Heidi Haataja - Ikirouta sulaa #runosunnuntai

Tänä talvena on arki levällään.

Huutoa ja riehumista,

vaatimuksia.

Ikirouta sulaa on monessa mukana olevan Heidi Haatajan toinen runokokoelma.  Rundgren-nimellä julkaistu esikoiskokoelma Syntymä voitti Möllärimestari-kilpailussa 2012 ensimmäisen palkinnon. Tämän uuden runokokoelman alussa Limingassa asuva runoilija esittelee itsensä. Hän syntyi vuonna 1974 Ruotsissa, asui ja opiskeli sitten eri paikkakunnilla Suomessa ja on ollut liminkalainen jo viisitoista vuotta. Tämä kolmen teini-ikäisen tyttären äiti on ansiotyönsä ohella aktiivinen kulttuurin eri saroilla, harrastaa savitöitä, on Limingan kunnanvaltuutettu ja tuore kansanedustajaehdokas. Ei ihme että hiljaisuus vetää joskus kuin magneetti:

Joskus haluan juosta pakoon,

irrottaa itseni tästä.

Asuisin meren rannalla,

istuisin laiturilla,

eikä kukaan tuntisi minua.

Tervehtisin vain

yksinäistä lokkia

ja ohikiitäviä kaloja.

Heidin kiireinen elämä kuuluu siis monista runoista: on levättävä että jaksaa; on nukuttava että jaksaa. Luin Syntymän vajaa pari vuotta sitten. Muistelen, että siinä oli paljon herkkiä lapsuusmuistoja ja luonnon havainnointia. Nyt aistin runoissa naisen, joka elää täpötäysiä ruuhkavuosiaan. Hän istuu typertyneenä keittiössä kuuntelemassa murrosikäisten tyttäriensä mutinoita ja yrittää ehtiä tekemään kaiken sen, mitä on tavoitteekseen asettanut. Runoissa on läsnä  rakkaus luontoon ja kesään - niistä Heidi tuntuu ammentavan voimansa. Aistin runoissa myös jotain tummaa ja synkkää menneisyydestä sekä ihmisen ikävää, kenties menetetyn rakkauden surua. Tuli tunne, että runoilija on voittanut itsessään joitain arkuuden demoneita ja uskaltaa tänä päivänä seistä rohkeasti omilla jaloillaan - olla näkyvä. Aika ja elämän kulku mietityttävät myös, ja hengellisyys saa pohtimaan sekä vakavia että ironisia.

Minulla on hidas sielu.

Jään usein utuna kellumaan paikoilleen,

kun muu maailma nytkähtää eteenpäin.

...

Olen nähnyt kolmena yönä unta,

jossa riitelen
elämästäni pois menneen kanssa.

Hänen kanssaan

on helppo riidellä.

Kokoelmassa on kolme tyyliltään erilaista osiota: Kesästä kesään, Tahdon kertoa sinulle tarinan ja Kaikki mitä jäljelle jäi. Runot ovat kiteytettyjä ja lyhyitä tuttuun tapaan, ja kätkevät sisälleen filosofisia aforismeja. Mutta ihanasti niistä huumoriakin pilkahtaa: aivan järjettömiä hommia puutarhaan hurahtanut keksiikin! Mutta yhdyn täysin runoilijan tuntoihin: kesällä elän ja hengitän.

Viikko sitten

kävin kuuntelemassa runoja

ravintolassa.

Keskittymiseni herpaantui toisen esiintyjän

jälkeen.

Tutkin ilmoitustaulun kuvia.

...

Nykyisin runoni ovat joskus

niin lyhyitä,

ettei niissä ole sanoja.

Runot tuntuvat varsin omaelämäkerrallisilta, mutta se voi olla pettävä tunne. En lähde arvioimaan mikä on itse koettua, mikä sivusta seurattua. Runoilijalla on fiktion vapaus. Yhdessä runossa Heidi sanoo, että se mitä hän itsestään kertoo on vain jäävuoren huippu. Varmasti julkisuuden kanssa tasapainoilua riittääkin - mitä avaa itsestään, minkä pitää yksityisenä. Heidi sanoo haluavansa herättää lukijassa tunteita, se millaisia ne sitten ovat on hänen vaikuttamisensa ulottumattomissa.

Olen tässä 

sateen keskellä. 

Minusta näkyy 

heijastuksia. 

Elämä on optinen harha.

Luonnehtisin tätä kokoelmaa vahvasti elämänmakuiseksi. Runot tarjoavat välähdyksiä aikuisen naisen elämästä, niin arjesta kuin syvemmistä pohdinnoista. Uskon, että moni naislukija löytää säkeistä paljon itseään: on kiire mennä ja tulla, kiire tehdä ja suorittaa. Väliin sitten pysähtyy ihmettelemään omaa elämäänsä ja vaikka maailman tilaa. Millaisen jäljen jätän, miten maailman käy:

Ikirouta sulaa.

Ikuisuus on väliaikainen.

Kirja on tuoreen liminkalaisen Kustannus Mäntypuron julkaisema. Minua miellytti kovin kannen valokuva ja kiiltävän kannen napakkuus. Visuaalisesti erittäin kaunis runokokoelma, eikä mitään typografisia kikkailuja. Ikirouta sulaa sulatti minussakin jotain, puhutteli ja herätti ajatuksia. Pidin kovasti.

Heidi Haataja 

Ikirouta sulaa

Kustannus Mäntypuro 2018

***

Lukukappale runoilijalta - kiitän lämpimästi

_______________

Vieressä Heidin savityö - Omakuva

Youtube / Teoksen julkistamistilaisuus Limingan kirjastossa: video on pitkä ja mielenkiintoinen teknisistä puutteistaan huolimatta.

Rantalakeus.fi:

- Kai­pa­sin po­li­tii­kan, yh­dis­tys­toi­min­nan ja työs­täni yri­tyk­sen ta­lous­hal­lin­non kes­kel­tä ta­kai­sin luo­vuu­den ää­rel­le. Pää­tin lait­taa vuo­sien var­rel­la syn­ty­nei­tä ru­no­ja­ni ja teks­te­jä­ni jär­jes­tyk­seen. Osan niis­tä olin jul­kais­sut Fa­ce­book-si­vuil­la­ni, osaa en ol­len­kaan.

Hei­di Haa­ta­ja sa­noo, et­tei ole pöy­tälaa­tik­koru­noi­li­ja. Hän ha­lu­aa ja­kaa aja­tuk­si­aan ja tun­to­jaan.

- Ny­ky­ään py­rin kai­kes­sa sel­ke­ään, na­pak­kaan, ly­hy­een ja yk­sin­ker­tai­seen il­mai­suun. Kar­sin ru­no­ja­ni­kin mah­dol­li­sim­man pel­kis­te­tyik­si, et­tä ne oli­si­vat tii­vis­tet­tyä poh­din­taa.

#runo18-haaste

❤︎
Tuija luki Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville
SusuPetalin runo Musta kuu
Uuna Syrjäsuon runot Jäljet & Kriisi
Esther Helmiän runo Minä herään kylmään
Saassan runot Toive ja Ta-ri- na

Tämän kirjabloggarin muita intressejä

En juuri kirjoittele kirjablogissani muista elämäni puolista - kirjat ovat pääosassa. Mutta toisessa blogissa minulla on paljon ulkomaisia blogiystäviä, ja aina tilaisuuden tullen haluan kertoa heille Suomesta ja meistä suomalaisista.

Joel Willansin  101 Very Finnish Problems (Gummerus 2017) oli hulvatonta luettavaa. Kirjailijan uutuus  More Very Finnish Problems tulee piakkoin lukuun - ai että odotan! Sitä odotellessa esittelin Suomea ulkomaisille ystävilleni näin:

...

I’ll send you two BIG postcards with some facts about my northern home country.

This is not a history lesson, only to give you some fun info.

We have only 5.5 million people speaking two official languages: 

Finnish (87.9%) and Swedish (5.2%). Sámi is the mother tongue of about 1,900 people. 

70.9 % are Lutherans and about 1.1% Orthodox by religion.

The Finnish language is one of the most challenging languages in the world. 

It’s no wonder, when a noun can have over 200 forms or when one of the longest words is epäjärjestelmällistyttämättömyydellänsäkään!

Google translator went dumb but this means something like this:

She is a person who has a habit of using disorder and chaos, 
but not even that was of help!

Finland is a long country. From the southern Hanko to Utsjoki Lapland

the distance is more than 1300 km.

We have clearly four seasons, pure nature and clean air.

And Santa Claus is really Finnish and lives in Lapland, Korvatunturi.

The whooper swan / Cygnus cygnus is our national bird,

national flower is Convallaria majalis and national animal is the brown bear / Ursus arctos.

The Finnish Design and architecture are world famous.

Maybe you know Alvar Aalto, Tove Jansson & her Moomins, Marimekko,

and Oiva Toikka just to name a few.

Finland’s Rovio Entertainment is the creator of the phone app Angry Birds. 

Finland has been a member of the European Union since 1995.

Finland is The Land of a Thousand Lakes, but in fact there are whopping 

187,888 lakes and a total of 179,888 islands.

Finland is THE place to see the Northern Lights. Each year, the Aurora Borealis
appear more than 200 times in the skies above the Finnish Lapland.

The Saimaa ringed seal / Saimaannorppa is a subspecies of ringed seal Pusa hispida. 

They are among the most endangered seals in the world, having a total population 

of only about 380 individuals.

We love our Formula drivers Kimi Räikkönen and Walter Bottas.
Here I must tell you that the brand new biography of the silent Räikkönen
sold 100 000 copies in a few weeks - and that is a lot in our small market!
Icehockey is our hottest team sport - not football.

Finland has the most heavy metal bands per capita: Children of Bodom, Nightwish,
Apocalyptica, Teräsbetoni and Eurovision Song Contest winners Lordi.

About Finnish classical music I could mention Jean Sibelius, Kaija Saariaho,

Esa-Pekka Salonen, Jukka-Pekka Saraste and Karita Mattila.

Far from Buenos Aires, yet we love tango!
Tangophiles travel from all the world to The Seinäjoki Tango Festival in July since 1985.

We have over 3 million saunas and over half a million summer cottages.

We are heavy drinkers, also of coffee: the average Finn consumes 12 kg of coffee a year.

Our long time president Urho Kekkonen was the man who  guided us through
the years of the cold war 1956-1982. The present president is Sauli Niinistö since 2012,

in the photo with his beautiful young wife Jenni Haukio.
They recently hosted the Trump-Putin summit in  Helsinki.

A COUPLE OF LINKS:

21 Reasons to love Finland / VisitFinland

Finland / Wikipedia

This stamp was released in 1989 when the Finnish mark was still in use.

I wish you enjoyed my postcards from Finland.

- riitta

Photos: taken by me & my friend P & free from Wikipedia & the press
Facts: Wikipedia & VisitFinland

Kai Aareleid - Korttitalo

Tämä kaupunki rankaisee minua yhteensattumilla. 

Tarinoilla, jotka aukeavat ja vievät minut takaisin. 

Epäilemättä Kai Aareleid puhuu synnyinkaupungistaan Tartosta, jonka idyllisissä kortteleissa ja vanhoissa puutaloissa hänen juurensa ovat syvällä. Nyt Tartto on kuiskinut kirjailijan korviin haikean ja melankolisen perhetarinan, hataran ja huteran kuin Korttitalo. Viro-instituutin Nippernaateissa ihastuin jo Aareleidin herkkään ja keveään kerrontaan. Samaa ihastuttavaa runollisuutta tarjosi myös tämä uusi romaani. Nippernaatissa siteeratussa runossa Aareleid muisteli myös haikeasti lapsuuttaan:

elämä ei tuoksu enää niin kuin ennen / mutta monen asian / tuoksu on entisellään / vanhan puutalon rappu / tyhjä hillokellari / romahtanut leivinuuni / hylätty verstas / kylmä kappeli // suru ja muistot / tuoksuvat yhä / samalta

Tarton idylli oli 40-luvulla raunioina ja jännitteistä järkkynyt. On sodan syytä tai ansiota, että Tiina syntyi ja hänen vanhempansa päätyivät yhteen. Äiti Liisi oli jäänyt leskeksi tuoreen aviomiehensä kaaduttua, isä Peeter oli menettänyt rakkaansa poliittisten syiden takia. Isällä oli noina puutteen aikoina kadehdittava virka: alueen päävaraston johtajana perheelle sai toimitettua ruokaa, hyviä vaatteita ja jopa pieniä ylellisyyksiä. Kaikki tuntui niin onnelliselta, mutta vaimoaan parikymmentä vuotta vanhemmalla Peeterillä oli pakkomielle, joka vei hänet iltaisin pois kotoa ja lopulta tuhoon. Avioliitto alkoi rakoilla.

Ei, äiti. Minä en ole iso. Sanoin ensin, että olen vahva. Mutta en ole. Välillä haluaisin kovasti olla heikko. Nyt, äiti. Haluaisin, että sinä olisit äiti ja minä olisin tytör. Että vaikka sinulla on vaikeaa ja olet tehnyt, mitä olet, sinä olisit vahva, koska sinä olet iso, sinä olet minun äitini. Ei vielä pitäisi olla se aika, kun minä tuen sinua. Pidä sinä minua pystyssä.

Elämänjanoinen Liisi halusi aloittaa uuden elämän puhtaalta pöydältä ikäisensä miehen kanssa. Hän jahtasi unelmaansa onnesta, mutta ei se onni uuden juovan miehen luota löytynyt. Pieni Tiina jäi isän luo ja iltaisin isän lähtiessä omille teilleen naapurien silmälläpidolle. Virolaiset ja venäläiset eivät aina tulleet kovin hyvin toimeen keskenään; tämä ilmeni myös koululaisten välisissä selkkauksissa. Mutta yksinäinen Tiina löysi parhaan ystävän ja ensirakkautensa Vladimirissa eli Vovassa, jonka yläluokkainen perhe oli saanut siirron Tarttoon isän ammatin vuoksi. Elämänikäiseksi tarkoitettu syvä sielunkumppanuus haihtui poliittisiin siirtoihin: Vovan perhe määrättiin muuttamaan takaisin Venäjälle - kauas, kauas Valkoisen meren taakse.

Vova. Tarvitsisin sinua. On vain yksi lohdutus: tunnen tämän pimeän paikan, kiitos sinun, olen ollut täällä ennenkin. Sinä opetit minulle, mitä on tulla jätetyksi. Sellainen tunne tämä onkin. Ei ole mitään pelättävää, on vain mentävä läpi. Sydän lukkoon ja läpi vain.

Aareleidilla on pehmeä ääni ja lämmin ote.  Kirjan sivuilta piirtyy neuvostomiehityksen aikainen Tartto; kirjan sivuilta piirtyvät riipaisevasti pienen Tiinan yksinäisyys, tunteet ja turvattomuus. Tiinan elämä oli huojuva korttitalo, jota hänen oli pääosin itse pidettävä pystyssä. Liikuttava tarina tytöstä, joka joutui kasvamaan aikuiseksi liian varhain ja ottamaan vastuuta, joka ei vielä hänen ikäiselleen kuuluisi. Mutta Tiinasta kasvoi vahva nuori nainen kaiken tämän poliittisen myllerryksen ja vanhempiensa itsekkäiltäkin tuntuvien päätösten keskellä. Hän on tytär, joka säilöö vanhaan konvehtirasiaan muistot isästään, sillä vanha isä oli heikkouksistaan huolimatta rakkaampi kuin äiti kaikessa itsekkyydessään.

Isäni. Minun rakkain isäni. Minun ainoa isäni. Ne ajatukset hakkaavat päässä, kloks, kloks, kloks, pistävät korvat lukkoon kuin kirjoituskoneen iskureiden lyönnit vasten paperin pintaa. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan: minun isäni, minun isäni, minun isäni. - Hän taluttaa äitiä kotia kohti. Hän on äitiä puoli päätä pidempi. Häntä ei taluta kukaan.

Korttitalossa on monia syvältä koskettavia kohtauksia, joista yksi on ehdottomasti se kuinka Tiina juoksee ja juoksee ahdistuksissaan läpi koko Tarton, kuin koko kaupungin kartan, isänsä hautajaisten jälkeen. Mitä ihmisestä jää,  Aareleid kysyy ja vastaa:

Pään painauma tyynyllä. Huulenmuotoinen tahra kupin reunassa. Kirja, jossa on kirjanmerkki ikuisesti samassa kohdassa. Tyhjentämättä jäänyt vesilasi. Ne ovat ihmisen todellisia jälkiä. Ja sitten se kaikki häviää, kirjoitamme "Loppu". Mutta jäljelle ei jää pimeyttä, jäljelle jää valo. Kaikki värit ovat yhdessä yksi: valkoinen. Valkoinen hiljaisuus peittää lopulta kaikki muistot.

Kai Aareleid 

Linnade põletamine 2016

Korttitalo

Suomentanut Outi Hytönen

Kansi Inari Savola

Schildts & Söderströms 2018

*****

Kirjastosta

_______________

Näin Aareleid esittelee itsensä

Rakas Viro -lukuhaaste juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä

AARELEID TURUN KIRJAMESSUILLA:

pe 5.10. 11.50–12.15 Eino-lava: Korttitalo
pe 5.10. 14.40–15.15 Auditorio: Suomalais-virolainen runokavalkadi
pe 5.10. 17.00–17.20 Agricola-lava: Vaietut perhetarinat. Kai Aareleidia ja Venla Hiidensaloa haastattelee Juha Hietanen.
______

Kai Aareleid Helsingin kirjamessuilla 

sunnuntaina 28.10. Klo 16.00-16.30 Hakaniemi

Tua Forsström - Merkintöjä #runosunnuntai

Merkintöjä on kooltaan niin pieni runokirja, että sitä pitää käsitellä hellin käsin ja varoen. Pienen kirjan sisältämät säkeet kertovat pohjattomasta surusta ja suuresta menetyksestä. Runoilijan paljaat ja intiimit tunteet avautuvat lukijalle runo runolta. Ei raskaina vaan ilmavan keveinä. Tämä Tua Forsströmin kahdestoista runokokoelma kirjaa hänen tuntojaan lapsenlapsen äkillisen kuoleman jälkeen. Vanessa oli keveä ja eteerinen kuin perhonen, pieni tyttö joka ihastui Islantiin ja piti uimisesta. Isoäidille jäivät muistot, jotka tulevat uniin öisin ja mieleen päivisin hajanaisina ja lyhyinä sirpaleisina muistoina ja ajatuksina.

Tua Forsström vei surun äärelle. Runoilija yrittää pukea sanoiksi sen mitä ei oikeastaan voi. Enkä voinut minäkään, siksi vain muutama säe sitaatteina.

Muistatko yhä kun olit lapsi

ja kävelit kanssamme samaa

matkaa päivästä toiseen?

...

Me molemmat olemme väärässä

maailmassa, mutta emme samassa

...

Jos unilla on koti on se ehkä tämä

ranta missä mustarastas laulaa iltaisin

kallion varjossa missä pidämme toisiamme kädestä

ja leikimme ja olemme aina yhtä vanhoja

...

Tällaisilla siivillä ei voi lentää,

tällaisilla jaloilla ei voi kävellä

...

Miksi juuri hän joka oli pieni, miksi en minä?

...

Mutta mitä minä teen tavaroillasi?

...

Nyt sanon jo:

se oli sinä vuonna kun Vanessa kuoli.

Forsström on ottanut tähän kokoelmaan mukaan kokonaan yhden runon kokoelmasta Lokakuun iltana soudin järvelle (2012). Runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoitti sen pohjalta kysymystentäyteisen proosarunon Mitä pilviä ne on? Tästä linkistä pääset lukemaan Huotarisen tekstin kokonaisuudessaan Runouslehti Janon sivuilta. Nämä molemmat runot osoittavat koskettavasti, että suru ei lopu, ikävä ei lopu - eivätkä kysymykset.

Pilvet itku ja sumu Vanessa

Vesi valuu pitkin poskia kaulaa

Itkee kunnes itku lakkaa itkun

Paljon vettä ja kalat uivat

Paljon unia ja kalat uivat

Kalojen äiti ja isä ovat poissa

Vesi ja pilvet eikä maata lainkaan

Kalat leikkivät toisten kalojen kanssa

Kalat haluavat olla iloisia ja uida

Järvi on pelkkä pieni järvi 

Kalat jäätyvät kun vesi jäätyy

Veteen tuulee ja kalat uivat

Kalat uivat ja vesi tuulee

_______

Tua Forsström
Anteckningar 2018
Merkintöjä
Suomentanut Jyrki Kiiskinen
Kansi Anders Carpelan
Siltala 2018
***
Kirjastosta
_______________

Merkintöjä myös täällä:  Reader why did I marry him?, Svenska Yle

"Mutta mitä runot siis voivat tehdä? Sallia meidän keskustella kuolleiden kanssa, sanoi W. H Auden, muistuttaa että iloitsisimme vähän elämästä tai ainakin kestäisimme vähän paremmin, pitää meille hetken seuraa.”

Tua Forsströmin (s. 1947) runoja on käännetty mm. tanskaksi, saksaksi, ranskaksi, espanjaksi ja englanniksi. Vuonna 1998 hän sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja vuonna 2007 arvostetun Samfundet De Nion palkinnon.

__________

Listaan tähän aiemmin lukemiani surutyörunoja, joista läheisensä menettänyt voi löytää lohtua:

• Kristiina Wallin Valon paino (isä) 
• Tomi Kontio Saattaa, olla (sisar) 
• Esther Helmiä Surun tie (äiti)
• Sanna Karlström Saatesanat (isä)
• Johanna Venho Saaren runot (isä) 

Mielenkiintoista on ollut nähdä, miten persoonallisesti kukin runoilija raskasta teemaansa lähestyy.

#runo18-haaste

❤︎
Omppu luki Veera Antsalon Imagon
Saassan runo Voimaton puhuu myös koskettavasti surusta - Tavistaide 23.9.2018
SusuPetalin runo Kolmen vanha
Uunan syksyisen yön tunnelmia täällä
_____

Tua Forsström Helsingin kirjamessuilla 

perjantaina 26.10. Klo 14.30-15.00 Fiskehamnen

Tuire Malmstedt - Pimeä jää

Unien kuvissa pimeä jää. Kun kaikki on mennyt, pimeä jää.

Tuire Malmstedtin upea esikoistrilleri Pimeä jää vie Savon sydämeen Savonlinnaan ja piskuiseen sadan asukkaan kalastajakylään Oraviin. Ei noissa idyllisissä ja rauhallisissa maisemissa juuri henkirikoksia tapahdu, mutta nyt poliisin kujanjuoksu alkaa varhain keväällä koivujen ollessa hiirenkorvalla. Oravissa Saimaan rantavededestä löytyy katiska, johon on sullottu pieni Sofia. Koko pikkukylää kuohuttavaa tapausta alkavat selvittää Savonlinnan poliisin rikostarkastajat Isa Karos ja hänen uusi parinsa Niiles Aarnikoski. Haravoidaan, tutkitaan ja johtokankoja etsitään, mutta mitään mainittavaa ei löydy.

Isa Karokselle tämä murhatutkimus on lähes ylivoimainen henkilökohtaisen tragedian vuoksi. Avioliitossakin menee huonosti ja Isa on siirtynyt nukkumaan tyttärensä Elisabethin sänkyyn. Hienoa oli se, että Isan kokeman tragedian koko karmeus selvisi vasta lukemisen edetessä. Lukija saattoi vain ounastella, mutta työkaverit olivat herkällä kuulolla naisen jaksamisen suhteen. Niiles on hänkin jättänyt rankan jutun kotipaikkakunnalleen Kemijärvelle ja tavallaan paennut syyllisyyttään etelään, mutta etelässäkin miehellä on oma raskas ristinsä kestettävänä. Pidin siitä, että tutkijakaksikolla oli kummallakin elämässään rosoa ja draamaa, mikä toisaalta herätti heissä keskinäisiä epäilyjä siitä, voiko tuohon pariin ylipäätään luottaa.

Nykypäivän Oravin tapahtumien ohella siirrytään ajassa 1800-luvun lopun Alaskaan pienen Tlingit-heimoon kuuluvan intiaanipojan elämän kuvauksissa sekä toisaalta sodanaikaisiin ja -jälkeisiin julmiin tapahtumiin Naarajärvellä. Pidin erityisesti pienen intiaanipojan Naanlishin liikuttavista osuuksista. Kirjailija oli tavoittanut siskoaan Mayaa rakastavan ja suojelevan pienen pojan äänen ihastuttavalla tavalla.

Ensimmäisen pienen katiskatytön tapauksen tutkinta uhkaa päätyä hyllytetyksi, kunnes syksyllä ilmaantuu toinen. Ollaan siis sarjamurhaajan kanssa tekemisissä. Keskusrikospoliisin profiloijasta, loputtomista tutkimuksista, kuulusteluista tai yleisövihjeistä ei ole yhtikäs mitään apua. Tutkimukset junnaavat. Tyttöjen kaulassa roikkuneiden puukorujen kirjainarvoitusta selvitetään ja merkit KAH ja SHU tuntuvat viittaavan Tlingit-intiaanien Kah-shu-gooh-yah jumalhahmoon. 

Isan avioliitto on päätynyt tutkinnan kuluessa eroon ja hänen kotiinsa ilmaantuu outoja ja raskauttavia esineitä, ja joku hiippailee hänen talonsa ympärillä. Isan öiset painajaiset jatkuvat ja pahenevat; naisen uusi romahtaminen psykoosiin tuntuu olevan lähellä - sisäistä tutkintaakin väläytellään naisen oudon käyttäytymisen vuoksi. Lopulta monen selvitetyn mutkan kautta syyllisen jäljille vihdoin päästään,  ja syyllinen löytyy kylmäävän läheltä.

Persoonallinen  esikoistrilleri. Juoni- ja henkilökuviot ovat monimutkaiset ja lukijaa eksyttävät. Välillä iski epäilys mitenkä kirjailija pärjää kaiken tämän runsauden kanssa, mutta epäilykset olivat turhia. Juonikudelman monimutkainen ja jännittävä verkko piti loistavasti kutinsa. Pidin myös pienestä maagisesta vivahteesta ja intiaanien uskomuksista, joihin  sairastuneet psyyket lisäsivät tosin sairaita piirteitä. Kaikki se paha, kaikki se julmuus, jota pienet lapset joutuivat liian varhain kokemaan ja näkemään oli kylmäävää. Lasten psyyke meni rikki, mikä ulotti varjonsa ja käyttäytymismallinsa seuraaviin sukupolviin. 

Erityiskiitoksena haluan mainita tarkan oikoluvun: silmiin ei sattunut yhtään oikeinkirjoitusvirhettä, mikä on harvinaista. Malmstedtin kieli on kauttaaltaan sujuvaa ja selkeää - kuten kielen ammattilaiselta sopii odottaakin. Pikkukylän tunnelmat olivat aidon pelon- ja kyräilyntäyteisiä ja henkilökuvat eläviä ja todentuntuisia. Pimeä jää on Isa Karos - sarjan aloitusosa. On hienoa että jatkoa on tulossa, odotan innostuneesti! Äärimmäisen koukuttava, jännittävä ja vakuuttava esikoistrilleri - onnittelut kirjailijalle!

Tuire Malmstedt

Pimeä jää

Myllylahti 2018

*****

Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos

_______________

Muissa blogeissa: Kirjarikas elämäni, Kirjojen kuisketta, Luetut.net

Kuva kirjailijan Facebook-sivulta

Tuire Malmstedt (s. 1974) on esikoiskirjailija, joka toimii kieltenopettajana, ja on aiemmin työskennellyt kääntäjänä ja teknisenä kirjoittajana.

Dekkarilauantai - Lapsi uhrina:
Tuire Malmstedt & Liina Putkonen
Helsingin kirjamessuilla 

lauantaina 27.10. Klo 13.00-13.30 Punavuori

Andrei Ivanov - Kourallinen tomua

Kourallinen tomua on ensimmäinen suomennettu teos vironvenäläiseltä Andrei Ivanovilta (s. 1971). Teoksen pohjana on omaelämäkerrallisia aineksia, sillä päähenkilönsä tavoin Ivanov on asunut useita vuosia Pohjoismaissa, pääosin Tanskassa. Teosta lukiessa hämmennyin monestakin syystä. Ivanov tuntuu vieneen toivottomuuden ja synkkyyden kuvauksensa överiksi. Kapitalismi on kaiken pahan alku ja juuri: kaikki ihmiset ovat markkinatalouden pieniä orjahiirulaisia. Lisäksi Ivanov ei tunnu näkevän ihmisissä yleisestikään mitään hyvää: niin päähenkilön läheiset, tuttavat kuin työtoverit, ovat kuin jostain halveksittavien luonteenpiirteitten karikatyyrigalleriasta. 

Eniten hämmennyin ehkä Ivanovin tavasta kirjoittaa
Ivanov on pyörremyrsky tai joku valtava tsunami, jonka vimmainen hyöky hukuttaa ja lyö päin näköä. Hän on ilmaisussaan kiihkeä ja julistava; hän myös poukkoilee, rehevästi ja huolettomasti. Ivanov tykkää olla äänekäs, sillä huutomerkki on hänen rakkain välimerkkinsä. Huolettomuudella viittaan mm. lauserakenteisiin: niitä ei viimeistellä eikä viilata; paljon on slangia ja puhekielenomaisuutta, paljon kielellisesti virheeltä tuntuvaa. En epäile suomentajan ammattitaitoa, mutta olisiko tullut kiire? Toki Ivanovin alkuperäisteksti voi olla juuri tätä: täyttä kaaosta, meteliä ja vihaista huutoa alusta loppuun.

Kolmivitonen päähenkilö X palaa kotikaupunkiinsa Tallinnaan seitsemän vuoden Skandinaviassa oleskelun jälkeen. Hänestä tuntuu, että hän on olio vieraalta planeetalta, sillä entistä Tallinnaa tuskin tunnistaa. Uusi itsenäinen Viro sykkii kiihkeästi markkinatalouden rytmissä ja rakentaa uutta kapitalistista imagoaan. Pääkaupungissa puretaan vanhaa ja rakennetaan modernia: komeita hotelleja ja ylikansallisten yritysten lasisia toimitaloja nousee kuin sieniä sateella. Kaiken yllä leijailee kuitenkin hirvittävä ristiriitaisuus: ihmiset ovat köyhiä, työtä ei ole - ei ainakaan vironvenäläisille; kaikki on kallista, kaikki haluavat pois tästä sekasortoisesta maasta. X karttaa valoisia keskustan katuja kuin ruttoa, sillä hän pelkää tulla tunnistetuksi. Varotoimista ja vainoharhaisuudesta huolimatta ihmisiä entisestä elämästä tuppaa tielle; yksi heistä on niljakas Perepelkin, nykyään poliisiksi heittäytynyt hyypiö filologian opiskelujen ajoilta..

Ja ne sepittävät satuja demokratiasta. Satuja yöksi ennen säkkipimeää painajaista. Demokratia on mahdotonta niin kauan kuin on raha. Muistakaa tämä, kahjut! Raha ja demokratia ovat yhteensovittamattomat! Valinnan vapaus - ketä imeä: oikealta vai vasemmalta? Kenelle myydä itsensä ja mihin hintaan! Siinä se - demokratia! Ennen otettiin röyhkeästi, keskustelematta, tultiin ja otettiin. Nyt on Nato, EU ja muita sermejä. (...) Aina joutuu nuolemaan jonkun persettä, että annettaisiin taas uusi miljardi raitiovaunureittien rakentamiseen ja taas uusien pilvenpiirtäjien kohottamiseen myrskypilviin kietoutuneeseen tulevaisuuteen, mistä välähtelee salamoina kriisi!

Venäjän kielestä ei ole hyötyä nyky-Virossa, vaan syntyperä tietää syrjintää: hehän ovat miehittäjiä! Viron kieli on kurssissaan ja vironvenäläiset pelkäävät työpaikkojensa puolesta; kansalaisuutta ei haluta tai rohjeta hakea, koska kielikokeen vaikeus on useimmille liikaa. Uudessa bisneksessä on onneksi kysyntää pohjoismaisten kielten osaajille. Niinpä X päätyy puhelinmyyjäksi ruotsalaiseen telemarkkinointifirmaan, joka myy B to B -osoitteita Tanskaan. Tulostavoitteet ovat jäätävät, se on täydellinen koiranvirka. Tulee paniikki, vatsahaava, sappikivet ja mieletön stressi; pomo Leonidkin yrittää stressissään itsemurhaa, vaikka se naamioidaan muuksi.

Ivanov marssittaa värikkäisiin ja vodkanhuuruisiin kohtauksiinsa mitä omituisimpia tyyppejä. Kaikki tuntuvat ajelehtivan jossain menneisyyden ja nykyisyyden rajapinnoilla, omaa vihreää oksaa ei nyky-Virosta löydy. Yhteiskunnan muutos on valtava, globalisaatio ja markkinatalous jyräävät; pieni ihminen on heittopussi, jonka ei auta kuin ajelehtia mukana. Päähenkilömme ajelehtii velkakierteessään ja ahdistuksessaan vilppiin; hän ajelehtii myös avioliiton satamaan vironvenäläisen Lenan kanssa - ilman enempiä lämpimiä tunteita. Niskassa miljoonan asuntovelka, konkurssiin ajautuva työpaikka ja hiipuva terveys - siinä sitä oravanpyörän todellisuutta. Alle nelikymppisenä päähenkilö tuntee olevansa lopussa. Kunnes vihdoin Ivanov armahtaa miestä tässä kujanjuoksussa: raskaan tragedian jälkeen X kokee jonkunlaista tyyneyttä ja rauhaa -  Kaikki tämä on kourallinen tomua eikä muuta, ei yhtään mitään muuta.

En osaa sanoa onko Kourallinen tomua tyypillistä Ivanovia, vai valitsiko hän tämän kaoottisen tyylin kuvaamaan päähenkilönsä psyyken ja ympäristön kaoottisuutta. Siinä hän onnistui kieltämättä erinomaisesti. Mutta minulle tässä oli kaikkea liikaa, tai ehkä Viron tilanne on itselleni liian outo ja monimutkainen. Rauhallisemmalla otteella moni asia, kuten vironvenäläisten vähemmistöasema ja kokema syrjintäkin, olisivat tulleet likelle. Minulle siis työläs lukukokemus, mutta Russkaja premijalla palkitulla teoksella on toki ansionsa.

Andrei Ivanov
Kourallinen tomua
Suomentanut Jukka Mallinen
Kansi Jonna Nisu
Aviador 2018
***
Kirjastosta
_______________

Katkelma romaanista Nippernaati 1 / Viro-instituutti
Lisään Rakas Viro -lukuhaasteeseen, joka juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä.

IVANOV TURUN KIRJAMESSUILLA:

pe 5.10. 17.20–17.50 Agricola-lava: Kourallinen tomua, haastattelee Pajtim Statovci

la 6.10. 12.40–13.00 Auditorio: Keskustelua vironvenäläisistä ja Itämeren alueen venäjänkielisestä kirjallisuudesta. Andrei Ivanovia ja Jukka Mallista haastattelee J. P. Pulkkinen
_____

Andrei Ivanov Helsingin kirjamessuilla 
torstaina 25.10. Klo 17.00-17.30 Töölö
Haastattelee suomentaja Jukka Mallinen

Tapio Koivukari - Poltetun miehen tytär

WANTED
”Ja tällainen on hänen ulkomuotonsa:

Hyvinkin keskimittainen, vaaleaverinen, poskipäiltään

korkea, kepeäliikkeinen ja puheissaan järkevä.

Runonlaulajana miltei naisten parhaita.”

- etsintäkuulutus yleiskäräjien pöytäkirjoissa kesällä 1656

Valitsin Poltetun miehen tyttären luettavaksi, koska noitavainot kiinnostavat. Tapio Koivukarin tarinan pohjana on islantilainen tositapaus 1600-luvulta. Asetelmahan on hyvin mieltä kutkuttava: Islanti on kiehtova maa, jossa usko piiloväkeen ja maahisiin elää tänäkin päivänä voimakkaana.  Koivukarin Islannin ja teologian tuntemus antavat syvyyttä tarinalle: kirjailija on asunut maassa useita vuosia, kääntänyt islantilaista kirjallisuutta suomeksi ja on koulutukseltaan teologi.

• Päällimmäisenä tarinasta huokui tuon ajan ihmisten äärimmäisen köyhä ja kova elämä maailman rajoilla, meren piiskaamassa puuttomassa maassa. Meren antimilla elettiin ja vesille oli lähdettävä aina kun sää suinkin sen salli. 
• Toisaalta koko elämää hallitsevan kirkon valta oli pelottavan vahva. Iänkaikkisen kadotuksen ja tuomiopäivän julistuksillaan kirkko hallitsi yksinkertaista kansaa. Paholaisen pelkoon liittyi kansanperinteen arveltavuus ja noidiksi alettiin epäillä normeista poikkeavia, vaikka protestanttisessa maassa elettiinkin. 
• Kolmanneksi mieleen piirtyivät vanhat islantilaiset kansanuskomukset, joita kirkko siis pakanallisiksi kutsui sekä vahva tarina- ja runonlaulantaperinne. Mitä sitä pimeissä turveasumuksissa olisi muuta iltaisin tehty puhurien vinkuessa hatarissa nurkissa, kuin tuotu lohtua itselle ja muulle talonväelle yhteislausunnalla. Näistä aineksista syntyy Koivukarin taianomainen ja tummasävyinen tunnelma.

Vahva ja yritteliäs kalastaja Thórdur erottui kylän muista miehistä ja herätti kateutta, sillä hän oli yksi niistä harvoista, jotka kykenivät hinaamaan ranskalaisten gaskonien pyydystämät valaat maihin. Lisäksi Thórdur suojasi veneensä havereilta vanhojen riimumerkkien taikavoimalla; ei itse nähnyt niissä mitään jumalatonta tai kirkonoppien vastaista - olihan perimätieto omalta isältä lähtöisin.  Mutta tämä ei ollut kyläläisten mieleen: puuhata nyt moisten epäilyttävien merkkien kanssa ja ylpistellä mahtavalla kahdeksanairoisella! Juuri leskeksi jääneellä miehellä oli kolme lasta: esikoispoika Grímur, kuvankaunis nuori tytär Margrét eli Manga ja putoamisonnettomuudessa päänsä pahasti loukannut kuopus Gunnlaugur. Aivovamman saanutta Gunnlauguria kyläläiset sanoivat piiloväen vaihdokkaaksi, koska poika pystyi onnettomuutensa jälkeen ennustamaan rajuilmat sataprosenttisella tarkkuudella. Tämähän oli selvä merkki liitosta paholaisen kanssa ja epäilykset hyökyivät Thórdurin talon ylle.

Huhut kulkivat ja riehaantuivat. Noituuden ja paholaisen pelko - suorastaan hysteria - levisi yhteisössä vyörynä: aivan pienimmätkin sattumukset tulkittiin paholaisen tekosiksi. Jos saarnan aikana papin suuhun lennähti kärpänen, se oli paholaisesta; jos jonkun lammas hukkui vuonoon, se oli paholaisesta - tai jonkun paholaisen kanssa liiton tehneen noituma kirous. Kun joutui epäilysten alaiseksi ja yhteisön silmätikuksi, paluuta ei ollut.

Tässäkin, kuten aiemmin lukemissani noitaoikeudenkäyntikuvauksissa, pelastumisen toivoa ei ollut. Kysymykset on laadittu niin nerokkaasti ja itsensä syyttömäksi todistaminen tehty niin vaikeaksi, että tuloksena on aina syyllinen. Paholaishysteria velloi tarinassa kuvatuilla seuduilla vuosikaudet, ja monta miestä poltettiin roviolla noitina. Koivukari sanookin jälkisanoissa, että päinvastoin kuin Keski-Euroopassa Pohjoismaissa noitina poltetut olivat pääsääntöisesti miehiä.

Poltetun miehen tytär oli kiinnostava tarina karujen olojen myyttisestä Islannista ja islantilaisten perinteitten kuvaus oli asiantuntevaa ja kiehtovaa. Kirjailija oli mukauttanut runsaan sanavarastonsa istumaan hienosti tuohon 1600-luvun aikaan. Vanhahtavat, tai kenties itse sepitetyt, sanat loivat atmosfääriä. Alkupuolella hainpyynnin kuvausta oli tosin aika paljon ja myöhemmin teologista pohdintaa, mikä teki teoksen ajoittain raskaslukuiseksi. Tässä oli myös kaunis rakkaustarina, joka ylitti yhteisön kapeat normit ja kesti kirkon paheksunnat.

Poltetun miehen tytär on värikäs ja elävä kurkistus noitavainojen pimeään aikakauteen. Koin tarinan hyvin visuaalisena, sillä Koivukari loihti miljöön maisemineen, asumuksineen ja ihmisineen hienosti lukijan katseltavaksi.

Tapio Koivukari
Poltetun miehen tytär
Kansi Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2018
****
Kirjastosta
_______________

Aamulehti, Satakunnan Kansa

- "Kyse on toisaalta ihmisen herkistymisestä itseä huomattavasti voimakkaamman luonnon äärellä. Ihmisestä tulee Islannissa hiukan aavistelevainen ja unia uneksuva.” - Koivukari

Edellisestä romaanistaan Unissasaarnaaja (2015) Tapio Koivukari (s. 1959) vastaanotti Runeberg-palkinnon. Se on ilmestynyt myös islanniksi. Poltetun miehen tytär ilmestyy samaan aikaan sekä islanniksi että suomeksi. 

Kuiskauksia Mantelilaaksosta #runosunnuntai

Olen Susanna, auringon lapsi, floristi ja somistaja, joka näkee kauneutta 

jokaisessa pienessäkin asiassa.

Runojeni juuret asuvat kosmoksen sydämessä ja sieltä olen niitä ammentanut lähes koko ikäni.

Voimani on antaa muidenkin nähdä se esteettisyys joka saa sieluni kukkimaan.

Näin esittelee itsensä tämän Runosunnuntain runoilija, joka vie meidät visuaaliselle ja esteettiselle matkalle, säihkyviin tunnelmahetkiin. Susanna asuu Espanjassa ja työskentelee siellä floristina, joten kukat ja luonto, värit ja visuaalisuus ovat hänelle kuin hengitystä. Susannan ajatuksella sommitelluista asetelmista huokuu kauneuden kaipuu ja pettämätön värisilmä.  Hänen säkeistään tulvii kiitollisuus elämän ihmeen ja sen kauneuden edessä; kiitollisuus uudesta päivästä ja omista rakkaista. Susanna julkaisee blogissaan A Whisper from the Almond Valley lyhyitä runojaan ja näitä henkeäsalpaavan kauniita, romanttisia kuviaan.

Nauti silmilläsi ja sielullasi -
 juuri tällainen kauneus ja voimaannuttavat ajatukset tekevät hyvää 

Suomen koleassa ja pimeässä syksyssä. 

Tunnen kuinka kuu nousee tänään sinusta,

elämäni rakkaudesta.

Hengitän sydämesi ääntä ja

tutkin jokaista täydellistä piirrettäsi.

Säihkyviä safiirisilmiäsi,

ihosi pehmeyttä ja

suloista tuoksuasi.

Maailma,

anna tämän hetken kestää pieni ikuisuus,

niin ehdin kehystää kauneimmat muistot

sydämeni galleriaan.

Kuun säteiden tanssia

viinilasin reunalla,

utuisen yön viimeinen valssi

soi korvissani ja

kuutamojuhlat jäävät

muistojen albumiin.

Aamuruskon kastehelmi

kerää jo voimiaan ja nousee

kiinanruusun poskelle

odottamaan elämänmakuista päivää.

Seuraava aamu herättää

uudestisyntyneen

elämän taas juhlaan!

Illan hämyyn on ihana

kattaa pöytä!

Lämmin kesäilta hellii,

vieno tuuli kantaa mereltä kuohujen

ääniä ja lokki kirkuu jo

yön pimeyteen.

Sytytän kynttilät ja nautin

tämän hetken elämästä!

Kun aurinko kiipeää korkeimmalle

kohdalle taivaankaarta ja

pääskyset väistelevät paria hassua

pilvenhattaraa taivaansinessä,

on aika istahtaa palmun varjoon.

Kirsikoiden punastus,

kukkien herkkä kosketus ihollani ja

aprikoosin tuoksu häilyvässä ilmassa.

Miten kesäpäivät ovatkaan aina näin

kauniita?

Kirjoitan sen muistiin,

kirsikan kiveen,

aprikoosin sydämeen...

... Rakastan kesää

Sen täytyy olla taikaa,

kosmoksen rakkautta maailman tuulissa.

Kun kuu piiloutuu

toiselle puolelle planeettaamme ja

ensimmäiset linnut heräilevät

puutarhan köynnöksissä,

on aika avata silmänsä uuden

päivän kauneuteen.

Kosketa elämän lähdettä,

tunne sen kauneus ja

hengitä syvään maailmankaikkeuden

energiaa jokaiseen soluusi.

Kuin kultaisen perhosen lento

suoraan sydämeesi ja

päiväsi täyttyy kukkien

tuoksusta.

Hymyile,

olethan ansainnut sen!

Sinä hetkenä kun kaskaiden soitto

alkaa sypressien kätköissä ja

kuu kurkistaa jo

taivaanrannan sumusta,

silloin katan illallisen vanhan puupöydän

ääreen ja sytytän kynttilät

tuulen syleilyyn.

Lasissani viinin tamminen tuoksu ja

oliivien yrttinen maku

huulillani.

Istun vain ja tunnen 

yön saapuvan pian.

Nostan maljan elämäni

rakkaudelle.

Rakastan sinua,

maailmankaikkeus!

Heittäydy tähtipölyn usvaan ja

hengitä sydämesi ääntä.

Tunne säteet auringon

sileillä poskillasi ja

kutita hiuksillasi unelmiasi.

Anna sanojen ropista paperille,

helminauhasi sirotella tunteita ja

katso kyyhkysten tanssia pilvettömällä

taivaalla.

Suudelmin suljetussa kirjeessä

on arvoitus.

Lähetä se illalla tähtien matkaan ja

joku löytää sen varmasti!

Elämän avain kädessäni

kuljen kuunsiltaa

utuiseen uneen,

yöperhosen siipien havina

vain seuranani.

Katson tähtiin,

kosketan kuuta,

linnunradan äärettömyyttä odottaen.

Rakkaus,

oletko siellä,

kuuletko minua tänään?

Puristan avainta kädessäni,

se on puhdasta kultaa.

Vapisevin käsin kurkotan avaimeni

kultaiseen lukkoon.

Valo häikäisee,

maailman kauneus ryöppyää

ympärilleni.

Aamu,

nyt löysin sinut!

Ja rakastan uutta päivää

enemmän kuin eilistä.

Tuuli,

ole ystäväni ja lennätä suudelmani

maailman sieluun.

Avaruus,

heitä tähtipölysi kukilleni ja syleile minua

kuin ensimmäistä kertaa.

Aurinko,

laske säteesi olkapäilleni ja kutita

poskeani hellästi.

Maailma,

ole kanssani kunnes kuu ottaa minua

kädestä kiinni ja johdattaa minut

siltaansa yli meren äärettömyyden.

Kiitos kosmos, 

että saan elää kanssasi joka hetki!

Tuuli kuiskii kauniita sanoja,

elämän viisauksia.

Päästä irti menneistä,

katso kuinka ne lentävät äärettömyyteen ja

hymyile.

Pitele sydäntäsi käsissäsi kuin

arvokkainta jalokiveä ja laita se

hellästi paikoilleen.

Anna auringon puhaltaa siihen

elämän energiaa ja tähtien tanssia

kanssasi aamuun.

Kun huomenna käännät uuden sivun kirjassasi,

voit kirjoittaa puhtaalle sivulle sanat;

Elämäni kevät on nyt!

Maailma on täynnä salaisuuksia,

yllätyksiä ja rakkautta.

Etsi niistä kauneimmat ja sulje

kansien väliin,

onnesi albumiin.

Kirjoita kauneimmalla kaunollasi;

Kiitos elämä!

#runo18-haaste

❤︎
Uuna Syrjäsuon unenomaisia ja syksyisiä tunnelmia täällä
Saassan runo Miksi en hypännyt
SusuPetal miettii mitä sitten Kun kaikki on jo kirjoitettu

Peter Sandström - Äiti marraskuu

Peter Sandströmin teksti tuudittaa lukijaa lempeästi ja hellästi kuin kehtolaulu. Kirjailija ammentaa Äiti marraskuun kahdeksassa pohdinnossa tuttuun tapaansa fiktiivisesti omasta elämästään. Sandström on taitava: hän osaa tuoda monelle lukijalle jo tutusta aihepiiristä kiinnostavaa ja ihastuttavaa uutta. Olen lukenut kaikki Sandströmin tähän mennessä suomennetut teokset - Sinulle joka et ole täällä, Valkea kuulas & Laudatur, jotka kaikki ovat minua ihastuttaneet. Jos kirjailija ei ole sinulle tuttu, kurkkaa näihin aiempiin bloggauksiini, sillä niistä selviää hyvin Sandströmin kirjailijuuden luonne.

Äiti marraskuun pohdinnoista seitsemän kiertyy tiukasti minäkertoja Peterin omaan elämään. Hän kirjoittaa pojastaan Neosta, tyttärestään Bonniesta, siskostaan, vaimostaan ja äidistään. Kauan sitten kuolleella isällä on nyt pienempi rooli: isän olemusta ja sotatraumoja pohditaan toki niitäkin. Teksti on tajunnanvirtaista vaeltelua nykyhetkessä ja nostalgisissa muistoissa; niissä ohikiitävissä onnen hetkissä ja välähdyksissä, joista elämä koostuu.

Keski-ikäisyyden perspektiivistä Sandström tarkastelee hienolla ja ajatuksia herättävällä tavalla ihmiselämän kulkua ja aikaa, sukupolvien syklejä. Kirjan kannessa hän leikkii nauraen isänsä kanssa pikkupoikana. Isä oli tuolloin vielä nuori mies omine unelmineen; nyt häntä ei enää ole, ja pojan oma vanhuus lähestyy. Omat lapset ovat vuorostaan aikuiselämänsä alussa. Minäkertoja Peter pohtii vellovissa pohdinnoissaan upeasti näitä kysymyksiä - elämän rajallisuutta, omaa ikääntymistä ja katoavaisuutta. Humoristisinkin piirtein: Mitä sitten kun minua ei enää ole? Kuka puuhailee tässä minun keittiössäni?

Keski-ikäinen kirjailija kirjoittaa menneistä vuosistaan ironialla, kuitenkin ymmärtäen eikä syyllistäen. Kun lapset olivat pieniä, tärkeämpää oli oma runoilijuus ja uran luominen. Hän tuntee kaihoisaa luopumisen kaiherrusta itsenäistyvistä lapsistaan. He ovat kauniita, eteviä ja viisaita; heillä on tekniikka hallussa, toisin kuin Peterillä, joka on käytännön asioissa täysin avuton. Lasten on tulevaisuus, he tulevat elämään paljon pidempään kuin isä itse.

Laudaturissa Peter kutsui vaimoaan Seepraksi, nyt taas Blomgreniksi. Tämä lettipäinen tutkijatyttö vei miehen sydämen jo 80-luvulla ja yhdessä eletty ja koettu ovat vain vahvistaneet kumppanuutta ja yhteenkuuluvuutta. Nuorenparin vuosientakaisen merenrannalla vietetyn mökkikesän muistelu dramaattisine menetyksineen oli äärimmäisen koskettavasti ja kauniisti kuvattu.

Jo sisko on aikasten rempseä ja boheemi tyyppi, mutta äiti se vasta pakkaus on! Leskeksi jäätyään äiti puhkesi kukkaan, Sandström sanoo. Liki yhdeksänkymppinen äiti rakastaa värikkäitä vaatteitaan ja korkokenkiään, kiipeilee silityslautojen päälle pitsikappoja ripustelemaan ja etsii uusia reseptejä vanhoista ruotsalaisista naistenlehdistä. Äidin ja pojan ’ulkomaanmatka' - Turkuun halpaan hotelliin - oli hulvaton ja riemastuttava.

Äiti marraskuu on ehkä vuoden sympaattisin. Sandström tarkastelee läheisiään suurella lämmöllä ja kunnioituksella. Hänen huumorinsa on rakastavaa ja lempeää, ja hän muistaa tarkasti pienet nostalgiset sattumukset vuosien takaa ja nivoo ne hienosti nykyhetkeen. Uskon että Sandström puhuttelee etenkin lukijaa, joka on jo jonkun verran elämää nähnyt ja joka tiedostaa nuorta paremmin miten syksy tulee nykyään aina vain useammin, usein monta kertaa vuodessa. Aivan ihastuttava lukukokemus.

Peter Sandström
Mamma november. Åtta betraktelser 2018
Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintoa
Suomentanut Outi Menna
Kansi Anders Carpelan
Schildts & Söderströms 2018
*****
Kirjastosta
_______________

Muita lukukokemuksia: Lumiomena, Tuijata

Peter Sandström Helsingin kirjamessuilla 
lauantaina 27.10. Klo 11.00-11.30 Esplanadi

Jarkko Tontti - Perintö

Me uskomme tuntevamme läheisemme, sisaruksemme ja vanhempamme läpikotaisin, mutta ehkä näin ei olekaan. Tämän tosiasian äärelle joutuvat sisarukset Anna-Leena, 48 ja Henrik, 45 äitinsä kuollessa. Perintö kertoo äidin jäämistön selvittelystä perunkirjoituksineen kaikkineen, mutta myös kaiken sen pinnanalaisen ja väärintulkitun penkomisesta, minkä olemme vanhemmiltamme ja lapsuuskodistamme perinnöksi saaneet.

Sisarukset eivät ole koskaan tulleet toimeen keskenään: aina on ollut kateutta ja tunne siitä, että juuri tuo toinen on isälle ja äidille rakkaampi. Tämä asioiden kokemisen ja lapsuusmuistojen erilaisuus tulee hienosti esiin kun tarina etenee vuoroin Anna-Leenan, vuoroin Henrikin näkökulmasta. Sisarusten isä kuoli jo liki kolmekymmentä vuotta sitten ja riita isän perinnöstä rikkoi suhteet vuosikausiksi. Mitään yhteydenpitoa ei ole ollut, vaikka lähekkäin asutaankin. Mutta nyt on pakko.

Riitaisat sisarukset käyvät kumpikin yksinään setvimässä äidin asuntoa, yhtä aikaa tuon niljakkeen kanssa ei haluta paikalle osua. Iso kiistakapula syntyy taas: äidin sinisten vihkojen pino! Äiti on kuulemma luvannut nämä päiväkirjansa siskolle, mutta osansa haluaa Henrik myös. Eivätpä osanneet sisarukset aavistaa mikä tyrmistyttävä sokki heitä äidin päiväkirjoissa odotti! Eikä vain yksi vaan useampi.

Pidin Perinnöstä valtavasti. Ensiksikin siksi, että se kertoi ihan tavallisista ihmisistä, sinusta ja ainakin minusta. Uskon, että liki jokainen lukija löytää teoksesta runsaasti samastumispintaa. Suhteet sisaruksiin eivät aina ole niin auvoisia, vaan hiertymää riittää. Teini-ikäisten lasten vanhemmat taas tuskailevat samaan tapaan kiukkuilevien ja angstaavien lastensa kanssa. Eikä ole ollenkaan harvinaista, että perinnönjakoriidat rikkovat sisarusten suhteet loppuelämäksi.

Tontti kuorii tämän yhden perheen elämäntarinan kerros kerrokselta kuin sipulin. Sisältä paljastuu kitkeryyttä ja katkeruutta, surua ja hirveyksiä, naurettavuutta ja typeryyttä - niinkuin elämässä osamme on. Kuvaus on nautittavan aidon oloista ja todentuntuista; Tontti ei silottele eikä kiillota - ihailtavaa.

Onnettomuutta ja piiloteltuja salaisuuksia perheessä riitti. Juuri kuolleella äidillä oli omat inhimilliset puutteensa, mutta  en minäkään ryhdy moralisoimaan. Kaiken kokemansa vääryyden ja kaltoinkohtelun keskellä hän yritti selvitä ja suojella lapsiaan - mm. salaamalla yhden pelottavan asian, joka olisi voinut vaikuttaa Anna-Leenan ja Henrikin lapsen saantisuunnitelmiin. Kenties äiti meni tekemisissään ja salailuissaan liian pitkälle, mutta hän toimi minusta bona fide - nurkkaan ajettuna,  oman aikansa kasvattina, tärkeänä vaikuttimenaan häpeä ja kulissien pystyssä pitäminen.

Perintö oli minusta loistava loppukäänteisiin saakka. Loppuratkaisussa oli omaan makuun hiukan liikaa onnea. Tontti halusi kenties osoittaa, että vuosikausien riidat voi jättää taakse ja että rankoistakin sokeista voi selvitä hengissä. Tähän tarinan sisarukset tarvitsivat yllättävän henkilön - ehkä yksinkertaisen, mutta jonka sydän oli kultaa.

Jarkko Tontti
Perintö
Otava 2018
*****
Kirjastosta
_______________

Teoksesta Aamulehti, Kirjarouvan elämä
Bloggaukseni kirjailijan Jacasserista

Jarkko Tontti Helsingin kirjamessuilla 
sunnuntaina 28.10. Klo 15.30-16.00 Punavuori