3. syyskuuta 2021

Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia


Kristiina Wallinin esikoisromaanissa Vaikeampaa on olla näkemättä unia proosa lähenee runoutta. Tyyli on minulle tuttua Wallinin aiemmista teoksista, mm. kirjeenvaihtokirjoista Hannimari Heinon kanssa. Teksti on kevyttä ja leijailevaa, unenomaista ja pohtivaa; sen takana olevasta tunnevyyhdestä on vaikea saada kiinni. Juonessa on mystisiä tai sadunomaisia piirteitä. Konkreettinen teemakin romaanissa on: tytär Veera yrittää selvittää neljänkymmenen vuoden jälkeen, mitä tapahtui kun hänen äitinsä Ursula katosi.

Kun joku katoaa, muiden on päätettävä, onko hän elossa vai kuollut: puhutaanko hänestä preesensissä vai imperfektissä.

Ursulan perheessä päätös jäi häilymään. Veera oli ymmällä ja isä mykistyi suruunsa. Kukaan ei selittänyt tytölle äidin lähtemiseen liittyviä syitä eikä katoamiseen liittyviä tapahtumia. Olihan äidin käytös muuttunut oudoksi, mutta silti tuntui hylkäämiseltä. Vaietut salaisuudet ja muistojen sirpaleet jäivät leijumaan irtonaisina ja hajallaan tytön mieleen. Jäi myös kaipuu, ja vihan tunteet, jonkinlainen limbo.

Sanon tämän nyt heti, suoraan ja selittelemättä: sinä petit meidät. Kuulostaa pahalta, ikään kuin se olisi sinun vikasi.

Nykyhetkessä Veera on kansainvälisesti tunnustettu jäkälätutkija ja isä Johannes hoivakotiin puhumattomaksi käpertynyt vanhus. Vuodenvaihteessa 2015 - 2016 uupunut Veera lähtee muutamaksi viikoksi johonkin ulkomaan kaupunkiin saadakseen vihdoin koottua repaleisista muistoistaan ehjän kuvan. Veera haluaisi uskoa, että äiti on jossain elossa, ja etenkin että tämä kaipaa tai on kaivannut tytärtään. Äidittä kasvanut on kaivannut äitiä koko elämänsä. 

On alkutalvi vieraassa kaupungissa, leijailee lunta ja Veera on tipahtanut hiljaisuuteen kuin jonnekin maailman reunalle. Hän aikoo kirjoittaa, ensisijaisesti äidilleen, mutta ei tarkoita tekstiä julkaistavaksi. Mukaansa Veera pakkaa muutaman äidin lempikirjan ja perheen vanhoja kaitafilmejä, joita katsoo pienessä vuokratussa kaksiossa, haahuilee kaupungilla ja seuraa ikkunasta vastapäisessä talossa papukaija olkapäällään istuvaa vanhaa rouvaa.

Nykyhetken kerronnan lomassa on äiti Ursulan kerrontaa vuosilukuineen - joulukuu 1975, tammikuu 1976 & epilogi. Vieraan kaupungin kirjastossa Veera lukee Simone de Beauvoirin romaania sota-ajasta ja Ursulan osuuksissa Anna Ahmatova polttaa runojaan annettuaan säkeet ensin jonkun ystävänsä ulkoa opeteltaviksi.

Romaanin kerronta on unenomaista, kuten Veeran muistot, joita on vaikea saada loogiseen järjestykseen. Veera on näkevinään äidin ohikulkijoissa ja äidiltä näyttävä kuiskaaja kutoo keltaista villalankaa ja välähdyttää mieleen muistoja. Veeran sydämessä on asunut vuosikymmenten ajan hämmennys,  epätietoisuus, viha ja äidin kaipuu. Mietin sitä, miten paljon Veera menetti isän ja ympäristön vaikenemisen ja salailun vuoksi. Lapsen suojeleminen vaikeilta asioilta ja asialliselta tiedolta riisti häneltä liikaa. Vaikeampaa on olla näkemättä unia kertoo isän rakkaudesta, ympäristön normeista, häpeästä ja tarpeesta suojella tytärtä, mutta myös äidin rakkaudesta tyttäreensä. Oli kohtalon julma oikku, että tytär jäi yksin ajatuksineen ja epätietoisuuteen. Pidin siitä, että perheen kokema tragedia avautui vähitellen. Romaani on hyvin taiteellinen ja koskettava, ja Wallinin runollinen teksti pääosassa.

Tarraan kiinni mihin tahansa muistoon; villapipoon ja sadevesisaaviin. Tarraan kiinni käpyyn, potkukelkkaan ja räsymattoihin. Nielen kettukarkkeja, daalianjuurakoita ja vanhoja aikakauslehtiä. Muste valuu suupielistä, painoväri. Silti käy niin kuin aina: Tarttumapinta katoaa. Taivas katoaa, pelto katoaa, tie katoaa. Pelkään, että minäkin katoan.

Hannimari Heino, Kristiina Wallin - Matkakirjeitä
Kristiina Wallin - Valon paino
Kristiina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä

Kristiina Wallin - Vaikeampaa on olla näkemättä unia
Kustantamo S&S 2021
____________________

Kuuntelen vuosia / kuuntelen poissaoloasi. Olet mykkä alue minussa, mutta kirjoitan silti. Etäisyydestä huolimatta olemme samaa. Olemme kahden erillisyyden muodostama ykseys; sykähtelevä kuvio.

Kun Veera oli lapsi, äiti katosi. Nyt Veera kirjoittaa aikaan uponneista fragmenteista tarinaa, joka tekee näkyväksi muistin omalakisen mekaniikan. Vähitellen piirtyy esiin kuva perheestä, jonka jäseniä ei edes rakkaus suojellut eksymästä toisiltaan. Veera rakentaa säikeitä lapsuuteen rinnallaan keltaista villalankaa neulova kuiskaaja ja naapuritalon Papukaijarouva. Wallinin kieli on tiheää ja kerroksellista. Se kuroo näkyvää ja näkymätöntä kertomukseksi ajasta, muistamisesta ja identiteetistä. Kun sanat alkavat kasvaa jäkälää, vuodet luopuvat lineaarisuudestaan.

6 kommenttia:

  1. Vaikuttaa tosi lupaavalta! Tykkään heti jo nimestä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kieli on pääosassa ja niin Kristiina Wallinin tyylistä. Aluksi oli vähän vaikeaa päästä sisään, tietää mistä on kyse. Kauniisti ilmaistu äidin kaipuuseen liittyvät sekavat tunteet ja sirpaleiset muistot <3

      Poista
  2. Ajattelin, että kirja on runokirja, sillä kirjan nimi on hyvin runollinen ja kaunis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wallinin runoilijantausta kuuluu. Yhden runokirjan olen häneltä lukenut. Hienoja surutyöstä kertovia runoja.

      Poista
  3. Minua kiinnostaa tämän tyyppinen tarina, koska omaan taustani liittyy valtavasti salailua ja vaiettuja asioita, kadonnut sisko jne. Nyt pelkään, että runollinen kieli ja taiteellisuus eivät toimi minulla. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lue ihmeessä Kirsti. Tämä oli aluksi vähän salaperäinen minusta, kaiken roolia en ymmärtänyt, mutta ei haitannut. Se, miksi äiti katosi paljastui tarinan edetessä.

      Poista

Thank you for your comment ♥ All comments containing an advertising link shall be removed.

Kommentoimalla HYVÄKSYT, että Google kerää sinusta määrättyjä tietoja. Mitä ne ovat, löytyy sivulta Yksityisyydensuoja ja Googlen sivulta.