Marraskuun tähtihetket - Top 3

Loistavia lukuelämyksiä riitti myös marraskuulle. Yksi ylitse muiden oli tuore kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja - Olli Jalosen loistava Taivaanpallo. 
Onnitteluni kirjailijalle!
...
Lukemiseni oli edelleen uutuuspainotteista, mutta luin sentään viisi kirjaa aikaisemmilta vuosilta.

Kärkikolmikko oli itseasiassa hyvin selvä valinta:

ELÄMYKSELLISIN KOTIMAINEN - tuore kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja!

Olli Jalonen - Taivaanpallo ***** Otava 2018

Pari otetta bloggauksestani 1. marraskuuta:

"Angus on hellyttävä, paljasjalkainen ja resuinen pieni poika syrjäisellä Saint Helenalla. Hän on isästään orpo ja elelee vaatimattomasti äitinsä, siskonsa ja pienten veljiensä kanssa. Nuori tähtitieteilijä Edmond Halley saapuu Lontoosta saarelle tutkimaan tähtiä ja tämä kohtaaminen muuttaa Anguksen koko elämän. Olli Jalosen Taivaanpallo kuljettaa huimaan seikkailuun 1600-luvun lopun eristyneeseen yhteisöön ja kutoo eläytyvällä mielikuvituksella fiktioonsa oikeita historiallisia tapahtumia.

...

Taivaanpallossa yhdistyvät kiehtovalla tavalla ajankohdan tieteellinen edistys ja uskonnon ristipaineet. Tiedettä ovat aina vieneet eteenpäin poikkeusyksilöt. Jalonen osoittaa, että vaatimaton syntyperä ei ole välttämättä este tässä kilvoittelussa. Valloittava lukukokemus, olin myyty. Jos laatisin oman Finlandia-ehdokaslistan, tämä olisi ehdottomasti mukana.”

ELÄMYKSELLISIN ULKOMAINEN

Liv Strömquist - Kielletty hedelmä ***** Sammakko 2016

ELÄMYKSELLISIN RUNOKOKOELMA

Miia Toivio - Pysty hiljaisuus ***** Teos 2013

☆☆☆

KYLLÄ NÄMÄKIN TÄHTIHETKIÄ TARJOSIVAT!

Naisia Kansalliskirjastossa - toim. Marjut Hjelt *****Into 2018

Bea Uusma - Naparetki **** Like 2015

Arja Tiainen - Kirjeitä karkailevalle puolisolle ** Palladium Kirjat 2017

Valdur Mikita - Kantarellin kuuntelun taito ***** Sammakko 2018

Anneli Kanto - Ihan pähkinöinä *** Karisto 2018

Liv Strömquist - Prinssi Charlesin tunne **** Sammakko 2017

Shiwu - Kaivoin lammen kuuta varten **** Art House 2018 

Lisa Mosconi - Aivoruokaa ***** Art House 2018

Haruki Murakami - Komtuurin surma **** Tammi 2018

”Historia hälisee miesten äänellä.” - Kaari Utrio

Mutta blogini joulukalenterissa menneitten vuosikymmenten naiset saavat hälistä yllin kyllin!
Kaikki luukut perustuvat tähän hurmaavaan kirjaan ja ne avautuvat aamuisin klo 7.00.
Tervetuloa kurkkimaan mitä luukuista löytyy.

Joulun aika on rauhoittumisen ja läheisten, mutta kyllä siihen lukuhetkiä mahtuu myös!

Tunnelmallista joulunodotusta ja joulunaikaa kaikille lukijoilleni!
- riitta

❤︎

Naisia Kansalliskirjastossa - toim. Marjut Hjelt

Naisia Kansalliskirjastossa antaa äänen yli 300 suomalaiselle tai Suomeen liittyvälle naiselle. Osa heistä on tunnettuja kulttuurivaikuttajia eri saroilta, mutta osa aivan tavallisia naisia tuntemattomuudesta. Kirjailija Kaari Utrio sanoo teoksen esipuheessa:

Historia hälisee miesten äänellä. Lähes kaikki tietomme menneisyydestä kerrotaan miesten kokemuksen kautta. (...) Ajattelen hellästi menneitten sukupolvien sisariani, joiden oli monin verroin vaikeampaa saada äänensä kuulumaan kuin minun.

Teoksen on Kansalliskirjaston valtavasta aineistosta koonnut ja toimittanut kirjailija Marjut Hjelt. Naisia Kansalliskirjastossa  haluaa tuoda esille lahjakkaita, hauskoja ja monin tavoin panoksensa yhteiskuntaan antaneita naisia ja herättää mielenkiintoa Kansalliskirjaston laaja-alaisia aineistoja kohtaan, jotka ovat kaikille avoinna. Hjelt on koonnut hurmaavan koosteen eri alojen naisista kuvin ja eri tyyppisin ja pituisin tekstein. Mukana on kirjeitä ja runoja sekä otteita romaaneista ja sanomalehdistä. Kuvituksena on taidetta, kirjankansia ja lehti-ilmoituksia. Pääosa aineistosta ajoittuu 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkukymmenille, mutta muutama kurkistus tehdään myös 50-60-lukujen naisten maailmaan. 

Kirjasta löytyy naisen tekemä tai häntä kuvaava teksti tai kuva jokaiselle vuoden päivälle. Tämä on lukijan kannalta tosi ilahduttavaa: voi lukea kerrallaan päivän, viikon tai alkavan kuukauden tekstit. Vuodenajat, merkkipäivät ja ajankohtaisuus on myös otettu huomioon. Piirrosten, maalausten, kirjeiden, muistiinpanojen, sävelmien ja mainosten ihanasta kirjosta piirtyy elävä ja ah niin moninainen kuva naisenelämästä läpi menneitten vuosikymmenten. Tiedon lisäksi lukijalle tarjotaan mietteitä, käytösohjeita, tuulahduksia muodista sekä huumoria niin pilakuvien kuin pakinanäytteidenkin välityksellä.

Teoksen lopussa on lista käytetyistä arkistolähteistä ja aakkosellinen henkilöhakemisto. Sieltä löytyvät mm. kirjailijat  Maria Jotuni (1880-1943), Anni Swan (1875-1958) ja Katri Vala (1901- 1944) sekä taiteilijat Eva Cederström (1909-1995), Fanny Churberg (1845-1892) ja Elin Danielson-Gambogi (1861-1919) - muutamia mainitakseni. Mukana on ooppera- ja iskelmälaulajia, naiskuvaa naistenlehdistä ja muutama koulutyttökin omine teksteineen tai piirroksineen. Kattaus on kiehtova ja monipuolinen. Naisia Kansalliskirjastossa on hurmaava aikamatka menneille vuosikymmenille.

Kansalliskirjasto on Carl Ludvig Engelin (1778-1840) upea empireluomus, 

joka peruskorjattiin vuosina 2013-2015. 

Kokoelmaan kuuluu yli 3 miljoonaa kirjaa ja 3 miljoonaa muuta julkaisua.  Vuoden 2017 lopussa Digi.kansalliskirjasto.fi -palvelusta löytyi reilusti yli 12 miljoonaa sivua, 
joista aikakauslehtiä 6,5 miljoonaa sivua ja sanomalehtiä lähes 6,3 miljoonaa sivua.

Kuva: Kansalliskirjasto

Naisia Kansalliskirjastossa oli valloittavaa luettavaa. Kirjan anti ja ala ovat niin laajat, että sitä pitää ehdottomasti lukea osissa. Iloitsen siitä, että kirja löytyy omasta hyllystä ja voin palata siihen aina kun tarvitsen pientä voimaantumista. Teos on kaunis ja edustava - varmasti ilolla vastaanotettu lahja jokaiselle naiselle, itselle,  ystävättärelle, anopille, tyttärelle. Kun ensi vuonna juhlitaan naisia, tasa-arvoa ja Minna Canthia, voi aloittaa kokonaisen naistenvuoden vaikka tästä. Kannattaa tutustua Kansalliskirjaston nettisivuihin. Sieltä löytyy paljon mielenkiintoista tietoa ja siellä voi liittyä myös Kansalliskirjaston ystäväksi. 

Koska kirjan runsasta ja kiinnostavaa antia on mahdoton esitellä yhdessä lyhyessä blogikirjoituksessa blogini joulukalenteri 2018 perustuu kokonaan tähän hurmaavaan teokseen. Jokaisena päivänä tulen esittelemään jonkun pienen tekstinpätkän ja/tai kuvan. Joulunodotusta tänä vuonna siis menneitten vuosikymmenten naisten ajatuksin, Kansalliskirjaston aartein!

TÄSTÄ AVAUTUVAT KAIKKI LUUKUT AIKANAAN 
Hyvää joulunodotusta!

Naisia Kansalliskirjastossa. Aarteita kirjaston kätköistä

Toimittanut Marjut Hjelt

Ulkoasu Noora Karlsson

Into 2018

ERITTÄIN KIINNOSTAVA *****

Lukukappale Kansalliskirjastosta - kiitän

_______________

Kirja on ostettavissa vuodenvaihteeseen asti vain Kansalliskirjaston palvelutiskiltä, Unioninkatu 36, Helsinki. Naisia Kansalliskirjastossa on Kansalliskirjaston ystäväkirja eli sen myyntituotolla tuetaan kirjaston ystävätoimintaa ja työtä kulttuuriperinnön säilyttämiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi. Liity Kansalliskirjaston ystäviin / Tarkista aukioloajat

Kaunein kirja & kauneimmat kannet 2018

Olen listannut tänä vuonna yksitoista kirjaa tagin Kauneimmat kannet alle. Kuukausi on vuodesta jäljellä, tiedän. Jos jonkun listaan vielä valitsen, lisään sen myöhemmin. Vain yksi teos näyttää olevan viime vuodelta, muut ovat tämän vuoden uutuuksia. Kirjankansitaiteessa minua viehättää toisaalta herkkyys, toisaalta vahva graafisuus, ja molemmista löytyy listaltani esimerkkejä. Paremmuusjärjestykseen kansia ei voi laittaa, mutta esittelen ensin minua eniten puhutelleen kauneimman kärkikolmikon ja sitten muut.

Eniten listallani näyttää olevan Sanna-Reeta Meilahden ja Satu Kontisen suunnittelemia kansia. Viime vuonna kirjoitin aiheesta myös, ja silloin tuli selväksi se, että jos kansi on kompromissin / työryhmän tulos graafikkoa ei kustantaja mainitse.

KAUNEIN KÄRKIKOLMIKKO

Minna Eväsoja - Shoshin, aloittelijan mieli (Gummerus 2018)

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Minusta vuoden kaunein kirja kokonaisuudessaan ❤︎ 
Kannen suunnittelussa oli käytetty yllättävää luovuutta: kirjan nimi ja tiedot ovat erillisessä banderollissa ja kun sen poistaa, paljastuu eleetön taidekansi.
Sivujen lay-out on ihastuttavaa: pienet punaiset japanilaiset kirjoitusmerkit ja kuvituksen upeat japanilaiset taideteokset Ateneumin taidekokoelmasta.

Kätlin Kaldmaa - Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017)
Kansi Outi Vihlman

Tämän vihreä herkkyys vain iski sydämeen ❤︎ Kannessa on satumaista lumoa ja mieltä
kutkuttavaa salaperäisyyttä: ketkä asuvat tuossa yksinäisessä valkoisessa talossa
vihreän luonnon keskellä? Lumoavan myyttinen kirja muutenkin.

Anniina Tarasova - Venäläiset tilikirjani (Gummerus 2018)

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Ihastuin Venäläisten tilikirjojen graafisuuteen jo Gummeruksen kevään 2018
uutuusluettelossa. Vaikka kirja sijoittuu nykyaikaan, minusta tässä on jotain dekadenttia
20-luvun henkeä, mikä kuvaakin teoksen pikkusikareita polttelevaa päähenkilöä Reijaa oikein hyvin.


MUUT SILMÄÄNI MIELLYTTÄNEET

Satu Manninen - Camouflage (Gummerus 2018)

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Runoteos vie eksotiikkaan - väreihin ja viidakkoon. Läheltä katsottuna kansi tuntuu kolmiulotteiselta ja sen sävyt ovat aivan hurmaavat - ja sekoittuneet kuten runoissakin.

Shiwu - Kaivoin lammen kuuta varten (Art House 2018)

Kansi Satu Kontinen

Tämän runokirjan olemus on aivan ihana: kirja on pieni ja kompakti, kannessa on satiininen pinta ja ripaus kultaa - niin kiinalainen. Runojen teemat esiintyvät hienovaraisesti ja ihastuttavasti kannessa: kahiseva bambu, kuu, lampi ja kukkivat luumupuut ❤︎

Melba Escobar - Kauneussalonki (Aula & Co 2018)

Kansi Sanna-Reeta Meilahti

Rehevä vihreä viidakko kuvaa upeasti Etelä-Amerikkaan ja Bogotaan sijoittuvaa romaania.

Saila Susiluoto - Metropolis (Otava 2018)

Kansi Tiina Palokoski

Linnunrata kaupunkikartan yllä kuvaa loistavasti kirjan tematiikkaa.

Matt Haig - Kuinka aika pysäytetään (Aula & Co 2018)

Kansi Tuomo Parikka

Kannen tiimalasi kertoo yhdellä silmäyksellä, mistä kirjassa on kysymys. 

Maailmankartankin siinä näen, sekä pianon, jota Tom soitteli Pariisissa 20-luvulla. 

Vahva typografia miellyttää silmääni.

Silja Pitkänen & Ville-Juhani Sutinen - Propagandan historia (Into 2018)

Kansi Annika Pitkänen

Amerikkalaiset ovat ymmärtääkseni käyttäneet samaa aihetta sekä I että II maailmansotien propagandajulisteissa. Värväytymiseen kehottava, vihollisella pelotteleva juliste King Kongeineen käytti samaa fonttia ja samaa muotoilua. Teksti kuului Destroy this mad brute - Enlist.

Hiromi Kawakami - Sensein salkku (S & S 2018)

Kansi Satu Kontinen

Kuvassa on jotain hyvin japanilaista ja jännittävää: ei oikein edes saa selvää mitä se esittää.

Toki Sensei siellä istuskelee matkalaukun salaisuuksineen tyhjyyden keskellä.

Juoniviittausko? Kansi sopii minusta hienosti tähän hurmaavaan rakkaustarinaan.

Kristiina Wallin, Hannimari Heino - Puutarhakirjeitä (Atena 2018)

Kansi Satu Kontinen

Särkynytsydän on kaikkien puutarhaihmisten rakastama nostalginen Isoäidin perinneperenna. Näkyy siellä valmuja ja illakkoakin... Hurmaava piirroskuvitus kertoo puutarhan lumosta ja
näiden kahden runoilijan rakkaudesta omaan puutarhaansa.

Kiitos kansitaiteilijoille visuaalisista elämyksistä!

Miia Toivio - Pysty hiljaisuus #runosunnuntai

Elämä on pistekirjoitusta kaukaisessa maassa, 

johon sormet eivät ulotu.

Pysty hiljaisuus on kauniskantinen runokokoelma. Kansi kuvaa siroa peuraa vajoamassa hiljalleen alas tumman turkoosiin veteen. Peuralla on ollut rakas, kumppani, josta näkyy enää vain haalea varjo, sillä rakkaus - hän - on menetetty erossa tai kuolemassa. Runominä kipuilee koskettavasti tyhjyytensä ja menetyksensä kanssa; hän yrittää selvitellä tuntojaan ja ymmärtää tunteitaan. Hän ei tajua uutta todellisuuttaan, on sekaisin ja sekoittaa vähän lukijaakin: runominä sanoo hän sanoi, se olin minä joka sanoi, eikä runojen äärellä ole varma kuka on äänessä.

Seison parkkipaikalla, on jonkinlainen yö,

monet asiat ovat jonkinlaisia. Juuri nyt ei tunnu miltään.

Kokoelma alkaa kahdella runositaatilla. Angelus Silesius (1624-1677) puhuu runossaan paikasta, jonne ei voi mennä, mutta kehottaa sinne hiljaisuuteen ja äänettömyyteen menemään, sillä siellä Jumala puhuu. Maurice Blanchotin (1907-2003) runossa puhutaan tyhjyydestä ja naamioista. Pariin muuhunkin runoon Toivio omissa runoissaan viittaa: Julia Kristevan (1941 -) Mustaan aurinkoon ja T. S. Eliotin (1888-1965) The Burial of the Dead. Nämä runot löytyvät kokoelman lopusta.

Toistaminen on niin toistuvaa, samankaltaista,

hiljaisuus on samankaltaista.
Puhtaat tunteet eivät siedä minkäänlaista sekoittumista.
...

Isku iskulta, kaipaus kaipaukselta minä pakotan nimeäsi
tähän hopeaan: rakkaus on rusikoitu pinta,
nopeaan loittoneva, takaikkuna.

...

Toivio sanallistaa herkällä korvalla menetystä ja yksin jäämisen luomaa tyhjyyttä; kaikki on pimeää ja haurasta, oma todellisuus muuttunut ja suunta hukassa. Maailma velloo epätodellisena ympärillä eikä siitä saa otetta. Riipaisevissa painajaismaisissa unissa menetetty rakas ilmestyy, mutta häntä ei voi koskettaa: ... haron sormillani / ilmaa / kuin voikukan siemeniä... / ... työnnän kädet udun lävitse, ja haron ilmaa, kuin kevyttä tukkaa, hienojakoista. Runominä kaipaa, toivoo ja muistelee, miltä kosketus tuntui, miltä toisen sormet tuntuivat niskassa ja poskilla, miltä tuntui yhteisen tanssin ilo, huuma ja halu. Kaipaus menetettyä kohtaan on suunnaton ja runominä toivoo, että hän tulisi vielä kerran. Mutta vain tuuli tulee ja tuulee.

Tänään odotan kynttilä kädessä, että elämä alkaisi lepattaa.
Että helmat sotkeentusivat hieman, että jokin ryömisi nilkkaa pitkin

ja purisi sääriin portaat, joita nousta.

Pidin kovasti Toivion persoonallisista ja yllättävistä tavoista sanoa ja sanavalinnoista. Kokoelma on herkkä, hiljainen ja surullinen, mutta äärettömän kaunis - jotenkin eleetön. Mystisyyttä on paljon, niin etteivät kaikki runot avaa merkitystään. Minulle salaperäisyys oli kuitenkin runon lumovoimaa. Aiheestaan huolimatta kokoelmasta jäi seesteinen ja tyyntynyt olo.

... miten hiljaista on / en tiennyt miten hiljaista on.

Miia Toivio

Pysty hiljaisuus
Kansi Jenni Saari

Teos 2013

*****

Kirjastosta

_______________

Kiiltomato / Katariina Kaarlela, Kosminen K

Pysty hiljaisuus on runokokoelma, joka tutkii minän ja hänen tarinaa. Sitä miten haavoitutaan ja yritetään ympyröidä merkitseviä asioita niin että niitä voisi ymmärtää – tai edes selittää. 

Pysty hiljaisuus on Miia Toivion (s. 1974) kolmas runokokoelma; esikoiskokoelma Loistaen olet (Teos2007) / toinen Suut yhdessä Marko Niemen kanssa (Poesia 2012). Toivio on on työskennellyt monipuolisesti runouden parissa mm. runouslehti Tuli&Savun päätoimittajana ja Helsingin Poetiikkakonferenssin järjestäjänä. Hän on kirjoittanut kirjallisuuskritiikkiä mm. Tuli&Savuun, Nuoreen Voimaan, Parnassoon, Helsingin Sanomiin ja Kiiltomatoon ja hänen runojaan on julkaistu useissa suomalaisissa runouslehdissä sekä ruotsalaisessa runouslehti OEI:ssa. Ruotsin lisäksi hänen runojaan on käännetty englanniksi.

_____

Blogissani on ollut Runosunnuntai jokaisena tämän vuoden sunnuntaina.

Olen joko julkaissut muutamia runoja tai kertonut lukemistani kokoelmista.
Olen lukenut 49 runokokoelmaa tai antologiaa keskittyen lähinnä nykyrunouteen.

Mitä mieltä sinä olet?

Pidätkö Runosunnuntai-ideasta, jatketaanko ensi vuonna?

#runosunnuntaihin voi osallistua omalla runolla tai

kertomalla yksittäisen runon tai kokoelman tuomasta runoelämyksestä.
Bloggaajat voivat linkittää bloggauksensa, muut kertoa kommenteissa.
Tervetuloa mukaan.

❤︎

Liv Strömquist - Kielletty hedelmä

Liv Strömquistin Kielletty hedelmä on todella tärkeä luettava kaikille nuorille tytöille - pojille toki myös. Minulla ei ole tietoa millaista seksuaalikasvatus nykypäivänä esim. Suomen kouluissa on - Ruotsissa virheellistä ja sievistelevää, väittää kirjailija. Uskon, että parempaa kuitenkin kuin oman aikani käytännössä olematon seksuaalikasvatus. Sarjakuvaformaatissa tieto ja väärien käsitysten oikaisu ovat varmasti tehokkaasti nykynuorten omaksuttavissa. Ehkä tärkein kirjan opetus tytöille on: hyväksy itsesi kaikkine ruumiinosinesi, ilman häpeää.  Sillä aivan hirvittävän paljon häpeää on naisen kehoon, sukupuolielimiin ja seksuaalisuuteen ladattu kautta historian - eikä vielä nykyäänkään osata tehdä eroa vaginan ja vulvan välillä.

Strömquist käy läpi esihistoriallisista ajoista aina 2000-luvulle, miten naisen sukuelimiin ja naisen seksuaalisuuteen on suhtauduttu. Karmeimman karhunpalveluksen tekivät 1800-luvun partasuuäijät Sigmund Freudin johdolla. Herrat sabotoivat kokonaisten sukupolvien naisten seksuaalista nautintoa ja omanarvontuntoa esittämällä naisen sukupuolielimen likaiseksi ja naiset seksuaalisesti haluttomiksi. Nainen on kaiken pahan alku ja juuri; juontuuhan se jo luomiskertomuksesta - Eeva tarjosi omenan, ei Aatami.

Esihistoriallisissa kulttuureissa naisen sukupuolielintä pidettiin pyhänä ja maagisena. Tästä kielivät monet pikkupatsaat, jotka näyttelevät vulviaan ylpeinä kaikkiin ilmansuuntiin. Näitä patsaitta ripustettiin suojelemaan mm. koteja ja kirkkoja paholaisilta. Strömquist esittelee joukon historian ukkeleita, jotka ovat olleet liian kiinnostuneita naisen sukupuolielimestä ja kauhistuneita mm. naisen itsetyydytyksen vaaroista. Ratkaisu tähän ongelmaan on pieni nipsaisu, klitoridektomia - valitettavasti yleisesti käytössä tänäkin herran vuonna.

Kuningatar Kristiinan (1626-1689) miehisyys / androgyynisyys on puhuttanut patriarkaattia satoja vuosia, jopa niin että hänet kaivettiin ylös  haudastaan - 1960-luvulla! Kaikkien syntyvien vauvojen on sovittava tänäkin päivänä kaksijakoiseen sukupuolijärjestelmään. Nykynaiset pienennyttävät häpyhuuliaan plastiikkakirurgeilla ja pitävät visusti huolta siitä, ettei kukaan missään tapauksessa saa vihiä, että heillä on parhaillaan kuukautiset. 

Kirjojen ja lehtien orgasmipuheet Strömquist kääntää päälaelleen. Kun sanat nainen ja mies vaihtavat paikkaa, huomaa miten absurdeja ja naurettavia väitteet ovat. 1800-luvulla viktoriaanisella ajalla siirryttiin kaksinaismoralismiin: kunniallisilla naisilla ei ollut seksuaalisia haluja. Jos oli, nainen oli rietas ja huora. Suurin osa naisista määriteltiin frigideiksi, koska he eivät saaneet orgasmia yhdynnässä. Freudin mukaan tällainen nainen on psykologisen hoidon tarpeessa.

Strömquistilla on myös kiva selitys Prinsessa Ruususen satavuotiselle unelle.

Kuukautiset ovat edelleen tabu. Tämä näkyy terveyssidemainoksissa, joissa korostuu raikkaus ja varmuus, tamponimainoksissa käteen piilotettavan pieni koko. Äärimmäisen noloa on, jos terveysside pullottaa tai se pettää. Tästä tulee mieleeni muutaman vuoden takainen kohu, kun Twitter poisti Rupi Kaurin kuukautiskuvat. PMS on oma kiva lukunsa, josta miehet naljailevat tavan takaa. Mutta ymmärtäisivätpä he jäävänsä paitsi tuosta mielialasta, raivostuttavasta ja hankalasta kyllä, mutta jonka  moni nainen kokee luovuuden voimavarana.

Ryöpytettävää teemassa siis riittää ja Strömquistilla & kumppaneilla töitä. Kielletty hedelmä on oivaltava ja tarpeellinen, luutuneita käsityksiä riemukkaasti pöllyttävä ja virheitä oikaiseva. Kuvituksena on sarjakuvatyylin ohella myös tavattoman taiteellisia ja upeita nelivärikuvia paratiisista. Tuskastuttavan pieni fontti haittasi paikoin lukemistani. Erittäin hyvä tietokirja.

Liv Strömquist
Kunskapens frukt 2014

Kielletty hedelmä

Suomentanut Helena Kulmala

Sammakko 2016
ERINOMAINEN *****
Lukukappale kustantajalta - kiitän

_______________

Muissa blogeissa: Eniten minua kiinnostaa tie, Kirjojen keskellä, Yöpöydän kirjat
Bloggaukseni Strömquistin Prinssi Charlesin tunteesta täällä

Tulossa suomeksi keväällä 2019:

Einsteins nya fru : Samlade serier av Liv Strömquist 2018

Lyhyesti: Bea Uusma - Naparetki

Bea Uusman Naparetken kehuihin olen ehtinyt törmätä monesti. Kehunsa ja tietokirjallisuuden August-palkintonsa teos on todellakin ansainnut. Kirja on visuaalisesti erittäin kaunis ja rauhallinen sinisensävytteisine lumikuvineen. Autenttiset valokuvat Andrée-museosta Grennasta olivat säväyttäviä, samoin Uusman tarkoin tutkimat ja jäljentämät retkikunnan päiväkirjamerkinnät ja muut dokumentit.

Uusma kuvaa hienosti omaa viidentoista vuoden pakkomiellettään, joka alkoi pienestä sattumasta. Andréen katastrofaalisesta naparetkestä kertova ystävän hyllystä löytynyt kirja ei enää jättänyt häntä rauhaan. Kirjailija opiskeli jopa lääkäriksi voidakseen tutkia paremmalla ymmärryksellä mahdollisia kuolinsyitä. Uskomatonta ja ihailtavaa asiaan paneutumista. 

Huippuvuoret ja naparetket ovat minulle etäisiä asioita, mutta olihan minun etsittävä lisää tietoa. Salomon Andréen utopistisin toivein matkaan lähteneen retkikunnan vetypallo putosi vuonna 1897 Valkosaarelle - Kvitøyalle. Saari sijaitsee Huippuvuorten pääkaupungista Longyearbyenistä yli 400 km koilliseen ja se on käytännössä aina luoksepääsemätön, vaikean ahtojään ja jäälauttojen saartama. Se on lähes kokonaan jäätikön peitossa. Paljaana oleva muutaman neliökilometrin alue on karua kalliota. Monen turhan yrityksen jälkeen Uusma vihdoin pääsi saarelle tutkimaan sitä kapeaa rantakaistaa, josta retkikunnan leirin jäänteet ja heidän ruumiinsa löytyivät vuonna 1930.

Näkökenttäni toisessa puoliskossa Jäämeri sulautuu pois taivaaseen. Toisen puoliskon näkökentästäni täyttää Valkosaaren itsevalaiseva jäätikkö. Sitä ei näe mustavalkoisissa valokuvissa, mutta harmaanruskean rannan takana jäätikkö kohoaa kuin valtava valkoinen seinä. Kun seisoo täällä, olemassa on ainoastaan tämä rantakaistale, 3000 kertaa 300 metriä. Täältä ei johda tietä pois.

Itse retkihanke vaikutti minusta järkyttävän yltiöpäiseltä ja hurjalta. Vetypallo vuoti, mutta matkaan lähdettiin silti. Käsittämätöntä vastuunkannon puutetta retkikunnan johtajalta Andréelta. Retkikunnan jäsenillä ei ollut kunnon kokemusta arktisista olosuhteista, he olivat kaikki virkamiehiä. Heidän varusteluettelonsakin oli aika absurdi; mukana oli mm. solmioita ja kirjailtu pöytäliina. Sankaruuden tavoittelu ja järjetön kunnianhimo vei kolme miestä Salomon Andréen, Nils Strandbergin ja Knut Frænkelin, kuolemaan. Muuta ei kai voinut odottaakaan.

Retkikuntaan kuuluneen Nils Strindbergin ottama valokuva jäälautalle pudonneesta Kotkasta

Public domain

Bea Uusma
Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013
Naparetki. Minun rakkaushistoriani
Suomentanut Petri Stenman
Like 2015
ERITTÄIN HYVÄ ****
Kirjastosta
_______________

Helsingin Sanomissa hieno Suvi Aholan artikkeli joulukuulta 2015
Andrée- retkikunnan tuhosta kertoo myös Historianet
Lukuisa on esitellyt kirjan hienosti ja listaa myös useita muita blogeja.

Kolme ruotsalaismiestä lähti tavoittelemaan Pohjoisnapaa vetypallolla vuonna 1897. Vuonna 1930 miesten ja heidän leirinsä jäännökset löydettiin pikkusaarelta Huippuvuorilta. Bea Uusmassa heräsi intohimoinen kiinnostus aiheeseen, ja hän luki kaiken naparetkeen liittyvän. Kuinka he kuolivat? Miksi he kuolivat? Mitä oikein tapahtui? Naparetki on tietokirjallisuutta kiehtovimmillaan: sen jälkeen tuntuu kuin olisi itse käynyt tapahtumapaikoilla, palellut pakkasessa, syönyt jääkarhunlihaa ja sulattanut lunta juomavedekseen.

Bea Uusma (s. 1966) on ruotsalainen lääkäri, kuvittaja ja kirjailija. Vuonna 2013 hän sai Naparetkestä tietokirjallisuuden August-palkinnon.

Arja Tiainen - Kirjeitä karkailevalle puolisolle #runosunnuntai

Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi,

noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäksi.

Kirjeitä karkailevalle puolisolle on runoilija Arja Tiaisen viidestoista teos, mutta minä tunsin entuudestaan vain hänen sanoituksensa Badding Somerjoen kappaleeseen Paratiisi. Iltasanomien juttu valottaa kirjailijan rempseää persoonaa ja hänen vauhdikkaan elämänsä vaiheita. Osallistuvan ikäluokkansa tavoin Tiainen on seissyt barrikadeilla osoittamassa mieltään milloin minkäkin asian puolesta, kirjoittanut julkilausumia, vastustanut Vietnamin sotaa, rotusortoa, uskonut edistykseen, runouteen sivistykseen solidaarisuuteen... 

Olen aina vihannut köyhyyttä ja aina ollut köyhä.
Asunut vuokralla etäällä
keskuksista ratikkapysäkeistä kauppatorista
polttoaineena lyriikka taide kapina.

Runokokoelma on tarinallinen ja juonellinen. Runot kertovat autofiktion tyylisesti runoilijan elämästä, mutta ehkei kaikkea kannata aivan totena ottaa, sillä hän sanoo näin:  ”Runoilija on sellainen, että se keksii nekin rakkaudet jotka se on oikeasti kokenut. Runoista on rakennettava sellaisia, että ne vaikuttavat realistisilta. Ei voi ottaa kappaletta todellisuudesta ja lykätä sitä suoraan paperille.” 

Kursailematta ja silottelematta Tiainen kertoo elämäntarinaansa - vimmalla ja vauhdilla. Ensimmäisen Mistäs tulen -osion runot kertovat köyhästä lapsuudesta evakkoperheen isossa lapsikatraassa Seinäjoella. Evakkoja ei suinkaan aina otettu ilolla vastaan. Ne veivät maita, niillä oli väärä murre ja tytölläkin lukihäiriö. Koulukiusaaminen osattiin jo tuolloin ja erilainen joutui opettajankin silmätikuksi. Karttakeppi läpsähti sormille tavan takaa, niin kuin se muka olisi lukihäiriöön auttanut. Arvoa ei annettu sille faktalle, että tämä pieni tyttö osasi jo 8-vuotiaana ulkoa Kalevalan ja Vänrikki Stoolin tarinat. Runot kertovat myös 50-luvun sodankäyneistä perheenisistä, jotka purkavat porukassa sotaansa ja lääkitsevät traumaansa alkoholilla. Ne kertovat miten alkeellista elämä oli sotien jälkeen nykypäivän mittapuun mukaan, mutta sellainen elämä opetti selviytymään: ... ei mukavuuksia eineksiä imureita pesukoneita / kun sähköt menevät modernista maailmasta / mä pärjään. 

minun nuoruudessani me pelkäsimme 
ydinsotaa jenkit vastaan neukut
nyt luonto tuhoutuu puut hakataan
poltetaan myydään
sadetta emme saa ajoissa
sää lämpenee ennätysvauhtia
koittaa sato ja kato
nälkä ja jano

Tiainen kertoo elämänsä miehistä ja toisen puolisonsa kuolemasta. Kolmas osio Jääköön kahdenkeskiseksi omistetaan hänen viimeisimmälle rakkaudelleen. Kymmenen vuoden leskeyden jälkeen Tiainen sanoo ymmärtäneensä, että surut on surtu. Hän antoi itselleen luvan ja elämään astui uusi mies ja 'hullu' rakkaus. Nämä runot ovat elämänmakuisia ja hersyvällä huumorilla kuorrutettuja. Tiainen pohtii rakkautta, sen järjettömyyttä ja sattumanvaraisuutta.  Ei voi valita kehen rakastuu ja rakkauteen liittyy kaiken euforian rinnalla kirvelevät mustasukkaisuuden tunnot.

Ikävä kyllä mikään hallitus eduskunta
viranomainen katolinen kristitty muslimi kirkko
ei voi päättää kehen sä rakastut.
(...)
Minä hurahdin sinun sieluun.
Sinä olit heti se. Ei auta.

Vuonna 1947 syntynyttä runoilijaa ei ikä tunnu juuri rauhoittaneen ja hän sanookin, ettei hänestä tule ikinä mummoa. Oma vanheneminen, laitokseen hoidettavaksi joutuminen hirvittää häntä kyllä. Tiaisessa on aina ollut omapäisyyttä, kapinaa ja feminismiä. Hän ei ole ikinä istunut muotteihin eikä istu niihin nytkään. Iän tuomalla perspektiivillä runoilija katsoo toteavasti menneeseen, repii onnettomistakin asioista huumoria eikä surkuttele. Hän elää vahvasti tätä päivää ja sanoo tiukan pedanttisuuden ja kurinalaisuuden olevan ehdoton edellytys boheemiudelle.

Kun on lupa ihmeellä, ihmettelen kansikuvaa: kuvan nainen tuo pitkine letteineen minulle mieleen intiaanin. Osaako joku avata mikä idea kuvan taakse piiloutuu? Kiinnostava Tiainen kyllä on. Ehkä luen jossain vaiheessa kokoelman Tää tojota ei lähe liikkeelle (2006), joka on saanut inspiraationsa omakohtaisesti koetusta ajokortin saamisen vaikeudesta.

Arja Tiainen
Kirjeitä karkailevalle puolisolle
Palladium Kirjat 2017
KIINNOSTAVA **
Kirjastosta
________________

Arja Tiainen Kirjasammossa

Valdur Mikita - Kantarellin kuuntelun taito

Minulla oli ilo kertoa lukukokemuksestani 

Tuglas-seuran tuoreimmassa Elo-lehdessä.

Näin kirjoitin näistä mainioista Valdur Mikitan esseistä:

Biologi ja semiootikko Valdur Mikita (s. 1970) on mies, jonka juuret ovat syvällä etelävirolaisissa metsissä ja jonka sielussa asuvat virolaisten isoäitien ikiaikaiset opetukset. Hän harrastaa luovaa metsäkävelyä ja rakastaa luontoa maanmiestensä tavoin. Mikitan teos Lingvistline mets (2013) kosketti syvästi virolaista sielua, oli valtava myyntimenestys ja voitti useita palkintoja. Kantarellin kuuntelun taito jatkaa samoilla linjoilla, se on kirjailijan kymmenes teos ja ensimmäinen suomennettu. Esseissään Mikita tutkii itämerensuomalaista maailmankuvaa ja virolaisen identiteetin rakennuspalikoita. Viro on pieni maa, pieni kansakunta ja pieni kielialue. Eurooppaan on menty ryminällä, mutta virolainen tuskailee identiteettinsä ja itsetuntonsa kanssa. Mikitan mukaan eurooppalaisuuteen solahtamisen vaikeus johtuu vahvasta vuosituhantisesta suomalais-ugrilaisesta perimästä. 

Jotta virolainen (tai suomalainen) voi olla sinut itsensä kanssa, hänen on ymmärrettävä itämerensuomalainen puoli itsessään. Eurooppalaiset ovat small talkia puhuvia ekstroverttejä, mutta me olemme herkkiä introverttejä, jotka tarvitsemme omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Hyvinvoinnin ehto meille on luonto ja erityisesti vanhat metsät, joista löytyvät kansakunnan sielun pyhät paikat. Luonnossa pääsemme hengentilaan, josta luovuus kumpuaa.

Mikitan missiona on auttaa virolaisia ymmärtämään itseään, millaisia he ovat ja miksi. Hän toivoo, että virolaiset olisivat ylpeitä juuristaan ja arvostaisivat kotimaansa puhdasta ja ainutlaatuista luontoa. On muutama seikka, jotka määrittelevät virolaisuutta eniten: metsät ja syvä luontokokemus sekä suvun tiiviys, vanha maalaistalo ja myyttinen isoäiti, perimätiedon pankki. Kaiken yllä leijailee animistinen sielu, usko luonnon elollisuuteen. Mikita siteeraa muutamaa tuoretta tutkimusta: kansainvälisissä vertailuissa Viro näyttäytyy vähiten uskonnollisena maana, valtionkirkkoa ei ole, mutta 60 % ihmisistä uskoo väkeen, aivan kuten islantilaiset sikäläiseen piilokansaan.

Mikita ylistää monesti Etelä-Viron haja-asutusta, joista edustavimmat Mulgimaan alueet pitäisi hänen mielestään suojella ja liittää Unescon maailmanperintökohteisiin. Hän ylistää myös hurmaavasti virolaisen maatilan poetiikkaa: vanhan lahoavan maalaistalon pihalta löytyy romun keskeltä se oikea hengentila, luovuus ja luontoyhteys. Ränsistyvä maalaistalo pihapiireineen edustaa Mikitan mukaan japanilaista wabi-sabia, karua zeniläistä kauneutta. Siellä on puuhaillut patriarkaalisen Kalevipoegin peittoava, virolaisen kulttuurin matriarkaalinen voimahahmo, isoäiti, jonka hillokellari on edelleen varanto pahan päivän varalle. Sinne karauttaa nuori sukupolvi katumaastureillaan - olemaan ja latautumaan. Nykyään moni muuttaa maalle pysyvästikin, kiitos tietotekniikan. 

A. H. Tammsaaren synnyinkoti

Mikita on terävä ja hauska; hän kirjoittaa vauhdikkaasti ja mukaansatempaavasti. Hän pudottelee virolaisia kirjailijanimiä A. H. Tammsaaresta kansanrunouden keräilijöihin Jakob Hurtiin ja Oskar Looritsiin. Tunnustusta saavat myös monet virolaiset huippuluonnontieteilijät. Lukijan iloksi on kymmenkohtainen luontoihmisen testi. Jos olet perusugrin tyyliin introvertti, sääherkkä metsästäjä-keräilijä, koet usein säästä riippuvia masennuksen puuskia, mutta myös ekstaattisia tiloja, joista tasaisempi eurooppalainen jää paitsi. Meidän on hyväksyttävä se, ettei eurooppalainen ymmärrä hiljaisuuttamme ja eleetöntä kehonkieltämme. Mikitan mukaan ugrilainen herkkyys on lahja, tuskallinen kyllä, mutta myös elämysten lähde.

Luonnonsuojelu on Mikitan sydämen asia. Hän esittääkin vielä toisen kymmenen kohdan toimenpideohjelman Viron luonnon ja kulttuuriarvojen suojelemiseksi. Hän toivoo mm. kuudetta kansallispuistoa ja peräänkuuluttaa nykyajan lapsille villiä lapsuutta. Ymmärrän hyvin mitä Mikita tarkoittaa. Hänen oma 70-lukulainen lapsuutensa maalla oli täynnä seikkailuja luonnossa ja ulkoilmassa, kun taas nykylapset on tiukka harrastusten lukujärjestys kahlinnut ja ohjelmoinut lähinnä sisätiloihin, usein tietotekniikan äärelle.

Lopuksi pitäisi varmaan päästä teoksen otsikkoon ja kantarelleihin. Edelleen vahvana elävä metsästäjä-keräilijätraditio toistuu teoksessa usein. Kun perinteinen kukkakalenteri ja sisäsyntyinen vihreä vaisto sanovat, että mustikat ovat kypsiä, metsään riennetään koko suvun voimin. Kantarelli on Mikitan mukaan jääräpäinen ja itsetietoinen itämerensuomalainen sieni: se ei suostu tehoviljelyn suoriin riveihin, vaan se kasvaa ja kukoistaa vain ja ainoastaan metsässä.

Suomalainen lukija löytää kuvauksissa paljon osuvaa itsestään, mutta mielenkiintoisia eroja virolaisen ja suomalaisen sielusta myös löytyy. Kirja on sivumäärältään pieni, mutta tietoanniltaan suuri.

Valdur Mikita
Kukeseene kuulamise kunst 2017
Kantarellin kuuntelun taito

Suomentanut Anniina Ljokkoi
Kansi Riikka Majanen

Sammakko 2018

ERINOMAINEN *****

Lukukappale kustantajalta - lämmin kiitos

_______________

Valdur Mikita tavattavissa Martin markkinoilla / Kaapelitehdas, Helsinki 24.-25.11.

#rakasviro-lukuhaaste

Anneli Kanto - Ihan pähkinöinä

Anneli Kanto on loistava tarinankertoja, joten totta kai tämä hänen uusi aluevaltauksensa tuli lukuun. Ihan pähkinöinä on sympaattista ja sarkastista bitch lit -viihdettä, jossa minäkertojana toimii viittä vaille viisikymppinen Mirjami. Tämä linjojaan vahtiva, stilettikoroillaan sipsuttava ja aina elegantisti pukeutuva sinkkunainen on kotoisin Seinäjoelta, mutta jättänyt sikäläiset nuhjuiset ympyrät taakseen aikoja sitten. On kaikki menestyksen merkit: upea työsuhdeasunto arvokiinteistössä Töölössä, työsuhdeauto ja huippupalkkainen työ mainostoimistossa. Öitä sulostuttaa nuori nouseva videotaiteilija Stefan, jonka kanssa käydään viettämässä rakkausviikonloppuja Pariisissa ja Singaporessa. Mirjami maksaa, tottakai, kuten puuman osaan kuuluu.

Naisen hallittu elämä ja ojennuksessa oleva pakka menevät kuitenkin tyystin sekaisin, kun nuori pomokaksikko  Sturm und Drang - tai millä nimellä heitä kutsutaankaan - irtisanoo toimiston koko senioriportaan ja myy firman enemmistön kiinalaisille. Samaan syssyyn saapuu suruviesti lapsuudenkodista, joten on lähdettävä Seinäjoelle järjestämään hautajaisia, huolehtimaan siskon orvoksi jääneestä alaikäisestä tyttärestä Usvasta ja rullatuolilla liikkuvasta äidistä.

Uskon, että Anneli Kannolla on ollut hirmuisen hauskaa Mirjamin alennustilaa kuvatessaan. Kirjailija lataa sivuille kaikki mahdolliset nuorten bisneshaitten sanontatavat ja kertoo osuvasti, miten hienostelevan Mirjamin on vaihdettava ranskalainen gourmet makkaraperunoihin. Hän päätyy olosuhteiden pakosta uhmakkaan Usvan huoltajaksi, ja käytännössä äitinsä omaishoitajaksi. Ränsistyvä kotitalo nielee laskuineen Mirjamin tilin tyhjäksi.

Olin väsynyt ja himoitsin hiilareita. Suklaata, jäätelöä, voikkuleipää. Vatsani pömpötti, reiteni levisivät. Olin jo ostanut halpamarketista collegeverkkarit, joissa hiihtelin päivät pääksytysten. Verkkareissani ehkä piili turtumusvirus, joka nousi takapuolesta kohti aivoja. Kadotin ajantajuni. (...) Päivät olivat suttuisia ja hämäriä.

Elämä Köyhänluomalla, Seinäjoen keskustan laitamilla on lannanhajuista ja ankeaa. Mirjamin mielentila painuu alamaihin, aina väsyttää ja hiilaripitoinen ruokavalio iänikuisine pullineen kerää rengasta vyötärölle. Äiditön Usva on sisältä herkkä mutta päältä kova, sekoilee ja lintsaa - ja koulun Wilma-järjestelmä tekee huoltajatätinsä hulluksi. Tytön silmäterät, Barbara ja Eeva, tarvitsevat silloin tällöin asiantuntijan neuvoja, joten tohtori Jarkko tulee talossa tutuksi. Tämän keski-ikäisen miehen pehmeä vartalo on aivan toista kuin Stefanin trimmattu six-pack, mutta valinnanvaraa ei Köyhänluoman kylä miehissä tarjoa. Amor lennättelee nuoliaan, sormuksia pujotellaan sormiin, mutta täysin vaaleanpunaisissa ja utuisissa onnenpilvissä ei leijailla.

Hauskan lisänsä tarinaan tuo Seinäjoen vastaanottokeskus ja tienoolla pyörivä Salim. Mies puhuu hoono soomi, mutta on oikeasti irakilainen korkeastikoulutettu insinööri. Salimista Mirjami leipoo ranskaa suoltavan Irakin rakennushankkeitten asiantuntijan ja Usvasta tylyn punk-assarin. Yhdessä kolmikko tekee rynnistyksen pääkaupunkiin kansainvälisten bisnesten apajille.

Anneli Kanto kuvaa mehevästi ja osuvasti eroja pääkaupungin menevien ja menestyvien juppipiirien ja pienen maaseutupaikkakunnan ihmisten välillä. Pohjanmaan murretta oli käytetty juuri sopivasti, ja se istutti tarinan tukevasti miljööseensä. Ihan pähkinöinä on sympaattinen ja viihdyttävä - hauskasti kirjoitettu pikkutarina, joka toi iloa ja hymyn huulille.

Anneli Kanto
Ihan pähkinöinä
Kansi Terhi Ekebom
Karisto 2018
HYVÄ ***
Kirjastosta
_______________

Muissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Tuijata
Anneli Kannolta olen aiemmin lukenut vahvan sisällissotaromaanin Lahtarit

Liv Strömquist - Prinssi Charlesin tunne

Naisina meidät on kasvatettu 

ottamaan vastuu kaikenmaailman idioottien tunteista!

Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne on railakasta feminististä sarjakuvaa Ruotsista. Nimensä albumi on saanut kaikkien tuntemasta kuninkaallisesta kolmiodraamasta. Charlesin, Dianan ja Camillan soppa ei suinkaan ole ainoa Strömquistin ruotima onneton rakkaustarina, vaan myös Whitney Houston laulaa häntä huonosti kohdelleelle Bobbylleen And I will always love you - ja menehtyy huumeisiin. Strömquist tutkii mitä rakkaus on ja miten tähän on tultu; miten älykkäästä ja lahjakkaastakin naisesta on tullut miehelle näin alisteinen.

Skandinaavisen mytologian jumalattaret, mm. Freija ja Frigg, olivat nimittäin itsenäisiä ja omapäisiä, seksuaalisesti paljon vapaampia kuin myöhemmät siskonsa. Ikävä kehitys on toki monimutkainen kulttuurihistoriallinen juttu, mutta suurimmat syylliset ovat viktoriaaninen naiskuva ja se, että avioliittoja alettiin solmia rakkaudesta. Kyllä, näin on.

• 1800-luvulla liu’uttiin viktoriaaniseen ja kaksinaismoralistiseen naiskuvaan: nainen oli joko madonna tai huora. Kunnon kristillisen aviovaimon ja äidin ei ollut sopivaa nauttia seksistä, eikä ylipäätään käyttäytyä normeista poikkeavalla tavalla. 
• Naisen ainoa valuutta avioliittomarkkinoilla oli seksi. Ei siis pitänyt suostua seksiin ennen avioliittoa, koska siten naisen ainoan kauppatavaran arvo oli vaarassa devalvoitua. 
• Rakkausavioliitot loivat yhteiskunnan, jossa rakkauden arvoa pidetään suhteettoman suurena. Tärkeydestä rummuttavat viihdekirjat ja elokuvat.

Rakkauteen osana kuuluvan seksuaalisen omistusoikeuden kuvaus oli hulvatonta ja osuvaa. Tämän omistusoikeuden loukkaaminen synnyttää toisessa osapuolessa - niin miehessä kuin naisessa - äärimmäisen vahvoja vihan ja mustasukkaisuuden tunteita. Strömquist kuvaa näitä loukattuja tunteita todella mainiosti ja osuvin sanankääntein. Uskoton nainen päätyy tänäänkin usein - traagista kyllä - kumppaninsa pahoinpitelemäksi, pääsee jopa hengestään. Nykyään rakkaus sisältää lupauksen täydellisestä onnesta, ennen tämän lupauksen antoi uskonto. Strömquist vetää johtopäätöksen: rakkaus on kahdenvälinen miniuskonto.

Miehet antavat itsestään parisuhteessa paljon vähemmän, naiset taas panostavat suhteeseen ja ovat uhrautuvia huolenpidossaan. Miehet ovat egoisteja ja kykenemättömiä todelliseen läheisyyteen, mutta siitä huolimatta me naiset matelemme heidän edessään ja anelemme hyväksyntää. Strömquistin Hoivaa miestä MM oli aika mainio veto. Kisassa mitalin saivat mm. rouva Hemingway, joka hoivasi pahasti alkoholisoitunutta Ernestiä 10 vuotta, miestään 36 vuotta nuorempi Oona Chaplin sekä Alzheimeriin sairastunutta miestään Ronaldia hoivannut Nancy Reagan. Ronaldin sairauden kuvaus hipoi tosin hyvän maun rajoja.

Strömquist on kärjekäs ja liioitteleva, mutta monesti hillittömän riemastuttava. Kuvitus oli minusta paikoin todella taiteellista ja upeaa. Tekstiä oli aavistuksen liian paljon ja joskus se oli vaikeasti luettavaa. Strömquist on ihailtavan terävä ja oivaltava, sanottavaansa feministiseen suuntaan liioitteleva. Silmille lävähtivät monet rakkauden normaaleina ja hyväksyttävinä pitämämme omituiset ja koomiset piirteet.

Learnig to love yourself is the greatest love of all.

Ruodin lopuksi kirjan kansikuvaa: minusta se on tavattoman ruma ja mauton. Varmasti taustalla on jotain (amerikkalaisen) romanttisen rakkauden parodiaa, joka ei avaudu minulle. Kuvituksena Stömquist käyttää joutsenia kirjassaan monessakin kohtaa, sillä nehän symboloivat ikuista parisuhdetta. Jos huonosti käy, sanoma ehkä kuuluu ’nalkissa oot ikuisesti’. Kun Strömquist on loistava piirtäjä, kysyn eikö esimerkiksi tästä kirjan aukeaman kuvasta olisi saanut puhuttelevamman ja lukemaan houkuttelevamman kannen?

Liv Strömquist

Prins Charles känsla 2010
Prinssi Charlesin tunne

Suomentanut Helena Kulmala

Sammakko 2017
ERITTÄIN HYVÄ ****
S. Lahtinen Sammakolta muisti minua ystävällisesti Strömquistin sarjakuvilla - kiitän lämpimästi!

______________

Kirjavarkaan tunnustuksia, Mitä luimme kerran, Oksan hyllyltä

Länsimaisen kulttuurin totuuksia riemukkaasti kyseenalaistava Strömquist tutkii Prinssi Charlesin tunteessa parisuhdetta, romanttista rakkautta ja avioliittoa – sekä niihin kuuluvia valta-asetelmia ja hullunkurisia ehtoja, joita olemme tottuneet pitämään normaaleina ja jopa ”romanttisuuden” määritelmänä. 

Tulossa suomeksi keväällä 2019:

Einsteins nya fru : Samlade serier av Liv Strömquist 2018

Shiwu - Kaivoin lammen kuuta varten #runosunnuntai

Jumalaksi tai buddhaksi ryhtyminen on helppoa,

mutta vaikeinta on olla munkki.

Väsyttää jatkuvasti eikä ehdi levätä riittävästi:

jos ei polttopuita tai vettä, temppelitehtävien hoitamista.

Kaivoin lammen kuuta varten vie kiehtovalle matkalle 1300-luvun Kiinaan ja chanmunkki Shiwu Qinggongin (Kivimajan) elämään ja ajatuksiin. Ajatuskokoelman on suomentanut ja toimittanut Itä-Aasian tutkija Miika Pölkki. Kirjan lopun selitykset avaavat joitakin suomalaiselle lukijalle outoja ilmauksia ja Pölkki kertoo mielenkiintoisesti chanbuddhalaisuudesta. Lyhyt kuvaus Shiwun elämästä avaa hänen ajatuksiaan.

Shiwu (1272-1352) syntyi Jangtse-joen suistoalueella sijaitsevassa Changshun kaupungissa. Elettiin mongolivallan ja Kublai-kaanin perustaman Yuan-dynastian aikaa (1271-1368). Mongolit syrjäyttivät kiinalaisia oppineita valtion viroista, jolloin nämä usein vetäytyivät vuorille kirjoituspuuhiin. Kulttuuri ja kirjallisuus hyötyivät. Parikymppisestä lähtien Shiwu opiskeli useita vuosia eri chanmestareiden johdolla, kunnes hänet kutsuttiin mietiskelymestariksi Hangzhoun temppeliin.

Sinne tänne seilaavat ihmisjoukot täyttävät hallintokäytävät,

heidän viestijuoksunsa jatkuu yötä päivää.

Virkamiehet havittelevat suosiota ja mainetta,

kauppiaat mukavuutta ja voittoja.

...

Skorpionihännät ja susisydämet hallitsevat maailmaa,

jokaisella keinonsa päästä eteenpäin.

Mutta kuinka monesti puhkeaa hymyyn elinaikanaan,

kuinka monta rauhallista hetkeä koittaa päivässä?

Virkamiehen hälisevä elämä vallanhimoisten pyrkyreiden keskellä ei kuitenkaan viehättänyt ja niinpä nelikymppinen Shiwu vetäytyi vuorille yksinäisyyteen. Punapilvivuoren vaatimattomassa ruohomajassa vierähti parikymmentä vuotta. Vielä kerran, jo kuusikymppinen Shiwu hylkäsi rakkaan vuoristomajansa ja lähti keisarin kutsusta temppeliin apotiksi. Kahdeksan vuoden kuluttua hän hylkäsi lopullisesti vallan oravanpyörän ja vetäytyi loppuelämäkseen majaansa Punapilvivuorelle, jossa hän kuoli 81-vuoden iässä.

Hopeakynttilöitä jadehallissa, laulun täyttämiä öitä,

Kultalaaksoa tai varakkaiden talojen silkkiverhoja

ei voi verrata syrjäilijän ruohomajaan,

jossa luumunkukat hohtavat pilvettömässä kuutamossa.

...

Me kukimme ja lakastumme kuin kukat,

keräännymme ja hajaannumme kuin pilvet.

Maalliset ajatukset unohdin ajat sitten,

nyt olen vain virttymässä pois vuoren laella.

Yritin hahmottaa millaiselta Kiinan vuoristoseutu näyttää. Vuoret ovat vihreitä mäntyjen peittämiä ja terävähuippuisia. Ne ovat eittämättä erittäin vaikeakulkuisia tänäänkin, saati sitten 700 vuotta sitten. Katseltuani kuvia ymmärsin paremmin, mistä Shiwu puhui: vain harva jaksoi kulkea vaivalloisen matkan ylös vuorille, vieraita kävi Punapilvivuorella harvoin - eikä Shiwu satunnaisista kulkijoista innostunutkaan. Mutta kun merkityksellinen ystävä tuli vieraaksi hän nuortui ja innostui juttelemaan koko yön.

Majani sijaitsee Punapilvihuipun laella,

vain harvat vieraat uhmaavat kielekkeitä ja rotkoja.

Kantaessani polttopuita torille liukastelen sammaleissa,

ja kantaessani riisiä takaisin ylös uin hiessä.

Vähä riittää kun nälkä ei lopu,

ei auta ahnehtia kun aikaa on rajallisesti.

En halua pilata toisten iloja,

vain näyttää miten joutavuuksista vapaudutaan.

Vuoristosyrjäilijän elämä oli niukkaa ja työntäyteistä. Toisin kuin jotkut vuorille vetäytyneet munkit Shiwu halusi olla omavarainen eikä kulkea kulho kourassa almuja anelemassa. Hän istutti mäntyjä ja keräsi polttopuita, ja kantoi niitä myytäväksi alas kylään. Hän muokkasi pengerrettyjä kasvatuspenkkejään, kuokki, kylvi ja korjasi, ja keräsi myös luonnosta syötävää. Ruokavalio koostui kulloisenkin vuodenajan antimista: vuoristoriisiä, jamssia, bataattia sekä bambunversoja ja -juuria. Hurmaavalta kuulostivat keväisen sinisateen silmut. 

Hiukan ristiriitaisesti Shiwu puhuu työn paljoudesta ja uuvuttavuudesta, mutta sanoo toisaalta laiskottelevansa ja kuluttavansa aikaa jouten ollen. Yhä uudestaan hän ylistää luonnon kauneutta, kuun valoa ja lintujen laulua - ja tottakai luumupuitten hurmaavaa kukintaa. Monissa runoissa tulee esiin vastakkaisuus Shiwun itsensä valitseman ja temppeleissä mainetta hamuavien elämäntavan välillä. Hän miettii mikä on elämässä tärkeää. Kun ihmisen elämä kestää maksimissaan sata vuotta, kannattaako kerätä tavaraa?

Harvoin yltää elämänkaari sataan vuoteen, 

miksi siis tavoitella voittoja ja mainetta?

...

Sata vuotta vilahtaa ohitse hetkessä,

mutta pohtiiko kukaan tätä läpikotaisin?

Jos ei ole selvillä siitä mitä tekee,

elämän ja kuoleman reuna tulee vastaan äkisti.

Vanheneminen ei tunnu chanmunkistakaan ylevältä: voimat ovat huvenneet ja mies on luuta ja nahkaa. Hatarassa majassa on hytisyttävän kylmää talvisin ja vaatteet ovat resuisia ja riekaleina.  Niitä hän paikkailee lootuksen lehdillä ja pilvipaikoilla. Joskus hän on päivän töistä täysin uupunut, rojahtaa vain kovalle ruohomatolleen ja painaa päänsä puiselle tyynylle. Vanhemmiten hän nukkuu mielellään pitkään. Bambuseinämä kahisee ja gibbonit huhuilevat. Tähdet loistavat taivaalla ja kuu valaisee satumaisesti maiseman ja heijastuu Taivasjärven lähteeseen. Shiwun todellinen ilo on tässä hetkessä.

Kun suljin silmäni kaikki oli hyvin,

mutta avaan silmäni jälleen,

koska rakastan vuoria.

Suomalainen voi kokea syvän luontoyhteyden, kaikkeuden läsnäolon ja zen-hetken vaikka varhain sumuisena aamuna mökillä kun maailma herää uuteen päivään. Moni kohtaa skorpionihäntiä ja susisydämiä työelämässä. Vaikka emme voi eristäytyä maailmasta Shiwun tavoin, voisimme joskus miettiä rajallista aikaamme. Ehkä silloin monet asiat asettuisivat oikeisiin mittasuhteisiin. Shiwun mietteet veivät minut kauas Kiinan vuorille ikiaikaiseen rauhaan. Kaivoin lammen kuuta varten on lisäksi kirjana kaunis kuin koru. Se on pieni ja kompakti; kannen satiininen pinta ripauksella kultaa ja bambun lehvien takaa pilkottavine kuineen on ihastuttava. Valloittava ja viehättävä zen-matka.

Shiwu Qinggong

Kaivoin lammen kuuta varten
Suomentanut Miika Pölkki
Kansi Satu Kontinen
Art House 2018
ERITTÄIN HYVÄ ****
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Kaivoin lammen kuuta varten on ensimmäinen suomennettu kokoelma Shiwun ajatuksista. Sen on suomentanut ja kommentein täydentänyt ansioitunut Itä-Aasian tutkija Miika Pölkki (s. 1975), joka on kääntänyt itäaasialaista kirjallisuutta ja julkaissut kirjoja muun muassa zenbuddhalaisuudesta.

Temppeliaiheinen tapetti täältä
Jangtse-joen kuva täältä
Vuoristomaisemia Kiinasta haulla tianmenshan mountain

#runo18-haaste

❤︎
Tuija luki rakkausrunoelman Aina
Takkutukka rauhoittui myös Shiwun ajatuksissa - Kaivoin lammen kuuta varten
Estherin runossa Hämärä laskeutuu