Anu Rinkinen - Budapest on konvehti #runosunnuntai

Joka päivä täytyy katsoa mitä näkee pilvissä.

Ihastuin Anu Rinkisen yhteen runoon viime vuonna lukiessani Kiamars Baghbanin toimittaman runoantologian Rajattomia kuvitelmia (2010), tokikaan enää en muista kuinka monta runoa siellä runoilijalta oli. Kaukokaipuuta sydämessä luin Rinkisen uusimman runokokoelman Budapest on konvehti. Se vie monenlaisiin lehahteleviin ajatuksiin ja tunnelmiin ja tietenkin Italiaan, sillä Italia ja erityisesti Sisilia ovat runoilijan sielunmaisemaa. Rinkinen on myös toimittanut ja suomentanut valikoiman sisilialaista nykyrunoutta: Valkosoihtujen tasangolle (2004/2012). Itseasiassa tämä antologia oli minulla viime kesänä jo lainassakin, mutta en silloin ehtinyt paneutua siihen.

Budapest on konvehti leijailee seitsemässä, teemoiltaan erilaisessa osiossa, jotka ovat: Outous, Äitiys, Yhteisö, Raide- ja lentoliikenne, Italia, Jumala ja Hulluus. Teoksen ilmava ladonta sopii hienosti runoihin, sillä ne ovat keveän ja eteerisen välähtäviä, vaikka runoilija pohtii myös vakavia asioita. Hän myös kritisoi - tai vähintäänkin ihmettelee - sekä yleismaailmallisia että kotimaan ilmiöitä. Sisilia-suomennokset, runojen juna- ja lentomatkat viittaisivat siihen, että hän matkustaa aina kun voi - ja potee sitten hiilijalanjäljestään pikkuisen huonoa omatuntoa: 

Pilvien autiomaa, viisto kylmä valo. Täällä me olemme 

etäisyydessä, yksin, ihmiskunnan ja hajoavan luonnon yllä.

Kuin pääskyt, intuitiivisesti ymmärrämme määränpään: kun

maankamara tulee kohti, kiinnitämme turvavyöt.

...

Pilvet vetäytyvät kuin väkijoukko.

Ja ikkunasta sen näen: kastuneen Lissabonin,

jonka ylle suuri Jeesus levittää kätensä.

Siellä syttyy ikkunoita, ikkunoihin koteja.

Hurmaavassa Italia-sikermässään Rinkinen kutsui minut välimerellisiin tunnelmiin - kiitos! Runot ovat aitoja ja itse elettyjä minikuvaelmia peri-italialaisista näyistä: on mielettömän kuumaa, aurinko porottaa, yrtit tuoksuvat ja kirkonkellot kutsuvat messuun. Antiikin rakennusten äärellä ajatus harhailee vuosituhansien ja -satojen taakse ja pompahtaa takaisin nyt olevaan - olen tämän itsekin monesti kokenut. Runoissa tulee hienosti esiin vahvojen katolisten perinteitten ja nykyelämän ristiriitaisuus: 

Kirkkaana kuolleiden päivänä he antavat lapsilleen luita

ja ajavat mersuilla messuun. Äitien haikeat hajuvedet kohoavat

katedraalin kattoon,

rukousten putoavat kivet, kuka kumartuu poimimaan:

uskooko täällä kukaan enää mitään?

Äitiydestä kertovia runoja luin sydän syrjälläni - niin osuvia ja rehellisesti ilmaistuja äidin tuntoja! Meissä naisissa elää joku älytön hyvän äidin kiiltokuvaihanne, mutta arki lapsen kanssa on rankkuudessaan kiiltokuvasta kaukana: Joskus mä olen niin väsynyt, että mun pitää miettiä laitanko ruokaa vai pidänkö nyt tätä vauvaa sylissä. Joskus mä en jaksais siirtää maitotölkkiä pöydällä... // Ammeessa kelluvia ankkoja, lusikoita ja vasta pestyjä kakkoja. Avioeroja, avoeroja, ihmisten välisiä eroja...

Osiossa Yhteisö, on kaksi pitkää runoa. Toinen kertoo rehtorista ja farssimaisesta työyhteisön hyvinvointitutkimuksesta - luullakseni tavallista nykyään meilläkin. Tutkimus tehtiin haastattelematta henkilökohtaisesti ketään, sillä: He eivät tutki yksittäistapauksia vaan työpaikkaamme organisaationa, yhteisönä. Yksilön tunteilla ja kokemuksilla ei ole väliä. Toinen runo pohtii ihmisoikeuksien kirjavuutta eri maissa. Tuntuu kuin tämä pohdinta perustuisi joihinkin uutisoituihin väkivallantekoihin: ... ja se mikä on oikein ja mikä väärin on poliittisten hienovaraisten neuvottelujen tulos... // ... ihmisoikeuksia voi verrata kieleen, joka maalla ja maakunnalla omansa...

Osiossa Jumala runoilija inttää ja haastaa, käy kauppaa Jumalan kanssa, sillä joku on sairastunut vakavasti; vanha isä on sairaalassa ja istuu pyörätuolissa; pienhiukkaset aiheuttavat paljon ennenaikaisia kuolemia: Taas istun tässä, sinun kanssasi, tämän pöydän ääressä, näetkö, kädet yhdessä kuin viimeinen lepo. Sain kiinni jonkinlaisesta carpe diem -ajatuksesta: eiköhän meidän oikeasti pitäisi tarttua käsillä olevaan päivään, kun huomisesta emme tiedä? Osiossa Hulluus runoilija yltyy hulluttelemaan riehakkaasti kuin lastenloruissa dam dadeli du... - juu juu dudeli duddu...

Budapest on konvehti peilaa hienosti nykyihmisen elämän eri puolia ja ristiriitoja; meillä on toiveita ja haluja, mutta lopulta kaikesta taitaa määrätä ja elämästämme säätää joku jumaluus tai kohtalo. Monet runot puhuttelivat minua terävillä havainnoillaan ja ironiallaan, mutta ihastuttava runomatka Italiaan jäi päällimmäiseksi ja mieli keveäksi! Otetaan lopuksi vielä tämä näky:

... Äijät pelaavat kulunutta korttia keskipäivän
pyörtyneessä tuulessa, sänget ja sätkät ja hymyt, syvät
otsarypyt, vaimot pilkkovat keittiöissään sipulia sugoon.
Kiehuvassa vedessä tärisee nyrkillinen spagettia, 
kuumuudessa pehmenevät aivot, sipulin limaiset kynnet,
läimäytetyn punakat tomaatit, valttikortit
jonossa leikkuulaudan tantereelle, sisälmyskylpyyn, kypsät.
Korttien lätke ja auringon kylki.
Tulemme olemaan kauan kuolleita.

Anu Rinkinen - Budapest on konvehti
Ulkoasu Göran de Kopior
Kannen kuva Bartolomeo Cavarozzi (n. 1615-1618), MoMa New York
Ntamo 2018
****
Kustantajalta - kiitos!
_______________
Helmet-haaste: 41 (alle 100 sivua)

Anu Rinkinen on runoilija, joka työskentelee kirjallisuuden ja kirjoittamisen parissa myös opettajana, vapaana toimittajana ja suomentajana. Anu on elänyt jo parikymmentä vuotta Italian ja Suomen kulttuurien sekoitteessa. Perheen toinen koti on Sisilian etelärannikolla Gelassa.

 ❤︎

KURKKAA MYÖS:

SusuPetalin runo yksinäisyydestä, Omat unet

Tuijan bloggaus Eeva Kilven kokoelmasta Kiitos eilisestä
EstherHelmiän runo Elämää se on tämäkin

Maaliskuun luetut

Edellisessä elämässä, joskus keskiajalla, olin ehkä hullu lintunainen, joka ennusti tuhonpäivää. Mutta tässä elämässä olen kirja-addikti ja julistan pikemminkin lukemisen ilosanomaa :) Nyt on maaliskuun yhteenvedon aika!

Maaliskuu oli hyvä lukukuu, parisenkymmentä luettua kirjaa. Enemmistö luetusta oli tänä vuonna julkaistua kotimaista proosaa. Proosan lukeminen sujuu hyvin, lyriikan sen sijaan takkuaa. Suurin toivein päätin jatkaa viikottaista runosunnuntaiprojektiani, mutta ei onnistu. Tahti tuntuu liian tiukalta enkä tunnu saavan runoihin tällä hetkellä otetta, lukuyrityksistä huolimatta. Onneksi juuri lukemani Anu Rinkisen Budapest on konvehti palautti runouskoani! Bloggaus siitä kuun lopuksi huomenna.

Upeaa proosaa luin meiltä ja maailmalta. Valitsin kärkikolmikkoon tällä kertaa vain proosaa, yhden kotimaisen ja kaksi Etelä-Amerikasta.

UPEIN KOTIMAINEN
Paula Nivukoski - Nopeasti piirretyt pilvet **** Otava 2019

Romaani vie 20-luvun pieneen maaseutuyhteisöön Isoonkyröön. Aihe on tavattoman mielenkiintoinen, sillä siirtolaisuus 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa erityisesti Pohjanmaalta oli suurta. Keskiössä on Liisa, vauraan pohjalaistalon tytär, joka jää amerikanleskeksi puolison lähtiessä Ameriikkaan. Nivukoski kirjoittaa kaunista ja runollista tekstiä eläytyen Liisan arkisen elämän haasteisiin tavattomalla herkkyydellä. Nurkissa pyörii kolme pientä lasta, äidin ilkeät sanat viiltävät ja työtä on aamusta iltaan. Amerikkaan lähteneen miehen lyhyet kirjeet eivät paljon lohtua tuo; odottaminen on ikuista, ikävöinti on ikuista. Nopeasti piirretyt pilvet hyväilee hiotulla ja naisen sieluun eläytyvällä tekstillään. Tavattoman hieno esikoisteos.

Muut lukemani kotimaiset:
Emma Puikkonen - Lupaus *** Wsoy 2019
Suvi Ahola - Mitä Minna Canth todella sanoi? **** Wsoy 2019
Mikko Haaksluoto - Laseista läpi ** Atrain&Nord 2018
Mai Tolonen - Kupai nau - nähdään pian **** OK-kirja 2018
Satu Vasantola - En palaa takaisin koskaan, luulen *** Tammi 2018
Tiina Martikainen - Surmanpolku *** Myllylahti 2019
Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa *** Into 2019
Harry Salmenniemi - Delfiinimeditaatio *** Siltala 2019

KIINNOSTAVA KAKSIKKO ETELÄ-AMERIKASTA 
Sergio Ramírez - Anteeksianto ja unohdus ja muita novelleja **** Aviador 2019 / Nicaragua

Nicaragualainen Sergio Ramírez (s. 1942) on paitsi tuottelias kirjailija, myös lehtimies, asianajaja ja poliitikko. Jyrki Lappi-Seppälä on valinnut ja suomentanut kymmenen novellia kolmesta eri kokoelmasta: Clave de Sol (1992), Catalina y Catalina (2001) ja Flores oscuras (2013). Puolet novelleista on ensimmäisestä kokoelmasta, jonka nimellä on kaksoismerkitys - diskanttiavain tai aurinkoavain. Jälkisanoissaan Lappi-Seppälä valottaa kiinnostavasti kirjailijan kiinnostusta musiikkiin, sillä monen novellin nimi viittaa johonkin tunnettuun latinalaisen Amerikan iskelmään. Kokoelman novellikattaus on tosi kiinnostava ja suomennos taas kerran sujuvaa laatutyötä. 

Luis Sepúlveda - Historia de una gaviota y del gato que le enseñó a volar **** Tusquets 1996 / Chile

Tämä chileläinen hurmaava faabeli löytyy englanniksi Helmet-kirjastoista nimellä The Story of a Seagull and the Cat who Taught Her to fly - Tarina lokista ja kissasta joka opetti sen lentämään. Faabeli opettaa ymmärtämään erilaisuutta ja arvostamaan ympäristöä. Se kertoo, miten ihminen toiminnallaan saastuttaa mm. valtameriä ja miten huonosti suojelemme eläimiä. Aiheeltaan tarina on siis mitä ajankohtaisin! Sepúlvedan kissahahmot ovat hykerryttäviä ja niiden dialogit mielettömän hauskoja. Suuri musta ja lihava Zorbas-kollikin joutuu lukuisiin noloihin tilanteisiin. Se joutuu sijaishautojaksi, kuoriutunut lokinpoikanen kutsuu sitä äidiksi, vaatii koko ajan ruokaa ja luulee olevansa itsekin kissa. Taitavalla taktiikalla Zorbas & Co herättävät lokinpoikasessa halun lentää ja olla sittenkin lokki.

Muut lukemani ulkomaiset:
Gail Honeyman - Eleanorille kuuluu ihan hyvää **** Wsoy 2018
Claudie Gallay - Odottamaton kauneus *** Wsoy 2019
Pierre Lemaitre - Petoksen hinta ** Minerva 2019

LUETUT RUNOT
Anu Rinkinen - Budapest on konvehti **** Ntamo 2018
Sanna Karlström - Alepala ** Otava 2019
Frederico García Lorca - Hämärä rakkaus. 30-luvun runot *** Ntamo 2018
Miira Luhtavaara - Sinusta roikkuu valoa ** Teos 2019
Federico García Lorca - Andalusian lauluja *** Otava 1963/2002

Ihanaa kevättä ja pääsiäisen iloa kaikille lukijoilleni!

- riitta

Gail Honeyman - Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Kolmikymppinen Eleanor Oliphant on taustaan hukkuva hiirulainen. Hän on jo yhdeksän vuotta ollut töissä samassa graafisen alan yrityksessä, mutta mitään yhteyttä työtovereihin ei ole. Heidän mielestään Eleanor on outo ja friikki, mutta tunnollinen hän on: ei yhtään poissaoloa sairauden takia ja lomatkin lähes pitämättä. Eleanorin elämä kulkee samaa turruttavaa uomaa: viikot töissä, viikonloput yksin kotona votkapullon seurassa, ja keskiviikkoisin soittaa  tytärtään mollaava äiti.

Eleanorin paksu suojamuuri alkaa rapautua yllättäen, kun hän voittaa hyväntekeväisyysjuhlissa konserttiliput ja kutsuu mukaansa työpaikan Billyn. Mies lähtee vastahakoisesti tuon kahjon ja vielä kahjommin pukeutuvan naisen aveciksi (tarralenkkarit, apua!). Ilta ei ole erityisen onnistunut, mutta Eleanor rakastuu teinifanin tavoin lämmittelybändin laulajaan, komeaan Johnnie Lomondiin. Nainen ryhtyy stalkkaamaan miestä somessa, onkii selville jopa tämän asuinpaikan ja hiipii oven taakse kuuntelemaan kun tämä harjoittelee. Lukijasta höyrypäiseltä tuntuva ajatus yhteisestä tulevaisuudesta tämän ihanan Johnnien kanssa tuo onnen ja ilon tunteita äärimmäisen yksinäisen ja eristäytyneen sinkkunaisen elämään. Rakastuminen sysää Eleanorin muutokseen ja hän alkaa ottaa haparoivia askeleita sosiaalisessa elämässä - onhan näet harjoiteltava ennen live-kohtaamista rakkauden kohteen kanssa; on myös kohennettava ulkomuotoa ja panostettava pukeutumiseen.

Honeyman kirjoittaa mainiosti ja luo Eleanorista sympaattisen, joskin ristiriitaisen hahmon. Naisen käytöksessä oli minusta samanlaisia aspergermäisiä piirteitä kuin Stieg Larssonin Lisbeth Salanderissa. Eleanorkaan ei ymmärrä vitsejä, vaan ottaa toisten sanomiset konkreettisena totena - eikä hän myöskään osaa tulkita ihmisten ilmeitä oikein. Itsekin hän suoltaa epäkorrekteja totuuksiaan, vaikka ei tarkoita loukata. Small talk ei ole häntä varten.

Eleanorin kokema lapsuuden trauma paljastuu lukijalle vasta pikku hiljaa. Se paljastuu Eleanorille itselleenkin vasta pikkuhiljaa, sillä hän on torjunut traagiset tapahtumat syvälle alitajuntaansa. Sitä ennen lukija saa ihmetellä toistamiseen, miksi hänen äitinsä on tytärtään kohtaan noin lyttäävä ja tyly. Honeyman luo kerrassaan nautittavaa komiikkaa Eleanorin sosiaalisesta tietämättömyydestä ja kokemattomuudesta - kaikki tämä kuitenkin lämpimän hyväntahtoisesti. Eleanorille kuuluu ihan hyvää oli minulle viihdyttävä ja nautittava chick lit -kokemus.

Gail Honeyman - Eleanorille kuuluu ihan hyvää
Alkuteos Eleanor Oliphant Is Completely Fine 2017
Suomentanut Sari Karhulahti
Wsoy 2018
****
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 36 (kirjassa ollaan yksin), 40 (mielenterveyden ongelmia), 
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Skotlanti

Gail Honeyman (s. 1972) on skotlantilainen kirjailija. Eleanorille kuuluu ihan hyvää on hänen esikoisromaaninsa, jonka käännösoikeudet on myyty noin 30 maahan. 

Luis Sepúlveda - Historia de una gaviota y del gato que le enseñó a volar

Tämä chileläisen Luis Sepúlvedan hurmaava faabeli löytyy englanniksi Helmet-kirjastoista nimellä The Story of a Seagull and the Cat who Taught Her to fly  - Tarina lokista ja kissasta joka opetti sen lentämään. Kirjailija on kirjoittanut tämän sadun lapsilleen, joita kutsuu kääpiöiksi - enanos.  Faabeli opettaa ymmärtämään erilaisuutta ja arvostamaan ympäristöä. Se kertoo, miten ihminen toiminnallaan saastuttaa mm. valtameriä ja miten huonosti suojelemme eläimiä. Aiheeltaan tarina on siis mitä ajankohtaisin, tiedämmehän mitä vaaraa järkyttävät määrät mereen kertyvää muovijätettä aiheuttaa eläimille - ks. Greenpeacen linkki.

Tarina alkaa iloisesti: maapallon eri osista tulevat lokit ovat suurina parvina matkalla vuosittaiseen kokoukseensa Biskajanlahdelle, mutta yksi onneton tyttölokki sukeltaa meressä kelluvaan öljyläikkään sillejä pyydystäessään. Lokki tulee öljyiseksi ja painavaksi eivätkä sen siivet enää toimi. Henkitoreissaan se putoaa suuren mustan ja lihavan kissan, Zorbaksen, parvekkeelle Hampurin satamassa. Kuoleva lokki anoo kissalta kolmea palvelusta: ettei se syö munaa, jonka lokki viimeisillä voimillaan munii; että se hautoo munaa huolella ja lopuksi opettaa lokinpoikasen lentämään. Zorbas lupaa hädissään kaiken tämän ja aikoo pitää lupauksensa, vaikka helppoa se ei tule olemaan.

Munan hautominen, poikasen ruokkiminen ja sen salaaminen Zorbaksen isäntäväeltä ei ole mikään helppo juttu. Eikä varsinkaan lentämisen opettelu. Avukseen Zorbas sitouttaa sataman kissakaverinsa, joita Sepúlveda kuvaa mainiosti nimiä myöten. Kissajoukko joutuu pyytämään apua jopa sataman rotilta, etteivät nämä pistelisi poikasta suihinsa. Zorbas ja kaverinsa Secretario / Sihteeri, Sabelotodo / Viisastelija, Barlovento / Tuulen puoli ja Colonello / Kenraali ristivät poikasen Afortunadaksi eli Onnekkaaksi, sillä se osoittautuu tyttölokiksi.

Kissat puhuvat eli naukuvat keskenään, ne ymmärtävät lokkia ja ärsyttävää Harryn bazaarin apinaakin. Ehdottomasti kiellettyä on ihmisen kanssa naukuminen, mutta kattisakin on nyt tehtävä poikkeus. Kun Leonardo da Vincin ohjein lentämisestä ei tule mitään, apua pyydetään hassulta ja hyväntuuliselta runoilijalta. Sateisena ja tuulisena iltana ilmavirtaukset ovat tämän mielestä lennolle otolliset. Niinpä tämä sekalainen sakki kiipeää hämärissä Pyhän Mikaelin kirkon torniin.

Sepúlvedan kissahahmot ovat hykerryttäviä ja niiden dialogit mielettömän hauskoja. Suuri musta ja lihava Zorbas-kollikin joutuu lukuisiin noloihin tilanteisiin: lokinpoikanen kutsuu sitä äidiksi, vaatii koko ajan ruokaa ja luulee olevansa itsekin kissa. Taitavalla taktiikalla kissat herättävät Onnekkaassa halun lentää ja olla sittenkin lokki.

Kirjassa on Miles Hymanin viehättävä mustavalkoinen kuvitus. Tämä on ihastuttava ja opettavainen eläinsatu, joka vei sydämeni täysin 💕 Suosittelen lämpimästi!

Luis Sepúlveda - Historia de una gaviota y del gato que le enseñó a volar

Kuvitus Miles Hyman
Tusquets 1996 - 2001
****
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 3 (genre jota en yleensä lue), 7 (paikka jossa olen käynyt)
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Saksa, Chile
Olen lukenut myös nämä: La sombra de lo que fuimos  & Un viejo que leía novelas de amor

Historia de una gaviota y del gato que le enseñó a volar cuenta las aventuras de Zorbas, un gato «grande, negro y gordo», cuyo inquebrantable sentido del honor le conduce un día a comprometerse a criar un polluelo de gaviota. Su madre, una hermosa gaviota, atrapada por una ola de petróleo vertido en el mar por un buque varado, le deja en prenda a Zorbas, justo antes de morir, el huevo que acaba de poner. Zorbas, que es gato de palabra, cumplirá sus promesas: no sólo criará al polluelo, sino que le enseñará a volar. Los amigos de Zorbas, Secretario, Sabelotodo, Barlovento y Colonello, le ayudarán en una tarea que, como se verá, no es tan fácil como parece, y menos para una banda de gatos más acostumbrados a hacer frente a la dura vida en un puerto como el de Hamburgo que a hacer de padres de una cría de gaviota. 

Claudie Gallay - Odottamaton kauneus

Luin Gallayn hienon Tyrskyt (Avain 2010) kolmisen vuotta sitten. Nyt Wsoy on julkaissut siitä uusintapainoksen ja heti perään tämän Gallayn uusimman Odottamaton kauneus. Romaanin päähenkilö on vähän päälle nelikymppinen Jeanne, joka asuu pikkukaupungissa jossain Lyonin suunnalla. Perheeseen kuuluvat jo opiskelemaan lähteneet kaksostytöt ja turvallinen puoliso Rémy.

Jeanne on töissä postin asiakaspalvelussa. Työ on yksitoikkoista, niinpä Jeanne järjestää itselleen yllätyksiä. Hänellä on tapana ruokatunnilla seurata jotain tuntematonta, kaksikymmentä minuuttia vain, ei sen enempää. Eräänä päivänä seurattavaksi osuu Martin, mies johon Jeanne oli nuorena kaukaisesti rakastunut. Martin on entisöimässä läheisen linnan freskoja ja on myös Rémyn tuttu kouluajoilta, mutta Jeanne haluaa pitää viestittelynsä ja tapaamisensa miehen kanssa puolisoltaan salassa. Hän haluaa jotain ikiomaa.

Nuoruudesta saakka Jeannea on kiinnostanut serbialaisen performanssitaiteilija Marina Abramovićin elämä ja taide. Taiteilijan valokuva seinällä on Jeannen aarre ja hän ryhtyy nyt kirjoittelemaan kirjeitä Marinalle. Jeanne tutkii myös kirjaston tietokoneelta taiteilijasta kaiken, mitä netistä löytyy. Naapurissa asuu ystävä Suzanne, jonka puoliso Jeff on häippässyt seitsemän vuoden liiton jälkeen ja jättänyt naisen taloudelliseen ahdinkoon. Maalaistyttö Jeanne on kasvanut lähellä maatilalla, jossa suku tapaa edelleen joka sunnuntai. Hänen isänsä suuri tragedia on se, että esikoispoika syntyi kuolleena ja sen jälkeen syntyi vain tyttäriä, neljä kaikkiaan, ja tyttärilläkin on vain tyttäriä.

Jeanne kokee myllerrysten kuuman kesän. Puoliso Rémy tekee keittiöremonttia, ystävä Suzanne tuskailee avioliittonsa raunioilla, isä kuolee ja Jeanne rakastuu Martiniin - ja uskaltaa elää kuumat tunteensa todeksi.

Gallay luotaa Jeannen sisimpää tarkkanäköisesti, kuin Colm Tóibín Nora Websterin surua. Onkohan Gallay on vaihtanut kirjoitustyyliään? Lauseet ovat hyvin lyhyitä ja toteavia. Aluksi tämä uusi tyyli tuntui oudolta, mutta hyvin se Jeannen persoonaan istui. Minua mietitytti hiukan kirjan otsikointi suomeksi. Alkuteoksen nimi La beauté des jours tarkoittaa päivien kauneutta. Ehkä tuo ajatus istuisi teokseen paremmin. Tarinassa ei kovin paljon tapahdu, mutta Jeanne leijailee syntyjä syviä pohdiskellen ja keveästi elämässään ja ajatuksissaan. Nuorena sitoutuneen naisen tunnot ovat hyvin ymmärrettäviä - mitä jos, entä jos? Vähäeleinen, ilmava ja kuulas tarina.

Claudie Gallay - Odottamaton kauneus
Alkuteos La beauté des jours 2017
Suomentanut Titia Schuurman
Wsoy 2019
***
Kirjastosta
_______________

Helmet-haaste: 1 (kannessa ihmiskasvot), 6 (rakkausromaani), 17 (kirjassa on kaksoset), 18 (eurooppalainen kirjailija)
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Ranska

Sergio Ramírez - Anteeksianto ja unohdus

Nicaragualainen Sergio Ramírez (s. 1942) on paitsi tuottelias kirjailija, myös lehtimies, asianajaja ja poliitikko. Hän toimi Nicaraguan varapresidenttinä 80-luvun lopulla ja on ollut myös maansa presidenttiehdokkaana. Päivänpolitiikan jätettyään hän on omistautunut kirjallisuudelle ja vetää oman kirjoittamisensa ohessa mm. kirjallisuustapahtumaa Centroamérica cuenta. Ramírezin runsaaseen tuotantoon kuuluu novelleja, romaaneja ja jännäreitäkin. On hienoa, että Aviador tuo suomalaisen lukijan ulottuville kirjallisuutta kaukaa Keski-Amerikasta ja meille uudesta kulttuurista!

Jyrki Lappi-Seppälä on valinnut ja suomentanut kymmenen novellia kolmesta eri kokoelmasta: Clave de Sol (1992), Catalina y Catalina (2001) ja Flores oscuras (2013). Puolet novelleista on ensimmäisestä kokoelmasta, jonka nimellä on kaksoismerkitys - diskanttiavain tai aurinkoavain. Jälkisanoissaan Lappi-Seppälä valottaa kiinnostavasti kirjailijan kiinnostusta musiikkiin, sillä monen novellin nimi viittaa johonkin tunnettuun latinalaisen Amerikan iskelmään, mm. Carlos Gardelin huikeaan argentiinalaiseen tangohittiin Volver - Paluu.

Kaksi novelleista sijoittuu Berliiniin, mikä ihmetytti minua. Löysin selitykseksi sen, että kirjailija on asunut Berliinissä stipendiaattina parisen vuotta. Novelli Jouluyö juhlayö on varsin riemukas koominen farssi. Tyhjätasku venezuelalainen opiskelija lähtee joulupukiksi varakkaaseen Scheteligin perheeseen, mutta iloisella tuulella oleva Frau Schetelig ihastuu joulupukin säkkärään afroon, pyytää tätä tanssimaan kanssaan Que viva España!  ja liehittelee tätä kunnes Herr Scheteligiltä menee hermo. Novelli Metsästysretki soi sitten aivan toisessa äänilajissa. Se perustuu tositapahtumaan: itäsaksalainen jalkapalloilija Lutz Eigendorf loikkasi länteen ja DDR:n sisäministeri ja Stasin ylin johtaja Erich Mielke masinoi hänen murhansa. Eigendorfin kuolemaa pidettiin pitkään liikenneonnettomuutena, kunnes totuus paljastui tällä vuosituhannella.

Minua viehätti kovasti niminovelli Anteeksianto ja unohdus, joka on saanut nimensä kolumbialaisen ikivihreän Perdón y olvidon mukaan.  Aloitteleva filmintekijä katselee vanhoja meksikolaisia elokuvia niihin hurahtaneen vaimonsa Penelopen kanssa. Äkkiä hän näkee nuoret isänsä ja äitinsä tanssimassa kapakkakohtauksessa, mutta eivät keskenään vaan toisten partnereiden kanssa. Jotain he puhuvat ja siitä on otettava selvää. Siispä etsitään viittomakielen tulkki, joka paljastaakin jysäyttävän salaisuuden!

Nicaraguan politiikasta ja nykyisestä(kin) korruptiosta kertoo novelli Kukkula 155. Siinä kaksi sandinistisissien riveissä rinta rinnan taistellutta veteraania kohtaavat toisensa yllättäen. Toinen heistä on köyhä ja elättää itsensä ja poikansa keräämällä tyhjiä alumiinitölkkejä ja varastamalla kuparisia viemärinkansia. Toinen on asianajajana Comandanten palveluksessa korruptiolla ja kaikenlaisella vehkeilyllä rikastunut sairas invalidi. Näin erilaiseksi voi elämä muodostua, vaikka nuorena heitä innoitti sama aate.

Varsin dramaattinen ja koskettava oli myös novelli Keltainen bussi. Naapurusto on vuokrannut itselleen vanhan bussin viettääkseen pääsiäislauantain iltapäivän leppoisasti rannalla. Raskaana oleva vaimo kokee kauhun hetket kun hänen miehensä painuu pinnan alle aallonmurtajan takana. Ramírez kuvaa naisen epäuskon, toivon ja sen hiipumisen mestarillisella tavalla.

Ensin tuli epäuskoisuus, sitten epävarmuus, sitten tyhjyyden tunne sydänalassa, kurkkuun takertuva ahdistus, epätoivoinen ponnistus tunkea päähänsä sanat: ei voi olla totta, ei ole totta, ei voi olla; yritys hillitä pelkoa, joka kuitenkin paisui yli äyräitten kuin neste, joka valuu ulos särkyneen ruukun halkeamista. // Odottaa, täytyy odottaa. Muuta ei voi. 

Jyrki Lappi-Seppälän valikoima novellikattaus on tosi kiinnostava ja hänen suomennoksensa taas kerran sujuvaa laatutyötä. Minusta kirjan kompakti koko on myös viehättävä. Helmetistä löytyy espanjaksi muutama kirjailijan teos, mm. Un baile de máscaras, Castigo divino ja Adiós muchachos. Joitakin hänen teoksiaan on käännetty myös englanniksi - Amazon. Oli hienoa tutustua Ramírezin novelleihin - suositan lämpimästi.

Sergio Ramírez - Anteeksianto ja unohdus ja muita novelleja
Valikoinut ja suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Aviador 2019
****
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 20 (minulle vieras kulttuuri), 25 (uusi kirjailija), 28 (kannessa kuu), 44 (kertoo Berliinistä)
Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Nicaragua

Sergio Ramírez (s. 1942) on merkittävimpiä keskiamerikkalaisia nykykirjailijoita. Hän on julkaissut useita palkittuja novellikokoelmia ja romaaneja, joita on käännetty lähes 20 kielelle. Kirjailijalle myönnettiin espanjankielisen kirjallisuuden tärkein huomionosoitus, Cervantes-palkinto 2017.

Emma Puikkonen - Lupaus

Vuonna 2016 ilmestynyt Emma Puikkosen upea  Eurooppalaiset unet oli ehdolla Finlandia-palkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon saajaksi, ja minulle se oli Blogistania-äänestyksessä vuoden paras kotimainen. Romaani pureutui maagisella tavalla Euroopan lähihistorian kriiseihin. Lupaus käsittelee myös ajankohtaista ja mieltä ravisuttavaa aihetta, ilmastonmuutosta. Romaanin päätarinalinja kertoo naisesta ja äidistä, joka sairastuu vakavasti ilmastoahdistukseen, tekee outoja tekoja ja joutuu kymmenien kaltaistensa saman diagnoosin saaneiden kanssa kuntoutukseen. Toinen, lähes tasavahva tarinalinja kertoo napajäätiköiden sulamista tutkivasta työryhmästä.

Kun aviopuoliso häipyi omille teilleen, Rinna kasvattaa yksinhuoltajana tytärtään Seelaa, joka on äitinsä silmäterä. Jokainen vanhempi haluaa suojella lastaan kaikelta pahalta. Rinnan isäkin lupasi aikoinaan pelastaa tyttärensä aina ja ikuisesti, mutta nyt isä on vanha ja dementoitunut ja lupaus on rauennut. Rinna on antanut tyttärelleen samantapaisen lupauksen, mutta merkit ilmaston lämpenemisestä ja tutun maailman romahtamisesta hyökyvät raskaina mieleen. Rinna surffaa kuumeisesti netissä eivätkä maailmantuhon ajatukset jätä hetkeksikään rauhaan. Netistä löytyy Oy Suoja Ab, joka markkinoi useista moduleista koostuvaa maahan kaivettavaa bunkkeria. Kaivuri tulee ja myllää lapsuuskodin kauniin puutarhan piloille, mutta Rinnan mieli on hyvä: siellä oltaisiin turvassa myrkyiltä ja ydintuholta. Ahdistus ja huoli nielaisevat naisen yhä syvemmälle, hän ei enää nuku, jää kokonaan pois töistä ja keskittyy vain bunkkerinsa varustamiseen.

Tytär Seela näyttäytyy romaanissa eri-ikäisenä, suloisena vauvana ja tiuskivana teininä, puutiaisaivokuumetta sairastavana lapsena. Pidin kovasti äidin ja tyttären lämpimästä ja rakastavasta suhteesta ja heidän satuhetkistään, jotka toivat hienosti esiin lapsen valtavan mielikuvituksen. Äiti ja tytär elävät symbioosissa, irrallaan muusta yhteisöstä. Rinna käy alkuun töissä, mutta ystäviä tai lähempää kontaktia työtovereihin ei tunnu olevan. Isän ohella Rinnan toinen tärkeä mies on veli Robert, joka elää kaukana Lontoossa ja tutkii jäätiköiden sulamista. Lapsuuskodin puutarhan pilaamisesta ja rakkaan kiipeilypuun kaatamisesta syntyy iso lihava riita.

Lupaus on hauras, herkkä ja koskettava tarina lastaan rakastavasta äidistä, jonka vastuu kasvaa liian suureksi - hätä ryöpsähtää yli. Robertista kertovat luvut oli tavattoman kauniisti kirjoitettuja. Tuli tunne, että Lupaus ei ole niin hiottu kuin esikoinen, ehkä ei aivan loppuun asti harkittu. Minua hämmensi nimittäin kirjan loppupuolella Robertin tarinan saama iso osuus ja hänen rakastettunsa Neevin vanhemmista kertovat sivut, sillä ne tuntuivat tarpeettomilta romaanin kokonaisuudessa. Mutta ehkä tässä rosoisuudessa piilee romaanin viehätys? Puikkonen tuo ajatuksiin kaiken sen ahdistavuuden, mitä kohti ollaan menossa - ehkä kaikki tämä tulee tapahtumaan oikeastikin:

• Etelä-Euroopan maat muuttuvat liian kuumiksi asua ja ilmastopakolaiset vyöryvät kohti pohjoista; 
• ruoantuotannossa syntyy vaikeuksia ja monet eläinlajit kuolevat sukupuuttoon, koska eivät pysty sopeutumaan muuttuneisiin ilmasto-oloihin; 
• yhteiskunnissa seuraa levottomuuksia ja anarkiaa; aktivistit yrittävät estää lentoliikennettä ja hallitukset kaatuvat. 

Eurooppalaiset unet tunkivat uniini, saman teki Lupaus. Tulevaisuus askarruttaa, ja lastenlasten kohtalo. Pelastummeko me kun ilmastoahdistuneet istuttavat uutta mäntymetsää? Kuinka monta miljardia puuta tarvitaan?

Emma Puikkonen - Lupaus
Kansi Emmi Kyytsönen
Wsoy 2019
***
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 16 (todellisen ja epätodellisen rajamailla), 22 (käsittelee ilmastonmuutosta), 40 (mielenterveysongelmia)

Suvi Ahola - Mitä Minna Canth todella sanoi?

Ihmeellisen naivia ovat nuo miehet

Minna Canth (1844-1897) on nyt erityisen ajankohtainen, sillä tänä vuonna vietetään hänen syntymänsä 175-vuotisjuhlavuotta. Minna Canthin seura listaa lukuisat tapahtumat ja uudet Canth-teemaiset teokset, kannattaa kurkistaa. Yksi näistä juhlavuoden teoksista on Suvi Aholan mielenkiintoinen Mitä Minna Canth todella sanoi? Ahola on koonnut kirjaansa otteita Canthin teoksista, kirjeistä ja lehtikirjoituksista seuraavien seitsemän teeman alle: Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä & Naiseudesta ja vanhenemisesta. Kunkin teeman alussa Ahola taustoittaa ja tulkitsee Canthin joskus ailahteleviakin ajatuksia. Kaiken toiminnan päämäärä Canthilla oli naisen aseman ja sukupuolten tasa-arvon parantaminen.

Ohdakkeinen on kirjallisuuden ala

Canthin kirjallinen ura ajoittuu Kuopion ja leskeyden vuosiin. On ihmeteltävä, mistä tämä keski-ikäistyvä kauppias ja seitsemän lapsen yksinhuoltaja voimansa ammensi; miten hän jaksoi kestää vihapuheet ja hyökkäykset persoonaansa kohtaan. Canthin terävät lehtikirjoitukset herättivät valtavaa kohua ja vastustusta. Eittämättä pohdiskeleva kirjeenvaihto lukuisten ystävien kanssa oli suuri voimavara. Canthin kirjeitä on säilynyt yli 500 ja niistä on Helle Kannila koonnut teoksen Minna Canthin kirjeet (SKS 1973).

Siteeratut tekstit tuottivat vanhahtavalla suomellaan aluksi hankaluutta, mutta sitten Canthin palavaan ja tunteelliseen ilmaisuun tottui. Itse pidin erityisesti lehtikirjoituksista, jotka nostattivat polemiikkia ja olivat yleensä keskusteleva vastine johonkin aiempaan, tavallisesti miehen puheenvuoroon. Minua huvitti suuresti mm. Canthin kirjoitus Päijänne-lehdessä 1878. Edellisenä vuonna valtiopäivillä oli päätetty yhtäläisestä naima- ja perintöoikeudesta miehille ja naisille. Canth teilaa napakasti ja herkullisesti vastustajien kaikki väittämät!

Osallistun tällä postauksella Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen

Kirjailijan elämä on yhtä raskas ja kova kuin työmiehen

Canthin aikana proosa oli lähinnä lehdissä julkaistaviksi sopivia novelleja ja teatterissa esitettäviä näytelmiä, romaanien aika tuli myöhemmin kansan lukutaidon kasvaessa. Canth kirjoitti lähes kymmenen näytelmää, jotka herättivät kohua realistisella otteellaan mm. Anna-Liisa, Kauppa-Lopo, Kovan onnen lapsia, Papin perhe ja Työmiehen vaimo. Suomalaisen teatterin johtaja Kaarlo Bergbom esitti toiveita rajun realismin hillitsemiseksi, mutta Canth ei aina suostunut. Näkemyseroja syntyi, jopa välirikkoon asti. 

Vai niin, hyvät herrat Schopenhauer, Hartmann ja Nordau! Te luulette voivanne tehdä kaikki naiset portoiksi siihen sijaan kun he tähän asti ovat olleet orjia. Yhden factorin ovat unohtaneet - ja se on nainen itse. Joskin hän väärinkäsitetystä velvollisuuden tunnosta on tyytynyt orjan asemaan, portoksi eivät häntä kumminkaan saa. - kirjeestä Kaarlo Brofeldtille 1884

Ja meidän vaan pitäisi olla nöyriä ja totella

Suvi Ahola avaa hienosti valitsemiaan teemoja. Elettiin vahvan kaksinaismoralismin aikaa, miehiä ja naisia koskivat aivan eri säännöt. Canth halusi romanttisen rakkauden sijaan painottaa naisten oikeuksia ja pyrkimystä itsenäisyyteen; hän kannatti ehdotonta seksuaalimoraalia eikä hyväksynyt esiaviollisia suhteita, ei naisten eikä miesten kohdalla - varsin järkevääi, koska esim. ehkäisyvälineitä ei ollut ja yksinäisten äitien asema oli surkea. Canthilla oli lukuisia nuoria miesystäviä, mm. Pekka & Juhani Brofeldt (Aho) ja Arvid & Kasper Järnefelt. Canth uskoi sinisilmäisesti, että nämä hänen rakkaat nuoret miespuoliset ystävänsä kannattivat samaa tiukkaa sukupuolimoraalia - kun näin ei sitten ollutkaan, Canth pettyi syvästi.

Tulkoot nyt sitten miehet takaisin elukoiksi, niinkuin Strindberg tahtoo, sillä välin kun naiset pyrkivät päästä ihmisiksi.

Canthin feminismin perusta oli naisten koulutus. Lisäksi hätä huoletti köyhien naisten ja yksinäisten äitien ja lasten asema. 1880-luku oli näissä asioissa kuohuva vuosikymmen myös meillä. Englannissa hallitsi puritaaninen kuningatar Viktoria, joka ei ollenkaan puoltanut naisten oikeuksia; ja Ruotsissa Strindberg ja Gustaf af Geijerstam julkaisivat sovinistista tuotantoaan ja ajatuksiaan. Canthin ankarimpia kriitikkoja oli mm. Kuopion läänin kuvernööri Alexander Järnefelt, joka haukkui Canthia mädänneeksi toukaksi.

Mitä Minna Canth todella sanoi? oli mielenkiintoista luettavaa. Lehtikirjoituksista ja erityisesti kirjeistä piirtyi Canthin elämä elävänä, julkisen vastustuksen kovuus ja paineet.

Kuva: Laura Arvela

Suvi Ahola - Mitä Minna Canth todella sanoi?
Wsoy 2019
****
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 1, 8, 11 / HS / Minnan salonki / Bloggaukseni pienoisromaanista Hanna & Minna Rytisalon Rouva C:stä / Luettelo Minna Canthia käsittelevästä kirjallisuudesta

Suvi Ahola on suomalainen toimittaja ja kirjallisuuskriitikko. Hän on työskennellyt Helsingin Sanomissa vuodesta 1984 pääasiassa kulttuuritoimituksessa. Hän on ollut Minna Canthin seuran hallituksen jäsen vuodesta 2005, varapuheenjohtaja vuosina 2006–2011 ja puheenjohtaja vuodesta 2011.

Mikko Haaksluoto - Laseista läpi

Mikko Haaksluoto (s. 1974) on kasvanut Kerimäellä, mutta asunut jo kymmenen vuotta Kotkassa. Laseista läpi on hänen neljäs novellikokoelmansa. Kokoelmassa on vain kolme pitkää novellia, pisin niistä noin satasivuinen. Haaksluoto vie lukijan jonkinlaiseen 70-luvun perusjunttilandiaan, jossa ei ehkä ole miellyttävä olla, mutta mielenkiintoista kyllä. Novellit kertovat syrjäytyneistä ihmisistä, jotka pyristelevät hyvinvointiyhteiskunnan rattaissa.

Hääkutsu

Tämän novellin päähenkilö on kolmikymppinen nälkätaiteilija Jarkki. Miehellä on opettajan tutkinto, mutta hän ei ole kertaakaan hakenut alan töitä; hän unelmoi kirjailijuudesta ja kitkuttelee peruspäivärahalla. Jarkki hoitaa vihaansa ja ahdistustaan viinalla. Tänä iltana rahat on loppu, mutta kaikkien pilkkaama vanhempi homomies Joke tarjoaa - onhan hänellä menestyvä yritys ja lämmin sydän. Jarkki purkaa sydäntään ja hukuttaa murheitaan viinaan kuin viimeistä päivää ja herää Joken kotona, tämän sängyssä. Seuraa pornahtavan intiimiä seksipuuhastelua ja -puhetta näiden kahden miehen, heteron ja homon, kesken. Jarkki joutuu tunnustamaan, että heteromiesten mollaaman Joken koti on hieno ja siisti, ja että hän on ainoa joka välittää. 

Rotinat

Hanna on yli kymmenen vuotta Helsingissä asunut psykologi, joka palaa talvilomalla kotikylään. Kaikki on tuskastuttavan ennallaan: vanhenevat isä ja äiti kinastelevat keskenään ja nelikymppinen veli pyörii täyshoidossa. Rotinavisiitti kouluaikaisen bestiksen Paulan kotiin on koettelemusten koettelemus. Paula ja miehensä Kari-Pekka elävät kunnan asunnossa työttöminä hyödyntäen kaikki mahdolliset tuet. Kari-Pekan pitkiin puheenvuoroihin Haaksluoto lataa mainiosti kaiken sen, mitä joku eteläsavolainen perusjuntti voisi oikeastikin ajatella. Helsingissä niin tehokas ja itsenäinen virkanainen Hanna taantuu takaisin kiltin tytön rooliinsa ja tunnustaa sisimmässään, että omatkin ajatukset myötäilevät Kari-Pekan ajatuksia. Sivistys on pintakiiltoa, junttius pysyy.

Lasien läpi

Jarkko Mahosta on pahemman kerran kusetettu. Avovaimo Maarit jaksoi yksitoista vuotta katsella miehen ryyppyputkia kunnes mitta täyttyi. Nainen pakkasi lapsen ja muutti toisen miehen luo; myi omissa nimissään olleen pariskunnan talon, vei irtaimen ja jätti miehen tyhjän päälle. Mahonen ei ryypyissään edes oikein tajunnut koko tilannetta, mutta on onnistunut nyt olemaan antabuksen avulla peräti neljä kuukautta selvin päin. Entinen anoppi Salme on ainoa, joka tukee ja ymmärtää. Anoppi on järjestellyt yhteishuoltajuussopimuksenkin, mikä takaa isälle oikeuden tyttärensä tapaamisiin. Mutta sosiaalitanttaran puheilla Mahosen pinna palaa ja katastrofi alkaa vyöryä koko voimallaan. Kun apua ei saa hyvällä, sitä saa sitten pahalla.

MITÄPÄ TUUMIN - PLUSSAT JA MIINUKSET
Tekstiä leimaa yleisesti hienoinen jaarittelu ja turhat ja tyhjät sanat. Toivoisin, että Haaksluoto pääsisi besserwissermäisistä jaarittelumaneereistaan eroon ja luottaisi enemmän lukijan päättelykykyyn. Kaikkea ei tarvitse selittää puhki, vihjaus riittää. Novellit olivat kiinnostavia, tosin pitkinä ne olivat toisteisia ja puuduttavia.

Pidin savoksi kirjoitetuista dialogeista! Ne tuntuivat kaikessa jahkaavuudessaan aidoilta, tosilta ja eläviltä. Voisin hyvin istua kärpäsenä katossa kuuntelemassa näiden ihmisten jutustelua jossakin syrjäkylän baarissa. Haaksluoto tuo hyvin esiin syrjäytyneiden ihmisten ajattelutapaa. Kehä kolmosen sisäpuolella asuvalle tekee hyvää kurkistaa, millaista elämä muualla voi olla.

Mikko Haaksluoto - Laseista läpi

Kannen kuva Alexandra Kulonen
Atrain & Nord 2018
**
Kiinnostava, mutta ei ominta genreä.
Kustantajalta - kiitän!
_______________

Helmet-haaste: 25 (uusi kirjailija), 37 (pienkustantamo),

Mai Tolonen - Kupai nau - nähdään pian

Vuosina 1870-1914 Suomesta muutti Amerikkaan yli 300 000 ihmistä, puolet heistä Pohjanmaalta. Matkaan lähdettiin höyrylaivalla yleensä Hangosta ja jatkettiin Hullin tai Liverpoolin kautta New Yorkiin tai Bostoniin. Suomen Höyrylaivaosakeyhtiön S/S Polaris starttasi Hangosta huhtikuussa 1904 mukanaan yli 200 siirtolaisiksi lähtenyttä. Fiktiivisen matkustajaluettelon sivulta kolme Mai Tolonen poimii neljä lähtijää, joiden lähdön syistä ja kohtaloista kertoo enemmän:

• renki Albin Määrinkäinen Jurvasta, 21 vuotta, naimaton
• veturinlämmittäjä August Leppimäki Viipurista, 31 vuotta, naimisissa, kaksi lasta
• barnflicka Sofia Lönnberg Viipurista, 19 vuotta, naimaton
• opettaja Johan Liljestrand Pietarista, 47 vuotta, naimaton

Romaanin keskeisten henkilöiden kattaus on kiinnostavan erilainen ikäjakaumansa ja kotipaikkojensa osalta. Mikä ajoi nämä ihmiset jättämään taakseen kaiken tutun ja turvallisen, Augustin kohdalla myös vaimon ja lapset? Useimmiten lähdön syyt olivat taloudellisia: töitä ei ollut, toimeentulo oli uhattuna, kotitila periytyi vanhimmalle pojalle eikä elättänyt lukuisia sisaruksia. Mutta meidän henkilöillämme oli muitakin syitä. Köyhinä, rahatta ja kielitaidottomina he hyppäsivät rohkeasti tuntemattomaan ja lähtivät tavoittelemaan unelmiaan ja parempaa elämää.

Tolonen on tehnyt taustatyönsä huolella, sillä ajankuva on elävä ja todentuntuinen. Etenkin runsas Viipurin kuvailu kiinnosti minua sukujuuriltani karjalaisena. Laivamatka monesti kovassa merenkäynnissä tupaten täyteen ahdetussa kolmannessa luokassa oli ankea ja haiseva. Eikä suinkaan ollut itsestään selvää, että uusi kotimaa hyväksyi tulokkaan. Tulosatamissa järjestettiin tiukka lääkärintarkastus ja jos ei läpäissyt, oli palattava kotiin. Yhdysvalloissa suomalaiset etsiytyivät samoihin työpaikkoihin ja samoihin asuntoloihin; miehet tekivät töitä kaivoksissa tai rakennuksilla, naiset piikoina.

Romaanin henkilöhahmoista traagisimmat ovat nuori Sofia ja lähes viisikymppinen Johan. Köyhä puoliorpo Sofia pääsi Viipurissa hovioikeudenneuvos Hammargrenin varakkaaseen perheeseen lapsenpiiaksi. Hovioikeudenneuvos oli jo vanhempi herra, elämänilonsa menettänyt leskimies, joka rakastui iloiseen Sofiaan. Tyttö säikähti vanhan miehen kosintaa ja lähti karkuun Amerikkaan. Hän oli kätevä käsistään ja haaveena oli perustaa oma ompelimo, jossa varakkaat rouvat asioisivat. Mutta Sofian haaveet menivät myttyyn: siirtolaisten tansseissa hän tapasi ruotsalaisen Josephin ja tuli raskaaksi. Parille syntyi 11 lasta, joista viisi kuoli vauvoina. Jos Sofialla olisi ollut kristallipallo, jolla nähdä oma surkea tulevaisuus, hän varmasti olisi hyväksynyt hovioikeudenneuvoksen kosinnan ja elellyt Viipurissa varakkaana ja kunnioitettuna rouvana.

Adolfiina Närhi, hänen leskensä, oli surusta ja väsymyksestä turta. Juuri ennen kuin vainaja laskettiin hautaan, hän heittäytyi arkun päälle. Ei halunnut päästää irti. Toisteli arkulle "Kupai nau. Kupai nau." Naapurit kiskoivat hänet irti arkusta ja pitivät pystyssä. Kaikki katsoivat minua. Minun piti saada nainen rauhoittumaan. // Olen haudannut hänen miehensä mainikaupungin ankaraan syliin. Arvasiko hän, että en ole pätevä pappi? Osasinko saatella sielun? Minne? - Carbon, illalla 14 p:wä lokakuuta 1906

Toista jalkaansa ontuva Johan toimi opettajana Pietarin suomenkielisessä koulussa, mutta varomaton lausahdus suisti hänet poliittiseen epäsuosioon. Suomessahan elettiin Nikolai II:n venäläistämisaikoja ja Bobrikov oli kenraalikuvernöörinä. Johanin tarkoitus oli jatkaa opettajana Yhdysvalloissa, mutta kaikki kontaktit pettivät. Mies päätyi maan syrjäisimpään ja surkeimpaan kaivoskaupunkiin toimittamaan leipäpapin virkaa, vaikka ei oikea pappi ollutkaan. Johanin koskettavista päiväkirjoista huokuu epätoivo.

Mai Tolonen eläytyy hienosti hahmoihinsa ja tekee heidät eläviksi ja lihallisiksi. Siirtolaisten arkipäivä, toiveet, unelmat ja vastukset kiehtovat. Erinomainen ja kiinnostava kuvaus Amerikan siirtolaisista. Kirjan ulkoasu on myös kaunis ja onnistunut.

Mai Tolonen - Kupai nau - nähdään pian
Ulkoasu Jouni Korkiasaari
OK-kirja 2018
****
Lukukappale kustantajalta - kiitän

______________
Helmet-haaste: 4 ( kirjailijan ainoa teos), 37 (pienkustantamo)
Siirtolaisten matkareitit Amerikkaan / Siirtolaisuusinstituutti - todella mielenkiintoinen artikkeli!

FM Mai Tolonen on syntynyt ja käynyt koulun Vaasassa, valmistunut Helsingin yliopistosta ja asunut vuodesta 1974 lähtien Espoossa. 
OK-kirja on siirtolaisuuteen erikoistunut kustantamo, joka on professori Olavi Koivukankaan vuonna 2012 perustama. Koivukangas on tutkinut laajasti siirtolaisuutta, ja hän johti Siirtolaisuusinstituuttia Turussa vuosina 1974-2009.

Satu Vasantola - En palaa takaisin koskaan, luulen

Tein taas kirjallisen matkan Pohjanmaalle; tällä kertaa liikutaan nykyajassa ja suuressa pakolaisvuodessa 2015. Etelä-Pohjanmaalta kotoisin olevalla Satu Vasantolalla (s. 1965) on paljon yhteistä henkilöhahmonsa Susannan kanssa: suvun ensimmäinen akateeminen tutkinto ja asuinpaikkana pääkaupunkiseutu. Vasantolan esikoisromaanin nimi, Epuilta lainattu En palaa takaisin koskaan, luulen  kuvaa osuvasti nuoren juristinaisen tuntoja. Vähä-Paavolan suvusta kertova sukusaaga levittäytyy 30-luvulta nykypäivään ja lopussa kurkistetaan lyhyesti tulevaisuuteen, vuoteen 1929.

Vasantolan kerronta on karua ja realistista. Ihmisten suhteet hiertävät rajusti eikä suvun perheissä iloa ja onnea juuri koeta. Ehkä kaiken pahan alku ja juuri on sodassa rikki menneet miehet, tai vain kuohuvat häjyjen geenit? Naisten osana on alistua ja pysyä lapsineen pois väkivaltaisten miestensä tieltä. Suvun koossapitävä liima on ymmärtävä ja rakastava Martta, joka elää yli ysikymppiseksi. Sotien jälkeen nuorelleparille Martalle ja Topille syntyy neljä lasta: Martti, Tapio, Jussi ja Marja-Terttu. Martalla on lisäksi yksi nuoruuden hairahdus, samalla kylällä elävä poika, jonka kasvua hän seuraa salaa etäältä. Sota on tehnyt Topista viinaanmenevän ja väkivaltaisen, välinpitämättömän isännän ja pelkoa herättävän isän. Perheessä pelätään isän mielentiloja ja räjähdyksiä päivästä toiseen, vuodesta toiseen.

Minulle ei selvinnyt mikä trauma Marja-Tertun miehellä Ollilla oli - pohjalaisen miehen malliko vain? Mutta hän oli samanlainen juoppo ja väkivaltainen mies kuin appensa Topi. Tyttäret Susanna ja Johanna pelkäsivät isäänsä Ollia ja tämän remmejä; Johannasta kasvoi kapinoiva nuori, joka alkoholisoitui ja oli vuorostaan välinpitämätön ja lyövä äiti pojalleen Lucalle. Susanna pääsi onnellisesti karkuun, opiskelemaan lakia Helsinkiin, mutta juuristaan ja muistoistaan hän ei eroon päässyt. 

Aikatasot hyppelevät kirjassa varsin villisti, mikä tuntui hankalalle.  Koin kirjan synkäksi ja mietin, miten yhteen sukuun voi kasautua tuommoinen rankkojen tapahtumien suma. Huumoria en paljon löytänyt, mutta Susannan bisnekset Harrin kanssa olivat kerrassaan riemukas veto:

Susanna oli löytänyt Harrin vauva.fin keskustelupalstalta, jossa tämä mainosti. // Harri ei ollut ihan sellainen mies, jota Susanna oli toivonut lapsensa isäksi. Se oli liian vaalea, liian lyhyt, liian luihuharteinen, liian insinööri. Toisaalta Otaniemi kai tarkoitti keskinkertaista älyä.

Göteborgin huonosti menneen työpestin jälkeen kasvoiltaan pahoin palanut Tapio perusti veljiensä kanssa menestyvän rakennusliikkeen. Tuli rahaa ja tuli mersuja, mutta lopulta traaginen tuho. Susannan työstä Pasilan poliisilaitoksella oli kiinnostavaa lukea. Oikeausapujuristina ja turvapaikanhakijoiden asioita hoitavana hän ystävystyi Irakilaisen Fatiman kanssa, ottipa naisen lapsineen pieneen kotiinsakin asumaan. Se oli Ystävyyttä isolla Y.llä, vaikka naisten tiet myöhemmin erosivat. Susanna lähti maailmalle YK:n tehtäviin, Fatima kotoutui opettajaksi Suomeen.

Satu Vasantola on erittäin mielenkiintoinen uusi kirjailijatuttavuus. Hän on ajassa kiinni, hänellä on sanottavaa ja hän hallitsee realistisen kerronnan. En palaa takaisin koskaan, luulen oli minulle kuitenkin synkkyydessään ahdistava lukukokemus. Jatkoon toivon, että Vasantola malttaa vähentää aikahyppelyitä ja karsii liikoja sivupolkuja runsaasta aineistostaan. Pieni karsinta olisi jäntevöittänyt tarinaa.

Satu Vasantola - En palaa takaisin koskaan, luulen
Kansi Emmi Kyytsönen
Tammi 2018
***
Kirjastosta
_______________
Helmet-haaste: 4, 5, 35

Teos voitti Tiiliskivi-palkinnon 2018 - raati totesi mm.: 

Voittajateos on ajankohtainen, se ottaa mukaan pakolaiskriisin ja uusnatsismin nousun ja tuo uutta Suomessa paljon kirjoitettuun sukupolviromaaniin ja tuttuun aihepiiriin. Kertomus lähtee nykyhetkestä ja avautuu hienosti takaumien kautta. Eri hahmojen tarinoita kuljetetaan rinnakkain monessa eri aikatasossa, silti tarina pysyy selkeänä kokonaisuutena. ”Älyttömän hyvä ja todella elävä kirja, mikä tempaisi mukaansa sekä kaunis lukukokemus."

Tiina Martikainen - Surmanpolku #3

Juuri ilmestynyt Surmanpolku on kolmas Hanna Vainio -dekkari. Aiemmat osat ovat Kasvot pinnan alla (2015) & Jäätyneet kasvot (2016). Lohjan Sammatissa asuva Tiina Martikainen on sijoittanut rikoksen kotikulmilleen. Minä kiinnostuin tästä dekkarista poliisikoira Riinan ansiosta, sillä ei muistu mieleen yhtään dekkaria, jossa poliisikoiran tärkeää työtä olisi kuvattu. Poliisikoiranohjaaja Hanna Vainio on Lohjan poliisin rikosylitarkastaja, joka asuu kaksin teini-ikäisen tyttärensä Miran kanssa Sammatin puolella, noin parinkymmenen kilometrin päässä Lohjan poliisilaitokselta.

Taas kerran työpäivä on venynyt, vaikka on lauantai, ja Hanna on ajelemassa iltamyöhällä Riinan kanssa kotiinsa. Kotiaan lähestyessä siniset hälytysajoneuvojen valot kertovat, että jotain on aivan kotikulmilla tapahtunut. Pian selviää, että Sammatin pururadalta on löytynyt paikallinen lämpöpumppuyrittäjä Kimmo Jalkanen puukko rinnassaan. Hanna lähtee rikospaikalle koiransa kanssa. Riina saakin heti vainun, mutta jäljet loppuvat läheiselle metsätielle. Vaikuttaa siltä, että tekijä on paennut joko autolla tai polkupyörällä.

Sammatti ja Lohja on pieniä paikkakuntia, joissa kaikki tuntevat toisensa. Miltä tuntuu epäillä näin vakavasta rikoksesta niitä, jotka näkee joka päivä arkisilla ruokaostoksilla? Ensi tuntumalta puukotetussa Kimmossa ja hänen vaimossaan Kristassa ei ole mitään outoa tai kummallista: kunniallinen yrittäjä ja sopuisa pari. Onpa Kimmo palkannut avukseen nuoren Markuksenkin, antanut tälle villihkön nuoruuden viettäneelle miehelle mahdollisuuden ankkuroitua yhteiskuntaan. Markus tekee pomonsa apuna asennuksia ja elelee vaimonsa Sannan ja pienen vauvansa kanssa lähistöllä.

Tutkimusten edetessä käy ilmi, että murhailtaa edeltävänä yönä kummassakin perheessä riideltiin rajusti, mikä tuntuu oudolta yhteensattumalta. Kimmon puhelintiedoista käy myös ilmi, että joistakin numeroista oli tullut runsaasti puheluita, kävipä yksi kimpaantunut asiakas riehumassa pihallakin. Entä mitä tarkoittavat vainajan kalenterin merkinnät palokärki, satakieli ja haukka? Lintubongaustako?

Hanna tiimeineen kuulustelee ja pitää palavereitaan. Aikamoisia käänteitäkin juttuun ilmaantuu. Päivät venyvät tutkinnan tiimellyksessä, mikä aiheuttaa pientä ristiriitaa Hannan ja tämän miesystävän Erkin välille sekä huonoa omatuntoa tyttären jäädessä vähälle huomiolle. Mutta lopulta syyllinen tietysti saadaan selville ja uhkaava kidnappaustilannekin ratkeaa parhain päin. Huojentuneella Hannalla ja tiimillään on taas enemmän aikaa normaalille elämälleen.

Surmanpolku on lempeä ja leppoisa dekkari - jos dekkarista niin voi sanoa. Toki murha tapahtuu ja uhkaavia tilanteitakin syntyy, mutta tämä sopii mielestäni hyvin myös nuoremmalle ja erityisesti eläinrakkaalle lukijalle - itse olisin lukenut Riinasta enemmänkin. Innostuin myös ottamaan selkoa poliisikoirista. Kun kirja herättää tiedonjanon, se on aina hyvä merkki.

Tiina Martikainen - Surmanpolku
Kannen valokuva Hannele Hänninen
Myllylahti 2019
***
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________
Helmet-haaste: 35 (yrittäjä), 37 (pienkustantamo), 39 (ihmisen ja eläimen suhde), 49 (2019 julkaistu)

Tiina Martikaisen kotisivu

Kuva: Riikka Byckling

Suomen poliisilla on lähes 300 koiraa. Yleisimmät poliisin käyttämät koirarodut ovat saksanpaimenkoira ja belgianpaimenkoira malinois. Saksanpaimenkoira on käyttökoirarotuna monipuolinen työ-ja harrastuskoira. Rodunomaisella saksanpaimenkoiralla on työkoiralle vaadittuja ominaisuuksia mm. luontainen miellyttämisen halu, joka on helposti aktivoitavissa erilaisiin työtehtäviin. Lisätietoa: Saksanpaimenkoiraliitto / Poliisikoirista / POLAMK.

Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa

Levis ku Elanto

Osuuskauppa Elanto sai alkunsa vuonna 1905 leipämyymälästä, mutta kasvoi pian Väinö Tannerin johdossa muille toimialoille. Yllä oleva slangilausahdus kuvaa hyvin Elannon toiminta-ajatusta: myymäläverkon tuli kattaa koko kaupunki ja tarjota kaikki mitä pieni ihminen tarvitsi. Elettiin erikoismyymälöitten aikaa: oli pullapuotia, lihakauppaa ja kemikalikauppaa, ensimmäinen marketti avattiin vasta 50-luvun alussa. Elanto keskitti toimintansa vahvasti Kallioon ja Sörnäisiin: pääkonttori, tuotantotiloja ja henkilöstölle asuntoja. Elannon henkilökunnan asuintalot sijaitsivat osoitteissa Viides linja 4 ja Neljäs linja 3–5. Taloissa oli yhteensä 285 asuntoa.

Meidän Kallio -teos tarjoaa aikamatkan työläiskaupunginosan lasten lapsuuteen 50-70-luvuille. Elannon taloissa lapsuutensa viettäneet tytöt ja pojat kertovat tekstein ja valokuvin muistojaan. Kasvuympäristönä noiden talojen rajaama kortteli oli ainutlaatuinen: iso korttelipiha koostui yläpihasta, alapihasta ja takapihasta; vieressä oli lisäksi vuoden 1944 pommitusten jäännöksenä seikkailuihin houkuttava rauniotontti eli Rauski. Pidetty talonmies Backström oli tuki ja turva ja lasten kaveri. Ikinä ei ollut pulaa kavereista, sillä esim. 50-luvulla lapsia asui taloissa yli 200.

Näin jälkeen päin ajatellen pihapiirimme oli jokaisen lapsen unelmapaikka; sellaista ei ole enää missään. Se oli sen ajan seikkailupuisto. Myöskään kadunylityksiä ei tarvinnut pelätä, koska kaikki oli käden ulottuvilla. - Liisa Kauppinen (os. Jauhiainen)

Olen asunut Kalliossa pariinkin otteeseen: muutaman vuoden 70-luvulla ja sitten pitempään 90-luvulla. Halusin myös tutustua mieheni lapsuusympäristöön, sillä hänen isänsä oli töissä Elannossa ja perhe asui osoitteessa Neljäs linja 3-5 E. Yläkuvan poikajoukossa myös mieheni pienenä poikana. Mieheni perheellä oli käytössään avarasti 2h ja keittiö, myös oma kylpyhuone. Monet talojen asunnoista olivat hyvin pieniä yhden huoneen asuntoja eikä aina ollut edes omaa wc:tä.

Osuusliike Elanto panosti siirtolatoiminnallaan paljon meihin lapsiin. Siirtolakesillä oli myös hyvin myönteinen vaikutus yhteiskunnallisestikin maksuttomana ja lisäksi muunkin perhe-elämän kannalta. // Me, entiset vartsikalaiset, nykyiset eläkeläiset, voimme olla ylpeitä siitä, että kuulumme niihin noin 50 prosenttiin suomalaisista aikuisista, joilla on 200 metrin määritelmän mukainen uimataito, kiitos Elannon kesäsiirtolan uimakoulun. - Helena Salminen (os. Nurmela)

Kirjan sivuilta piirtyy elävä ajankuva sotienjälkeisestä Helsingistä, jossa asuntopula oli valtava. Nykypäivän trendikäs Kallio oli pahamaineinen työläiskaupunginosa, jonka Pitkäsilta erotti porvariston alueista. Elannon järjestämät kesäsiirtolat Sompasaaressa ja Vartiosaaressa ovat painuneet unohtumattomasti muistelijoiden mieliin. Haapaniemen kentällä pelattiin ja mäkeä laskettiin huimasti Helsinginkadun yli - jonkun vahtiessa ettei autoja tullut. Lapset liikkuivat ja seikkailivat ympäristössään hämmästyttävän vapaasti.

Elannon henkilökunnan iso yhteisö oli tiivis ja piti yhtä; naapuria autettiin, missä voitiin ja toisten lasten perään katsottiin. Elanto järjesti henkilökunnalleen ja heidän lapsilleen monenlaista toimintaa: lastentarhaa, joulujuhlaa, urheiluseuraa ja teatteritoimintaa. Ehkä vastaavaa löytyy Suomen isoimmilta tehdaspaikkakunnilta, mutta Kallion linjojen työläisyhteisöt taitavat olla Helsingissä ainoita laatuaan.

Spurgujen paratiisi, hipsterlandia, Suomen Berliini - Kalliolla on monta nimeä ja imagoa, yhdessä ja samassa kaupunginosassa. // Aamuyhdeksän Alko-jono toisaalla ja kylmäuutettu luomukahvi baarista toisaalla - todellisia kalliolaisia kokemuksia molemmat. Pikkuasuntojen Kalliossa kaduilla on aina elämää, sillä kukapa 20 neliön kämpässä koko päivää viettäisi. Astut kadulle ja olet keskellä yhteistä olohuonetta. - Kaisa Hölttä - kalliolainen vuodesta 2004

Kirjan parasta antia on minusta hieno ajankuva tuon ajan lasten elämästä. Tarinat polveilevat moneen suuntaan, ja kertovat leikeistä ja hurjistakin kolttosista. Kirja on paksu ja tarinoita on paljon. Ehkä tekstejä olisi voinut hiukan lyhentää ja antaa enemmän tilaa aikakautta hienosti kuvaaville valokuville. Lopussa on pieni stadin slangin sanasto ja luettelo alueen kadunnumeroista ja mitä siellä oli. Minusta on hienoa, että työryhmä jaksoi puurtaa kaksi vuotta. Elannon henkilökunnan talojen lasten muistot ansaitsivat tulla muistiinmerkityiksi.

Meidän Kallio. Ei päivää ilman Elantoa
Työryhmä / Kulman kundit ja gimmat
Työryhmän pj. Aarne Huhtanen
Into 2019
***
Lukukappale kustantajalta - kiitän
_______________

Helmet-haaste: 34 (useita kirjoittajia), 43 (lapsen kasvua aikuiseksi)

Pierre Lemaitre - Petoksen hinta

Ylempi toimihenkilö Alain Delambre on ikärasismin uhri. 57-vuotias entinen hyvinpalkattu henkilöstöpäällikkö on ollut työttömänä jo neljä pitkää vuotta. Tulojen romahtaminen merkitsee myös perheen talouden romahtamista. Koti on hävityksen kauhistus, sillä juuri ennen miehen työttömyyttä aloitettu suurisuuntainen remontti on jäänyt kesken; vaimo Nicole kulkee kulahtaneissa villatakeissa, mihinkään ei ole varaa. Onneksi tyttäret Lucie ja Mathilde ovat jo aikuisia ja elävät omillaan.

Alain tekee aamulla kolmisen tuntia hanttihommia yhden firman pakkaamossa. Mutta esimies Mehmet saa hänen pinnansa palamaan; seuraa kärhämä, potku pomon munille, potkut ja haaste oikeuteen. Epätoivoinen Alain löytää ilmoituksen, jossa haetaan huippufirmaan huipputason henkilöstöpäällikköä. Mies tuntee homman omakseen ja on valmis tekemään kaikkensa paikan saadakseen. Ja aika paljon tämä paikanhaku vaatiikin.

Kerrataan tähän mennessä tapahtunut. Nimi: Alain Delambre. Kuusikymppinen mies, joka haki työtä. Hänen uransa, tarinansa, parhaat vuotensa. Uran loppuvaiheille osunut työttömyys, epäoikeudenmukaiset tunteet, vuodet hanttihommia tehden. Luisu helvettiin. Nöyryytys lasten edessä. Töihin pääsyn toivo, joka raukeaa kerta toisensa jälkeen. Epävarmuus tulevaisuudesta. Masennus. Sitten kun hän ei epätoivossaan enää keksinyt muuta: panttivankien sieppaus.

Rekrytointia hoitaa konsulttiyritys BLC Consulting, joka ei kerro toimeksiantajaa. Mutta Alain saa selville kyseisen öljy-yhtiön, joka aikoo sulkea Sarquevillen tuotantolaitoksen, jolloin yli 800 työntekijää jää työttömiksi. Etsitään siis kylmähermoista saneeraajaa ja rekrytointitilanteessa  järjestetään kuvitteellinen panttivankidraama, jolla selvitetään hakijoiden häikäilemättömyyttä ja samalla myös jo palkkalistoilla olevien firmauskollisuutta.

Alain suhtautuu asiaan pakkomielteisesti, tuleva haastattelu valtaa täysin hänen mielensä. Mies värvää epämääräisen ja kalliin palkkasoturi Kaminskin avukseen strategiaa hiomaan ja selvittää arkaluonteisia asioita kunkin hakijan menneisyydestä. Hän tarvitsee rahaa ja iskee pankkiirivävyään turpiin kun ei saa lainaa ja keplottelee sitten itselleen tyttärensä asuntosäästörahat. Seuraa tutkintavankeutta ja oikeudenkäyntiä, kun kaikki menee pahemman kerran pieleen.

Petoksen hinta käynnistyi tuskastuttavan hitaasti ja monimutkaisen juonen lukeminen oli työtä ja tuskaa. Se, että keski-ikäisestä nörttihiirulaisesta Alanista sukeutui hetkessä kylmäverinen ammattirikollinen, tuntui epäuskottavalta. Lemaitre kritisoi rankasti yhteiskuntaa: uutisista vyöryy toistamiseen miten tuhansia  ihmisiä irtisanotaan ja tehtaita ajetaan alas. Samaan aikaan johtajat järjestävät itselleen jättimäisiä erorahoja ja optioita. Hyväosaisten ja työttömien välinen kuilu syvenee päivä päivältä. Suosikkidekkaristini Lemaitre kirjoittaa hyvin, mutta tämä ei vetänyt ollenkaan.

Pierre Lemaitre - Petoksen hinta
Alkuteos Cadres noirs 2010
Suomentanut Kaila Holma
Kansi Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2019
**
Kirjastosta
_______________

Täällä kaikki yhdeksän Lemaitrelta lukemaani - eli kaikki suomennetut.
Leena Lumi, Takkutukka

Helmet-haaste: 49 (2019 julkaistu)

Seinäjoen kaupunginkirjaston maahaaste: Ranska

Lyhyt: Harry Salmenniemi - Delfiinimeditaatio

Hän heräsi sameassa. Hän sirisi.

Harry Salmenniemellä on työn alla neliosainen novellikokoelmasarja, jonka ensimmäinen osa Uraanilamppu ilmestyi vuonna 2017; nyt ollaan toisen osan äärellä. Kuuntelin Yle Areenasta kirjailijan haastattelun, mikä avasikin tätä projektia hiukan. Hän sanoi työstäneensä ja työstävänsä suurta novellimäärää rinnakkain, valinta kuhunkin kokoelman osaan tapahtuu sitten myöhemmin. Novellit ovat usean vuoden ajalta.

Salmenniemi vie lukijan väliin sameaan, mutta sirisee kivasti. Kokoelmassa on 16 novellia, joista osa tuntuu vakavalla mielellä - ja aivan mielettömän hienosti! - kirjoitetuilta esseiltä, osa taas edustaa pilke silmäkulmassa kirjoitettua ja överiksi vietyä kakkapilluparodiaa; mahtuupa joukkoon hiukan rakkauden tuntojakin - pehmeissä Crème fraîche -pilvissä pyörivä rakastunut pari. Voi kysyä, ylittyykö joku hyvän maun raja esim. Suomen presidenteistä vouhkatessa, mutta eihän Salmenniemi valehtele. Osansa höykytyksestä saa ensimmäisenä valtiomies J. V. Snellman, jonka tehottomien toimenpiteiden vuoksi 150 000 ihmistä eli 10 % maan väestöstä kuoli nälkään 1800-luvun lopun suurina nälkävuosina. Suitsutusta saa vain nykyinen tasavallan presidentti Niinistö, johon koko kansa luottaa. Kivaa.

Omia suosikkejani olivat kaksi mielenterveyspotilaista kertovaa novellia. Itsekin mieleltään häiriintyneen ihmisvihaajapsykiatrin potilaskertomukset olivat hulvattomia ja todentuntuisia - kunnes. Psykiatri ei häpeillyt yhtään lisätä potilaskertomuksiin omia henkilökohtaisia antipatioitaan kutakin potilasta kohtaan. Leikkauksia tekevän päättäjän paineista kertova Päätöksiä & näitten samaisten päättäjien kapeutunutta elämää surkutteleva Reservatio mentalis olivat myös mieleeni.

Novellit roimivat suomalaista yhteiskuntaa loputtoman globalisaation paineissa. Ihmisten jakaantuminen yhä räikeämmin eliittiin ja kelkasta pudonneisiin tuottaa ahdistusta, unettomuutta, neurooseja ja masennusta. Muistan pari vuotta sitten ihastuneeni Uraanilampussa  erityisesti Salmenniemen itsensä oloiseen ahdistuneeseen kirjailijaan, joka tapasi kustannustoimittajansa. Samaisen hahmon hillitön ahdistus ja kyynisyys punkevat nytkin novellista Ihminen on onnellinen eläin.

Salmenniemi on loistava novellisti, mutta omat tunnelmat tätä kokoelmaa lukiessa olivat kaksijakoiset: suosikkinovellit hurmasivat täysin, mutta huumorintajuni ei riittänyt innostumaan kakkapilluosastosta. Niminovelli Delfiinimeditaatio kertoo noista upeista ja älykkäistä ihmisen mieltä niin kovasti kiehtovista nisäkkäistä. Jos novellikokoelman luettuaan tuntee tarvetta rauhoittumiseen, voi kuunnella vaikka oheisesta linkistä delfiinien hypnoottista laulua ja katsella niiden sulavia liikkeitä sinisessä valtameressä.

Harry Salmenniemi - Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä

Siltala 2019 

***

Kirjastosta

_______________

Helmet-haaste: 40 (käsittelee mielenterveysongelmia)