George Orwell - Eläinten vallankumous

Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, 

mutta jotkin eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.

Olen lukenut George Orwellin teoksen Vuonna 1984 (ilm. 1949) vuosia sitten ja nyt päätin vihdoin kuunnella faabelin muotoon puetun Eläinten vallankumouksen (ilm. 1945). Molemmissa kirjoissa Orwell kritisoi ja irvailee totalitääristä yhteiskuntaa, jossa eliitti kuorii kermat ja rahvas tekee työt. Hän toimi vapaaehtoisena Espanjan sisällissodassa, mistä kokemuksistaan hän kirjoitti kirjan Katalonia, Katalonia (ilm. 1938). Neuvostovastaisena ja kommunisminvastaisena Eläinten vallankumous oli poliittisesti epäkorrekti monissa maissa. Suomessa se ilmestyi vuonna 1969 ja Neuvostoliitossa vasta glasnostin aikana virallisen sensuurin poistuttua.

Poliittisen sanomansa ohessa faabeli on erinomaisen vetävästi kirjoitettu ja lukija Paavo Kerosuo oli erinomainen. Maatilan eläinten elämää ja puheenvuoroja oli hauska seurata, vaikka taustalla tietysti leijuu armoton riisto, olipa vallassa ihminen tai hänet syrjäyttänyt eläinrotu. Vallankumouksen siemen kylvetään, kun Willingdonin kartanon juopotteleva isäntä kohtelee eläimiään huonosti ja julmasti. Vanha Majuri-karju esittää ajatuksen eläinten vallankumouksesta tarkoituksena päästä eroon johtavasta ja riistävästä luokasta eli ihmisistä. Majuria seuraavien johtajasikojen Napoleonin ja Lumipallon johdolla vallankumous pannaan toimeen eräänä juhannusaattona ja tilan isäntä Jones häädetään tiluksilta. Eläimet laulavat hurmioituneina vallankumouslaulua Englannin eläimet, toistelevat iskulausetta Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa paha ja ovat yksimielisiä seitsemästä noudatettavasta säännöstä. Vastaisuudessa kaikki olisivat tasa-arvoisia ja työtä tehtäisiin lujasti yhteisen hyvän eteen.

 

Eläimet raatavat tilalla ja rakentavat tuulimyllyä, joka valmistuttuaan toisi sähköt ja helpottaisi työtaakkaa. Ajan kuluessa siat alkavat pitää itseään älykkäämpinä kuin muut eläimet ja ottavat itselleen etuoikeuksia. Niistä tulee uusi johtava luokka, jonka valtaan muut eläimet proletariaattina alistuvat. Siat muuttavat sääntöjä mielensä mukaan, muuttavat asumaan kartanon päärakennukseen, pimittävät itsellään parhaat ruokapalat ja mieltyvät jopa viskin makuun ja humaltumiseen. Laulu ja nauru raikuu päärakennuksesta nälkäisten eläintoverien korviin. 

 

Muut eläimet uskovat sokeasti suuren Napoleonin poliittista propagandaa, joka vääntää vaikka mustan valkoiseksi. Toisinajattelijat eliminoidaan kylmäverisesti ja korkeimman työnsankarin kunniakirjan aikoinaan saanut Jysky-hevonen lähetetään teurastamoon eikä eläkkeelle, kun se ei enää jaksa. Niin vesittyy vähitellen eläinten sosialistinen unelma: siat alkavat kävellä kahdella jalalla ja pukeutua ihmisten vaatteisiin. Lopulta niitä ei erota vallanhaluisesta ja -himoisesta ihmisestä mikään.

 

Kepeän sadun muotoon puettu, totalitarismille irvaileva teos on klassinen tutkielma vallan väärinkäytöstä ja veitsenterävä poliittinen satiiri.

 

Minä luin Eläinten vallankumousta Neuvostoliiton ja Stalinin irvailuna. Läsnä olivat monet selvät Stalinin ajan tunnusmerkit: nälänhätä, kunniamerkit, voitonjuhla, vallankumouslaulut, propaganda ja toisinajattelijoiden eliminointi. Mutta teos kertoo toki yleismaailmallisestikin diktatuureista ja vallan sokaisemista johtajista. Kirja ei ollut hiukkaakaan vanhentunut, vaan teksi tuntui ajankohtaiselta ja Panu Pekkasen suomennos kerrassaan erinomaiselta. Äänikirjana ovat juuri ilmestyneet myös Vuonna 1984 ja Kun ammuin norsun ja muita esseitä.

George Orwell - Eläinten vallankumous

Alkuteos Animal Farm 1945
Suomentanut Panu Pekkanen
Wsoy 1969
Äänikirjan kertoja Paavo Kerosuo
________________

George Orwell (1903–1950) oli englantilainen kirjailija, lehtimies ja kriitikko. Hän syntyi brittiläisessä Intiassa, kävi koulunsa Englannin sisäoppilaitoksissa, asui Pariisin ja Lontoon köyhissä kaupunginosissa ja taisteli Espanjan sisällissodassa vapaaehtoisena ennen varhaista menehtymistään tuberkuloosiin. Orwellin tyylissä yhdistyivät poliittisuus, kriittisyys ja satiiri niin osuvalla tavalla, että hänen nimestään tuli adjektiivi: orwellilainen kuvaa painajaismaisen autoritääristä yhteiskuntaa.

Tämänkertaista klassikkohastetta luotsaa Kirjakaapin kummitus -blogi.

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#12: Virginia Woolf - Oma huone

#11: Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Juha Laitinen - Ajansilmä

Ajansilmä on omakustannerunoilija Juha Laitisen kuudes runokokoelma. Viiteen osioon jaetut runot pitäytyvät tiukasti runominän itsen tarkkailussa ja ympäristön havainnoinnissa. Alkupuolen runoissa hän on kaukana kotoa, ehkä Kaakkois-Aasiassa jossain Thaimaan suunnalla. Runominä tuntuu jotenkin eksyneen oloiselta, mutta ehkä outo kulttuuri mahdollistaa parhaiten mielen vaeltelut ja oman minuuden tutkimisen. Runominä seuraa länsimaiseen verrattuna primitiivistä paikallista elämänmenoa ja tuntee itsensä leijuvan irralliseksi. Vaatii rohkeutta pysähtyä itseen, olla yksin.

näen sen mikä on

jos en pelkää enkä ole omahyväinen

Tämän kaukaisen kulttuurin kuvat piirtyvät runominän näkökenttään: suitsukkeita, buddhalaisia uskonnollisia rituaaleja, kerjäävä munkki oranssissa viitassaan, ihmiset töissä paahtavassa auringossa riisipellolla. Runominä elää kevyenä, hetkessä ja toteaa:

kukin tuokio on uusi 

hälisevä mieli ei tätä koe

menneisyydessä elävä 

Runominä tuntuu etsivän - tai on kenties jo saavuttanutkin hetkessä elämisen taidon, johon zen-buddhalaisuus pyrkii. Runoissa mietitään paljon hyvää ja pahaa, maailman sotaisaa menoa, rauhan kestämättömyyttä ja näennäistä vapauttamme:

ihminen ei näe itseä 

katsoo traditionsa silmin

Kokoelman loppuosan runoissa runominä liikkuu kotoisissa maisemissa, mutta sama itsen tarkkailija hän on edelleen. Runoissa on paljon seesteisiä luontohavaintoja, kesän lintuja ja hillasoita sekä talven lumipyryjä ja jäähileitä. Rauhalliset runotunnelmat rikkoutuvat dramaattisesti kun runominä vajoaa hevosineen jäihin. Runoissa on myös rakastetun ikävää ja rakkauden olemuksen pohdintaa.

katso

pääskyset langalla tasaisin välein

tekevät tilaa

ajatuksille ja olemiselle

Kaiken kaikkiaan kokoelmasta välittyi rauhallinen tunnelma ja nöyryys elämän edessä. Runominä tunnustaa pienuutensa maailmassa ja luonnonilmiöiden keskellä. Kaunis, seesteinen ja aforistinen kokoelma.

meri ei valitse

missä laine iskeytyy rantaan

aava ei piittaa säästä

tuuli määrää milloin tyyntyy

Juha Laitinen - Ajansilmä
Kansi Juha Vakkuri
BoD 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
____________________

Runokokoelman kuvallisesti tarkka ja selkeä lyriikka nostaa keskiöön niin havainnon sinänsä kuin keskuslyyrisen, aforistisuuttakin tavoittavan ilmaisun. Teksteissä ulkoisen todellisuuden ohella palataan vääjäämättä runon minään, tämän tuntoihin, reaktioihin ja pohdintoihin. Lyyrisen minän havainnon vaihdokset, asennot, niiden johdonmukaisuus on yksi osa sitä punnittua juonnetta, jota runot noudattavat. Kokoelmaan muotoutuu huikea draamallinen kaari.

Helsingissä asuvan Juha Laitisen (s. 1948) aiemmat runokokoelmat ovat Olen jousi ja nuoli (2020), Pyydän sinua tanssimaan merelle (2019), Olen kaikkialla (2018), Neulasten kärjissä kuukiviä (2017) ja Raivoisa hiljaisuus (2015).

Viivi Rintanen - Sarjakuvaterapiaa

Sarjakuvataiteilija ja kuvaamataidonopettaja Viivi Rintanen oli blogivieraanani marraskuussa 2017 Mielenterveysviikolla. Silloin hän kertoi Hulluussarjakuva-projektistaan. Viivi piti samannimistä blogia vuosina 2015-2020, jolloin hän kuvitti muiden mielenterveystarinoita. Blogiin tarinoita kertyi enemmänkin, mutta nyt niistä 12 on julkaistu sarjakuva-albumina Sarjakuvaterapiaa ja muita kertomuksia hulluudesta.

Tarinat perustuvat siis todellisten ihmisten kokemuksiin, jotka Viivi on kuvittanut. Hän on itse kärsinyt syömishäiriöstä: vuoroin syömättömyydestä ja vuoroin ahmimisesta. Tätä mielen kaaosta ovat kasvattaneet ylisuorittaminen ja järjetön työnteko sekä hylkäämiskokemus. Kirjassa Viivi lomittaa omat terapiassa käyntinsä jännittävästi toisten tarinoihin.

Albumi valottaa tavallisimpia mielenterveyden ongelmia. Syömishäiriöstä masennukseen, ja ahdistuksesta itsemurhayritykseen. Sivuilta käy selväksi myös avunsaannin vaikeus ja se jättimäinen stigma ja häpeä, jotka mielenterveyden ongelmiin liittyvät. Ihmisten tarinat ovat rankkoja ja järkyttäviä, mutta niistä löytyy myös toivo. Terapia ja keskusteluapu auttavat selviämään kriisistä selvemmille vesille ja epäonnistuneen itsemurhayrityksen jälkeen on löytynyt ilo siitä, että on elossa.

Viivin kuvat ovat ravisuttavia ja taidokkaita.  Jokainen ruutu on kuin pienoistaideteos ja koko albumin piirtämiseen on kulunut varmaan tuhansia tunteja. Tietysti painetussa sarjakuvaformaatissa kuvat eivät näytä niin pysäyttäviltä kuin Hulluussarjakuva-blogissa isossa koossa, mutta  viimeisteltyjä ja koskettavia ne ovat. Toivon tuominen masentuneille, ahdistuneille tai paniikkihäiriöisille nuorille sarjakuvaformaatissa on hieno idea. Kuin myös se, että avoimesti ongelmista puhuminen tuo valtavan helpotuksen. Kiitos teille rohkeat tarinanne kertojat! Omassa tarinassaan Viivi esimerkiksi uskaltaa vihdoin tunnustaa uudelle kannustavalle ja rakastavalle poikaystävälleen ahmivansa salassa edelleen. Maailma ei järkkynyt eikä poikaystävä hylännyt. Häpeä helpotti.

 

Jokainen tarina on koskettava, mutta minua järkytti eniten itsemurhaa viidennestä kerroksesta hyppäämällä yrittäneen Outin tarina. Hän ei kuollut, mutta putoamisessa saaduista vammoista toipuminen vaati useita leikkauksia ja vei vuosia. Jälkeenpäin hän ymmärtää, miten järjetön hänen tekonsa oli. Hän on oppinut arvostamaan elämää. Ote Hulluus-sarjakuvablogista, jonne kehotan kurkistamaan myös.

 

Tänään tuo liki seitsemän vuotta sitten tehty, tähänastisen elämäni typerin päätös, tuntuu yhtä aikaa kaukaiselta muistolta ja siltä, kuin se olisi tapahtunut aivan vasta. Päätin antaa periksi eikä elämä koskaan sen jälkeen palannut enää entiselleen.

Olin sairastanut syömishäiriötä ja masennusta jo vuosikausia. Fluktuoiva tilanne, se että aina paremman kauden jälkeen vaivuin taas sairauden syövereihin vei lopulta voimat niin, että lakkasin uskomasta toipumiseen. Päätös elämän lopettamisesta kypsyi hiljalleen ja tein suunnitelmani. Itse toteutus tapahtui sitten eräänä iltana, kun mittani tuli viimein täyteen.

Itsemurhat ja –yritykset herättävät vaikeita tunteita, kuten pelkoa, häpeää, syyllisyyttä ja vihaa, niin tekijässä kuin tekijän läheisissä. Mitä vähemmän niistä ja muista ongelmista puhutaan, sitä enemmän ihmiset joutuvat painiskelemaan yksin asioidensa kanssa, sitä hankalammilta ne tuntuvat ja sitä vahvemmaksi voimistuu se sosiaalisesti rakennettu normi, jonka mukaan kaiken tulee olla aina hyvin. 

Viivi Rintanen - Sarjakuvaterapiaa ja muita 

kertomuksia hulluudesta

Suuri Kurpitsa 2020
_______________

Kahdentoista sarjakuvanovellin takana ovat todelliset henkilöt, joiden mielenterveystarinat Viivi Rintanen kuvitti Hulluussarjakuvia-blogiinsa. "Idea Hulluussarjakuvista virisi ymmärrettyäni, etten ole ainoa, joka häpeää hulluuttaan ja haluaa vapautua siitä. Jos hulluudesta ei pääse eroon, ehkä sentään häpeästä." Kirjan kehyskertomus käsittelee aikaa, jolloin Viivi piirsi muiden kokemuksia sarjakuviksi ja kävi psykoterapiassa läpi omaa elämäänsä. Mihin se johtaa, kun vuosia syömishäiriön ja loppuunpalamisen välillä sahannut nainen puhuu terapeutille äidistään, koirastaan, kuntosalinsa anorektisesta juoksijasta ja inhoamastaan lifestyle-bloggaajasta? 

Viivi Rintanen (s. 1990) on sarjakuvataiteilija, graafinen suunnittelija ja kuvataideopettaja. Hänen 2015 ilmestynyt esikoisteoksensa Mielisairaalan kesätyttö valittiin Sarjainfo-lehden kriitikkoäänestyksessä vuoden parhaaksi sarjakuva-albumiksi. 

Viivi Rintasen Hulluussarjakuvia-blogi, josta myös kuvituskuvat.
Viivi Rintasen esittely ja ansioluettelo, josta myös kirjailijakuva.

Ilja Repinin näyttely Ateneumissa

Ilja Repinin (1844–1930) näyttely Ateneumissa on laaja ja upea. Näyttely on ensimmäinen Repinin koko uraa esittelevä katsaus Suomessa 2000-luvulla ja esillä on yli 130 maalausta ja paperipohjaista teosta yli kuudenkymmenen vuoden ajalta. Mukana on suurikokoisia ikonisia maalauksia kuten Volgan lautturit ja Ristisaatto, joskin itse ihastelin enemmän Repinin pienikokoisempia töitä ja erityisesti muotokuvia, joissa hän loihtii esiin mallin persoonallisuuden ja kuvaa mestarillisesti heidän ilmeitään. 

Ateneumin Repin-sivut ovat hienot. Keräsin tähän postaukseen sieltä infoa ottamiini valokuviin (kursiivitekstit). Ensimmäisenä ihastelin alla olevaa pienikokoista maalausta, jossa valon ja varjon käsittely on häikäisevää.

Valmistautuminen tutkintoon, 1864

Vain 20-vuotias Ilja Repin maalasi kuvaan lähes oman ikäisensä veljekset Aleksandr ja Aleksei Ševtsovin, joille kummallekaan lukeminen ei juuri nyt näytä maittavan. He olivat Repinin tulevan vaimon Vera Ševtsovan veljiä. 

Taiteilijan vaimo Vera Ševtsova, 1869

Vera Ševtsova (1854–1918) oli Repinin vaimo vuosina 1872–1884. Heille syntyi neljä lasta: Vera (1872–1948), Nadežda (1874–1931), Juri (1877–1954) ja Tatjana (1880–1957).  Vera oli 17-vuotias ja hänellä oli hyvä pohjakoulutus, muodollisesti parempi kuin Repinillä itsellään, ja hän oli pidetty Repinin kollegoiden ja tukijoiden keskuudessa.  Kuitenkin avioliitto muuttui vähitellen onnettomaksi. Moskovan vuosina 1877–1882 Repin pani alulle kolme eri lasta perheen palvelijoiden kanssa, ja vuonna 1882 tapahtuneen Pietariin muuton jälkeen aviopuolisot muuttivat erilleen 1884. Vuonna 1887 he erosivat.

Pyryharakka, Repinin esikoistytär Vera Repina, 1884 - luonnossa kerrassaan hurmaava työ!

Herkkä maalaus taiteilijan tyttärestä Nadeždasta (Nadjasta), 1881.

Vera Repina, 1896

Omakuva Natalia Nordmanin kanssa, 1903

Repin solmi suhteen Natalia Nordmanniin ja rakennutti ateljeekodin Terijoen Kuokkalaan (nyk. Repino). Pariskunta asettui sinne pysyvästi vuonna 1903. Penatyssa toteutettiin, paljolti Natalia Nordmannin aloitteesta, uudenaikaista elämää kasvisruokavalioineen ja seisovine pöytineen. Terijoki oli suomalaisten suosima kesänviettopaikka, jossa erityisesti eri alojen taiteilijat viihtyivät. Penatyn keskiviikkoiset vastaanotot toivat paikalle venäläisiä emigrantteja ja myös Repinille tuttuja suomalaisia taiteilijoita.   Natalia kuoli tuberkuloosiin 1914, mutta Repin jäi Kuokkalaan.

Bolshevikkivallankumous sulki Suomen ja Venäjän rajan huhtikuussa 1918. Repin jäi emigrantiksi Suomen puolelle ja solmi suhteet suomalaiseen taidemaailmaan. Hän lahjoitti taideteoksia Ateneumille, ja sen kunniaksi Repinille pidettiin suuret juhlat Helsingin Seurahuoneella. Taiteessaan hän kuvasi lähipiiriään, mutta hakeutui myös nostalgisesti nuoruutensa Ukrainaan sekä uskonnollisiin kokemuksiinsa. Repin kuoli 1930, ja hänen hautansa on Kuokkalassa ateljeekodin pihamaalla. 

Peltomies (Kirjailija Leo Tolstoi kyntämässä), 1887

Leo Tolstoi

Tolstoi oli Venäjän kirjailijoista Repinille läheisin. Ensimmäisen kerran he tapasivat Moskovassa 1880 ja sittemmin esimerkiksi Tolstoin tiluksilla Jasnaja Poljanassa 1887 ja 1891. Repin arvosti Tolstoin julistamaa elämänohjetta, jossa korostui lähimmäisenrakkaus ja jota kirkon, hallitsijan tai yhteiskunnan asettamat normit eivät saaneet horjuttaa. Tolstoin käsitykset taiteesta eivät kuitenkaan miellyttäneet Repiniä, koska Repin katsoi, että taiteen ei kuulunut olla vain aatteiden julistusta, vaan sen piti ilmentää myös luonnossa piilevien harmonisten muotojen ja sävyjen tasapainoa.

Kirjailija Leonid Andrejev, 1904

 M. P. Mussorgsky, 1881

Modest Musorgski (1839–1881) oli venäläinen säveltäjä ja Repinin hyvä ystävä. Repin ikuisti hänet aamutakissa taiturilliseen ja rehelliseen muotokuvaan. Se on tehty maaliskuussa 1881 Pietarissa, Nikolain sotilassairaalassa. Maalaus valmistui neljässä sessiossa vain muutama päivä ennen säveltäjämestarin kuolemaa. Vaikka Musorgski oli väsynyt ja alkoholisoitunut, on hänen katseessaan vielä voimaa. Repin käytti muotokuvasta saamansa rahat säveltäjän muistomerkin hankkimiseen.  

Nikolai Murashko, 1882

Nikolai (Mikola) Murashko (1844–1909) oli ukrainalaissyntyinen taiteilija ja 

yksi Repinin läheisimpiä opiskeluajan taiteilijatovereita.

Ukrainatar, 1875

Omakuva, 1887

Mikä vapaus!, 1903

Tämä isokokoinen maalaus on Public Domain -kuva netistä. Se hämmästytti erilaisuudellaan. 

Repin luonnosteli maalauksen Suomenlahden rannalla Kuokkalassa. Hänen aikalaisensa, Vladimir Stasov etunenässä, antoivat teokselle vertauskuvallisia tulkintoja: ”Mikä vapaus!” oli kuin ylistyslaulu nuorisolle ja opiskelijoille, jotka olivat valmiita suuriin mullistuksiin ja luonnonvoimien lailla eteneviinmuutoksiin. Stasov olikin vakuuttunut, että tässä teoksessa Repin ”siirtyi hetkeksi pois hänelle luontaisesta realismista ja totuudellisuudesta ja astui vertauskuvien, allegorioiden ja arvoituksellisten pähkinänkuorten alueelle”. Repin itse torjui kaikki maalauksensa piilomerkitykset: ”Mikä muka vertauskuva! … siinä vain opiskelija tanssii masurkkaa kurssilaistytön kanssa, siinä kaikki!” Yhden tulkinnan mukaan maalauksessa voisi nähdä Repinin riemuitsevan sitä, kuinka Kuokkalan kodista oli tuolloin tullut hänen ja Natalia Nordmannin pysyvä asunto. 

Ateneumissa pidettiin huolta turvaväleistä ja kävijämäärää rajattiin. 

Liput ostetaan ennakkoon Lippu.fi:stä. Näyttely on avoinna 29.8. saakka, joten vielä ehtii.

Nanna Johansson - Vitsaa säästämättä

Naistenviikkoa riittää vielä.  Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastaa naistenviikkohaasteeseen 

tänä kesänä jo seitsemättä kertaa. Tänään vuorossa ruotsalaista sarjakuvaa.

Sarjakuva-albumissaan Vitsaa säästämättä Nanna Johansson antaa huutia vaikka mille. Kokoelma on kaleidoskooppimainen runsaudensarvi eikä keskity yhteen teemaan, kuten monien hänen maannaistensa albumit (Strömquist, Romanova & Gustavsson). Pitempien sarjakuvien väliin Johansson ripottelee yllättäen yhden ruudun pilapiirroksia. Kirjan esittelyteksti kertoo olennaisen:

Vaivaannuttavan tunnelman, höpsön pilailun ja veitsenterävien analyysien mestarin Nanna Johanssonin Vitsaa säästämättä on hillitön kokoelma sarjakuvia ja pilapiirroksia. Johanssonin ensimmäisessä suomennetussa albumissa seikkailee huonosti käyttäytyviä tätejä, fundamentalistisia kahvinjuojia, Tukholmassa toilailevia maalaisia ja pitkäpiimäisiä hääpuheenpitäjiä. Kirja paljastaa miksi pronssiset rintaliivit ovat turha vaatekappale ja miksi Leijonakuningas on silkkaa diktatuuripropagandaa. Johansson vinoilee normeille, patriarkaatille ja kulutushysterialle. 

Jännittävää, että kanteen on valittu valokuva siveästä menneen ajan nuoresta naisesta. Onkohan kuvassa sarjakuvataiteilija itse? Kansikuva vie mielleyhtymät menneeseen aikaan, jossa Johanssonin mielestä vallitsi tylsyys. Elämä oli raakaa puurtamista ja kaikki kiva oli kielletty, siitä piti huolen erityisesti luterilainen usko. Nykyään ei ole sen hauskempaa: töissä on tylsää ja arkiaskareet ovat tylsiä, vaikka kuuluu sanoa, että rrrrakastaa esim. siivoamista. Johansson toivoo, että kakku voitaisiin jakaa tasaisemmin; että hauskanpidon pieni siivu kasvaisi ja työn viemä tylsä aika vähenisi.

Useamman ruokalajin ilallinen oli hauska ja masennusmaan kartta oivaltava ja hienosti toteutettu. Bilehautajaiset liikkuivat minusta hyvän maun rajoilla, mutta Tukholman ja maaseudun vastakkainasettelu taas toimi. Ehkä Ruotsissa on vieläkin suurempi juopa pääkaupungin ja muun maan välillä kuin meillä Suomessa (sanoo hän, joka asuu pääkaupunkiseudulla). Johansson tarjoaa lukijalle myös DIY-homman: voi luoda itselleen oman ääliönimimerkin. Minulle tuli Poison Bastard - ääliömäinenhän se on, vaan ei varmasti ääliömäisin noista vaihtoehdoista syntyvä. Johansson irvailee myös tietokonepeleissä ja fantasiaelokuvissa näkyvistä pronssisista tissiliiveistä. Osansa saavat myös rikossarjat, joiden uhri on melkein poikkeuksetta nuori seksikäs nainen.

Vitsaa säästämättä on kauttaaltaan nelivärinen ja pidin kovasti joistakin hänen piirroksistaan. Kirja on nopeasti luettu välipala, mutta ehkä vähän epätasainen. Vielä ei ole läheskään syksy, mutta näin kauniin kesän jälkeen meillä voi olla tekemistä syysilon löytämisen kanssa.

Bloggaukseni ruotsalaisesta sarjakuvasta:

Hanna Gustavsson - Yölapsi

Moa Romanova - Paniikkiprinsessa

Liv Strömquist - Einsteinin vaimo, Kielletty hedelmä & Prinssi Charlesin tunne

Nanna Johansson - Vitsaa säästämättä

Alkuteos Jag kommer med stryk
Suomentanut Kreetta Lahtinen
Sammakko 2021
Arvostelukappale kustantajalta - kiitos!
______________

Skånessa asuva Nanna Johansson (s. 1986) on ruotsalainen sarjakuvapiirtäjä ja radion juontaja. Hän on luonut omintakeisen tyylin, jossa herttaisuus kohtaa karmeuden ja nokkeluus kulkee käsi kädessä ällöttävyyden kanssa. 

Sophie Hannah - Los crímenes del monograma

Hyvää naistenviikkoa.  Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastaa naistenviikkohaasteeseen 

tänä kesänä jo seitsemättä kertaa. Minä julkaisen muutaman bloggauksen naiskirjailijan teoksista.

Brittiläinen Sophie Hannah on kirjoittanut Agatha Christien perikunnan luvalla neljä Poirot-tarinaa, joista Los crímenes del monograma / Nimikirjainmurhat on ensimmäinen. Kuuntelin kirjaa puolivaloilla hellepäivänä ja viihdyin osaksi. Parasta kirjassa oli itse Poirot harmaine aivosoluineen ja hänen yhteistyönsä ja sanailunsa Scotland Yardin nuoren Edward Catchpoolin kanssa. Mutta juoni oli kyllä turhan monimutkainen ja sen avaaminen kesti ja kesti.

Dekkarin tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1929. Eläkkeelle jäänyt Poirot oleskelee Lontoon lomallaan täysihoitolassa ja eräänä iltana syödessään illallista kantapubissaan, sinne pölähtää kauhistunut nuori nainen nimeltä Jennie, joka sanoo pelkäävänsä henkensä puolesta. Jennie vannottaa vielä, ettei hänen murhaajaansa saisi koskaan selvittää, sillä hän on ansainnut kuolemansa.

Seuraavana päivänä paljastuu, että läheisessä luksushotellissa Bloxhamissa on murhattu kolme asiakasta: pienestä kylästä Great Hollingista kotoisin olevat Harriet Sippel, Ida Gransbury ja Richard Negus, jotka kaikki ovat neljänkympin tuntumassa. Uhrit on aseteltu makaamaan lattialle kuten vainajat arkkuun ja kaikkien suuhun on tungettu kultainen kalvosin, jossa on nimikirjaimet P.J.I.

Tapausta alkaa tutkia Poirotin kanssa samassa täyshoitolassa asuva nuori Catchpool, joka on ensimmäisiä juttujaan hoitava untuvikko. Tutkinnan edetessä käy ilmi, että 16 vuotta aiemmin Great Hollingin pastori Patrick ja hänen vaimonsa Frances kuolivat äkillisesti ja dramaattisesti. Itsemurhasta huhuttiin, mutta paikallinen lääkäri kirjasi heidän kuolemansa onnettomuudeksi, olisihan itsemurha ollut synti Katolisen kirkon silmissä. Selviää myös, että kirkkoherra oli joutunut huhujen pyörteeseen ja julkiseen ajojahtiin. Hänen väitettiin toimivan meediona ja välittävän kuolleiden sanomia sureville läheisille palkkiota vastaan. Kirkkoherraa epäiltiin myös aviorikoksesta kuuluisan taiteilijan Nancy Ducanen kanssa.

Aikamoinen 16 vuoden takainen suhdeverkko, josta kirjan nykytason onnettomat tapahtumat juontuvat.  Yksipuolinen rakkaus ja mustasukkaisuus saavat ihmisen tekemään alhaisia tekoja, joista sitten omatunto myöhemmin soimaa. En oikein jaksanut näitä suhdekiemuroita ja keskityinkin Poirotin ja Catchpoolin sananvaihtoon, jota olikin ilo seurata. Poirot on ärsyttävän omahyväinen, oman arvonsa tunteva ja ylpeä harmaista aivosoluistaan ja nuori Catchpool useimmiten aivan ulalla Poirotin päättelyistä. Bloxham Hotelin kolmoismurha on Catchpoolille oivallinen käytännön oppitunti mestarin opastamana, vaikka ärsyyntyminen kyykyttävään Poirotiin on välillä räjäyttää pään.

Sophie Hannah - Los crímenes del monograma

Alkuteos The Monogram Murders
Suomennettu nimellä Nimikirjainmurhat, Wsoy 2015
Äänikirjan kertoja Juan Miguel Díez
Planeta Audio 2021
_______________

Hannahin muut Poirot-tarinat: Suljettu arkku (2016), Kolme neljästä (2018) & Kuolema ostaa paikkalipun (2020).

Brittiläinen Sophie Hannah (s. 1971) on niittänyt kansainvälistä mainetta psykologisilla jännäreillä. Hän on Agatha Christien vannoutunut ihailija: "Hercule Poirot ja Neiti Marple sytyttivät minussa halun ryhtyä kirjoittamaan dekkareita, ja Christien nerokkaat juonet ja syvä ihmisluonnon ymmärtämys ovat muokanneet minua kirjailijana." (The Bookseller) Hannah on julkaissut myös viisi runokokoelmaa ja riimitellyt englanniksi Tove Janssonin lastenkirjoja.

Elizabeth Acevedo - Kaikilla mausteilla

Naistenviikko jatkuu.  Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastaa naistenviikkohaasteeseen 

tänä kesänä jo seitsemättä kertaa. Minä julkaisen muutaman bloggauksen naiskirjailijoiden teoksista.

...

Babygirl ei edes itke, vaikka mä naksautan kieltäni paheksuvasti ja puran sen letin jo neljännen kerran. Mä olen meistä se, jolla on itku kurkussa, sillä tällä menolla me myöhästytään molemmat.

Luin vastikään Acevedon säeromaanin Maata jalkojen alle ja viehätyin siitä kovasti. Siksi halusin ottaa lukuun myös nuoresta yksinhuoltajaäidistä Emoni Santiagosta kertovan Kaikilla mausteilla. Tyylillisesti teos on samantapainen, mutta proosaa ja tekstiin Acevedo ripottelee espanjankielisiä sanoja, mikä sopiikin hyvin Emonin puertoricolaisiin juuriin. Emonin isä Julio on Puerto Ricosta, mistä kotoisin olevia siirtolaisia on Yhdysvalloissa todella paljon. Afroamerikkalainen äiti kuoli synnytykseen eikä isästä oikein ollut isäksi kun raskaat muistot painoivat, ja hän muuttikin takaisin Puerto Ricoon. Emoni on kasvanut ja asuu edelleen isänäitinsä, abuelan, kanssa Philadelphiassa.

Julio väittää, että tässä naapurustossa on suhteellisesti enemmän puertoricolaisia kuin missään muualla, jos ei itse saarta oteta lukuun. // Ja jokainen philadelphialainen edustaa omia kotikulmiaan ihan samalla lailla kuin mä. Yksi ekoista asioista, mitä täällä ihmisestä kysytään ja kuullaan, on se, missä se asuu. // Mä? Mä olen puhdasta Fairhilliä, mutta mun sisällä on enemmän kuin yksi kaupunki tai yksi getto. Ja se, joka haluaa oppia tuntemaan mut, saa luvan arvostaa mun monia taivaanrantoja.

Emoni tulee kerrasta 14-vuotiaana raskaaksi ja päättää pitää Emmansa, babygirlin, joka on nuoren äidin silmäterä. Köyhällä asuinalueella asuva Emoni on valloittava persoona: elämäniloinen ja haasteisiinsa päättäväisesti suhtautuva nuori nainen. Isoäidin kanssa on työnjako: Emoni kokkaa kaikki heidän ateriansa, koska kokkaaminen on hänen intohimonsa ja isoäiti auttaa Emman kanssa niin, että Emoni voi käydä koulunsa loppuun.

Lukioon tulee uutena aineena kokkauskurssi, johon Emoni ilmoittautuu innokkaana mukaan.  Arvostetun chef Aydenin johdolla opiskellaan, mutta Emoni ei tyydy annettuun reseptiin, vaan muokkaa sitä intuitiollaan mieleisekseen - ja nuhteita tulee. Kokkauskurssilla hän tutustuu myös rehtiin Malachiin, jonka kansa seurustelu etenee kauniisti ja turhia kiirehtimättä. Äidittä kasvaneella yksinhuoltajaäidillä Emonilla on ympärillään kuitenkin välittävä tukiverkosto: isoäiti Gloria, puhelut Puerto Ricossa asuvan isän kanssa ja sähköpostiystävänä äidin sisko Sarah-täti, joka lähettelee Emonille sukureseptejä. Samanikäinen luokkatoveri Angelica on sydänystävä ja lahjakas taiteilijan alku. Babygirlin isän Tyronen ja tämän kopean äidin kanssa suhteet alkavat selkiytyä myös.

Ilkeät kommentit ja selän takana puhumiset oli ennen kuin Angelica tuli ulos kaapista... // Mä odotin, että Angelicakin alkaisi puhua musta pahaa selän takana, koska niin homma näytti vanhojen kavereidenkin kanssa menevän. Mutta jos me ei oltu läheisiä sitä ennen, meistä tuli silloin entistäkin läheisempiä. Angelica teki laakista lopun jouruiluista. Aina jos se sai vähänkin vihiä, että joku puhui musta, se kävi välittömästi iholle.

Teiniraskaudet ovat Yhdysvalloissa iso ongelma, vaikka ne ovatkin laskusuunnassa. Luin netistä, että vuonna 2017 syntyi lähes 200 000 lasta teini-ikäisille äideille. Acevedo esittää teiniraskauksista totuttua valoisamman puolen: vaikka nuori yksinhuoltajaäiti joutuu aikuistumaan varhain ja kohtaa monenlaisia haasteita ja huorittelua, elämä ei lopu siihen ja unelmiaan voi silti tavoitella.

Pidin todella kirjasta! Kaikilla mausteilla oli valloittavaa kuunneltavaa ja Rebekka Kuukan ääni sopi täydellisesti Emonin osaan. Tarina on eloisa ja lämmin. Oli mukava lukea nuoresta yksinhuoltajaäidistä, joka ei masennu uuden vastuunsa alle vaan kasvaa sen mukana. Itse en ole kovin hyvä kokki, mutta ravintolakeittiöön oli jännittävää kurkistaa. Kuunnellessani tuli mieleeni Laura Esquivelin maagisrealistinen romaani Como Agua Para Chocolate (Pöytään ja vuoteeseen). Daisy Hernándezin Un vaso de agua bajo mi cama on myös taianomainen nuoren kuubalaiskolumbialaisen latinonaisen kertomus Yhdysvalloista ja perheestään.

Elizabeth Acevedo - Kaikilla mausteilla
Alkuteos With the Fire on High
Suomentanut Leena Ojalatva

Karisto 2020

Äänikirjan lukija Rebekka Kuukka

_______________

Emoni Santiago on high school -opiskelija, pikaruokalan työntekijä ja pienen tytön yksinhuoltajaäiti. Kun luokkatoverit katsovat jo tulevaisuuteen, Emonin vaihtoehdot ovat rajatut. Keittiö onkin ainoa paikka, jossa hän voi päästää irti huolistaan. Keittiössä hän saa aikaan taikoja. Kun koulussa alkaa ruoanlaittokurssi, Emoni haluaa osallistua, vaikkei hänellä ole varaa kurssiin sisältyvään opintomatkaan. Hän päättää kuitenkin murehtia sitä myöhemmin. Lähipiirin sekä inspiroivan opettajan kannustuksen avulla Emonille aukeaa uusia, odottamattomia polkuja. 

Kreetta Onkeli - Eräitä sanaselityksiä

Hyvää naistenviikkoa.  Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastaa naistenviikkohaasteeseen 

tänä kesänä jo seitsemättä kertaa. Minä julkaisen muutaman bloggauksen naiskirjailijan teoksista.

...

 

Sanoja voi siirrellä mielensä mukaan. Sanoista rakentuu selitys. Selitystä seuraa ymmärrys. Ei voida sanoa, onko joku ymmärtänyt oikein vai väärin. Kukin ymmärtää tavallaan. Ymmärrystä seuraa mielenrauha.

Eräitä sanaselityksiä on Kreetta Onkelin lapsille julkaiseman rakastetun Selityspakin versio aikuisille. Onkeli esittää 40 tarkkaa, oivaltavaa ja humoristista selitystä koronasta puhelimessa jonottamiseen, suomalaisesta elämänihanteesta suoruuteen, juolahduksesta kuuliaisuuteen. Kirja oli hauskaa kuunneltavaa kesähelteillä ja monet sanaselitykset olivat mainioita. Korona-aika on tuonut oman lisänsä jokapäiväiseen puheeseen uusilla tai uudessa merkityksessä käytettävillä sanoilla: altistuminen, aluehallintovirasto, ilmaantuminen,  striimaus, turvaväli ja viruslinko.

Altistumisella on huono kaiku ja koronavilkku varoittaa siitä. Mutta Onkeli sanoo: Jos unohdamme sairastumisen, altistuminen on kaiken oppimisen ja kehittymisen edellytys. Älyrannekkeet eivät kerro, miten elämme ihmisinä, joten altistumisvilkku voisi olla tarpeen. Se ilmoittaisi, milloin ja missä määrin altistamme itsemme rohkeasti jollekin uudelle, hyvälle ja opettavaiselle. Altistumisen vastakohtana ihmisen tulisi rehottaa!

Korona-ajan monista hallituksen tiedotustilaisuuksista jäi someen elämään peruspalveluministeri Krista Kiurun tokaisu: Ensi viikolla on tietenkin uusi viikko. Viikko se on viikko ensi viikollakin. Myös aluevirasto tuli monen tietoisuuteen ensi kertaa. Se on virasto, joka kertoo, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Helppoa kuuliaiselle kansalaiselle. Etäkokousten ja -tapahtumien myötä monelle tuli (tai ei tullut) tutuksi termi striimaus. Kirjassa kirkkoherralle se on ylivoimainen sana, joka kääntyy nolosti aina strip-alkuiseksi.

Kunta on Onkelin mukaan viuhka, jossa eri toimialat ovat sen laskoksia eikä niihin laskoksiin pääse töihin tutkinnotta. Muulloinkin kuin korona-aikana Kela on täyttä kafkaa, vaikka se on suomalaisten ylpeys. Entä miten kääntyy EU:n kielille agraariset budjettiriihi, iltalypsy ja suhmurointi? Ymmärtääkö ulkomaalainen alkuunkaan, mitä ne tarkoittavat? Sitten meillä on vielä suomalainen standardstandard-elämäntapa. Jos on elämänsä kanssa hukassa, tarvitsee vain mennä Prisman parkkipaikalle ja katsella ympäriinsä. Kuratointikin on muotisana ja voi ajatella koulukuraattorin ohjaavan oppilasta nimenomaan tähän standardstandardiin eli keskivertoon suomalaiseen elämään. 

Turvaväli on pelastanut monet introvertit ja yksinäisyyttä kaipaavat, erityisesti runoilijat. Nyt välimatkan pitäminen toisiin on täysin korrektia ja jopa suotavaa. Näiden esiin nostamieni sanaselitysten lisäksi Onkeli valottaa myös seuraavien sanojen sisintä olemusta: suunta, voimavara, hiljaisuus, peruuntuminen, ääni, suoruus, nollatoleranssi, rohkeus, tuut, työsuhdehevonen, nimi, pohja, usko, mielenosoitus, halpasanat, kompakti, haaste, luovuttaminen, hyväntekeväisyys, kuva, mustavalkoinen, kärsimys, vesijuoksu, juolahdus, Michelin-ravintola, ovi, yhteydenpito & selitys. Kuuntele ja huvitu!

Kreetta Onkeli - Eräitä sanaselityksiä

Audiomaa 2021
Äänikirjan kertojat Juho Milonoff & Vilma Melasniemi
_______________

Kreetta Onkeli (s. 1970 Jyväskylässä) on helsinkiläinen kirjailija. Hän on opiskellut dramaturgiaa, toiminut kolumnistina useissa eri lehdissä, kirjoittanut kuunnelmia, esseitä ja jatkokertomuksia. Onkelin esikoisteos, Ilonen talo (1996) sai Kalevi Jäntin palkinnon ja siitä on tehty myös 3-osainen tv-elokuva. Keväällä 2013 ilmestyi Onkelin ensimmäinen lapsille suunnattu kirja Selityspakki. Samana vuonna ilmestynyt Poika joka menetti muistinsa sai Finlandia Junior -palkinnon.

Monika Helfer - Roskaväkeä

Hyvää naistenviikkoa.  Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi haastaa naistenviikkohaasteeseen 

tänä kesänä jo seitsemättä kertaa. Minä julkaisen muutaman bloggauksen naiskirjailijan teoksista.

Itävaltalaisen Monika Helferin teos Roskaväkeä on autofiktiota ja kertoo hänen omasta suvustaan, erityisesti hänen kauniista isoäidistään Mariasta. Romaani polveilee useissa aikatasoissa ja pomppaa nykyhetkeenkin, mutta tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat ensimmäisen mailmansodan vuosiin. Maria asuu miehensä Josef Moosbruggerin ja neljän lapsensa kanssa Itävällan vuoristoseudulla syrjäisessä kylässä. He ovat köyhiä ja heidän talonsa on kylän kaukaisin. Perhe elää melko eristyneenä muista kyläläisistä, jotka pitävät heitä roskaväkenä: he ovat muualta muuttaneita ja Josefilla on hämäräperäisiä bisneksiä pormestari Gottlieb Finkin kanssa. Eniten puheita herättää kuitenkin Marian satumainen kauneus, jota naiset kadehtivat ja kylän miehet seksuaalisesti himoitsevat.

Kun Josef lähtee sotaan, hän sopii pormestari Finkin kanssa, että tämä vahtii Marian seksuaalista puhtautta ja pitää huolta lapsista. Tuo himokas mies kyllä toimittaa perheelle ruokaa, mutta käy kuumana Mariaan. Reippaan Lorenz-pojan ja muiden lasten auttamana Maria pystyy pitämään pormestarin loitolla, mutta ei voi vastustaa Hannoverin miestä Georgea. Olot olivat epävarmat. Sotaan lähteneistä kylän miehistä oli jo neljä kaatunut ja oli epävarmaa, tulisiko Josef sodasta takaisin. Maria rakastui Georgen pisamaisiin ja hymyileviin kasvoihin. Mutta mies ei jää, vaan lähtee pois ja Maria menettää elämänhalunsa ja juo itsensä tainnoksiin. 

Sitten Maria tulee raskaaksi, ja kylällä riittää puhetta. Onko se Josefin, pormestarin vai hannoverilaisen Georgen? Monika Helferin äiti Grete syntyy sodan aikana ja Josef pitää tyttöä elämänsä loppuun asti toisen miehen siittämänä. Hän ei ikinä katso tai kosketa tyttöä eikä sano hänelle sanaakaan. Myöhemmin kirjailija on yrittänyt ottaa selvää tapahtumista ja jututtanut tätiään Katariinaa. Sataprosenttisen varmaa selvyyttä Greten isästä hän ei saanut.

Roskaväkeä kuvaa säväyttävästi ahdasta kyläyhteisöä, joka eristää erilaiset joukostaan. Myös ensimmäisen maailmansodan aikainen ja sen jälkeinen köyhyys oli järkyttävää. Mietin, miltä tuntui isänsä hyljeksimästä Gretestä, miltä tilanne muista lapsista. Kotona olleiden jännitteiden lisäksi heitä painoi kyläyhteisön ulkopuolisuus ja hyljeksintä. Jopa kylän pappi saarnasi tulikivenkatkuisesti Marian huoruudesta ja Katarinan opettaja julisti hänen äitinsä huoraksi luokan edessä. 

Kauneutensa vuoksi Maria joutui olemaan kylän miesten seksiobjekti ja heidän halujensa kohde, jota myös naiset kadehtivat. Kolmikymmenvuotiaana hän oli seitsemän lapsen äiti (Heinrich, Katharina, Lorenz, Walter, Grete, Irma ja Sepp). Maria menehtyi 32-vuotiaana umpisuolen tulehdukseen ja Josef pian hänen jälkeensä, Grete oli tällöin seitsemän. Seitsemän orpolasta elelivät itsekseen mökissä, kunnes se pakkohuutokaupattiin ja lapset pääsivät asumaan sodan uhreille tarkoitettuun asuntolaan.

Kesti kotvan aikaa, ennen kuin pääsin sisään tarinaan, mutta sitten Sinikka Sokan ääni vei minut lumoten sadan vuoden takaiseen itävaltalaiskylään ja Helferin suvun kohtaloihin. Kirja on tietysti erittäin tärkeä kirjailijalle itselleen, mutta liikutti lukijaakin.

Täällä saksankielinen juttu kirjasta.

Monika Helfer - Roskaväkeä

Alkuteos Die Bagage 2020
Suomentanut Anne Kilpi
Kustantamo Huippu 2021

Äänikirjan lukija Sinikka Sokka
_______________

Monika Helfer (s. 1947) on palkittu ja arvostettu itävaltalaiskirjailija, joka on kirjoittanut sekä lapsille että aikuisille. Roskaväkeä palkittiin vuonna 2020 Baijerin kirjallisuuspalkinnon yleisöpalkinnolla, jonka voittajan äänestivät lukijat, ja vuonna 2021 Schubart-kirjallisuuspalkinnolla. Monika Helfer on ollut myös Saksan kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja Roskaväkeä oli vuonna 2020 Itävallan kirjallisuuspalkinnon lyhyellä ehdokaslistalla. Roskaväkeä on Monika Helferin ensimmäinen suomennettu teos.