Hyvää Kalevalan päivää!
Meidän on kiittäminen Mikael Agricolaa, Elias Lönnrotia ja Aleksis Kiveä ihanan suomen kielemme perustasta. Myös kaikkia niitä heidän jälkeensä tulleita lukemattomia kirjailijoita, runoilijoita ja muita henkilöitä, jotka ovat edesauttaneet kielemme kehitystä menneinä vuosikymmeninä ja tänä päivänä. Kieli ei ole staattinen, vaan se elää ja muuntuu. Rakenteensa vuoksi suomen kieli muuntautuu moneen tyylilajiin - sekä kuvaamaan nostalgisia menneitä aikoja että modernia nykypäivää. Valitsin kuvakertomukseni nostalgian esimerkiksi tämän Ilpo Tiihosen ihanan runon:
Kesäillan kevyt käsitteellisyys
oi sen ihmeiden ilmeistä sillallisuutta
kun yöhön yhtyy sen laineettomuus
ja ryhtyy ihmiseen paineettomuus
oi värjyvän väreilevyyttä,
viatonten vaarattomuutta
ja laajuuden levollisuutta –
uikun poikasta, viittä kuutta
ja syvää vettä, sylillisyyttä.
Oi peilitaivaamme sinisen siirtyvyys
ja kuusten latvallisuus, pyhä piirtyvyys,
ja mustan laulajan huiluilevuus.
Sisäkkäisyys, muiluilevuus!
Ja oi joutilaan joutavaa joutavaisuutta
ja oi soutajan sukkulaa soutavaisuutta
lomamatkalla määrättömyyteen
ja oi rannalla onkijan pyyteettömyys,
solvaukseton syyteettömyys,
kun pää on päätynyt jäärättömyyteen.
Suven suuruus, suvi suvi, sen kaikuilevuutta,
saunasauhujen haikuilevuutta, lip lap
laiturillisuus lip, lap kiikuttavuus
ja ihon alaston liikuttavuus
ja korkea kaikujen lokillisuus
ja pihapiirien kokillisuus.
Oi salmisuus, ulappuus, virrallisuus
Oi höyhenenkeveä irrallisuus
ja maan seisminen staatillisuus
ja kesätyvenen paatillisuus.
Oi lehmisyys, ihmisyys, levollisuus,
oi suomenhevosten suopea hevollisuus,
ketunpoikien raikuli revollisuus,
pyiden pyisyys ja kyiden kyisyys,
oi vielä kaukana syys, tyly yisyys!
Oi mikroskooppinen multava matous,
voikukkien aurinkosatous,
pientarillinen heinyys, sen huojahtavuus
ja juolaheinien mieleenjuolahtavuus
ja suolaheinien suloinen suolaisuus!
Oi kaikki rakkaiden kielellä kuolaisuus
kuin lemmenvuokkojen tuoksujen vuolaisuus
ja mesiheinien huumaava kiimallisuus
Ja huulikukkasten melkeinpä liimallisuus
niin, ja onnen laidalla ohdakkeisuus.
Vaan kohta kohdalta kaikkeuden kohdakkeisuus
ja viite viitteeltä vihreä viitteellisyys
soi ihmislaulujen liitteellisyys!
Oi kaikki lehmisyys, ihmisyys, leijallisuus
ja pilvikorkeus, korkeuden laulullisuus
kuin taivashuoneemme huoneentaulullisuus,
oi kesän heijallerii, kaikki heijallisuus!
Satu Grünthalin toimittamassa teoksessa Säkeilyvaara Tiihonen itse ruotii tätä runoaan pienoisesseessään Taiteellista toistoa vai jankutusta. Muutama poiminta:
Yrittäessään asemoida runoa "Kesäillan kevyt käsiteellisyys" lyriikan kenttään joutuu hyvin kummallisille katvealueille. Kyseessä näyttää olevan jonkinlainen pidäkkeettömän verbaalisen suoltamisen kyllästämä kesämökkiläispastoraali, jossa onkimadot ja lenkkimakkara pyrkivät olemaan korkean ja pyhän kaikupohjana.
Saamme seurata yksitoikkoista maisemajatkumoa, silmillemme paiskataan löysä sakkauma keinotekoista käsitekeitosta ja jopa viisitavuiset riimisanat (kaikkien runousoppien vastaista!) vievät tekstin halpojen sanaleikkien oluenhuuruiseen toismaailmaan jossa viihtyvät vain humalaiset poisleukailijat.
Jos kohta jo aihepiirin valinta on nykyrunomme kontekstissa liki banaali, voi myös ihmetellä runoilijan kyvyttömyyttä päästää irti toistosta, jonka aiheuttama runon funderatiivinen coitus interruptus alkaa jo ensiriveiltä. Verrattaessa ko. runoamme vaikkapa kauppalappuun voi jälkimmäisen vähemmän toistavana ja aineksiltaan solidimpana hyvinkin lukea jo kirjallisuudeksi.