jonka tämä kosti - mutta millä hinnalla!
Kauniin ja traagisen tarinan taustalla on rankka ja tärkeä aihe. Samat traumat vaikuttavat edelleen monessa suomalaisessa suvussa. Joku määrittelemätön piti minua kuitenkin loitolla päähenkilöistä ja tarinasta. Ahokummun teksti leijailee kevyesti kuin perhonen, se on vähäeleisen kuulasta ja virheetöntä, mutta ehkä kaipasin kirjailijalta enemmän rohkeutta, syvyyttä ja särmää.
Kauniin ja traagisen tarinan taustalla on rankka ja tärkeä aihe. Samat traumat vaikuttavat edelleen monessa suomalaisessa suvussa. Joku määrittelemätön piti minua kuitenkin loitolla päähenkilöistä ja tarinasta. Ahokummun teksti leijailee kevyesti kuin perhonen, se on vähäeleisen kuulasta ja virheetöntä, mutta ehkä kaipasin kirjailijalta enemmän rohkeutta, syvyyttä ja särmää.
Anna-Liisa Ahokummun (s. 1984) juuret ovat Taivalkoskella. Vuosia sitten hän näki kuvan vanhasta perhoskokoelmasta. Siitä alkoi kehkeytyä Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa.
Anna-Liisa Ahokumpu
Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
**
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
**
Lukukappale kustantajalta - kiitos
Kirjassa on kaunis kansikuva ja kirjan nimi on hieno ja kutsuva. Katsotaanpa ehdinkö lukea kirjan jossakin välissä :)
VastaaPoistaNiin on Mai. Kiinnostuin kirjasta heti Gummeruksen luettelossa, mutta tämä ei puhutellut minua odottamallani tavalla. Alla oli luettuna vahvoja kirjailijoita, Ishiguroa ja P.I. Jääskeläistä. Luulen että heidän jälkensä vaikutti. Tuli myös Lempi ja Kätilökin mieleen...
PoistaAhokumpu on nuori, hän ehtii vielä. Toivon menestystä kirjailijan tiellä.
Tämä on kyllä kaunis kirja, taidokkaasti kirjoitettu ja rakennettu. En täysin rakastunut, mutta pidin paljon: Ahokumpu on taitava.
VastaaPoistaT. Lumiomenan Katja
Me kirjabloggarithan ollaan monta kertaa puhuttu siitä, että kirjan lukuhetki voi olla epäotollinen. Minulle taisi tämän kanssa käydä niin. Kirjan ohuus on erittäin ilahduttava juttu! Monet kirjailijat voisivat tiivistää sanottavaansa, en ole tiiliskivien ystävä ollenkaan. Iloitsen siitä, että monet tuntuvat pitäneen kirjasta kovasti.
PoistaViehättävä romaani! Minullakin jäi senttien päähän hullaannuksesta, vaikka hieno tarina, rakenne ja esitystapa on. Pidin kovasti kuitenkin.
VastaaPoistaIhanaa esikoiskirjailijalle että niin moni on pitänyt. Nyt ei ollut mun juttu, lienen ollut jossain 500-luvun Britteinsaarilla edelleen :)
Poista