Tammikuun top 5

Tammikuussa tuli luettua aika reippaasti kun talven säätkin oli mitä oli. Luin yhteensä 20 kirjaa, sekä kotimaista että ulkomaista.  Ulkomaiset olivat elämyksellisimmät tässä kuussa: Elena Ferranten Napoli-sarja oli aivan loistava samoin Laurent Binetin HHhH. Tässä Top 5 lukujärjestyksessä - ensin luetusta tuoreimpaan.

Lari Kotilainen - Kielen elämä ***** Siltala 2016 

Kielen elämän asiasisältö on runsas, vahva ja vankka, mutta silti Kotilainen esittää faktansa äärimmäisen kiinnostavasti ja ymmärrettävästi. Kaikesta huokuu hänen oma innostuksensa ja rakkautensa suomen kieleen. Ja se tempaa myös lukijan mukaansa. En ole koskaan aiemmin lukenut yhtä vetävästi, rennosti ja nasevasti kirjoitettua tietokirjaa.

Elena Ferrante - Those Who Leave and Those Who Stay ***** Europa editions 2014/2015

Elena Ferrante - The Story of The Lost Child ***** Europa editions 2015

Ferranten napolilaissarja on mestarillinen poikkeuksellisen ystävyyden kuvaus. Se on mestarillinen naisen elämänkaaren kuvaus, ja myös mestarillinen kuohuvan aikakauden kuvaus. Kirjailijan kerronta on täyttä timanttia, raakaa ja raapivan suoraa. Paikoin tuskastuttavan yksityiskohtaista, mutta dialogien nyanssit piirtävät hahmoista tarkkaa henkilökuvaa. WAU, WAU, WAU!

Laurent Binet - HHhH ***** Gummerus 2015

Binet kirjoittaa äärettömän hyvin. Kirjan kliimaksi, Operaatio Anthropoidin tapahtumat on kerrottu trillerimäisellä imulla, jolle ei ole vertaa. Ei haitannut vaikka tiesi lopputuloksen. Luin henkeä pidättäen ja kääntäen sivuja kiihtyvällä vauhdilla. Aivan loistava kirja. Elämys isolla E:llä.

Terhi Törmälehto - Vaikka vuoret järkkyisivät **** Otava 2017

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo nuoren naisen kokemuksen helluntailaisuudesta. Törmälehdon tietämys on vankkaa, ilmeisesti hän tuntee liikkeen omakohtaisesti. Helluntailaisuuden pääpiirteet tulevat tiukkuudessaan hyvin esiin. Kielillä puhumisen tärkeys korostuu, koomisinekin piirteineen. Kirja on loistavasti kirjoitettu. Törmälehdon kieli on hyvin valmista, tavattoman kaunista ja soljuvaa. Herkkä ja kuvaileva kerronta kevensi runsasta uskonnollisuutta.

Saas nähdä miten lukutahdille helmikuussa käy - luulen että hidastuu. Tammikuussa mukana oli melko ohuita kirjoja. Nyt aloitin Lemaitren Näkemiin taivaassa / Minerva 2014. Vaikuttaa hienolta, mutta sen kanssa menee aikaa!

Marta Sanz - Black, black, black

Etsiessäni Frau, Signora & Bibi -haasteeseen espanjalaisia naiskirjailijoita, Sanzin nimi tuli toistuvasti & kehutusti esiin. Marta Sanz on 1967 Madridissa syntynyt kirjailija, joka on kirjoittanut 11 romaania sekä novelleja ja runoja. Kirjastosta löytyi vain kaksi teosta: tämän lisäksi Un buen detective no se casa jamás (2012). Kirjastosta ei löydy uusinta: Farándula (2015) joka palkittiin  samana vuonna Premio Herralde de Novela -palkinnolla.

Enkä löytänyt käännöksiä englanniksikaan, joten Sanzista voivat iloita tällä hetkellä vain espanjaksi lukevat. Lisää kirjailijasta Anagrama.

Blackin sankari on Arturo Zarco - nelikymppinen, äärimmäisen omalaatuinen yksityisetsivä. Hän on keikari, komea ja turhamainen. Hän on myös homo, mutta hyvin riippuvainen ex vaimostaan Paulasta. Arturon ja Paulan pitkät päivittäiset puhelinkeskustelut ovat kirjan runko. Niissä käydään läpi kaikki kulloinkin käynnissä olevasta tutkimuksesta. Heidän suhteensa on hyvin kiero, täynnä riippuvuutta, alistamista, manipulointia, halua loukata ja kostaa. Paula opastaa ex miestään oikeille urille, ilman Paulaa Arturo olisi täysin hukassa. Sinusta ei tullut poliisia, koska sinulla ei ole munaa, toteamus on keskustelun avaus. Homoksi hän ei miestään yleensä kutsu, koska se olisi kuin loukkaisi itseään.

Arturo saa toimeksiannon vuosi sitten murhatun Christina Esquivelin rikkailta vanhemmilta. Poliisi ei ole saanut selville yhtikäs mitään ja käytännössä hyllyttänyt jutun. Vanhempien tarkoitus on saada tytärvainaan pienen tyttären huoltajuus itselleen ja passittaa aviomies Yalal Hussein vankilaan. He eivät ole koskaan miehestä pitäneet, sillä Yalal ei yllä heidän tasolleen, hän on vain pahainen muurari ja kaiken kukkuraksi mauri.

Tapahtumat ja tutkimukset sijoittuvat vuokrataloon, jossa murhattu asui. Talo on täynnä mitä oudoimpia tyyppejä ja asukkaiden väliset jännitteet porisevat pinnan alla. On mm. kirjailija Claudia joka kirjoittaa omien sanojensa mukaan täyttä roskaa; on Luz joka on psykiatrisessa hoidossa ja laulelee lastenloruja; on Luzin teini-ikäinen poika, ihana Olmo, johon Arturo käy kuumana. Henkilögalleriaa täydentävät vanha Peláezin pariskunta ja heidän poikansa Clemente sekä Señora Leo jonka silmä on ovisilmän jatke.

Black, black, black on hyvin älykkäästi kirjoitettu. Sanz on parhaimmillaan loistavissa ja nautittavissa dialogeissaan. Ne ovat tarkasti havainnoituja ja eläviä otteita ihmisten arjesta - aivan valmiita näyttämölle. Lukiessani näin nämä ihmiset ja kuulin heidän äänensä ja äänenpainonsa kun he lausuivat repliikkejään. Minua huvitti suuresti myös Yalalin huono espanja:

Le hi priguntado quí quiere. / Mi importa un rábano la iscalera, a mí. / Piro si todo ha sido para illos. Yo sólo hi consirvado la casa por mi hija. Christina y yo no hicimos papil di tistamento. / Hijos di puta. Piro no puiden hacer nada: mi niña istá in Agadir. / La mato si tieni un amanti. La mato. Piro Christina no tinía amanti. / Sabe, siñor Zarco? Con Josefina he rihicho mi vida. Iso is todo.

Sanz hämmentää lukijaa keskivaiheilla monisivuisella Luzin päiväkirjalla, jota tämä kirjoittaa psykiatriaan Bartoldia varten. Olin vähän ymmälläni, tuntui kuin olisin eksynyt eri romaaniin. Luzin päiväkirja paljastaa kaameita asioita, muutaman murhan ynnä muuta. Uhrit ovat kaikki talon asukkaita ja murhien motiivina on pitkään pinnan alla kytenyt ärsytys, viha, katkeruus ja kauna naapureita kohtaan. Luzin motiiveissa on myös tarve ja halu tehdä hyvää: vapauttaa pienet lapset väkivaltaisesta äidistään tai pelastaa vanha ja avuton mies ronskin ja kylmän vaimonsa kynsistä. Luzin syyllisyys on päivänselvä juttu.

Mutta ehei - ei tämä nyt aivan noin mennyt! De facto tapahtui näin: Yalalin uusi hellantelttu Josifina tapetaan, rytäkässä Yalal hermostuu ja mukiloi Arturon sairaalakuntoon. Tämän maatessa potilaana Olmon hellässä hoivassa Paula ottaa tutkimukset hoitaakseen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää Luzin päiväkirjan valossa. Paulan ja Arturon puhelinkeskustelut jatkuvat pisteliäinä ja kiduttavina. Syyllinen selvisi vasta aivan loppusivuilla. Eikä tapausta suinkaan ratkaissut Arturo, vaan Paula.

Sanzilla on havainnoiva ja nykyaikainen ote kerrontaansa. Älykäs, sarkastinen, yhteiskuntaa esille tuova. Pidin kovasti. Toivottavasti hänen teoksiaan saadaan edes englanniksi..

Frau, Signora & Bibi -haasteen ensimmäinen. Haasteessa on tavoitteena lukea enemmän sellaisten naiskirjailijoiden teoksia, jotka kirjoittavat jollain muulla kielellä kuin englanti, suomi, ruotsi, ranska tai japani. Omalla kohdallani nämä kirjailijat tulevat olemaan pääosin espanjankielisiä.

Marta Sanz
Black, black, black
Anagrama 2010
****
Kirjastosta

Pierre Lemaitre - Rosie

Lemaitre itse sanoo Rosieta vain puolikkaaksi romaaniksi. Ja ohuthan se onkin muiden Verhoeven-sarjan teosten rinnalla: vain 179 sivua.  Täältä löytyvät kolme muuta Verhoevenia, joista Alex on ehdoton suosikkini. Ajallisesti Rosie sijoittuu Alexin jälkeen, ennen Camillea. Täytyy myöntää, että Lemaitren runsassivuisiin ja superjännittäviin teoksiin tottuneena olo oli hiukan hölmistynyt. Mutta yritetään.

On toukokuun kahdeskymmenes, aurinko on lämmittänyt kesäisesti jo joitakin päiviä, kello on viisi, hetken verran voisi kuvitella, että eletään heinäkuuta. Tekee mieli istahtaa terassille nauttimaan aperitiivi, kaikkialla on ihmisiä, joten kun pommi räjähtää, seurauksena on väistämättä katastrofi, ja sitäpaitsi niin epäoikeudenmukainen.

Rue Joseph-Merlinillä räjähtänyt pommi tekee tuhoisaa jälkeä. Se räjäyttää säpäleiksi liikkeiden näyteikkunat, kaivaa maahan ison montun ja paiskaa ihmiset maahan mullan ja sirpaleiden keskelle. Vaikerrus kuuluu, sekasorto on suuri ja sireenit ulvovat. Näky on kuin katastrofielokuvasta, tuho tuntuu täydelliseltä. Onko kyse islamistien terroriteosta? Siltä aluksi vaikuttaa, järkyttävä suuronnettomuus joka tapauksessa.

Sisäasiainministeriössä pidetään kriisikokousta ja poliisilaitos Verhoevenin tiimi mukaanlukien toimii täysillä. Kuin ihmeen kaupalla iskussa ei ole yhtään kuollutta, haavoittuneita vain. Kotvan päästä pommiyksikkö tekee hurjan havainnon: kyseessä on ensimmäisen maailmansodan aikainen kranaatti. Niitä työntyy jatkuvasti pintaan maaseudulla, tarvitsee vain noukkia talteen.

Vielä  saman päivän iltana poliisiasemalle saapuu nuori mies, joka väittää asentaneensa pommin. Hänen sukunimensä on Garnier ja etunimi John tai oikeastaan mieluiten Jean. Äitinsä nimi ei vaihtele, se on kiinteästi Rosie. Nuori mies väittää, että pommeja on vielä viisi tai kuusi, ja ne tekevät taatusti Pariisista selvää. Hän haluaa itselleen ja äidilleen uudet henkilöllisyydet, riittävästi rahaa ja turvallisen pääsyn Australiaan.

Enempää en sitten kerrokaan, lue Rosie itse saadaksesi tietää miten pikkuinen Verhoevenimme tämän tapauksen ratkaisee. Jännittäviä käänteitä riittää kyllä. Lemaitre kertoo saaneensa idean vanhoista sodanaikaisista pommeista kirjoittaessaan teostaan Näkemiin taivaassa - joka itsellä odottaa lukupinossa - aina vain. Oli mielenkiintoista lukea miten katastrofitilanteessa yhteiskunnan koneisto toimii ja miten epäiltyä kuulusteluissa hiillostetaan, kovinkin ottein.

Lemaitren kerronta on totutun hienoa, selkeää ja ilmeikästä. Mutta Rosie oli pehmeä Lemaitre, ohut ja totutusta poikkeava. Oivallinen välipaladekkari silti. Kirja päättyy tämmöisiin tunnelmiin:

Räjähdys on korviahuumaava, tuntuu kuin silmät pullahtaisivat kuopistaan. Aukion ympärillä kohoavien kerrostalojen ikkunat pamahtavat rikki, kuuluu maahan ryöppyävien lasinsirpaleiden helinää. Leikkikenttä on haihtunut ilmaan, siitä ei ole jäljellä kuin kolmen metrin levyinen ja noin metrin syvyinen kuoppa. Louis tulee juosten, hän kiiruhtaa Camillen luo. Camille makaa kujalla liikkumattomana, poski maata vasten painuneena ja silmät avoimina. Hänen veren tahrimilla kasvoillaan on pienen pojan turtunut katse.

Ja jossain taustalla soi Gilbert Bécaudin chanson Rosy & John...

Soisin mieluusti ettei Lemaitre vielä hylkäisi tätä ihanaa Verhoevenia! Kansainvälinen lukijakunta on hänen lumoissaan ja janoaa lisää, eikö niin! Tätä mieltä olivat myös Kaisa Reetta ja Annika!

Pierre Lemaitre

Rosy & John 2013

Rosie

Suomentanut Susanna Hirvikorpi

Minerva 2017

***

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

Terhi Törmälehto - Vaikka vuoret järkkyisivät

Elsa on kainuulainen lukiolaistyttö, perheensä ainoa lapsi. Äiti on Kainuuseen etelän rintamailta tullut moderni toimittaja, isä paikallinen rajavartija. Kodissa kaikuvat päivittäin ukin ja mummin körttiläisvirret. Luokkatovereidensa Miran ja Talvin johdattelemana Elsa päätyy helluntailaisten herätyskokouksiin. Vaikutelma on vahva, ja kaikki kolme tulevat yksi kerrallaan uskoon. Elsan kotona ei tätä katsota hyvällä.

Elsasta helluntailaisuudessa kaikki on ihanaa ja ylevää. Ilo Herrassa, Pyhä Henki, Pyhän Hengen kaste ja armolahjoista tavoitelluin, kielillä puhuminen. Toiset tytöt saavat kokea kielillä puhumisen melko nopeaan, mutta tuskastuneelle Elsalle sitä ei vain kuulu. Tytöt tutkivat Raamattua, rukoilevat tuntikausia kädet kohti taivasta, käyvät kokouksissa ja rukouspiireissä ja haluavat herätyksen koko Kainuuseen.  Tätä varten heillä on mm. yksityiskohtainen ja tragikoominen Alko-projekti. Helluntailaisuus imaisee heidät täysin.

Toisaalta kolmikko tuntuu aivan tavalliselta tyttöporukalta: meikataan, hihkutaan ja uneksitaan pojista. Mutta seksuaalinen vapautuminen ei ole heitä varten, on odotettava Jumalan merkitsemää miestä ja hääyötä. Elsa rakastuu helluntailaisperheen poikaan, ihanaan enkelihiuksiseen Benjaminiin; onnea ja seksuaalisen läheisyyden toivoa on ilmassa. Benjamin kuitenkin katoaa Elsan elämästä - selityksiä antamatta, hyvästejä jättämättä. Pettymys ja hylkääminen jättävät Elsaan syvät arvet.

Toisessa aikatasossa tapaamme Elsan muutaman vuoden kuluttua Bogotassa, jonne hän on päätynyt opiskelemaan ja opettamaan yliopistossa. Elämä on nyt täällä, tässä väkivaltaisessa ja vaarallisessa miljoonakaupungissa, jossa sissiliikkeet ja huumekauppiaat taistelevat taukoamatta. Elsa on Bogotassakin aktiivinen helluntaiseurakuntalainen, rutiininaan samat kokoukset ja samat uskonepäilyt kuin kotona Kainuussakin. Elsan seksuaalisuus odottaa edelleen täyttymystään.

Manuel on mies, joka tuo Elsan elämään valon ja uuden toivon. Sissien vankina vuosia ollut mies on säikky, vainoharhainen ja traumatisoitunut, mutta koska Manuel on helluntailainen uskonveli, Elsa tekee mitä vain hänen hyväkseen. Heidän hetkensä ovat täynnä kaunista läheisyyttä miehen piirtäessä Elsan iholle kasveja, köynnöksiä ja iguaaneja. Tosin Elsa haluaisi enemmän, mutta Manuel ei anna sitä mitä Elsa kaipaa, ja hän lyöttäytyy yhteen maallisen Santiagon kanssa. Elsan ilo Herrassa vähenee vähenemistään. Esim. kun Manuel pajattaa kokouksessa kielillä - muka-arabiaa! - Elsa haluaisi vaientaa miehen. Ja sitten ilmaantuu vielä helluntaiuskoon tullut Soledad. Oliko sittenkin niin, että Elsan horjuva usko tarvitsi Manuelin horjumatonta uskoa eikä päinvastoin?

Vaikka vuoret järkkyisivät kertoo nuoren naisen kokemuksen helluntailaisuudesta. Törmälehdon tietämys on vankkaa, ilmeisesti hän tuntee liikkeen omakohtaisesti. Helluntailaisuuden pääpiirteet tulevat tiukkuudessaan hyvin esiin. Kielillä puhumisen tärkeys korostuu, koomisinekin piirteineen.  Kirja on loistavasti kirjoitettu. Törmälehdon kieli on hyvin valmista, tavattoman kaunista ja soljuvaa. Herkkä ja kuvaileva kerronta kevensi runsasta uskonnollisuutta.

Bogota ja Kolumbian epävakaa poliittinen tilanne kerrotaan myös hyvin asiantuntevasti. Vuoret piirtyvät sinisinä, jylhänkauniina ja jyrkkinä; meluisat ja värikkäät kadut kihisevät elämää, kaupustelijoita ja jonglöörejä; keittiöissä tuoksuvat yrtit ja eksoottiset hedelmät... Mutta eloisien latinalaistunnelmien ja kiihkeiden samban rytmien taustalla piilee armoton köyhyys, uhka ja pelko. Emme me täällä Suomessa ymmärrä, miltä tuntuu elää jatkuvan sissi- ja huumesodan keskellä ja Farcin iskujen pelossa. Kiitos Törmälehdon, tieto ja suru lisääntyivät.

Aihe on itselleni lähtökohtaisesti hankala. Olen epäilevä Tuomas, jonka on vaikea uskoa todeksi monia kirjassa totena esitettyjä asioita. Omakohtaista kokemusta eri herätysliikkeitten sisältä ei ole, mutta olen törmännyt lestadiolaisiin, jehoviin, helluntailaisiin ja Kristuksen seurakuntaan kuuluneisiin. Luopuminen kerran niin tärkeästä uskosta on kaikkiin jättänyt traumoja ja sen tyhjyyden, jonka kirjan Elsakin koki. Törmälehdon tarinassa oli mielenkiintoista se, että Elsa hakeutui itse helluntailaisuuteen, yleensähän se tulee ikäänkuin annettuna vanhemmilta ja perheeltä. 

Timo Nummisen suunnittelema kansi on tavattoman kaunis. Erittäin vahva, valmis ja lupaava esikoinen.

Tätä mieltä olivat Kirjaluotsi, Koukussa kirjoihin, Kirja hyllyssä

EDIT
Aihe tuntuu herättävän keskustelua muualla somessa. Netistä toki löytyy rajaton määrä artikkeleita aiheesta, mutta lisään tähän yhden linkin Uskontojen uhrien tuki ry:n sivulle. Sivustolta löytyy paljon tietoa karismaattisista herätysliikkeistä. Ilta-Sanomat kertoo mm. ihmeparantumisista näin.

- Omasta hyllystä löytyy tämä kirja, joka ei kerro helluntailaisuudesta vaan kartanolaisuudesta: Ulla Appelsin - Lapsuus lahkon vankina, Leevi K. Laitisen tarina / Wsoy 2010. Linkki Suketuksen bloggaukseen.

- Pauliina Rauhalan Taivaslaulu / Gummerus 2013 kertoo taas lestadiolaisuudesta. Itse en ole kirjaa lukenut, mutta Kirsin kirjanurkassa oltiin tätä mieltä.

Terhi Törmälehto

Vaikka vuoret järkkyisivät
Kansi Timo Numminen

****

Otava 2017

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

Blogistania 2016

Blogistania-äänestyksessä kirjabloggaajat valitsevat vuonna 2016 julkaistuista teoksista omasta mielestään parhaat. Äänestää voi neljässä kategoriassa. Tänään bloggaajat julkaisevat samanaikaisesti omat listansa klo 10.00. Tulokset julkaistaan emäntäblogeissa huomenna lauantaina klo 10.00. Kätevimmin pääset kurkistamaan tunnelmiin Kotimaiset Kirjablogit -blogista.

Itse äänestän kolmessa kategoriassa, lasten- ja nuortenkirjat jäävät pois. Tiedostan, että äänestämäni teokset tuskin kahmivat palkintosijoja. Vuoden aikana kirjablogeissa on noussut suosikeiksi kirjoja, joita itse en ole vielä lukenut. Mutta äänestää pitää aina, eikö vaan!

Blogistanian Finlandia
- emäntänä Lukutoukan kulttuuriblogi

Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua suomen-, ruotsin- ja saamenkielistä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia ja runokokoelmia sekä sarjakuvia. 

• 3 pistettä - Emma Puikkonen - Eurooppalaiset unet **** Wsoy 2016
• 2 pistettä - Leena Parkkinen - Säädyllinen ainesosa ***** Teos 2016
• 1 piste - Minna Rytisalo - Lempi ***** Gummerus 2016

3 pistettä:
Eurooppalaisissa unissa oli vahva ja hypnoottinen ote. Puikkonen asettui upeasti hahmojensa sieluun ja ajatuksiin. Kunkin henkilön puhe oli hahmolleen sopivaa ja osuvaa. Valtavan hienoa henkilökuvausta ja mielikuvituksellista tapahtumien ja henkilöhahmojen nivomista toisiinsa. Kirja teki vahvan vaikutuksen. - Eikä vaikutus ole haalistunut vieläkään!

Blogistanian Globalia 
- emäntänä Yöpöydän kirjat

Äänestys koskee vuonna 2016 Suomessa julkaistua, suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä, alun perin ulkomailla ilmestynyttä kaunokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa romaaneja, novellikokoelmia, runokokoelmia ja sarjakuvia. 

• 3 pistettä - Linn Ullmann - Rauhattomat ***** Like 2016

3 pistettä:
Rauhattomissa Ullmannin muistot ja se mitä hänelle on kerrottu sekoittuvat toisiinsa. Kirjailijan vapaudella hän käyttää myös fiktiota. Sydämeenkäyvä, koskettava ja mestarillisesti kirjoitettu romaani. Katriina Huttusen eleetön suomennos tavoitti hyvin romaanin hengen. Lukunautinto!

BlogistanianTieto 
- emäntänä Kirjakaapin kummitus

Äänestys koskee kotimaisia vuonna 2016 julkaistuja tietokirjoja sekä vuonna 2016 suomeksi, ruotsiksi tai saameksi käännettyä tietokirjallisuutta. Ehdolle saa asettaa tietokirjallisuuden lisäksi myös esseekirjallisuutta, elämäkertoja, asiaproosaa, pamfletteja ja erilaisia oppaita. Myös lasten tietokirjoista äänestetään tässä kategoriassa.

• 3 pistettä - Lari Kotilainen - Kielen elämä ***** Siltala 2016 
• 2 pistettä - Minna Eväsoja - Melkein Geisha **** Gummerus 2016
• 1 piste - Lotta Nuotio - Yksi miljoonista **** Otava 2016

3 pistettä:

Kielen elämän asiasisältö on runsas, vahva ja vankka, mutta silti Kotilainen esittää faktansa äärimmäisen kiinnostavasti ja ymmärrettävästi. Kaikesta huokuu hänen oma innostuksensa ja rakkautensa suomen kieleen. Ja se tempaa myös lukijan mukaansa. En ole koskaan aiemmin lukenut yhtä vetävästi, rennosti ja nasevasti kirjoitettua tietokirjaa.

Blogistania-tulokset selvillä huomenna klo 10.00 emäntäblogeissa!

Nyt sitten vaan jännätään!

Joel Haahtela - Mistä maailmat alkavat

Mistä maailmat alkavat? Visalle on päivänselvää, että hänen maailmansa alkoi tuona lumisateisena euforian iltana kauppatorin liepeillä, kun sielua ravisutti juuri valkokankaalla nähty korvaton Vincent van Gogh. Visa tunsi valaistuneensa ja kutsumuksensa löytyneen. Köyhälle puoliorvolle pojalle taiteilijan ura ei suinkaan ollut helppo eikä itsestäänselvä valinta, mutta leskiäiti ei ihmeekseni kuitenkaan estellyt. Eletään 1950-luvun lopun Helsingissä.

Visa tunsi kevään ruumiissaan, ensi kertaa elämässään, sen perimmäisen olemuksen. Se virtasi hänen sisällään, yhtyi hänen mielentilaansa ja availi silmujaan. Hän ei kohdannut vastuksia, ei esteitä, ei mitään mikä todella olisi voinut häiritä keskittymistä. 

Tuosta hetkestä taide oli Visalle kaikki kaikessa. Hän eli ja hengitti taidetta, vanhat kaverit saivat jäädä. Vapaan taidekoulun ilmapiiri oli nyt Visan maailmaa. Visa kantoi kirjastosta kasapäin taidekirjoja ja jäljensi mestareiden töitä, tutki värejä, valöörejä ja sommittelua. Italiaan oli pakko päästä! Tuo matka venyikin sitten monen vuoden mittaiseksi seikkailuksi. Suomeen palattua seurasi omia näyttelyitä ja opettajan virka. Taidetta tehtiin vimmaisella intohimolla, viis ympärillä kuohuvista 60-luvun aatteista. Yksityiselämällekin jäi lopulta hiukan aikaa. Elämä kului, vuodet vierivät.

Taistolaiset meuhkasivat kommuuneissaan ja työnsivät toisinajattelijat ulos kadulle. (...) Hän huomasi toistuvasti jäävänsä yksin ja etsivänsä turvaa sieltä, mistä oli sen ennenkin löytänyt: vanhojen kirjojen sivuilta. Hän ei ollut koskaan kuulunut joukkoon, niinkuin Vincentkään ei ollut kuulunut.

Visan elämää ja hänen ajatuksiaan taiteesta

Visa eli vimmaisesti vain taiteelle, ihmissuhteet jäivät toiselle sijalle. Siksi muut henkilöhahmot saavat kirjassa vähän tilaa jääden melko ohuiksi ja pinnallisiksi. Suhde äitiin oli arkinen ja traditionaalinen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Sodan viemä isä tuli mieleen silloin tällöin, samoin syyllisyys Tapio-ystävän kohtalosta. Helmin kanssa Visa koki huumaavan ensirakkauden, ja Haahtelan kuvaus tästä ajasta on hyvin kaunista. Mutta Visa ei epäröinyt kun taide ja Italia kutsuivat. Hän näyttäytyi vain taiteelleen elävänä miehenä, itseensä sulkeutuvana ja eristäytyvänä. Pinnallinenko vai vain lapsenomainen ja arka? 

Maalaustaiteen ylistystä

Kaikesta kuultaa Haahtelan oma rakkaus taiteeseen ja hänen tietämyksensä. Chagallin sadunomainen Vitebsk leijuttaa taivaalla lehmiään ja morsiusparejaan, Rembrandtin valo hohtaa ja Rubensin ihot hehkuvat. Mielenkiintoisella tavalla Haahtela punoo juoneen todellisia tunnettuja taiteilijoita. Vapaan taidekoulun opettajia edustaa mm. Unto Pusa, jonka suuhun asetellut lausahdukset olivat loistavaa antia. Pusan särmikäs opetustyyli ja motto piirtyivät lukijan ja Visan mieleen:

Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, kokeilet, et takerru.

Giorgio Morandi at Artsy

Isä ja poika Enckell, Eino Ruutsalo, Sam Vanni, Juhana Blomstedt ja Olli Lyytikäinen mainitaan myös, ehkä muitakin; sekä bolognalainen vaaleanpunaisia asetelmia maalannut Giorgio Morandi (1890-1964), jonka asetelmista Haahtela Visan suulla tuumii näin:



Asetelmissa viipyili jotain hyvin runollista, vaatimatonta ja nöyrää, jotain mikä sai ymmärtämään miksi itse oli siinä. Maalausten hiljaisuus pyysi kuuntelemaan, kallistamaan korvaansa ihoa vasten, kuin menneiden aikojen lääkäri kuulotorveaan. Ne tuntuivat kuiskaavan: tämän enempää emme ole, emmekä halua olla, ja juuri se tekee meistä eläviä.

Kielen hivelevää kauneutta

Haahtelan kieli on ilmeikästä, tavattoman runsasta ja täynnä kauniita kielikuvia. Itse koin että vertauksia ja metaforia oli paikoin jopa uuvuttavan paljon. Runsaimpien kielikuvien karsinta olisi ollut minulle mieleen. Ennakko-odotukseni olivat kovat. Kirja alkoikin mielenkiintoisesti, mutta sitten Italian vuosien kuvaus oli kuin veijaritarinaa. Lopussa löytyi taas kauneus ja ihmisen elämänkulun hieno kuvaus. Sekä Visa että itse tarina jäivät aavistuksen etäisiksi. Jossain luurasi Haahtelan opettajan sormi ja jotain epäaitoa, kenties naiviutta.

Visa noudatti Pusan häneen istuttamaa mottoa: lenteli eikä takertunut. Parasta oli Visan nöyryys taiteen edessä, intohimo taiteen tekemiseen. Tuo intohimo kantoi häntä myös vanhuuden yksinäisinä aikoina. Myönnän että Haahtela taisi sittenkin tavoittaa luovuuden ytimen: suuri taide kumpuaa usein lapsenomaisuudesta, yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden kokemuksesta.

Maiseman läpi kulki valoaalto, ja silloin ultramariini alkoi liukua syvän siniseen sinooperiin, ja pian taivaanranta liekehti oranssina päivän alkamisen merkiksi. Se oli syttymisen ja sammumisen maa, alkamisen ja loppumisen maa. Äkillisyyden maa.

Taiteen lumoissa ovat olleet myös Tuijata / Kulttuuripohdintoja, Katja / Kirjojen kamari, Maria / Sinisen linnan kirjasto,

Joel Haahtela

Mistä maailmat alkavat

Otava 2017

***

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle.

Evie Wyld - Kaikki laulavat linnut

Jake Whyte on menneisyyttään karulle ja tylylle brittisaarelle paennut nuori nainen. Hän on pitkä, harteikas ja voimakas, mutta joku tai jokin menneisyydessä on rikkonut hänen henkisen vahvuutensa. Jake pelkää. Hän on aina varuillaan. Kirves on sängyn alla, kivääri oven kamanaa vasten, metallinen vatupassi autossa ja kaikki talon veitset on viety yläkerran makuuhuoneeseen. Ilmassa on uhkan tuntu, ja uhka konkretisoituu kun hänen lampaitaan aletaan raa'asti tappaa.

Wyld vie lukijan suomalaisittain kiehtovaan ja erilaiseen kulttuuriin, Australian lammasfarmareiden ja kiertävien keritsijöiden pariin. Eittämättä kirjailija tuntee juurensa, ja Australian takamaille ulottuvat myös Jaken menneisyyden jäljet. Kiertävien keritsijöiden yhteisö on miesten. Jake kohtaa ainoana naisena kaiken sen, mitä nainen nyt voi kohdata: hyväksikäyttöä, vähättelyä ja tytöttelyä. On kuumaa kuin pätsissä, työ on likaista ja hikistä. Australiassa taivaalla lentelevät toisenlaiset linnut kuin täällä ja muukin eläimistö on meikäläisittäin outoa.

Jake on paennut myös tuohon keritsijöiden yhteisöön Port Hedlandiin. Taivaltanut Darwinista melkein 2500 km, mutta suunnaton välimatkakaan  ei suojaa häntä vaaralta. Darwiniin jäi myös kuvottava Otto ja tämän vihainen vahtikoira. Oli ylitettävä valtameriä, jotta olisi turvassa. Mutta onko turvaa tällä syrjäisellä brittisaarellakaan? Sipulinkuoret senkun lentelevät kun kirjailija kuorii esiin Jaken elämäntarinaa kerros kerrokselta, kahdessa aikatasossa. Välillä ollaan sumuisessa ja koleassa Britanniassa, välillä Australian kuumilla takamailla. 

Tarina on rankka, teksti on realistista ja raakaa. Silti minua ihastutti Wyldin kerronnan tyyli ja Sari Karhulahden huippuhyvä suomennos, joka on kieleltään sopivan rosoista ja modernia. Kaiken uhkan, vaaran ja pelottavan keskelle Wyld luo myös loistavaa tilannekomiikkaa ja välittämistä. Harmaaohimoinen Lloyd astuu kummallisesti Jaken elämään, tarjoaa pubiseuraa ja auttaa lampaitten karitsoinnissa. Minua naurattivat täysillä muutamat kohtaukset Lloydin kanssa, joillakin sivuhenkilöillä ei sitten taas tuntunut olevan mitään funktiota kirjassa.

Kokonaisuutena Kaikki laulavat linnut ihastutti. Plussaa oli erityisesti riemastuttavan raju kieli, muutamat kielikuvat saivat suorastaan huokailemaan. Plussaa oli myös minulle eksoottinen kulttuuri, sillä oli todella kiinnostavaa uppoutua Australian keritsijöiden elämäntapaan. Plussaa oli myös kirjan hieno luonnonläheisyys: Jake tuntui olevan yhtä luonnon kanssa tarkkoine sää- ja eläinhavaintoineen.

Miinusta tuli yliluonnollisista piirteistä, joille en nähnyt funktiota. Ja sitten voi! Lopussa jännite lässähti ja Wyldin upea kerronta sen mukana. Ennen pienoista pettymystä koin kirjan tavattoman jännittäväksi ja otteessaan pitäväksi. Virkistävän erilainen ja moderni trilleri.

Kirjaa on luettu runsaasti blogeissa, mm. Annika, Omppu, Marika, Tuija

Wyld on 1980 syntynyt englantilais-australialainen kirjailija. Kirjailija ja Kaikki laulavat linnut on palkittu seuraavasti:

• 2013 Granta list of 20 best young writers
• 2013 Costa Book Awards (Novel) shortlisted for All the Birds, Singing
• 2013 Encore Award winner for All the Birds, Singing
• 2014 Miles Franklin Award winner for All the Birds, Singing
• 2014 European Union Prize for Literature, UK, All the Birds, Singing

Evie Wyld

All the Birds, Singing 2013

Kaikki laulavat linnut

Suomentanut Sari Karhulahti

Tammi 2016

***

Kirjastosta

Harry Salmenniemi - Uraanilamppu

Lukijanakin on hyvä joskus rikkoa rajojaan ja astua oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Monesti jälkeenpäin tosin joutuu toteamaan, ettei olisi kannattanut. Toisaalta voi joskus löytää piilossa lymyilleen helmen. Salmenniemen Uraanilamppu kuuluu ehdottomasti tähän jälkimmäiseen kategoriaan.

Kuka ihmeen Salmenniemi, kysyt ehkä. Niin kysyin minäkin. Sain selville että hän asuu Jyväskylässä, on syntynyt 1983 ja julkaissut jo viisi palkittua runoteosta: Virrata että, Texas, sakset, Runojä, Kivirivit ja Pimeän lehdet. Lisäksi hän on toiminut runouslehti Tuli&Savun päätoimittajana, runouskustantamo Poesian toimittajana ja osallistunut useisiin taiteidenvälisiin projekteihin. Joten tänä runojen, novellien ja yleensäkin suomalaisen kirjallisuuden juhlavuonna Salmenniemi on mainio uusi tuttavuus. Uraanilamppu on hänen ensimmäinen proosateoksensa.

Bongasin myös kirjailijan haastattelun Image-lehdestä. Hän puhuu runoista, mutta peräänkuuluttaa rohkeutta ja kokeellisuutta. Vaikka välillä menisi syteen ja saveen, voi tulla myös loistavaa ja pysyvää.

Kirjassa on 13 novellia, useimmat melko vinksahtanutta tajunnanvirtaista vuodatusta, joissa ei tunnu olevan päätä eikä häntää. Mutta niissä on joku loistava maaninen ja maaginen imu, joka vei tätä täti-ihmistä. Salmenniemen kieli on kuin runoa, kuinkas muuten. Se soljuu, se virtaa, ei töksähtele eikä törmäile veden alla vaaniviin kareihin.

Salmenniemi haastaa lukijaa etenkin niissä novelleissa, joissa mukana on kirjailijan hahmo. Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani -novellissa mielenterveysongelmainen kirjailija (Salmenniemi itsekö?) keskustelee novellikokoelmansa julkaisusta kustannustoimittajansa Kareksen kanssa. Kertomuksessa taas sekoboltsi kirjailija pohtii kertojan, päähenkilön ja lukijan suhdetta hurmaavan hullulla ja surrealistisella tavalla. Muutama siteeraus tästä novellista näyttäköön miten Salmenniemi pyörittää lukijan mieltä leikitellen  hänen kustannuksellaan:

• Juoni vaikuttaa abstraktilta, mahdottomalta seurata. Lukijasta tuntuu aseettomalta.
• Lukijaa ei ole, hän on sulanut, koska tuijotti takkavideota liian läheltä liian kauan.
• Lukijan ei pidä muuttua epätoivoiseksi. Äänet ja ongelmat eivät ole hänen päässään, ne ovat kertojan päässä jos sielläkään....
• Minulla on oikeus käyttää toistoa: se on yksi vahvuuksistani, luon sen avulla merkityksiä, illuusion hallitusta rakenteesta.
• Kohtaukset on kirjoitettu erillään ja yhdistetty noppaa heittämällä katkeilevan tarinan luomiseksi.
• etc.etc. loputtomiin...

Yksinkertaisesti valmistettu ruoka on terveellistä ja parasta gourmettia, eikö olekin? Tarvitaan vain muutama tuore raaka-aine ja muutama minuutti niin voilà! Tämän tietää myös novellin Fantastinen salaatti gourmetkokki. Haluan ehdottomasti kokeilla tuota reseptiä, niin varmaan sinäkin. Kirjasta se löytyy, tarkoin ohjein easy piece of cake ja kaiken kruunaa The Kastike. Voi apua - olin kuolla nauruun!

Jos Suomen jalkapallomaajoukkueessa olisi edes yksikin sellainen tyyppi kuin novellissa Tunnet itsesi kuninkaaksi, mitalipelit olisi taattu. Tarvitaan asennetta, voitontahtoa ja pelon herättämistä vastapuolen pelaajissa. Siinäpä se. Yksinkertaista.

Niminovelli Uraanilamppu on ns. normaalimpi tapaus. Se on saanut innoituksensa Juhani Ahon tarinasta Kun isä lampun osti. Perheen isä virittää pihalle kuuman ja loistavan uraanilampun. Eipä vaivaa kaamos kylää enää.

Salmenniemi antaa kirjassa lukijalle ohjeen, jota noudattamalla pääsee kielen virtaan. Kokeilin ja aika pitkälle toimi:

Ensimmäisellä lukukerralla ei kannata edes yrittää miettiä, mitä kertomuksessa tapahtui, kannattaa vain pysähtyä nauttimaan kielestä, siitä miten kieli soi ja miten se viettelee mukaansa.

Kirjailijan ohje ei toiminut Kompleksin kohdalla. Tunnustan että tipahdin. Muita aiheita olivat mm. miehen depressio, marxis-leninistiset elokuvaohjaajat, seksihetki ja sen piloille meno, sisällissodan kummat jutut lapsen silmin... Viehätyin kovastikin Salmenniemen hulluttelevasta salvadordalimaisesta novelliproosasta. Tarkemmat ansioiden ja kirjoitustyylin erittelyt jätän asiantuntevammille lukijoille.   Minulle riittää toteamus, että nautin täysillä Uraanilampun mielikuvituksellisista aiheista, novellien absurdeista käänteistä ja Salmenniemen loistavan sujuvasta tekstistä. Minulle melkein viiden tähden helmi, jota suositan ilomielin kaikille novellien ystäville.

Jotain erilaista, jotain uutta ja vieläpä Suomesta! Mahtavaa.

Kuten näet olen tavislukija. Jos haluat kurkata toisenlaiseen arvioon, katso mitä sanoi Sanna Jääskeläinen / Savon Sanomat!

Novellihaasteeseen lisää 13 novellia, total 128

Harry Salmenniemi

Uraanilamppu ja muita novelleja

Siltala 2017

****

Arvostelukappale - Kiitokseni kustantajalle

Jörn Donner - SuomiFinland

Kirjoitan, olen siis olemassa.

Tässä maassa on tuskin ketään, joka ei tuntisi Donneria: kymmenittäin kirjoitettuja kirjoja, kymmenittäin ohjattuja ja tuotettuja elokuvia, vuosikausia politiikassa, muutamassakin puolueessa. Donner on kulttuurielämämme ikoni, teräväsanainen mielipiteensä esilletuoja. Hän on katsellut tätä rakasta Suomeamme melkein koko sen itsenäisyyden ajan. Ei hiljaa ollenkaan, eikä ole vaiennut vieläkään. Vihainen nuori mies ennen, vihainen vanha mies nyt. Tasan viisikymmentä vuotta sitten hän kirjoitti teoksen Uusi maammekirja. Nyt oli uuden sarkastisen mielipidekirjan vuoro.

Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tilaisuudessa saimme mojovan näytteen Donnerin sarkasmista ja hänen terävästä huumoristaan. SuomiFinlandissa Donner pohtii kaikkea taivaan ja maan väliltä. Hän on huolestunut mm. suomalaisten miesten siittiöiden laadun huononemisesta ja siitä, että täkäläiset spermapankit käyttävät tanskalaisia siittiöitä. En ole täällä spermanluovuttajan ominaisuudessa, vaan kirjailijana. Ne ajat ovat olleet ja menneet, lohkaisi Donner tehdessään näyttävän sisääntulon Savoyn lavalle.

Itse en tunne Donneria niinkään kirjailijana, vaa hänen elokuvistaan ja tv-esiintymisistään. Hänen puhetyylinsä ja rento ja arrogantti esiintymisensä savuke suupielessä eivät ole jättäneet kylmäksi. Donner on antanut itsestään hyvin boheemin kuvan, mutta todellisuudessa hän on tiukan kurinalainen: työskentelee edelleenkin joka päivä seitsemän päivää viikossa. Ihailtavaa.

SuomiFinland on ohut kirja, liian kalliiksi kustantajan hinnoittelema, koska sen voi lukea vaikka vessassa! Kirjassa on 120 tiivistä sarkastista sivua, joilla Donnerin ajatus risteilee aiheesta toiseen. Hän on terävä, hänen kielensä loistavaa ja jokaisen aiheen lopussa huikea heitto. Maa ei makaa kovin hyvällä tolalla, tekstissä kuultaa pettymys ja pessimismi. Myös tyytymättömyys ja turhautuneisuus. Donner on kyllästynyt toisinajattelijan rooliinsa ja sanoo: Protestoiminen voi antaa hyvän omatunnon, mutta ei sillä merkitystä ole. Mutta ei hän protestoimista ole lopettanut. Ei suinkaan.

SuomiFinlandissa Donner ruotii politiikkaa ja maamme demokratiaa. Epäselväksi ei jää hänen antipatiansa Perussuomalaisia ja Timo Soinia kohtaan: Kun näen nämä kolme miestä, tulen huonovointiseksi ja minua alkaa oksettaa. Miehet olivat Sipilä, Stubb ja Soini, mutta sitten Stubb sai potkut puolueestaan ja tilalle tuli Orpo. Siis SOS. Pelastukoon ken voi.
Donner ryöpyttää kovin sanoin hallitusta ja sen maahanmuutto- tai pikemminkin maasta poispotkimispolitiikkaa; sen kielitaidottomuutta ja sivistyksen puutetta. Välistä hän häpeää suomalaisuuttaan.

Donner tunnustaa lukevansa nykyään kuolinilmoituksia ja puhuu useaan otteeseen kuolemasta, vanhenemisesta ja sairauksistaan. Onko yhteiskunnan kannalta järkevää pitää hengissä suhteellisen iäkästä henkilöä, jolta parhaimmassakin tapauksessa on odotettavissa vain viitisen vuotta luovaa työtä yhteiskunnan hyväksi?

Ei ole eikä yhteiskunta pysty, sanoo Donner. Sairaanhoidon alueellinen eriarvoisuus on jo nyt totta ja tulee lisääntymään. Tulevaisuudessa on pakko ottaa myös potilaan ikä huomioon, hoitoresurssit eivät riitä kaikille. Hän tuntuu etsivän oikeutusta olla elossa tuntien olevansa hyödytön yhteiskunnalle. Tosin en osaa sanoa kuinka vakavissaan hän näissä pohdinnoissaan on.

Epäselväksi ei jää myöskään hänen Nato-kantansa ja huolensa Suomen geopoliittisen sijainnin vuoksi: Vår västra granne mår präktigt och bryr sig inte om oss, vår östra igen är labil och hotfull och lämnar oss inte ifred.

SuomiFinland on tiukkatekstinen ohut kirja. Donner mahduttaa siihen valtavan paljon ajatuksia ja mielipiteitä: ikärasismista, arkkitehtuurista, Kekkosesta, Mannerheimista, urheilusta, Euroopasta... Erittäin mielenkiintoinen puheenvuoro satavuotiaan Suomen nykytilasta. Ihailen kirjailijan älyllistä vireyttä ja kirjoittamisen paloa. Hän ei ole antanut iän eikä vakavien sairauksien lannistaa itseään, vaan on muuntanut Descartesin kuolemattoman Cogito ergo sumin omakseen muodossa:

Jag skriver, alltså finns jag till. 

Kirja vieköön Savoy 18.1.

Lukijalle huomioon: luin Donnerin kirjan ruotsiksi. Siteeraamani kohdat ovat omia vapaita käännöksiäni, ei sanasanaisia vaan toivoakseni niissä on säilynyt kirjailijan ajatus.

Jörn Donner

SuomiFinland
Förlaget 2017

****
Recensionsexemplar  - Tack Andrea, tack Förlaget!

Suomenkielinen versio, Otava 2017

Petri Tamminen - Suomen historia

Kirjan mahtipontinen nimi antaa odottaa vähintään 500-sivuista tiukkapränttistä faktaopusta, mutta ei. Tammisen näkökulma Suomen historiaan on kenties kevyempi, mutta sitäkin liikuttavampi: kirja koostuu tavallisten, eri-ikäisten suomalaisten muistoista sadan itsenäisyytemme vuoden ajalta. Tamminen keräsi näitä muistoja yli 500 henkilöltä sekä henkilökohtaisin että ryhmähaastatteluin.

Muistot liikuttavat ja koskettavat, mutta niiden surkuhupaisa komiikka saa myös nauramaan. Ne innostavat muistelemaan mitä itse teki tuolloin ja tuolloin, peilaamaan omia muistojaan kirjassa esitettyihin.

Itsenäisyytemme aikaa ovat muokanneet sodat: kansalaissota, talvi- ja jatkosota. Sitten oli pulan ja sotakorvausten aika. Armi Kuusela oli kaikkien rakastama 50-luvun superjulkkis ja Helsingin olympialaiset 1952 maamme toistaiseksi näyttävin kansainvälinen tapahtuma. Seurasi kylmää sotaa, Kekkosen aikaa ja noottikriisiä; Nokian ihmettä ja 90-luvun lamaa. Muistelot kattavat lähihistoriamme tärkeimmät tapahtumat, enemmän tai vähemmän koskettavasti. Yksi kauneimmista on otsikoitu Viipuri vuoden 1935 kohdalla. Otteita:

Sinne Viipuriin jos voisi pysäyttää ajan. Isä ja minä puiston penkillä, joku patsas siinä vieressä, pisaroita ilmassa mutta aurinkokin paistaa ja lehmuksissa on lehdet. Sen jos saisi ottaa ja sitten 50-luvulta eteenpäin melkein kaiken, niin tämähän olisi yhtä juhlakranssia tämä elämä. Mutta kun välissä oli ne vuodet, että lapset itki ja naiset itki ja miehet itki, ja aina oli joku jonnekin lähdössä ja koko ajan veisattiin, vanhat ukot hatut kourassa. Ja lapset niin yksin ja äidit kamalan yksin ja pelko kuin kipua.

Kirjan tekstit toivat mieleeni paljonkin itselle merkittäviä muistoja. Poimin niistä muutamia:

Helsingin olympialaiset 1952

Näen nuoret ja kauniit vanhempani Olympiastadionilla otetussa valokuvassa. Kenties he tekivät elämänsä ensimmäisen Helsingin matkan niitä seuratakseen. Äidillä on kansallispuku. He kertoivat usein valkoisesta rauhanenkelistä, joka juoksi stadionille.

Noottikriisi 1961

Elettiin kylmän sodan aikaa ja ilmapiiri oli pelottava ja uhkaava, etenkin kun meidän perhe asui lähellä Neuvostoliiton rajaa. Äitini, evakko, näki muutenkin painajaisia siitä, että ryssät ilmaantuvat pihalle.

Kennedyn murha 22.11.1963

Maailman toiveikkuus romahti ja maailman paha hiipi ensimmäistä kertaa mieleeni. Kuuntelin illalla radiosta Tapani Ripatin juontamaa Kaleidoskooppi-nimistä musiikkiohjelmaa, joka keskeytettiin järkyttävän uutisen vuoksi.

Sotajuttuja

Jos isällä kävi miehiä kylässä, ne sulkeutui heti vierashuoneeseen. Pienen hetken päästä isä haki tiskipöydän laatikosta sinikukkaiset kahvikupit ja kirjoituspöydän kaapista kirkkaan pullon.

Näin tapahtui minunkin lapsuuskodissani vain sillä erotuksella, että pullon toi aina naapurin Gunnar.

München ja Virén 1972

Oli tavattoman kuuma päivä ja Helsingissä asfaltti höyrysi. Mutta Virén nousi maankamaralta olympiavoittoon ja teki vielä maailmanennätyksen! Oi niitä aikoja!

Lama 1990-luku

Hesarin paksut työpaikkasivut loppuivat. Töitä ei yksinkertaisesti ollut tarjolla. Sormi suussa sitä ihmeteltiin ja kuunneltiin huonoja uutisia. Ja minä uhkarohkeana tyttönä ryhdyin pienyrittäjäksi!

Nopeasti luettuja, mutta koskettavia välähdyksiä Suomen lähihistoriasta. Oli mielenkiintoista nähdä Tamminen livenä Baba Lybeckin Kirja vieköön! -tapahtumassa Savoyssa. Taisto Oksanen tulkitsi upeasti kirjan muiston Yksinäisyys. Valitettavasti en saanut hänestä julkaisukelpoista  kuvaa.

Tätä mieltä olivat Katja, Tuija ja Arja

Petri Tamminen

Suomen historia

Otava 2017

***

Arvostelukappale - kiitokseni kustantajalle

Loistava Kirja vieköön! -ilta

Kirjallisuudessa on imua tänäkin päivänä. Siitä todisti eilen ääriään myöten täynnä oleva Savoy-teatteri, kun Baba Lybeck avasi ensimmäisen kevään Kirja vieköön! -illoistaan. Upea musiikki täytti salin ja yleisö sai ihastella näyttämölle heijastettua sinistä suomalaista taivasta, jolla liiteli vapaa lokki.  Tässä hajahavaintojani ja kuvakoppauksia tuosta upeasta illasta.

Vapaus vs logistinen ongelma

Anu Partanen sanoo, että Pohjoismaissa hyvinvointiyhteiskunta vapauttaa ihmiset, USA:ssa jokaisen oma organisointi on suunnaton logistinen ongelma. Olemme tottuneet Suomessa esim. julkiseen terveydenhoitoon, lasten päivähoitoon ja kaikille ilmaiseen koulutukseen. USA:n yhteiskunta ei tarjoa näitä kansalaisilleen, vaan jokainen joutuu järjestämään ne itse - tietojen etsintää netistä, hintavertailua ja eriarvoisuutta... 8 vuotta USA:ssa asunut Partanen sanoo, että alussa ensimmäinen tunne maassa oli turvattomuus, ei ollut totuttuja yhteiskunnan palveluita, joihin tukeutua.

Anu Partasen teos The Nordic Theory of Everything

sai hyvän vastaanoton kesällä  Yhdysvalloissa HarperCollinsin kustantamana. 

Pohjoinen teoria kaikesta on juuri ilmestynyt suomeksi / Tammi.

Enemmän sisua!

Keskusteluun mukaan liittyneen Petri Tammisen mukaan yksi kirjailijan ongelma tämän päivän Suomessa on se, että tyypittely on menny mahdottomaksi. Somen ja tiedonvälityksen mukana maailma on kutistunut ja ikäänkuin yhdenmukaistunut: maailma on saapunut Vääksyyn. Yksi meille tyypillinen sana ja asenne on sisu. Emme hyväksy esim. omaa, ulkoisista tekijöistä johtuvaa epäonnistumistamme kuten vaikka ruotsalaiset, vaan sanomme että olisi pitänyt olla enemmän sisua.

Petri Tammisen Suomen historia / Otava 

Teos perustuu eri-ikäisten ihmisten muistoihin itsenäisyytemme ajalta.

Dorkia on yhtä paljon kuin ennenkin
Suomi on muuttunut, autojen määrä on räjähtänyt, mutta dorkat eivät ole vähentyneet, sanoo Jörn Donner. Kysymykseen mikä Suomesta puuttuu, Donner vastaa Kekkonen! Hänen mielestään Suomen kansa on nyt vapaampi kuin koskaan ennen, mutta tämäkin on suhteellista. Maamme 400 000 työtöntä eivät varmaan koe itseään kovin vapaiksi.

Lue lisää Donnerin teräviä ajatuksia: SuomiFinland, ruotsiksi Förlaget, suomeksi Otava

Juro, karu ja lauluton

Tämä on satakuntalaisen heimon luonnehdinta, mutta se ei päde alkuunkaan hurmaavaan ja huumorintajuiseen rouva Tellervo Koivistoon. Väliajan jälkeen hänen kanssaan lavalla keskusteli presidentti Tarja Halonen. Noiden kahden karismaattisten naisen keskustelua oli kerrassaan lumoavaa kuunnella. Keskustelu risteili naisen asemasta kunnallispolitiikkaan, äitiydestä vaatteisiin.

Anne Mattsonin kirjoittama rouva Tellervo Koiviston elämäkerta on juuri ilmestynyt / Siltala.

Upeat näyttelijät

Oman lisänsä illan lumoon toivat Taisto Oksanen, Pekka Strang ja Laura Malmivaara, jotka esittivät sieluun menevästi katkelmia illan kirjailijoiden kirjoista.

                                                       

Upea ilta, kirjallisuus ja karismaattiset kirjailijamme lumoavat. 

Seuraava Kirja vieköön! -ilta on 15.2. 

Helmikuun illan tähtiä ovat Kati Outinen, Venla Hiidensalo, Merete Mazzarella, Laura Eklund Nhaga, Mikko Rimminen, Taisto Oksanen ja Koko Hubara. 

Kannattaa olla mukana!   

Onnea Baba!      

Laurent Binet - HHhH

Himmlers Hirn heisst Heydrich 

Ei haitannut tuskallisen pieni fonttikaan, sillä  Binet ja HHhH valtasivat ryminällä minun pääni. Jopa niin, että parina yönä istuin pariisilaisessa katukahvilassa uhkaavien tapahtumien keskellä: charmantti ranskalainen poliisimies turvasi iltaani ja itse toistelin vain oui, oui. Unien näkeminen on loistavan kirjan merkki. Sama tapahtui Emma Puikkosen Eurooppalaisia unia lukiessani.

Vuosi sitten en tiennyt / muistanut Heydrichista ja Lidicen kohtalosta paljonkaan. Sitten luin Terhi Rannelan kirjan Frau, joka valottaa tämän vaalean pedon elämää hänen ikääntyneen vaimonsa Linan kautta. Frau oli minulle liian hiljainen, en osannut lukea rivien välistä. Mutta HHhH:ssa olikin aivan toinen meininki!

Kirjan rakenne on kekseliäs ja omaperäinen. Pidin Binetin tavasta pähkäillä historiankirjoituksen ongelmia ja oikeutuksia - mikä on luvallista, mikä ei. Koska luotettavaa printattua faktaa ei ole yleensä saatavilla, onko kirjailijalla lupa kehitellä ja kuvitella tapahtumat ja panna todellisten henkilöiden suuhun mitä lystää? Tätä huumoripilkkeistä pohdintaa on useaan otteeseen. Minua kiinnosti myös Binetin todellisuusarviot joistakin Heydrichista kertovista kirjoista ja elokuvista. Hän osoittaa mikä on faktaa, mikä fiktiota pohjautuen omaan tutkimusaineistoonsa ja omin silmin näkemäänsä esim. Prahan sotamuseossa. No, tietenkään minä en pysty sanomaan mikä on totuus eikä sen väliä. Binetin kirja viihdytti ja vavisutti. Se toi taas kerran mieleen natsien hirmuteot. MOT.

Kuolleet ovat kuolleita, ja heille on aivan sama tehdäänkö heille kunniaa. Meille eläville sillä kuitenkin on merkitystä. Muistamisesta ei ole mitään iloa sille, jota sillä kunnioitetaan, mutta se helpottaa meidän oloamme. Muistamalla rakennamme ja lohdutamme itseämme.

Binet höystää kerrontaansa sopivasti puhetyylisillä sutkautuksilla. Mutta puhuessaan ranskalaisten suuresta häpeätahrasta, René Bousquetista ja vuoden 1942 operaatiosta koodinimellä Vent Printanier / Kevättuuli, hän suorastaan kiihtyy. Tuossa ratsiassa pidätettiin yli 13 000 juutalaista, 30% heistä lapsia ja kaikkiaan Ranska luovutti yli 75 000 juutalaistaan natseille. Binet ei säästele.

Binetin historiallisen kehyksen keskiössä on Operaatio Anthropoid, Heydrihin salamurha. Kirjailija lähestyy Heydrichin persoonaa ja Tsekin tuskaista tilannetta kaukaa ja laajoin faktoin osoittaen miten tilanne kehittyi, miten tähän tultiin. Historia avautuu, kerronta on vivahteikasta, kiehtovaa ja ilmeikästä. Taas kerran natsi-ideologia rotulakeineen, Lebensraumeineen, Babyn Jareineen ja Auschwitzeineen  aurasivat vakoja sieluun.

Heydrich, kolmannen valtakunnan vaarallisin mies, Prahan pyöveli, teurastaja, vaalea peto, vuohi, jutsku Süss, rautasydäminen mies, armottomin milloinkaan helvetin tulissa taottu olento, julmin koskaan naisen kohdusta syntynyt mies...

Binet vitsailee natsijohdon ali-ihmisiä muistuttavasta ulkonäöstä moneen otteeseen. Olen itsekin katsonut mm. Leni Riefenstalin dokumentteja ja olen Binetin kanssa täysin samaa mieltä: komea arjalaisuus ja rotupuhtaus on noista fanaattisista ja kimittävistä, lihavista keski-ikäisistä papparaisista todella kaukana.

Nuoret Jan Kubiš ja Jozef Gabčík, toinen slovakki, toinen tsekki valittiin uhkarohkean Operaatio Anthropoidin suorittajiksi. Tehtävä onnistui, Heydrich kuoli saamiinsa vammoihin, koska natsivaltakunnassa ei ollut penisilliiniä! Poikaparat saivat tietenkin surmansa. Lontoosta lähetettyjen agenttien joukossa oli petturi, jonka ilmiantojen vuoksi kaikki Tsekin vastarintaliikkeessä toimineet tapettiin. Hitlerin hirveä ja järjetön kosto jyräsi Lidicen kylän maan tasalle.

Binet kirjoittaa äärettömän hyvin. Kirjan kliimaksi, Operaatio Anthropoidin tapahtumat on kerrottu  trillerimäisellä imulla, jolle ei ole vertaa. Ei haitannut vaikka tiesi lopputuloksen. Luin henkeä pidättäen ja kääntäen sivuja kiihtyvällä vauhdilla. Toivon löytäväni vastaavia kirjailijoita ja kirjoja, jotka tekevät historian eläväksi kuten Binet. Aivan loistava kirja. Elämys isolla E:llä.

HHhH:n ovat lukeneet myös Omppu, Lukuneuvoja,  Luettua elämää

HHhH = Himmlers Hirn heisst Heydrich = Heydrich on Himmlerin aivot

Pariisilainen kirjallisuuden opettaja Laurent Binet (s. 1972) sai vuoden parhaalle esikoisromaanille myönnettävän Goncourt-palkinnon HHhH:lla vuonna 2010. Hänen toinen romaaninsa Kuka murhasi Roland Barthesin? sai osan ranskalaisesta älymystöstä raivoihinsa ja toiset hurmoksiin. Lukijat riemastuivat, ja romaanille myönnettiin palkinnot Prix Interallié ja Prix du roman Fnac.  

Kuka murhasi Roland Barthesin? ilmestyy maaliskuussa 2017 /Gummerus.

Laurent Binet

HHhH 2010

HHhH - Heydrichin salamurhan jäljillä

Suomentanut Taina Helkamo

Gummerus 2015

*****

Kirjastosta