Hyvää pääsiäistä & vähän kirjoistakin

Maaliskuun top 3

Parhaan kotimaisen paikasta top kolmessa kiistelivät melko tasaveroisina 

Hurmeen Niemi ja Liksomin Everstinna. Pitkään mietin, mutta 

Juha Hurmeen  Niemeen ***** Teos 2017 lopulta päädyin.

Tärkeimpänä kriteerinä riemastuttavan lukukokemuksen jättämä pitkä jälki!

Kuukauden paras ulkomainen oli täysi selviö: Eipä ollut 

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjan ***** Aula & Co 2017 voittanutta! 

Luin sen vasta nyt maaliskuussa, koska kirjastojono oli niin tajuttoman pitkä.
Ja syksyllä saadaan tätä ihanuutta lisää - jess!

Runosunnuntai-projektini lisää runojen lukemistani. Maaliskuuhun mahtui kuusi runokirjaa, 

ja lisäksi vielä Nippernaati-antologian nro 1 virolaiset runot. Ei tarvinnut kauaa miettiä, sillä

Johanna Venho & Saaren runot ***** Palladium Kirjat 2018 hurmasi täysin.

***

Helmet-haasteesta puuttuu seitsemän kohtaa, 

joskin siellä on muutamia tulkinnanvaraisia juttuja, jotka on tarkennettava myöhemmin.

***

Muut vuoden 2018 lukuhaasteeni etenevät omalla painollaan.

Haasteissa on mukana runoja, novelleja ja sisällissotaa; tundraa ja taiteilijaelämää.

***

Erittäin kiinnostava lukuhaaste on Ompun Rakas Viro -haaste. 

Helmikuussa Viro jo juhli näyttävästi satavuotista itsenäisyyttään,
mutta juhlintaa riittää koko vuodeksi.
Syksyllä Viro on Turun Kirjamessujen teemamaana 5.–7.10.2018.
Juhlavuoden kunniaksi ilmestyy lisää suomennettua, jota jo nytkin löytyy.
Tietoa ja hyviä lukuvinkkejä löytyy Facebookin ryhmästä

Juhlin Viroa lukemalla.

”Vapaus kirjoittaa ja lukea on yksi keskeisistä ihmisoikeuksista.”
Näin toteaa Viron Suomen suurlähettiläs, historioitsija Margus Laidre. Tästä oikeudesta
 ja sen pienestä, mutta tärkeästä osasta, virolaisesta kirjallisuudesta, saa messuyleisö 
tänä vuonna nauttia Turun kansainvälisten kirjamessujen 
Viron uudella, upealla maaosastolla! 

Viron osastolla ovat mukana Suomen Viro-yhdistysten liitto, Tuglas-seura, 
Turun Tuglas-seura, Varsinais-Suomen Viro-keskus, Viro-instituutti Suomessa 
ja Viron suurlähetystö. - Turun messukeskuksen tiedote

Virvon, varvon kännykällä,
nokialaisella rapsuttelen.
En mie mittää palkkaa pyyä,
itse saat sie munat syyä.
Hyvää pääsiäistä toivotan siulle,
oothan sie ystävä miulle!

Virpomis- & muita pääsiäisloruja täällä.

Aurinkoista & rentouttavaa pääsiäistä!

Anna Gavalda - Kunpa joku odottaisi minua jossakin

Vastikään lukemani Anna Gavaldan tuore novellikokoelma Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja oli niin hurmaava, että piti lukea myös kirjailijan aiempi novellikokoelma. Kunpa joku odottaisi minua jossakin on ihastuttava pieni helmi!  Kirja on hauskasti taskuun tai käsilaukkuun sopivaa lilliputtikokoa, ja takakannessa Gavalda sanookin kirjoittavansa piristystä joukkoliikenteen matkustajille.

Kokoelmassa on 12 novellia, jotkut erittäin lyhyitä. Lukemisen alussa tunsin hienoista pettymystä - ei, ei yhtään samaa lumoa kuin vastikään! Mutta sitten Gavalda nappasi minut hyppysiinsä ja vei! Kun pääsin loppuun olo tuntui riemastuneelta, kevyeltä ja rennolta. Gavaldalla on ihailtavan tarkka psykologinen ote ja hän kohtelee hahmojaan suurella lämmöllä ja ymmärtävästi; kirjailija löytää aina hyväntahtoista huumoria ja komiikkaa, vaikka arki traagista olisikin. Kerrassaan nautinnollista! Kerron muutamasta novellista hiukan enemmän:

Päivän pääuutinen
Kokoelman dramaattisin novelli. Perheenisä tekee sankassa sumussa pienen mitättömän virheliikkeen ja aiheuttaa tahtomattaan tuhoisan ketjukolarin. Lopeta jo, saakeli! Nyt olet hiljaa! Minulla on sinulle kysymys. Yksi ainoa. Mitä hyötyä siitä on että sinunlaisesi kaveri menee linnaan? Sano, mitä hyötyä siitä olisi? - Se lohduttaisi heitä.

Vuosikausia
Pierre ja Marie ovat nuoruuden rakastavaisia 12 vuoden takaa. Pierre oli nuorena vähän vastuuton ja tuulen vietävissä, mistä syystä Marie hänet jätti. Kumpikin on jatkanut elämäänsä, mutta he eivät ole voineet unohtaa toisiaan. Nyt Marie on sairas ja haluaa nähdä Pierren vielä kerran. Kaihoisa, surullinen ja kaunis tarina.

Klick-klack
Tässä herkullisessa tarinassa siivo nuori kirjanpitäjä on salarakastunut viehättävään pomoonsa, Sarah Briotiin. Mies intoutuu leikkimään, että on naimisissa naisen kanssa ja ostelee 'vaimolleen' hepeneitä Galeries Lafayettestä. Tuo minipieni vaaleanpunaiseen silkkipaperiin kääritty lahja näyttelee riemastuttavaa osaa tarinassa, sillä kirjanpitäjän siskot Myriam ja Fanny löytävät sen, ja siitäkös ilveily alkaa! Sisaruskolmikko tuskailee surkuhupaisasti kukin tahollaan omien rakkauksiensa kanssa. Gavalda luo taas kerran nautittavan ja hilpeän pienen tarinan. Loppujen lopuksi voi todeta: kyllä kohtalo on sitten ihmeellinen!

Jälkinäytös

Päähenkilö on novelleja pöytälaatikkoon kirjoitteleva perheenäiti. Hän on voittanut jonkinverran rahaa kirjoituskilpailuissa, ja sekös saa puolison elvistelemään ja kiusoittelemaan vaimoaan. Marguerite ei usko kykyihinsä, mutta päättää sittenkin ottaa asiasta selvää: Hän menee postiin ja pyytää erikoispostimerkkejä, kaikkein kauneimpia merkkejä, jotka esittävät modernia maalaustaidetta. Hän nuolee merkit hellästi, liimaa ne sulokkaasti, langettaa kuoren ylle taian, siunaa sen, tekee sen yllä ristinmerkin ja lukee vielä muutaman loitsun, jotka on pidettävä salassa.

Nippu novelleja matkaa yhteen Pariisin vasemman rannan eleganttiin kustantamoon, ja ihmeekseen Marguerite saa kutsun tulla esittäytymään. Hän sonnustautuu viimeisen päälle, törsää huippukalliisiin alusvaatteisiin, sillä sieltähän ranskattaren itsevarmuus lähtee! Mutta ei hepeneistä paljon apua jännitykseen ollut: Vatsaani koskee, maksaani koskee, jalkoihini koskee, hikoilen isoja pisaroita ja *** frangin hintaiset pikkuhousut painuvat pakaroiden väliseen vakoon. (...) Siinä kaikki. Mäntti. Siinä minä istun enkä muuta voi. Julkaisusopimusta ei tullut kaikesta Margueriten vaivannäöstä huolimatta, mutta voi hyvänen aika miten koomisen huvittavan tarinan Gavalda tästä kehittelikään. Tragikoomista absurdiutta - sympatialla!

Gavaldan novellikattaus ei pettänyt tälläkään kertaa. Herkkuja joka makuun: hurjaa draamaa, hulluttelevaa komediaa, suuria tunteita, eroja ja lähentymisiä.  Pienessä arjessaan pieniä hellyttäviä ihmisiä, joiden koettelemuksista kirjailija kertoo meille opiksi ja heidän onnestaan meidän iloksemme.

"Kunpa joku odottaisi minua jossakin on novellikokoelma rakkauden kaipuusta, kännyköistä, avioliitosta, ultraäänikokeista ja liian hienoista autoista. Elävästä elämästä. Tänään. Kokoelman tarinat tempaavat mukaansa. Ne ovat helposti luettavaa ja kepeää kerrontaa, mutta Gavaldan terävä kynä on onnistunut laittamaan rivien väliin myös ajattelemisen aihetta. ”Kirjoitan jotta ihmiset eivät kyllästyisi julkisessa joukkoliikenteessä. Jotta tavallisesta tulisi erityistä. Yritän kirjoittaa lyhyesti, jotta matkustajat eivät myöhästyisi jatkoyhteyksistään.” -Gummerus

Muualla: Kirjakuiskaaja, Kirjapolkuni,

Anna Gavalda
Je voudrais que quelqu'un m'attendre quelque part 1999
Kunpa joku odottaisi minua jossakin
Suomentanut Titia Schuurman
Gummerus 2009
****
Kirjastosta

Rosa Liksom - Everstinna

Rosa Liksomin vahvalla ja verevällä meän kielellä kirjoittama Everstinna on hirveän kamala romaani. Se on kuvaus parisuhdehelvetistä, jossa elämää suurempi rakkaus muuttuu raa'aksi pahoinpitelyksi, kiduttamiseksi ja raiskaamiseksi. Romaanin toinen kerrontalinja pureutuu sievistelemättä valkoisen Suomen natsisympatioihin, Suur-Suomi -haaveisiin ja koko silloisen Euroopan joukkohurmokseen. Everstinna on järkyttävä romaani, se on myös järkyttävän loistelias romaani - eikä sen lukeminen suinkaan mikään kevyt rupeama ollut.

Mie uskoin pystyväni pyyteethömällä rakhauella puhistahmaan Everstin pahasta ja täyttähmään sen hyälä. Eversti ja mie olima yhtä. Meillä oli sama askelten ja hengityksen tahti, meilä oli samat tavat ja arvot ja sama elämänrytmi. Minun rakhauen voima oli niin suuri ja väkevä, että mie voin hänet parantaa luonnevikasuuesta, jos semmosta ilmenee.

Mitä on rakkaus?
Tuo kysymys tulee polttavimmin mieleen romaanin luettuani. Älykkyydestään ja hyvästä koulutuksestaan huolimatta everstinna alistui, sillä hän oli hulluna vanhaan Everstiinsä: kun sodan takia jouduttiin olemaan erossa nainen riutui ikävästä henkihieveriin. Onnellisia aikoja oli paljonkin ennen papin aamenta, mutta sitten herra Everstillä vinksahti lopullisesti päässä. Hävitty sota, pelko sotatuomioistuimesta ja sodassa koetut raakuudet vahvistivat jo ennestään narsistista ja sadistista luonnetta.

Joulu-tammikuussa mie en nähny Everstistä vilhaustakhaan. (...) Täytyin tyhjyyen tuntheela, en nähny elämää missään. Surua vain. Minun rakhaus hänheen osottautu painajaiseksi. En osannu syä, en nukkua, en mithään. Yöt olit pahimat. Ikävä läikähteli minun sisälä ja kasusi koaksi kivuksi loorassa, sölässä ja syänalassa. Mie puhaltelin mykhään yöhön epätoivoa ja tuskaa.

Perheväkivaltatapauksissa alistettu - useimmiten nainen - tyytyy, peittelee, puolustaa, antaa anteeksi, uskoo ja toivoo - ja ennen kaikkea jää. Vanha tuttu on sittenkin vähemmän pelottavaa kuin uusi ja outo. Oli kertakaikkinen ihme ettei everstinna päässyt hengestään tuossa myllytyksessä. Liksomin paljasta tekstiä oli vaikeaa ja tuskaisaa lukea, niin rajua se järkyttävyydessään oli. Sodan jälkeiset vuodet Tammisaaressa olivat jatkuvaa kissa- ja hiirileikkiä: mustelmia, murtumia ja sairaalareissuja. Lopulta koitti viimeinen lyönti, tie potilaaksi mielisairaalaan ja vähittäinen irtautuminen Everstistä.

Everstinna on hahmona varmasti paljon sama kuin esikuvansa Annikki Kariniemi. Hänestä tuli kirjailija ja julkkis; hän kuohutti ympäristöä monin tavoin, mm. naimalla itseään 28-vuotta nuoremman alaikäisen. Tuokaan liitto ei kestänyt, mutta he pysyivät sukulaissieluina loppuun asti.

Mie tiesin ja kaikki ne muukki Suomessa, jokka osasit lukea lehtiä, tiesit mitä natsit tekevät.
...
Sota-aika kokonaisuutena vain kirkasti minun ja Everstin tuntheita ja syvensi meän yhteistä olotillaa. Kuoleman lähheisyys toimi ko makneetti. En ole koskaan ollu niin elossa ko silloin.

Meidän natsi- ja fasistisympatiamme
Tänään kuuluu pöyristyä ja olla kauhuissaan, mutta 30-40-lukujen vaihteessa tilanne oli toinen. Natsismi ja fasismi olivat ideologioita, jotka saivat suuren osan fiksuista eurooppalaisista kollektiiviseen joukkohurmokseen. Niin Suomessakin, vaikka sitä on vaikea niellä: vahva natsiliittolainen tuntui taivaalta tipahtaneelta pelastukselta idässä vaanivalta kommunismilta. Sotauho oli valtavaa, Suur-Suomi kiilteli mielissä. Kirjassa vilisee tuon ajan suomalaisia poliittisia merkkihenkilöitä: käydään Immolassa Marskin 75-vuotispäivillä, joita myös Vyyreri kunnioitti läsnäolollaan; seurustellaan elegantisti Maila Talvion kirjallisessa, fasistisessa salongissa; luetaan Koskenniemen runoja. Hurjia aikoja. Natsi-ideologia tuli tiensä päähän, uudet punaisemmat aatteet veivät everstinnankin, sillä ihminen sopeutuu ko rotta. Saksalaisten sotaherrojen meänkieliset nimet tuottivat vänkää päänvaivaa, mutta everstinnan sanakirja auttoi tässäkin.

Pohjoisen luonto hehkuu Liksomin tekstissä ja everstinnan sydämessä. Vanhuutta sinisessä pirtissä kissoineen ja koirineen yksin viettävä kirjailija-everstinna liikuttuu edelleen joka aamu näkymästä pihallaan - ja hullaantuu kissansa Eeva Praunin kanssa Vaakneria kuunnellessaan ko sen luomat sävelet ovat yhtä raikhaita ja syvälisiä ko elokuinen ilta.
...

Mulla on pohjonen valo seurana ja pirtin lattialankut, jokka natisevat ko kisut ja sessut tassuttelevat lattian poikki. Kartanolla kattelen taivasta aina äähreen saakka ja sielä minun kanssa kulkevat lintuparvet, pilvet ja tuuli. Mie piän kaikki ovet aina auki. Saapi tulla jos haluaa.

Meän kieli oli upea valinta pohjoisen ihmisiin ja Pohjois-Suomeen keskittyvään rajuun tarinaan. Kun kieleen tottui, lukeminen sujui yllättävän hyvin. Vavahduttava ja vakuuttava, kaunis hirvittävässä rumuudessaan ja karuudessaan.

Syyskuussa Savoyn Kirja vieköön! -illasta kirjoitin näin: Upeisiin turkooseihin saapikkaisiin sonnustautunut Liksom kertoi, että halusi Everstinnan yhden yön monologissaan tutkia natsismia ja fasismia sekä niihin aina liittyvää (väki)valtaa. Kasikymppisenä everstinna muistelee elämäänsä 1900-luvun natsien eliittipiireissä, Lapissa, Helsingissä ja eri Euroopan kaupungeissa. Kirjan innoittajana toimi hänen kirjoittamansa monologi Lapin punaiset hanget, joka kertoo Annikki Kariniemen elämästä. Everstinna on vahvan naisen selviytymistarina mottona: Kaikesta voi selvitä.

Everstinna on yhden yön romaani, sisäinen monologi, joka kasvaa erään ajan anatomiaksi. Kysymys on Suomesta, jossa valmistaudutaan sotaan, eletään Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välissä ja ollaan lujasti kallellaan jälkimmäiseen, kunnes tuo liitto kaatuu. Kysymys on myös toisesta liitosta: perhehelvetistä. Kun miehellä on jääkärikoulutus, sadistinen luonne ja huono itsetunto, luonnollisen kuoleman kokeva nainen, jonka luontoa on koeteltu, on suuri selviytyjä. Kysymys on vallasta, sen ottamisesta ja siihen alistumisesta – perheessä, juuri itsenäistyneessä valtiossa ja Euroopassa. - Like

Everstinna oli Runeberg-kirjallisuuspalkintoehdokkaana, ja kirjabloggarit valitsivat sen parhaaksi kotimaiseksi teokseksi Blogistanian Finlandia 2017 -äänestyksessä.

Rosa Liksom
Everstinna
Like 2017
*****
Kirjastosta
_______________

Kolme linkkiä muihin blogeihin. Lisää löytyy googlaamalla:
Kulttuuri kukoistaa, Lumiomena ja Luettua elämää, jossa lisää linkkejä muihin bloggauksiin.
Täällä tarinaa kirjan innoittaneesta pariskunnasta, Oiva Willamosta ja Annikki Kariniemestä.

Igor Kotjuh - Yritys kumppanuudeksi #runosunnuntai

Toisessa postauksessa tänään villiä leikittelevyyttä:

Henriikka Tavi - Esim. Esa.

...

Mutta useimmiten sitä resoneeraa jossakin välissä.

Vuonna 1978 Vōrun pikkukaupungissa syntynyt Igor Kotjuh on vironvenäläinen runoilija. Tämä hiukan ristiriitainen asema kahden kielen ja kulttuurin välissä heijastuu leimaa antavasti hänen runoissaan identiteetin pohdintoina: miltä tuntuu kun isänmaa on Viro, mutta äidinkieli venäjä? Runossa Tilanteita venäjänkieliset virolaiset antavat elämänohjeita toisilleen - ja kuten odottaa sopii, ohjeet menevät iloisesti aivan ristiin. Valitako lapselle venäläinen vai virolainen koulu; mennäkö naimisiin venäläisen vai virolaisen kanssa? Näissä eri kulttuureissa on huomioonotettavia näkökohtia, monesti seuraa valinnanvaikeus.

Lukea itsensä virolaisiin – äidinkieli venäjä. 

Lukea itsensä venäläisiin – väärä mentaliteetti. 

Nimittää itseään eurooppalaiseksi – se on valittujen etuoikeus.
Maailman kansalaiseksi – liian abstraktia.

Kotjuhin runous on pohtivaa runoutta. Hän ottaa aiheensa laajemminkin maailmasta ympärillään; miettii internetin massiivista verkkoa ympärillämme, maailmaa, politiikkaa ja sitä mitä Euroopassa tapahtui 1900-luvulla. Erityisen hienosti ja koskettavasti hän kirjoittaa pitkissä runoissaan Viron kohtaloista, kyydityksistä Siperiaan ja I maailmansodan kollektiivisesta tuhosta - syyllisyydestä kotirintamalla. Kotjuh miettii myös kirjallisuuden ja median luotettavuutta ja läpinäkyvyyttä. Häntä häiritsee tiedon pimitys esim. mediassa. Se on sama kuin jos elokuvasta näytettäisiin pari kohtausta, ja lopun saisi katsoja kuvitella itse.

Runoissa pohditaan myös kaunokirjallisuuden käännettävyyttä toiselle kielelle: teksti ei saa olla sidoksissa kansallisiin henkilöihin tai tapahtumiin, koska toisella kielialueella niitä ei ymmärretä. Pois, pois! Listattuaan eri näkökohtia hän toteaa: nyt ymmärrätte millaisia vaatimuksia surullisenkuuluisa globalisaatio kirjailijalle asettaa.

Kotjuh pohtii myös runoilijan ja lukijan suhdetta ilkikurisessa ja hauskassa kokoelman nimirunossa Yritys kumppanuudeksi. Hän esittää viisi lukijatyyppiä ja viisi runoilijaa (Kotjuhia itseään) kiinnostavaa aihetta ja kysyy: mitä retorisia konstruktioita pitää rakentaa että runoilija ja lukija puhuisivat samaa kieltä. Kotjuhille kiinnostavia asioita ovat elämä provinssissa, suhteet vastakkaiseen sukupuoleen, etnokulttuurinen identifikaatio eli kuka minä olen, kirjallisuus ja intertekstuaalisuus sekä filosofia suurten filosofien vanavedessä.

Kokoelmassa onkin muutama välähdys kiinnostuksesta provinssiin, pikkukaupungin elämänmenosta. Kotjuh irvailee runossaan, miksi 100 000 asukkaan Tarttoa ei kelpuutettu Euroopan kulttuuripääkaupungiksi vuonna 2011. Nimityksen vei Tallinna, koska Tartto on aika täynnä itseään:

Kaupunki, joka jää outsideriksi missä tahansa arvotaulukossa.
Kaupunki, joka rakastaa eniten maailmassa itseään.
Kaupunki, joka on luutunut perinteisiin, jotka eivät vakuuta.
...

Kaikki tuntevat siellä toisensa ulkonäöltä, kaikki siellä morkkaavat hallitusta. Siellä on pari pääkatua ja niillä murheellisten katulyhtyjen silmät. (...) Kirjava, karu todellisuus. Tai räätälien slangilla sanottuna: ankara kuosi ja kirkkaat sävyt. Ekstravaganttia? (...) Toisin (kuin pääkaupungissa) käyvät siellä ihmiset, viisarit, päivät...

Runot on poimittu neljästä teoksesta, joista kaksi on julkaistu alun perin venäjäksi, kaksi viroksi. Ehkä siksi teemat ailahtelevat sinne tänne. Kuitenkin pidin Kotjuhin hiljaisen tuntuisesta äänestä. Kokoelma henkii rauhallisuutta, ei julista vaikka raskaitakin aiheita käsitellään. Eikä ole minkäänlaista typografialla pelaamista, vaan runot luottavat omaan ääneensä. Jukka Mallisen hienosta esipuheesta käy hyvin selville Kotjuhin esikuvat ja asemointi nykyrunouden kentässä - venäläisen tradition ja postmodernin eurooppalaisuuden rajakohdassa. Pidin kovasti näistä kauniin virtaavista ja rauhallisista säkeistä. Muutama näistä runoista on julkaistu kokonaan Nippernaati-antologiassa #1. Voit lukea ne täältä.

Voi äiti, äiti. 

Olen kasvanut isoksi, mutta olen vielä haaveilija. 

Jos olen rehellinen, en häpeä sitä lainkaan. 

Kyllä, olen aika ahtaalla. 

Olen aina ollut naiivi, haavoittuva ja ikävöivä.

***

Igor Kotjuh
Yritys kumppanuudeksi
Suomentaneet Jukka Mallinen & Hanna Samola
Savukeidas 2010
****
Kirjastosta
_______________

Kaikki tagillä viro
Lukuhaaste Rakas Viro juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä - somessa #rakasviro

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎
Harmaasusi
Tuija liikuttui Susinukke Kosolan Avaruuskissojen leikkikalun äärellä
Heidi luki Tarita Ikosen rajun Kylmyyden monologin
Omppu suorastaan riehaantui Anu Laitilan toimittaman virolaisen Kivikuu-antologian runoista!
SusuPetalin eksistentialistista ironiaa - Rusinat pullasta
Sami Liuhdon taudinkuvan konsertti & Henriikka Tavin runoon sävelletty Minä antaisin pois:
ao. kappale alkaa noin 15 minuutin kohdalla
Esther tuskaili, mutta oli lopulta uusia alkuja täynnä!

Henriikka Tavi - Esim. Esa #runosunnuntai

Toisessa postauksessa pohtivaa rauhallisuutta:

virolainen Igor Kotjuh & Yritys kumppanuudeksi.
...

Oi likvidistis rund pasundum.         Onnellinen

   Onnellinen        Onnellinen

Ilta lähestyi minuutti kerrallaan. Odotin sinua siellä.

Esim. Esa on absurdi ja vinksahtanut; villin kokeellinen ja hervottoman hauska. Tavi leikittelee tässä esikoiskokoelmassaan tutuilla assosiaatioilla, ei sano niin kuin satavarmasti olettaisi, vaan korvaa ilmeiseltä tuntuvan sanan toisella mutta samalta kuulostavalla. Hän rustaa loputtomia sanojen litanioita kuvaamaan rakkauttaan esim. Esaan. Runominä Henrietta-Henna sijaistaa ja opettaa koulussa yhdyssanavammaisia ja koheltavia oppilaita. Pää on todella käytössä, ei ihme jos tukassa rehottaa horsma.

Mietin sitä, onko jotkut runot luotu hakukoneilla tai jollain muulla random-systeemillä, sillä vaikka kuinka yrittäisi, ei joistakin runoista tahdo löytyä mitään tolkkua. Eihän se toki haittaa, sillä kyllä nämä ilon ja hyvän tuulen ryöpsähdyksiä levittivät. Kokoelma on jaettu kuuteen osioon: Unissakävelyllä, Rose, Tietyömaa,  Halusimme ehdottomasti, Kävely hautausmaalla ja Elokuu. Runoissa ajatusvirta kieppuu ja harhailee, jostain järjellisestäkin sain sentään kiinni. Runominänä toimii ilmeisesti Tavin alter ego,  Henrietta joka työskentelee täällä.

Runonkirjoitustehtävä oli mainio, samoin kuin opettaja Henriettan sijaisuudet, nimikin siinä vaihtui  toiseen ja kolmanteen... Tässä runosta ote: ... Minulla on käytössä oleva pää, jonka tukassa horsma rehottaa. Nimeni on Henna ja toimin tänään Helenan sijaisena. --- Toisissa tapauksissa tehoaa ainoastaan julmuus. Saatan muuttua aivan toiseksi ihmiseksi.  Lapset rypistyvät. --- Tunnit muuttuvat tunteiksi. Nimeni on Helena ja toimin tänään Henriettan sijaisena. Nimeni on Henrietta ja toimin tänään sijaisenanne. Opettajanhuoneessa on käytössä pää, jonka tukassa horsma rehottaa. Tänään on maanantai 23.10.2006. Budapestin kansannou-

Rakkaus on loputtomasti tekoja, keskenään keskustelevia teonsanoja. 

Pitkään verbiluetteloon pujahtaa muutama käskymuoto sekä substantiivi hengähdyksen paikaksi. Verbilitaniasta voi löytää halutessaan sanapareja: 

Huudan. Vastaat. Istut. Tuolin. Otan. Suukot. Kysyn. Vastaat.

Toisessa runossa runominä antautuu rakkaudelleen leikittelemällä konditionaaleilla 

ja possessiifisuffikseilla, pehmoisilla ja hyväilevillä isi-muodoilla. 

Joskus sama sana on sekä verbi että substantiivi. Niin hellyttävää 💕

Tiukan neliön muotoon ladottu runo oli myös hauska. 

Versaalein kirjoitetut sanat menevät sisäkkäin ja lomittain, 

nappaavat muutaman kirjaimen tai tavun edellisestä sanasta ja jatkuvat loputtomiin.
EROLINTUHATTUPA

Sivujen alareunassa kulkee hengästyttävä litania, joka kuvaa Henriettan hurjaa ajoa Helkamallaan. Pieni ote: ... tarvittaessa työhön kutsuttavana sijaisena hirveellä kiireellä hän harhailee.... ohi sinapinkeltaisten paritalojen, naapureiden kyljysten, kotiin - kouluun - kotiin, mennen tullen, hidastellen, sopeutellen, vihastellen, vähitellen, neljän ruuhkassa, joskus juhlatuulella, huhuillen ja jaaritellen, kierrellen kaarrellen ohitellen ohimennen, riimitellen, ruovitellen.........

Esim. Esa oli aikasten häkellyttävää luettavaa. Mutta aivan hurmaava se on: villi, leikittelevä ja totaalisen absurdi. Minulle tuli mieleen Marianna Kurton View Master, jossa on samanlaista hulluttelevaa logiikkaa. Tai siis onko logiikkaa? En joka runossa kärryillä pysynyt, mutta kyllähän tästä hyvälle tuulelle tuli!

Tavi on syntynyt vuonna 1978. Esikoiskokoelma Esim. Esa (2007) voitti Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon. Runoteosta luonnehdittiin palkintoraadin perusteissa sananveistotaiteeksi, kokeelliseksi ja leikilliseksi. Runoteos Toivo (2011) toi Kalevi Jäntin palkinnon ja Yleisradion myöntämän Tanssiva karhu -runopalkinnon. Muut teokset: Sanakirja (2010) ja Joka päivä on karkkipäivä (2014).

Muualla: Teos, Kiiltomato,  Luettua elämää, Reader why did I marry him?

Henriikka Tavi

Esim. Esa

Teos 2007

Kansi Camilla Pentti

****

Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎

Lucia Berlin - Siivoojan käsikirja

En la profunda noche oscura del alma 

las licorerías y los bares están cerrados.

...

Sielun syvässä ja synkässä yössä

kaikki viinakaupat ja baarit ovat kiinni.

Niinpä niin. Netistä löytyy Lucia Berlinin sitaatteja, tuossa yksi esimerkki! Lucia Berlinin Siivoojan käsikirjasta on kohistu pitkin viime syksyä; itsekin jonotin sitä kirjaston loputtomassa jonossa neljä kuukautta. Kirjabloggarit valitsivat Siivoojan käsikirjan vuoden 2017 toiseksi parhaaksi käännöskirjaksi Blogistanian Globalia -äänestyksessä. Eikä syyttä - tämä on The Tapaus. 

Minua, kuten joitakin muitakin, ärsyttivät alkuun sijoitetut, sinänsä ansiokkaat Lydia Davisin ja Stephen Emersonin alkusanat ja johdannot. Ne paljastivat liikaa ja antoivat liikaa ohjeita siitä, miten novelleja tulisi lukea, joten annan ohjeeksi: lue vasta lopussa! Suomessa tämä Berlinin postuumi novellikokoelma julkaistaan kahdessa osassa; jälkimmäinen osa ilmestynee syksyllä, joten tätä herkkua on lisää luvassa.

I exaggerate a lot and I get fiction and reality mixed up, 

but I don't actually ever lie.

Novellit sekoittavat Berlinin omaa elämää ja fiktiota huolettomasti suloiseksi sekasotkuksi. Fiktion ja faktan suhdetta en liikoja miettinyt, vaan antauduin nautittavalle tekstille. Välähdykset tavallisten ihmisten karusta arjesta toivat mieleen Raymond Carverin rosoiset novellit ja runot, mutta Berlin ei ole ilmaisussaan niin minimalistinen kuin Carver. Hänen kerrontansa on rempseää ja suorasukaista; ei silotella eikä kaunistella; väliin putkahtaa usein joku hurmaava lyhyt ja sarkastinen heitto tai loppuun vänkä yllätys, jolloin lukija kokee oivalluksen hetken.

Alkuun novellien imuun pääsy tuntui hankalalta, ja jopa kummeksuin Berlinin saamaa hehkutusta.  Näköjään kirjailijan tyyliin sujahtaminen vei oman aikansa, sinne sarkastiseen Siivoojan käsikirjaan saakka.... Ensimmäinen minua suunnattomasti huvittanut ja ilahduttanut novelli oli Oma jockeyni, pituudeltaan vain vajaat kaksi sivua. Se on aivan täydellinen, nerokas lyhyydessään; se luonnehtii tarkasti ja kaiken olennaisen tuosta hetkestä ensiapupolilla; ja taatusti lentelivät amorin nuolet ja pikkusydämet siellä tuon miniatyyrikokoisen atsteekkijumalan ja hoitsumme ympärillä. Nimenomaan tuo tokaisu 'Luoja' kertoo kaiken!  ❤︎

Jockeyt ohjataan minulle, koska puhun espanjaa ja useimmat niistä ovat meksikolaisia. Ensimmäinen tapaamani jockey oli Muños. 

Luoja. 

Odottelimme kuvaushuoneessa röntgeniin pääsyä. Minä lohdutin häntä kuin hevosta. Cálmate, lindo, cálmate. Despacio... despacio. Hissukseen, hissukseen. Hän rauhoittui siinä sylissä ja korskahteli hiljaa. Minä silitin hänen kaunista selkäänsä. Se vavahteli ja kiilsi kuin nuorella varsalla. Se oli ihanaa.

Lucia Berlinin aiheet kattavat tavattoman laajan kirjon. Hän hyödyntää loistavasti omaa laajaa ja värikästä elämänkokemustaan. Koskettavimpia novelleja olivat ehkä nuoren naisen abortintekomatka Meksikon puolelle Juáreziin / Tiikerinpuremia ja yksinhuoltajaäidin tuskainen viinanhakureissu varhain aamulla ennen lasten heräämistä / Kaikki karkaa käsistä.  Novelleissaan Berlin läväyttää lukijan silmille amerikkalaisuuden karumman puolen - ankeat itsepalvelupesulat, joiden seinillä AA:n iskulauseet tarjoavat pelastustaan; värikästä paikallisväriä tihkuvan elämänmenon Meksikon rajan molemmin puolin, El Pasossa ja Juárezissa; Santiago de Chilen poliittiset kuohunnat niin ikään; kahden kerroksen väen - siivoojat ja heidän yläluokkaiset naurettavat emäntänsä mainiossa niminovellissa Siivoojan käsikirja; opettajan arjen ongelmallisissa lähiökouluissa... Kokoelma on runsas ja elämänmakuinen; realistinen ja huumorintäyteinen.

Lucia Berlin vei ja tämä lukija upposi täysin hänen ihmistensä yleviin ja alhaisiin tunteisiin ja tekoihin, joita kirjailija tarkastelee ilkkuvalla huumorilla. Täytyy sanoa, että hänellä oli pokkaa oman sukunsa ja oman alkoholisminsa esille tuomisessa. Yksi parhaista koskaan lukemistani novellikokoelmista, muistijälki on niin vahva.

Lucia Berlin
A Manual for Cleaning Women, Selected Stories 2015
Siivoojan käsikirja
Suomentanut Kristiina Drews
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2017
*****
Kirjastosta
_______________

Kirjabloggarit valitsivat Siivoojan käsikirjan hopealle Blogistanian Globalia 2017 -äänestyksessä. Kirjaa on luettu valtavasti, siksi minulle tavanomaisen kolmen blogiystävän sijasta täysi tusina: 

Kannesta kanteen, Kiiltomato / Joonas Säntti, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä, Kosminen K, Kulttuuri kukoistaa, Leena Lumi, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Rakkaudesta kirjoihin, Reader why did I marry him?, Tekstiluola

Yhdysvalloissa 2015 postuumisti julkaistu kokoelma sai sekä kriitikoilta että lukijoilta hurmioituneen vastaanoton ja nosti Berlinin koko lukevan yleisön tietoisuuteen. Berlinin rosoiset, melankoliset ja mustan huumorin sävyttämät tekstit ovat hienovaraisia ja oivaltavia kuvauksia amerikkalaisesta arjesta. 

Lucia Berlin (1936–2004) oli yhdysvaltalainen kirjailija, kirjallisuuden opettaja, äiti, alkoholisti, yksinhuoltaja ja sisukas nainen. 1990-luvulla Berlin sai vierailevan kirjailijan pestin Coloradon Boulderin yliopistossa ja pian opiskelijoiden rakastama kirjailja ylennettiin apulaisprofessoriksi.

Arvonta: Saija Sitolahti - Kukkakirja

Tässäpä on jokaisen kukkia rakastavan toivekirja!

Ota osaa arvontaan - voit voittaa kirjan omaksi.

Floristimestari ja kukkakauppayrittäjä Saija Sitolahti on perinyt rakkauden kukkiin, kasveihin ja kauneuteen jo geeneissä tai viimeistään äidinmaidossa. Hänen mottonsa kuuluukin: Elämässä pitää olla kukkia! Tämä hurmaava kirja on juuri nyt ajankohtainen, sillä keväällä on varmasti monenssa kodissa tulossa valmistujais- tai muita juhlia, jolloin sopiva kukkakoristelu kotona tai juhlapaikalla lisää juhlan tunnelmaa. Puutarhakausikin lähestyy: omasta puutarhasta saa tai luonnosta voi poimia materiaalia ja ryhtyä luomaan. Saijan ohjeilla ja pienellä harjoittelulla onnistuu kokematonkin.

Kukkien kanssa puuhailu on hyvin terapeuttista ja rentouttavaa Saijan mukaan. Hän antaa paljon yleistietoa kukista ja niiden käsittelystä; esittelee yleisimmät kukkakaupan kukat idealla Kukkakauppa on kuin karkkikauppa - ja tottahan se onkin!  Kirjassa esitellään myös työvälineet, joista tärkein on terävä veitsi, jotta imupinnasta tulee terävä ja kukka saa hyvin vettä. Sekatöörit, erilaiset rautalangat, suihkupullo ja kukkateippi ovat tarpeen myös. Itselleni uusi tuote oli kukkaliima, jolla voi liimata lehtiä ja nuppuja vaikka kukkakoruihin. Tarvikkeita voi ostaa kukkakaupoista, askartelutarvikeliikkeistä ja netistä.

Saija antaa myös vinkkejä maljakon valintaan. Tässä muuten voi käyttää luovuutta: käytännössä kaikki vettä pitävät astiat käyvät, tilanteen ja tarkoituksen mukaan. Kun on puhuttu perusteista, päästään asiaan. Saija opastaa miten sidotaan pyöreä kimppu spiraaliin. Aukeaman yksityiskohtaiset opastekuvat näyttävät havainnollisesti miten se sujuu. Voi tuntua aluksi hankalalta, mutta kohtapa löytyy luonnosta materiaalia jolla harjoitella. Morsiuskimpunkin voi nykyään sitoa omin varsin, kömpelöjä kahvoja ei tarvita. Kirjassa on pari hurmaavaa väriehdotusta - ah!

Itseäni kiinnostivat eniten kukkakorut ja -asusteet. Kauniista päähän sijoitettavasta kukkaseppeleestä ilahtuu varmasti jokainen päivänsankari, ja Saija antaa teko-ohjeet. Minulle uutta oli kukkatatuointi, joka tehdään liimaamalla pieniä kukkasia, nuppuja ja vihreitä apteekista löytyvän ihoteipin päälle. Teippi kiinnittyy hyvin ihoon, vaatteisiin ja hiuksiin. Aivan mahtava idea!  Floristinen hiuskoriste juhlistaa asun ja kampauksen. Sekin näyttää syntyvän näppärästi ainakin Saijan tottuneissa käsissä. Korun 'pohjana' toimii kullan- tai hopeanvärinen rautalankasuttu, johon kasvinosat pujotellaan ja liimataan. Kiinnitys hiuspinneillä. Vai kaipaisiko sinun juhlalookisi kenties rannekoristetta tai kukkasormusta? Myös näihin hurmaaviin kukka-asusteisiin löytyy ohje.

Tässä näkyy hiukan alumiinilangan mytty-ideaa!

Kukilla loihdit myös lahjapaketistasi jotain uniikkia ja spesiaalia; Saijan motto onkin: Pienikokoinenkin lahja ansaitsee arvoisensa paketin. Kaiken tässä mainitsemattomankin ihanan jälkeen päästään kukkiin ja kattaukseen. Tässä osiossa Saija näyttää, miten hurmaava kattausasetelma syntyy leikkosienen avulla vaikka juomalasiin. Minusta tosi hieno idea oli taipuisan alumiinilangan avulla laakeaan vatiin tehty asetelma - aion ehdottomasti ottaa tämän idean käyttöön. Yksityiskohtaiset ohjeet löytyvät kirjasta, mutta rautalangasta väännellään taas ilmava suttu, jonka läpi ja päälle lyhytvartiset kukat pujotellaan.

Saijan Kukkakirja on hiveleviä inspiraatiokuvia ja houkuttelevia ohjeita täynnä. Näillä neuvoilla on ihanaa aloitella tai syventää omia kotifloristin taitoja. Innostuitko? Ota osaa arvontaan, voit voittaa omaksi tämän innostavan ja hurmaavan kirjan! Kyllä tämä omaksi pitää hankkia, ja Kukkakirja on myös ihana lahja ihan jokaiselle kukkia rakastavalle naiselle!

Arvon kirjan Pellervon nimipäivänä eli toisena pääsiäispäivänä. Jätä siis kontaktitietosi kommenttina maanantaihin 2.4. klo 20.00 mennessä - silloin random.org suorittaa arvonnan. Eipä muuta kuin onnea arvontaan ja kukkaisunelmia!

Saija ja kustantajan edustaja Kirsi Tähjänjoki

Saija on toisena omistajana Järvenpään kukkatalossa, jolla on muuten aivan loistavat nettisivut, joilta löytyy ideoita tilanteeseen kuin tilanteeseen. Kurkkaa ihmeessä! Kirjan julkkareita juhlittiin naistenpäivänä 8.3. Järvenpäässä.

Saija Sitolahti 

Kukkakirja - Helpot ohjeet kimppuihin ja asetelmiin

Otava 2018

****

Lukukappale kustantajalta - kiitos

Huom. Kaikki kuvat ovat Järvenpään kukkatalon nettisivulta. 
Kiitos luvasta Saija ❤︎

Minna Canth - Hanna

Tänään juhlitaan Minna Canthia ja tasa-arvoa!

...

Lukuhaastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi

Canthin Hanna tuli minulle eläväksi viime kesänä Erkka Mykkäsen toimittamassa Jatkuu! -novelliantologiassa. Saara Turusen upea fanifiktio Minna Canthin Hannasta meni ihon alle. Suosittelen lämpimästi, luin sen itsekin nyt uudemman kerran. Pienoisromaani Hanna julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1886.

Canthin Hanna vie 1800-luvun lopun pikkukaupungin, Kuopion porvarispiireihin. Yhteiskunta ja naisen asema näyttäytyvät hyvin toisenlaisina kuin tänään. Tyttökoulun katsotaan riittävän tytöille, tie jatko-opintoihin avautuu vain harvalle. Nuoret tytöt joutuvat alistumaan isiensä tahtoon, aviovaimot miestensä. Kaksinaismoraali on räikeää: miehet saavat ryypätä ja rällätä huorissa tai piikojen sängyissä miten tahtovat, mutta nuoren tytön pitää olla siveä, alistuva ja tarkka horjuvasta maineestaan. Ilmassa leijuu tiukka uskonnollisuus ja ylevät ihanteet.

Hanna on viaton ja puhtoinen nuori tyttö, jonka ensimmäisen suuren trauman aiheuttaa juoppo ja perheen äitiä kohtaan karski isä. Hanna menee aivan tolaltaan, ahdistuu ja heikentyy. Ilo katoaa elämästä, huoli ja pelko ovat ainaiset. Hannan elämän kohokohta on yksi ainoa ihana kesä maalla, jolloin hän tuntee itsensä vapaaksi ja kevyeksi. On lupa heittää tiukat sovinnaisuussäännöt syrjään, riekkua alushameisillaan ja paljain jaloin. Metsät, rannat ja luonto tuovat Hannalle iloa ja rauhaa.

Hannan herkkä teini-ikä on kulkua tragediasta toiseen.  Ensirakkaus on ihana Woldemar, jota Hanna rakastaa koko viattoman tytönsydämensä voimalla. Mutta Woldemar ottaa ja nai Olgan, Hannan parhaan ystävättären. Seuraava karvas kalkki on ymmärtämättömän isän yritys naittaa nuori tyttärensä lihavalle ja keski-ikäiselle, mutta varakkaalle irstailijalle. Tästä liitosta Hanna pääsee luikertelemaan ulos, mutta saa siitä hyvästä isän jatkuvan ylenkatseen ja vähättelyt. Hannan unelma on opettajan ura, mutta vanhemmat mitätöivät tämänkin toiveen. Viimeiseksi toivoksi ilmaantuu papiksi opiskeleva ylioppilas Salmela; unelmat ovat ruusuisia ja salakihloihinkin mennään. Mutta miehen opiskelujen vaatima vuosien ero on liian pitkä, sulho nai toisen. Aran ja ujon Hannan elämä kulkee pettymyksestä toiseen; kaikki unelmat murskaantuvat.

Uskonnollisuus ja hyveellisyys olivat 1800-luvun lopulla arvoista suurimpia. Hanna rukoili ja toivoi, toivoi ja rukoili, mutta tuli lopulta siihen tulokseen että Jumala ei kuunnellut. Canth kuvasi Hannan kamreeri-isän itseään täynnä olevaksi kaksinaismoralistiksi, hahmo olikin hyvin todentuntuinen. Hannan masennuksen kehityskaari oli riipaisevasti kuvattu: kun koulu loppui, tyttö putosi täyteen tyhjyyteen. Päivät samaa harmaata sumua, isän moitteet ja naljailut korvissa, pikkuveli rällättämässä siinä vierellä. Ompele, ompele, ompele - ei sinusta muuhunkaan ole. Hanna masentui elämänsä lohduttomuudessa ja umpiossa, ei iloa, ei ulospääsyä.

Canthin hiukan vanhahtava teksti on paatoksellisuudestaan ja julistavuudestaan huolimatta tavattoman eläytyvää ja hienoa. Hän kirjoittaa eläväksi tuon ajan ilmapiirin ja Hannan nuoren tytön sielun. Canth ryöpyttää tässä naisen miehelle alisteista asemaa monenkin naishahmonsa kautta. Naisen tuli olla kuuliainen, nöyrä ja alistua kaikessa miehen tahtoon. Hannan äidillä ei ollut yhtään parempi tilanne, vaikka rouvashenkilö olikin; piika Miinan kohtalo oli synnyttää isäntiensä äpäriä.

Hanna oli traaginen hahmo. Hän unelmoi onnesta ja tulevaisuudesta kuten nuoret tytöt tänäkin päivänä - toki yhtä alistuvaisia eivät nykytytöt ole. Tämän päivän näkövinkkelistä tuntuukin hurjalta kaikki tämä alisteisuus, voimattomuus, tietämättömyys ja mahdollisuuksien puute. Nuoren tytön elämänuskon ja unelmien romuttuminen tuntui hyvin surulliselta.  Paljon on Suomenmaassa edistytty, mutta Minna Canthin tapaista ääntä tarvitaan vielä pitkään.

Minna Canthin (1844–1897) ainutlaatuinen ääni puhuttelee vuosikymmenten yli. Tässä valikoimassa pienoisromaaneja ja novelleja Canth kuvaa aikakautensa epäkohtia, köyhyyttä ja naisten alistettua asemaa mestarillisella tavalla.

Muissa blogeissa: Kaisa Reetta, Kirjakaapin kummitus, Tuijata
Minna Canthiin keskittyvä sivusto Minnan Salonki

Minna Canth
Köyhää kansaa, Kauppa-Lopo, Hanna, Lain mukaan, Lehtori Hellmanin vaimo
Kansi Jenni Noponen
Gummerus 2007
****
Kirjastosta

Johanna Venho - Saaren runot #runosunnuntai

Toisessa Runosunnuntain postauksessa meitä hellivät

Nippernaati 1:n neljä virolaista runoilijaa.

jokainen säie on hetki ja sattuu

Saaren runot vie lempeästi ja kaihoisasti vihreälle muistojen saarelle. Runojen puhuja ottaa ikivanhan veneen ja soutaa saarelle nyt yksin; poissa on rakastettu vaari, poissa ovat isoiksi kasvaneet lapset. Runominä uppoaa muistoihinsa, tutkailee ajan ja elämänkulkua tässä hänelle tärkeässä paikassa, jossa luonto piilottaa pikku hiljaa ihmisen jäljet umpeen. Polku kaivolle oli ennen selvästi näkyvissä, nyt se on ruohottunut. Venekin on jo vanha ja sen puu pehmennyt. Mieleen tulvii paljon muistoja ja ne tekevät kipeää.

Kokoelman runot on jaettu seuraavien osioiden alle: Vene, Äidit, Isät, Saaliit, Silmät, Linnut ja Alku. Äidit-osiossa on perinteistä kalevalaista ajatusta ja sanonnan tyyliä: runominä keskustelee Kalevala-hahmon, Marjatan kanssa. Mieleen muistuvat kaikki ikiaikojen äitien tekemiset: leipomiset, pesemiset, kitkemiset, itkemiset. Mikä on itkemättömyyden hinta?, kysyy runominä ja esiäiti Marjatta vastaa:

... ei elämän halki voi kulkea

kovakuorisena, juhlavalaistuna, luistimet jalassa.

Tässä on hienosti, ja hiukan maagisestikin, ilmaistuna äitien, isoäitien ja esiäitien riipaiseva osa: Viikataan sätkivä unelma / tiukkaan liinavaatepinoon, kaapin ovi kiinni / Niellään ne reunaehdot. Arjen kumu / Rippu onnea kahvintuoksu aamuvalo

Tämä osio on niin koskettavan kaunis, että haluaisin siteerata kaikki runot teidänkin ihailtavaksenne. Tietystikään en voi, mutta yhden otteen vielä otan:

Suuri rakkaus huuhtoo päivät
          annoin itseni pois      ja sanani
          täyttyivät kaiuista, siipisulista
sellaisesta ei saa ketään syyttää
          rakkaus on se sielulintu, veden päällä,
taittaa niskan lasiin
johon taivas heijastuu, ketä varten onni on
ja ketä varten on kevät, ketä varten siivet on
ja ketä varten evät.

Johanna Venho puhuu isoisästään, vaaristaan, jolta on saanut verenperintönsä ja jota ihaili yli kaiken lapsena: ... olin sähkö ja tuntosarvi, silmu joka irtosi puusta, kun sormi osui, olin peilikuvaton, kevätsäde, sulavaa nuoskaa, yksiöinen lätäkön jää. (...) Olen kumman luja ketjun lenkki. Olen. (...) Muistan sinut ilmeissäni. (...) Muistan sinut ihmeissäni.

Runoilija muistelee kaiholla ja ikävöiden kaikkea sitä, mitä isoisän kanssa yhdessä koki: aamuiset verkon nostot, ilon saaliista, kampelan maun, pilvityyppien luettelot. Venho on omistanut vaarilleen proosarunosarjan Kymmenen metriä sekunnissa (ks. linkki). Runominässä elää vaarin verenperintö ja rakkaus luontoon. Hän tuntee kaikki sääilmiöt, linnut ja kalat; osaa tulkita sään vaihtelut ennusmerkeistä. Nyt kun vaaria ei enää ole lumi peittää vertauskuvallisesti hänen tavaransa, valokuvat, postimerkkikansiot ja lapsuuden muistot. Aikuisuus on tuonut aikuisuuden tekemiset ja pitämiset, velvollisuuksien avainniput. Kaikki on nyt tehtävä yksin. Aikuisena ja riipaisevan yksin. ... kuolemaa ei ole mutta suru puskee sirkkalehteä, pitsirönsyjä.

"Kymmenen metriä sekunnissa -runosarja on omistettu vaarilleni, joka oli meteorologi ja maalaispoika Kiikasta, menetti isänsä vuonna 1918, joutui talvi- ja jatkosotaan, sai viisi lasta, oli 1960-luvulla töissä Nepalissa, rakasti puutarhanhoitoa ja kasvatti perunoita ja omenoita saaressa. Kirjoitan runosarjassa etäisyydestä ja tunnistamisesta. Kirjoitan verenperinnöstä ja salaisuuksista: siitä, miten paljon meistä jää aina piiloon."- Johanna Venho / Kaksi runoa sarjasta luettavissa Suomi on runo -sivustolla

Ei mikään ole ennallaan kun 
ihon alle on päässyt pimeää ja 
joka usko on suo 
olin kai viaton 
nyt viallinen...

Samastuin hyvin vahvasti tämän kokoelman runoihin. Minunkin lapsuuteni vihreät puutarhat on tänään luonto vallannut. Itse en saanut tutustua kumpaankaan isoisääni, mutta oma isäni matkaa ikuisesti mukana elämässäni. Muistot hänen iloisesta ja myönteisestä karjalaisuudestaan kantavat elämän mutkissa. Kiitos näistä ihanista runoista Johanna ❤︎

Saaren runot oli ihastuttava runokokoelma. Runot tuntuvat hyvin omaelämäkerrallisilta, mutta tietenkään lukija ei pysty vetämään rajaa fiktion ja faktan välille. Runojen kielikuvat koskettivat ja Venho puhuu todella kauniisti elämän kulusta, naisen osasta tässä sukupolvien ketjussa. Kokeellisten nykyrunokokoelmien joukossa oli ilo lukea tämäntapaista runoutta: helposti ymmärrettävää, mutta riipaisevan kaunista.

Kuva: Veikko Somerpuro

Vuonna 1971 syntynyt Venho on opiskellut biologiaa ja kirjallisuustiedettä ja valmistunut filosofian maisteriksi. Tuotantoon kuuluu lyriikkaa, proosaa ja lastenkirjoja. Hänen runojaan on käännetty englanniksi, ranskaksi, italiaksi, unkariksi, viroksi, tsekiksi ja slovakiksi. Saaren runot on Venhon viides runokokoelma. 
Arvid Lydecken -palkinto (2003), Katri Vala -palkinto (2006) sekä Einari Vuorela -runopalkinto (2008).

Kiiltomato / Joni Saxell

Johanna Venho
Saaren runot
Palladium Kirjat 2018
*****
Kirjastosta

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎
Harmaasusi
Omppu luki virolaisen Doris Karevan kokoelman Tulevaisuus on meneillään
SusuPetalin irrotteleva vuodatus äijästä ja papukaijasta :DD
Elina luki Katja Seudun Kuusilla mittaan aikaa
Esther irrotteli myös runossaan Paremmin kuin ennen, no on on

Nippernaati #1 - 3/3 - Runot #runosunnuntai

Runosunnuntaissa tänään Nippernaati 1:n neljä hienoa virolaista runoilijaa.

Toisessa postauksessa meitä hellii Johanna Venhon Saaren runot.

Nippernaati #1 -antologiaan valitut runot sopivat mielestäni toisiinsa saumattomasti, vaikka ne ovat neljän eri runoilijan kynästä. Runojen tunnelma oli pehmeä, hyväilevä ja rauhallinen. Kaikissa oli jotain lempeän hellivää ja mieltä keveyttävää - ihanaa nostalgiaa. Melko vähän näistä runoilijoista tietoa googlaamalla löytää, mutta Nippernaatissa on jokaisesta hyvä esittely - suosittelen. Nähdäkseni kaikki edustavat Tarton runopiirejä. Otan jokaiselta muutaman tunnelmasäkeen. Suosikkia en voi valita, sillä pidin kovasti jokaisen kauniista runokuvista ja jokaiselle annan näiden näytteiden valossa täydet viisi tähteä!

Igor Kotjuh *****
s. 1978, humanismi, identiteetin pohdinta / suomentanut Jukka Mallinen

Kotjuh on syntynyt Vōrun pikkukaupungissa ja asuu nykyään Tartossa. Hän on vironvenäläinen, oikeastaan juuriltaan unkarilainen. Tämä hiukan ristiriitainen asema kahden kielen ja kulttuurin välissä heijastuu leimaa antavasti hänen runoissaan identiteetin pohdintoina: miltä tuntuu kun isänmaa on Viro, mutta äidinkieli venäjä? Kotjuhilta on suomennettu runokokoelma Yritys kumppanuudeksi (Savukeidas 2010). Runoilija kirjoittaa hauskasti myös Suomesta suomentajalleen Jukka Malliselle; yhdessä runossaan hän on matkalla kirjailijakonferenssiin ja keskustelee matkatoverin kanssa niitä ja näitä: 

Viro, Viro... 

tyttö jolla on ylpeä käynti 

joka tähyilee milloin länteen, milloin pohjoiseen 

mutta pystyy polkaiseman jalallaan... 

[..]

ajat valloittamaan Krimiä

ikäänkuin virolainen runoilija

vaikka kirjoitat venäjäksi

ikäänkuin venäläinen runoilija

vaikka et kirjoita loppusointuun

...

Pitkässä tavattoman hienossa runossaan hän pohtii lisää omaa identiteettiään vironvenäläisenä runoilijana ja esittää myös Viron historian vaiheet, ote:

... historia ei tunne konditionaalia
historia kaihtaa abstrakteja käsitteitä
poliittisten keskustelujen ylilämpö tympii minua
ja siinä juuri piilee jekku
minun oma historiani solmiutuu heti kummankin
puolen paradigmaan - viron ja venäjän
synnyin ja olen jo 30 vuotta elänyt virossa
jota pidän ainoana isänmaanani
samalla ajattelen ja puhun venäjäksi
joka on äidinkieleni
synnyinmaan ja äidinkielen välillä
valitsen neutraliteetin

Carolina Pihelgas *****
s. 1986, myyttisyys, arkiset tunnelmat, tarttolaista nostalgiaa / suomentanut Anniina Ljokkoi

Antologiassa kerrotaan Phielgasin asuvan idyllisessä Tartossa, ja tuon idyllisen kaupungin tunnelmat heijastuvatkin viehättävästi tämän runoilijan runoissa. Niissä on pohdintaa elämästä ja hauskaa leikkisyyttä myös.

Radioaallot matelevat verkkaan
sateenkosteilla asfalteilla.
Niissä heijastuu kuu. Kaikki se
tuo mieleen pitkät edesmenneet yöt
meren rannalla. Tuuli puhui palturia.
Tähdet keikkuivat matalassa vedessä,
täysin epäluotettavina.
Jatkuvassa liikkeessä. Niiltä
me emme saa tietää
polveutumisestamme mitään.

...

Jos kissoilla olisi jumala,

se et olisi sinä,

neuroottinen, takkutukkainen

luuviulu nainen.

Sillä milloin on jumala

tuonut ruoan nenän eteen

ja ottanut syliin paijatakseen.

Aare Pilv *****
s. 1976, unenomaista muistin runoutta / suomentanut Katja Meriluoto

Pilv on 'maalaispoika', syntynyt pikkuisessa Viljannissa ja asuu nykyään Tartossa. Antologiaan valituissa runoissa Pilv muistelee lapsuuttaan, isoisän puutarhaa ja hänen punaisia tomaattejaan - vähän ilkikurisellakin twistillä. Runoissa on lämpöä ja rakkautta, kaunista nostalgiaa. Erityisesti minua viehätti pitkä, lapsuuden monista tuoksuista kertova runo. Tuoksuthan tuovat monesti menneitä rakkaita muistoja mieleen, niin tärkeitä ne ovat. Minut kuivuvan heinän ja kiehuvan mansikkahillon tuoksut vievät aina lapsuuden huolettomiin kesiin.

...äidin lämmin ja hiukan tukahduttava tuoksu

      ollessani hänen kainalossaan;

syksyisten tammenlehtikasojen kirpeä haju,

kun ne oli haravoitu kingissepakadun

tammipuistotien alle ja

me kaivauduimme niihin ja lojuimme kuin peiton alla,

vain kasvot peittämättä, ja olimme hämärtyvässä

syysillassa vaiti;

...

Kätken kasvoni
suureen pioninkukkaan
kun sade on ohi.
...

pieni arpi isoäidin
ranteessa, tullut paimentyttönä
isäntäväeltä leipää näpistäessä,
veitsi viilsi kiireessä.

Maarja Pärtna *****
s. 1986, elämän käännöskohtia, itäeurooppalaista nostalgiaa / suomentanut Anniina Ljokkoi

Pärtnakin asuu Tartossa ja hänen runoissaan heijastuu nuoruus, rapistuvien puutalojen idylli ja leikkisyys. Toisessa runoesimerkissä hän tuntee itsensä kotoisaksi itäeurooppalaisissa puitteissa, joskin tuo esiin  myös maastamuuton.

... pyykkinarulla kuivuvat paidat roikkuvat
pää alaspäin: niiden sisällä on
kuivumisen odotus, tietoisuus
että pian ne viikataan huolella ja asetetaan
hämärään kaappiin, lämpimään ja
    nautinnolliseen olotilaan.
...

Itä-Euroopassa on kodikas olo -
ainakin niin kauan kuin vielä on
elementtitaloja, niin kauan kuin niiden hissit vielä toimivat ja
joku vielä kärsii paperinohuiden 
seinien takana elävistä naapureista:

niistä samoista naapureista,
joilla ei ole aiettakaan lähteä lämpimämpään maahan
poimimaan hedelmiä
tai hoitamaan vanhuksia
toteuttamaan unelmaa ihmisarvoisesta elämästä.

Igor Kotjuh, Carolina Pihelgas, Aare Pilv & Maarja Pärtna

Nippernaati #1

Toimittanut Sanna Immanen

Viro-instituutti 2015
Lukukappale kustantajalta - kiitos
______________

Nippernaati #1 - 1) Meelis Friedenthal & Andrei Ivanov / 2) Novellistit 3) Runoilijat

Lukuhaaste Rakas Viro juhlistaa Viron 100-vuotista itsenäisyyttä - somessa #rakasviro
Nippernaateista lisää Viro-instituutin nettisivulta.

Osallistun #runo18-haasteeseen postaamalla runoista joka sunnuntai.

❤︎