Virginia Woolf - Oma huone

Naisella on oltava rahaa ja oma huone, 

jos hän aikoo kirjoittaa fiktiota.

Tuo Virginia Woolfin (1882-1941) feministinen lausahdus sadan vuoden takaa on tunnettu ympäri maailman. Teos Oma huone perustuu kahteen esitelmään, jotka hän piti vuonna 1928 kahdessa Cambridgen yliopiston naisten collegessa. Esitelmissään Woolf rohkaisee nuoria naisopiskelijoita ajattelun vapauteen ja sanoo heidän olevan onnekkaita akateemisen koulutuksensa vuoksi. Hän itse jäi sitä paitsi, koska isä koulutti vain veljiä. Woolf väittää, että kirjallisuuden historiassa naiskirjailijoiden vähyys on seurausta pikemminkin mahdollisuuksien kuin lahjakkuuden puutteesta. Tädin perintö tarjosi Woolfille itselleen taloudellisen riippumattomuuden. 

Oma huone on hieno kaunokirjallinen esitys. Teksti on hurmaavan elävää, joskin kiinnittyy tiukasti silloiseen englantilaiseen yhteiskuntaan ja sen ajan brittiläisiin kulttuurihenkilöihin. Paljon jää siis ymmärtämättä suomalaiselta nykylukijalta. Mutta Woolfin pääpointti on kristallinkirkas: patriarkaatin hallitsemassa maailmassa naisilla ei ole ollut koulutusta eikä mahdollisuuksia luovaan työskentelyyn. Heillä ei ole ollut päätäntävaltaa omaan elämäänsä, vaan naisen tahto on ollut isän, veljen tai aviomiehen taskussa. Englannissa naiset saivat äänioikeuden 1918.

Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. 

Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. 

Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, 

ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta.

Woolf käy läpi naisten kirjoittaman kirjallisuuden historiaa ja pohtii yksityiskohtaisesti 1800-luvun naiskirjailijoiden merkitystä: Brontën sisarusten kapeaa elämänpiiriä sekä miesten nimillä kirjoittaneita George Eliotia (Mary Ann Evans) ja George Sandia (Amantine-Lucile-Aurore Dupin). Se, että naiset alkoivat ansaita rahaa kirjoittamisellaan, teki kirjoittamisesta ammatin. Woolf luo jopa fiktiivisen kirjoittavan siskon Shakespearelle ja leikittelee ajatuksella, että vaikka tämä olisi ollut veljeään lahjakkaampi, kuolemattoman kirjallisuuden syntymiseen ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia. Jane Austen ei piiloutunut miehisen pseudonyymin taa, vaan kirjoitti omana itsenään.

Yhdessä kohtaa, turvallisessa naisyleisössä Woolf sanoo törmänneensä ilmaukseen Chloe piti Oliviasta. Hän pyytää kuulijoitaan, etteivät nämä hätkähtäisi tai punastuisi, sillä tällaisia asioita tapahtuu piilossa yhteiskunnalta. Jossain englanninkielisessä jutussa vihjattiin, että Woolf olisi saapunut esitelmätilaisuuksiin paikalle rakastettunsa Vita Sackville-Westin kanssa. Ehkä totta, ehkä ei. Joka tapauksessa Woolfin ja Sackville-Westin syvä ystävyys ja kiintymys kestivät kaksikymmentä vuotta, aina Woolfin kuolemaan saakka. Woolfin Orlando kertonee jotain näiden kahden naisen suhteesta.

Teos oli mielenkiintoinen kuunneltava ja Kirsti Simonsuuren suomennos teki tekstille oikeutta. Tekstissä vilahti joitain ihastuttavia ja raikkaita sanontoja. Simonsuuren esittelyteksti kirjan lopussa avasi teosta lisää. Kyllä tämä feministisen kirjallisuuden klassikko kuunnella kannatti.

Virginia Woolf - Oma huone
Alkuteos A Room of One’s Own 1929
Suomentanut Kirsti Simonsuuri
Tammi 1980
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn

_______________

Maailmankirjat

Wikipediassa englanniksi

Osallistun tällä postauksella kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen #12,

jota vetää Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogi

Klassikkohaasteisiin aiemmin lukemani:

#11: Eeva Joenpelto - Elämän rouva, rouva Glad

#10: Ernest Hemingway - Kenelle kellot soivat

#9: Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys

#8: Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan

#7: José Saramago - Ricardo Reisin viimeinen vuosi

#6: Konstantin Paustovski - Kertomus elämästä #3

Alicia Giménez Bartlett - Ritos de muerte

Tämä barcelonalaisen Alicia Giménez Bartlettin Petra Delicado -sarjan ensimmäinen osa on suomennettu nimellä Petra Delicado ja merkityt tytöt. Ennen blogiaikaa olen lukenut sarjasta yhden tai kaksi dekkaria, mutta en muuta muistanut kuin Petran työparin Fermínin ja että pari kävi usein tuulettamassa päätään ja rauhoittumassa lähikapakka Kultaisessa Kannussa. Dekkari toi mukavasti mieleen Barcelona-muistoja ja avasi tämän kipakan naiskomisarion mennyttä elämää. Positiivista oli myös se, ettei väkivallalla mässäilty. Tärkeässä asemassa oli kahden eri-ikäisen ja erilaisista oloista tulevan poliisin hitsautuminen tuloksekkaaksi tiimiksi. Giménez Bartlett tuo esiin myös yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Entinen huippuasianajaja, nykyinen poliisi Petra työskentelee tylsissä arkistohommissa Barcelonan poliisilaitoksella. Kun koko miesvahvuus on kiinni muissa vaativissa tehtävissä, nainen saa johdettavakseen raiskaustutkinnan. Työpariksi ilmaantuu 57-vuotias viiksekäs ja antiikkinen Fermín, joka on kaukana siitä työparista, jonka Petra olisi toivonut itselleen. Henkilökemiat eivät aluksi kohtaa ollenkaan - Petra on rääväsuinen, kiroileva ja kipakka nainen, Fermín rauhallinen ja korrekti mies, joka ei kyseenalaista ylemmän tahon määräyksiä.

Kaupungissa riehuu raiskaaja, joka valitsee uhreikseen vaikeissa oloissa eläviä nuoria tyttöjä. Kaikilla kolmella raiskatulla on omituinen pyöreä leimasinjälki käsivarressaan. Neljäs uhri on hyvän perheen tyttö, jonka isä nostaa hirveän haloon, kaupungin kermaan kun kuuluu. Juttu mutkistuu ja pitkittyy,  eikä johtolankoja löydy. Kaiken huipuksi ilmaantuu kaksi kuolonuhriakin. Petra ja Fermín kiertävät kaupungin kuppiloita ja haastattelevat uhrien lähiomaisia, mutta aina on seinä vastassa. Paikallinen lehdistö toimii kyseenalaisesti, revittelee juttua ja mollaa Petraa jatkuvasti lööpeissään. Pari kertaa työpari hyllytetään jutusta. He saavat kahden jäsenen tiimiinsä ylimielisen vahvistuksen ulkopuolelta, mutta lopulta kuitenkin Petran ja Fermínin useiden kuukausien uurastus selvittää syyllisen.

Tutkittava juttukin on toki monimutkainen, mutta parasta minusta oli Petran ja Fermínin yhteistyön kuvaus. Tiivis yhteistyö jutun parissa ja monet yhteiset tuopit saavat työparin avautumaan toisilleen myös yksityiselämästään. Nelikymppinen Petra on kahdesti eronnut, kuuttakymppiä lähestyvä Fermín leski, jonka pitkä avioliitto tuntuu olleen onnellinen - mutta oliko sittenkään? Petra jätti ensimmäisen aviomiehensä Hugon, koska ei sietänyt tämän päsmäröintiä enää. Sitten Petra heittäytyi villiksi ja nai itseään yli 10 vuotta nuoremman Pepen, mutta väsyi lopulta miehen äitinä olemiseen. Fermínin mielestä avioliitto solmitaan iäksi. Hiljattain Petra on ostanut pienen talon Poblenousta, mutta kiivaan tutkinnan aikana purkamattomat muuttolaatikot pölyttyvät nurkissa ja pelakuut kuolevat. Salamancasta muuttanut Fermín sen sijaan vuokraa huonetta asuntolasta.

Kaikkeen mukautuneeseen Fermíniin ilmaantuu särmää, mutta hänellä on kyky hillitä temperamenttista pomoaan. Sinunkaupoista on puhe usein, mutta teitittelystä ei päästä. Silti näiden kahden yksinäisen kesken sukeutuu lämmin ja arvostava ystävyys - mitähän seuraava osa tuo tullessaan. Listasin loppuun sarjan dekkarit, joista nähdäkseni neljä on suomennettu.

Alicia Giménez Bartlett - Ritos de muerte 

Suom. Petra Delicado ja merkityt tytöt 2012

Planeta audio 2020

Äänikirjan lukija Rosa Guillén

_______________

 

Barcelonalainen Alicia Giménez Bartlett (s. 1951) on yksi Espanjan tunnetuimpia kirjailijoita. Suositusta Petra Delicado -hahmosta hän on kirjoittanut vuodesta 1984 alkaen, ja kirjojen perusteella on tehty myös tv-sarja. Vuonna 2015 Giménez Bartlettille myönnettiin Planeta-palkinto, joka on arvoltaan maailman suurin kirjallisuuspalkinto. 

Petra Delicado -sarjassa on ilmestynyt 12 osaa, joista neljä on suomennettu. Planeta audio julkaisee näitä juuri parhaillaan äänikirjoina. Nämä ovat todella viihdyttävää kuunneltavaa, pidän kovasti.

#1 Ritos de muerte, 1996 / Petra Delicado ja merkityt tytöt, 2012
#2 Día de perros, 1997 / Petra Delicado ja vihaiset koirat, 2013 
#3 Mensajeros de la oscuridad, 1999 / Petra Delicado ja vaaran viestit, 2014 
#4 Muertos de papel, 2000
#5 Serpientes en el paraíso, 2002 
#6 Un barco cargado de arroz, 2004 / Petra Delicado ja kodittomat, 2016 
#7 Nido vacío, 2007
#8 El silencio de los claustros, 2009
#9 Nadie quiere saber, 2013
#10 Crímenes que no olvidaré, 2015 

#11 Mi querido asesino en serie, 2017

#12 Sin muertos, 2020

Hanna Weselius - Sateenkaariportaat

Hanna Weseliuksen toinen romaani Sateenkaariportaat on merkillinen teos, jossa seurataan epäsympaattisen helsinkiläisen valtiotieteilijän (miehen) elämää. Ajelehtivan päähenkilönsä avulla Weselius saa kerrottua muutamankin faktan Helsingistä ja maailmasta ympärillämme. Aluksi nämä tietoiskut hämmensivät, mutta Weselius luo taidokkaasti romaanitaideteoksen, joka on aikamme kuva - ei ylevä, vaan lähinnä irvokas. Tietoiskut liikkuvat laajalla skaalalla ympäri maailman, eri aikakausissa ja historian raaoissa tai vähemmän raaoissa faktoissa. Weselius keinahtelee todellisuudesta ja ajasta toiseen ja alun hämmennyksen jälkeen keinahtelin kiinnostuneena ja ihastuneena mukana.

Egon on vuonna 1963 syntynyt yksinäinen mies, joka sai nimensä saksalaisen schlagerin mukaan. Hän ei varmaan koskaan ole tanssinut eroottista tangoa, sillä hän vihaa kaikkia naisia, myös vanhaa äitiään.  Silti hän luulottelee olevansa luomakunnan lahja naissukupuolelle. Egon on kaljamahainen, kaljuuntuva ja liikaa juova valtiotieteilijä, johon ei kadulla kiinnitä huomiota. Häntä itseään iljettää peilistä katsova omakuva. Egon ajelehtii ryppyisessä puvussaan ja lököttävissä housuissaan; eksyy mukaan niin fasistien kuin anti-fasistien mielenosoituksiin ja pride-kulkueisiin tietämättä itsekään miksi. Jokapäiväinen humala vie terän ikäviltä ajatuksilta ja kun aamulla ei muista, hävetä ei tarvitse.

Jostain kumman syystä Egon on kiinni Vuosaaressa kotihoidon varassa elävään äitiinsä, vaikka kummastakin toinen on vihattava ja ärsyttävä. Melkein joka päivä Egon matkustaa metrolla lapsuuskotiinsa viinipullo tai kaksi repussaan kinastelemaan äitinsä kanssa. Tietoisku kertoo, että Helsingissä asuu enää runsaat 4000 luovutetulla alueella syntynyttä, ja Egonin äiti on yksi heistä. Aikoinaan Karjalan evakkoja oli lähes 400 000. Egonilla ei ole onnellisia lapsuusmuistoja. Hän muistaa nähneensä aina painajaismaisia Karjala-unia, joihin liittyi hylätyksi tulemisen tunne, ja hän muistaa lapsuudesta äidin viinanhuuruiset pirskeet.

Helsingin elokuun yöt ovat villejä tavalla, joka on mahdollinen vain pohjoisissa, pakkastuulen jäytämissä kaupungeissa jotka melkein kuolevat talveen joka vuosi.

Helsingistä selviää monenlaista faktaa ja nippelitietoa. Weselius selvittää eri katujen olemusta, sosiaaliluokat erottavaa Pitkäsiltaa, Unioninkatua, Bulevardia, Aleksanterin teatteria ja Mannerheimin ratsastajapatsasta. Nimensä romaani on saanut Malminkartanon jätemäen pitkistä puuportaista, jotka taideprojektissa maalattiin kaikin sateenkaaren värein, mikä oli liikaa mustahuppuisille anarkisteille.

Weseliuksen tietoiskumaiset osuudet kertovat ankeriaista, lingvistiikasta, Karjalan sinisistä ikkunapuitteista, Valamosta ja äidin synnyinkaupungista Sortavalasta. Muistiin palautuvat myös Chilen 70-luku, Allende & Pinochet ja Ceaucescun luksuselämää viettäneet koirat. Kotimaan tapahtumista päivittelemme Tony Halmetta ja populistisia liikkeitä sekä terveyskeskusten vuodeosastoja ja vanhustenhoitoa. 

Egonin viha kohdistuu erityisesti lehtivalokuvaajiin, joista yksi teki jutun hänestäkin. Miten syntyvät tuntemamme ikoniset valokuvat? Sen sijaan, että kertoisivat ’totuuden’, ne kertovat sen mitä kuvaaja on kuvaan rajannut, sanoen valheellisesti ’tältä näyttää universaali ihmisyys'. Weselius mainitsee Robert Capan Kaatuvan sotilaan ja Dorothea Langen Migrant Motherin.  Tätä mielenkiintoista tematiikkaa käsittelee myös Marisha Rasi-Koskinen teoksessaan REC ja Jari Järvelä teoksessaan Klik. Maailman tapahtumat niin lännessä kuin idässä vyöryvät reaaliajassa näytöillemme ja älypuhelimiimme, niin Brasilian palavat sademetsät kuin autioituva maaseutu kaikissa maanosissa.

Kuva Egonista on luotaantyöntävä ja nuhjuinen. Kuva ajastamme ja historian tapahtumista on illuusioton. Huolimatta kaikesta edistyksestä niin paljon tuhoisaa ja hävettävää on tapahtunut ja tapahtuu  edelleen kaikkialla. Weselius kirjoittaa taitavasti ja omaperäisesti tavoittaen sen, mikä liikkuu ajassa ja kuvaa karulla realismilla äidin ja Egonin tapaamisia. Vuosaari, tuo maahanmuuttajien ja myös hyvin toimeentulevien ihmisten lähiö on myös koirien lähiö, jossa nuo onnettomat eläimet elävät paniikissa useita päiviä vuoden vaihtuessa. Egon pohtii paljon rakkautta, naisia ja koiria. Onko eläintä helpompi rakastaa kuin ihmistä? Ainakaan eläin ei vaadi vastarakkautta, vaan tyytyy siihen mitä saa. Sateenkaariportaat on erikoinen, omaperäinen, terävä ja taidokas romaani, jonka kukin lukija kokee ja jota tulkitsee omalla  tavallaan. Ehkä jonkun tietoiskun olisi voinut jättää pois, mutta romaanin loppuhuipennus on huikea.

Egon, ich hab ja nur aus Liebe zu dir,
Ja nur aus lauter Liebe zu dir
Ein Glas zuviel getrunken.
Ach Egon, Egon, Egon, Egon,
Ich bin ja nur aus Liebe zu dir
Ja nur aus lauter Liebe zu dir
So tief gesunken.

- Evelyn Künneke 1953. Youtubesta löytyy niin Metro-tyttöjen versio kuin tämä Katrin Weberin hillitön parodia.

Hanna Weselius - Sateenkaariportaat

Kansi Martti Ruokonen

Wsoy 2021

Äänikirjan lukija Hannamaija Nikander

______________

Kulttuuri kukoistaa

Suomen Kuvalehti

Tuijata

Hanna Weselius (s. 1972 Kajaanissa) on opiskellut kirjallisuustiedettä, journalismia ja valokuvataidetta ja toiminut kuvajournalistina, kuvataiteilijana ja vapaana kirjoittajana. Hän on koulutukseltaan taiteen tohtori ja työskentelee valokuvataiteen yliopistonlehtorina. Weseliuksen esikoisromaani Alma! (2016) sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja Tulenkantaja-palkinnon.

Pia Sievinen - Näkymätön

Kirjoitan tämän kirjan, sillä tiedän, että jossakin on suuri yksin elävien joukko, joka kaikessa hiljaisuudessa elää elämäänsä päivästä toiseen. Herää aamulla, menee töihin, istuu palavereissa, käy kaupassa, harrastaa, käy nukkumaan, viettää viikonloppua, tekee lomasuunnitelmia, suunnittelee tulevaisuutta, ostaa jääkaappeja, asuntoja ja autoja, ottaa lainaa, unelmoi ja miettii silloin tällöin mikä on tämän kaiken tarkoitus.

Pia Sievisen esikoisromaani Näkymätön pohtii yksin elävän keski-ikäisen sinkkunaisen dilemmaa. Yhteiskunta ympärillä tuntuu keskittyvän ydinperheeseen, lapsiarkeen ja ruuhkavuosiin. Voiko elää täysipainoista ja onnellista elämää sinkkuna, ilman että etsisi parisuhdetta antennit ojossa 24/7?

46-vuotiaalla Sofialla on kiireinen ja viettelevä työ markkinointiviestinnän parissa. Hän on tyylikäs, terve ja hoikka nainen, joka asuu Helsingin ydinkeskustassa Katajanokalla. Hän rakastaa työtään ja työn merkitys elämässä on suuri. Some, Twitter ja Facebook ovat myös olennainen osa elämää. Niiden ja sähköpostin avulla Sofia hoitaa työasioitakin kotisohvalta käsin. Ystäviään Sofia tapaa kaupungilla ja viettää paljon aikaansa kahviloissa. Sisaruksiin ja heidän lapsiinsa välit ovat lämpimät, mutta vauvakuumetta hän ei ole potenut koskaan. Sofia tekee päivittäin kaksi meditointiharjoitusta eikä laista kuntosalivuorostaan.

Kirjan luvut koostuvat yksityiskohtaisista päiväkirjanomaisista merkinnöistä, joissa Sofia luettelee mitä tekee milloinkin, aamu- ja iltarutiinit ja mitä ostaa kaupasta. Yksin elävistä on tärkeää puhua, onhan yhden hengen talouksia aina vain enemmän. Tällä hetkellä yli 1,2 miljoonaa suomalaista asuu yksin. Mutta lukiessa mietin, että ketä mahtaa kiinnostaa Sofian toistuvat rutiiniluettelot ja kauppalistat? Oliko niiden tarkoitus osoittaa, että lapsellisen kannalta katsoen ’huoleton' yksineläväkään ei pääse arkirutiineistaan? Koska kirja on lyhyt, päätin kuunnella loppuun ja katsoa avautuuko kerronta johonkin laajempaan.

Kesälomallaan Sofia lähtee joogaretriittiin Lissabonin lähelle, ja siitä olikin mielenkiintoista lukea. Retriitissä hän tutustuu berliiniläiseen nuoreen mieheen Jackiin, jonka kanssa he viettävät tiiviisti vapaa-aikansa ja ystävystyvät. He avautuvat toisilleen elämänsä kipukohdista: Sofialla on takanaan vaikea seurustelusuhde, Jackilla on juuri nyt ristiriitoja miesystävänsä kanssa. Erotessa ilmassa on haikeutta ja kotiinpalattuaan Sofia tuntee ihastuneensa tähän nuoreen homomieheen.

Retriitistä on se hyöty, että Sofia antaa tunteiden ja itkun tulla. Hän pystyy tekemään muutoksia tiukkoihin rutiineihinsa ja katselee ympärilleen hiukan avoimemmin. Tuskastuttavan yksityiskohtaisten päiväselostuksen lomassa Sofia miettii elämäänsä. Yrittäjäperheen tyttärenä hän omaksui suorittamisen ja pärjäämisen jo lapsena. Isä oli rakas, mutta kuoli liian varhain ja Sofia piti kaiken surun sisällään. Parikymppisenä hän lopulta romahti ja kävi seitsemän vuotta terapiassa.

Itse en kuulunut kirjan kohderyhmään, sillä sain kaksi lastani vähän päälle parikymppisenä. Uskon kyllä, että lapsettomat ja yksinelävät sinkkunaiset kokevat paineita parisuhteen muodostamiseen ja vauvatalkoisiin. Mutta onko tilanne näin paha, kun yhden hengen talouksia on Helsingissäkin noin 170 000 eli 50 % kaikista kotitalouksista? Täällä tilastoja asuntokuntien määristä Helsingissä. Samaa tematiikkaa löytyy myös Saara Turusen romaanista Sivuhenkilö, joka sekään ei puhutellut. Kiinnostava aihe, mutta odotin tältä kirjalta enemmän. Kesäinen Helsinki levittäytyi ihanana Sofian kulkureiteillä, mikä oli ehdottomasti plussaa. Yksineläminen ei tarkoita yksinäisyyttä, ja kuten alun sitaatista käy ilmi, yksineläjä elää aivan tavallista, omanlaistaan elämää. MOT.

Pia Sievinen - Näkymätön
Aho & Aho Publishers 2020
Äänikirjan lukija Matleena Kuusniemi
_______________

Pia Sievinen (s. 1973) on helsinkiläinen esikoiskirjailija. Hänen tiensä kirjoittajana on kulkenut City-lehden avustajasta mm. uutistoimittajaksi ja -päälliköksi, toimituspäälliköksi ja vapaaksi kirjailijaksi. Hän on kirjoittanut kolme tietokirjaa, Näkymätön on hänen ensimmäinen romaaninsa. Koulutukseltaan Sievinen on kauppatieteiden maisteri ja työskentelee markkinointiviestinnän parissa.

Almudena Grandes - La madre de Frankenstein

Espanjalaiselta Almudena Grandesilta (s. 1960) olen lukenut jo aiemmin pari muhkeaa romaania, ja tämä uusin La madre de Frankenstein (2020) on sivumäärältään samaa luokkaa. Grandes penkoo Espanjan historiasta ja erityisesti Francon diktatuurin ajoilta epäkohtia, ottaa mukaan muutaman todellisen henkilön, lisää fiktiivisiä hahmoja ja kutoo fiktionsa todellisten tapahtumien ympärille.

Tässä yksi lähtökohtahenkilö on Aurora Rodrígues Carballeira, vainoharhainen skitsofreenikko, joka ampui tyttärensä Hildegartin vuonna 1933. 50-luvun alussa Aurora on potilaana Ciempozuelosin naisten mielisairaalassa Madridin lähellä. Sairaalan uusi psykiatri on kolmikymppinen Germán Velázquez, joka palaa 15 vuotta kestäneen maanpakolaisuuden jälkeen Sveitsistä. Hänen isänsä kuoli vankilassa ja poika pääsi pakenemaan Espanjasta 1939, koska Francon voitto tiesi punaisille armotonta sortoa ja hengenvaaraa.

Germán oli Sveitsissä tehnyt uraauurtavaa työtä skitsofreenikkojen hoidossa uudella lääkkeellä,  klooripromatsiinilla. Kun yksityiselämäkin oli sotkussa, Germán päätti ottaa vastaan tarjotun viran Madridissa, asuivathan äiti ja sisko edelleen siellä. Tällä uudella lääkkeellä saatiin sensaatiomaisia tuloksia ja se korvasi sähköshokit ja lobotomiat. Germánin potilaiden tila kohentui merkittävästi, kunnes Francon lääkintöhallitus kielsi äkkiä ja selittelemättä lääkkeen käytön - potilaille tuhoisin seurauksin. Pääasiallisin kiellon syy tuntui olevan, että punainen Germán saisi liikaa kiitosta.

Apuhoitajana Ciempozuelosissa työskentelee nuori María, joka on koko ikänsä asunut sairaalan alueella. Hänen äitinsä menehtyi hirvittävässä massamurhassa Malagan ja Almerian välisellä tiellä 1937. Isoäiti oli kertonut Marialle, että punaiset surmasivat hänen äitinsä ja vasta Germán kertoi totuuden. Grandesin tekstissä tulee esiin myös fasistis-katolisen diktatuurin suhtautuminen homoseksuaaleihin. Heitä yritettiin ’parantaa’ sähköshokkien ja lobotomioiden avulla. Yksi sivujuonne kertoo myös siitä, kuinka Francon diktatuuri toteutti rodunjalostusta mm. varastamalla vastasyntyneitä heidän punaisilta tai muuten epätoivotuilta vanhemmiltaan ja antamalla heidät Francon kannattajien kasvatettaviksi. Näitä varastettuja lapsia arvellaan olevan jopa 300 000.

Los nazis experimentaron con la eugenesia para crear una raza superior. El franquismo lo hizo con los bebés robados con la idea de formar un español moralmente superior. Una paternidad espiritual que el controvertido psiquiatra franquista y ultracatólico, Antonio Vallejo-Nágera, trajo a España en 1938 desde Alemania con el objetivo de “liberar la sociedad de una plaga tan temible como el libertinaje y del ‘gen rojo’”.

La madre de Frankenstein on muhkea lukuromaani, jossa kirjailija paneutuu lukuisten hahmojensa elämäntragedioihin. Germán asui Sveitsissä isänsä ystävän, psykiatri Samuel Goldsteinin perheessä, joka oli päässyt juutalaisvainoja pakoon Berliinistä. Kaikki kolme Goldsteinien tytärtä olivat turvassa, mutta nuori huoleton muusikkopoika halusi jäädä Berliiniin. Vasta vuosia sodan päättymisen jälkeen pojan kohtalo selvisi ja syöksi perheen epätoivoon. Goldsteinien nuorin tytär Rebecca rakastui saksalaiseen Kurtiin Neuchâtelissa. Mutta miten hän voisi rakastaa saksalaista sotilasta? Natsithan olivat tappaneet hänen veljensä ja tuhonneet miljoonia juutalaisia! Rebecca luopui rakkaudestaan ja nai Germánin, mutta liitto korvikeaviomiehen kanssa oli tuomittu epäonnistumaan.

50-luvun puritaaninen ja pelokas Espanja esittäytyy kaikessa karmeudessaan kirjan sivuilla. Romaanin juoni pitää kyllä hyvin hyppysissään, joskin useita sivujuonteita olisi voinut lyhentää roimasti. Mutta olihan tämä viihdyttävä ja kiinnostava perinteinen romaani, joka ei kerronnan erikoisuuksilla kikkaillut. Luin myös tekstiä, mutta pääosin kuuntelin Storytelistä löytyvää äänikirjaa. Los pacientes del doctor García (2017) oli minulle viiden tähden kirja, samoin El corazón helado, tämä ei aivan yltänyt samaan. Kirjan lopun pitkissä kiitoksissa Grandes kertoo, että aihe on ollut hänellä mielessä 30 vuotta ja luettelee monia Aurora Rodrígues Carballeiraa käsitteleviä aiempia julkaisuja.

Almudena Grandes - La madre de Frankenstein

Tusquets 2020

Äänikirjan lukijat Carles Sianes, Laura Monedero, Lourdes López

_______________

Keigo Higashino - Uskollinen naapuri

Tässä maailmassa ei ole turhia hammasrattaita, 

ja jokainen ratas päättää itse oman käyttötarkoituksensa.

Keigo Higashino on Japanissa erittäin suosittu rikoskirjailija ja Uskollinen naapuri oli hänen läpimurtoteoksensa. Tässä dekkarissa kirjailija kertoo heti alussa kuka murhattiin, miten ja miksi. Lukijan jännite syntyy murhaa tutkivien poliisien ajatusratojen ja heidän päättelykykynsä seuraamisesta. Teksti tuntuu japanilaiselta: se on älyllistä, kohteliasta ja kuivan koleaa, mutta siitä huolimatta haluaa lukea onko loppuratkaisu niin uskomaton kuin on väitetty.

Yasuko on kaunis nainen, joka asuu kaksin teini-ikäisen tyttärensä Misaiton kanssa jossain Tokion lähiössä. Aiemmin hän työskenteli yökerhossa baariemäntänä, mutta on nyt töissä bento-eväsrasioita myyvässä pienessä myymälässä. Viisi vuotta aiemmin hän on eronnut väkivaltaisesta miehestään Togashista, mutta nyt tämä hulttio ilmestyy taas häiritsemään ja kerjäämään rahaa. Asunnossa syntyy käsirysy, jonka tiimellyksessä Yasuko kuristaa miehen tyttärensä avustamana. Seuraa shokki ja ensimmäinen ajatus on ilmoittautua poliisille.

Mutta ennen kuin Yasuko ehtii tarttua luuriin, naapurin huippuälykäs matematiikanopettaja Ishigami tulee apuun. Mies lupaa hävittää ruumiin, huolehtia kaikesta ja antaa naisille ohjeet, mitä kertoa poliisille. Ishigamia tähän uskomattomaan altruistiseen tekoon ajaa rakkaus Yasukoon. Hän on yksinäinen vanhapoika eikä hänellä ole opetustyön lisäksi mitään sosiaalisia kontakteja; hän on ruma, pyöreä ja kaljuuntumassa. Auttamalla Yasukoa ja tämän tytärtä hän voisi päästä tämän viehättävän naisen suosioon.

Tapausta selvittelee rikosetsivä Kusanagi, jonka apuna joskus toimii hänen ystävänsä, fysiikanprofessori Yukawa. He näet ovat tuttuja jo opiskeluajoiltaan Japanin keisarillisesta yliopistosta. Käy ilmi, että Yasukon naapuri Ishigami on myös professorin ystävä opiskeluajoilta ja hän ihmettelee suuresti, että tuo silloin lupaava tutkija - suorastaan nero! - työskentelee aivan tavallisena opettajana.

Kusanagikaan ei ole tyhmä mies, samaisen keisarillisen yliopiston kasvatti hänkin. Mutta ne varsinaiset nerot ja älynjättiläiset ovat naapuri ja professori. Higashino näyttää lukijalle, miten nämä huippuälykkäät miehet ottavat päättelyissään mittaa toisistaan leikkien kissa- ja hiirileikkiä keskenään. Tärkein kysymys on kuka naruttaa ketäkin. Siirto siirrolta ja nappula nappulalta tämän henkirikoksen monimutkainen yhtälö ratkeaa. Olihan siellä lopussa aikamoinen käänne, jota en osannut odottaa. Uskollinen naapuri kertoo paljon myös tokiolaisesta elämänmenosta ja oli kiinnostava dekkari vähän epätavallisemmassa miljöössä.

Keigo Higashino - Uskollinen naapuri

Alkuteos Yōgisha X No Kensin 2005

Suomentanut Raisa Porrasmaa

Kansi Tony Eräpuro

Punainen silakka 2020

Omasta hyllystä

_______________

Keigo Higashino (s. 1958) on japanilainen kirjailija joka tunnetaan erityisesti rikoskirjoistaan. Keigo Higashino on kirjoittanut lukuisia dekkareita, romaaneja ja lasten kirjoja. Hän on Japanin luetuimpia kirjailijoita ja hänen kirjojaan on käännetty useille kielille. Kirjojen pohjalta on tehty myös useita elokuvia ja tv-sarjoja.

Pirkko Soininen - Valosta rakentuvat huoneet

Ennakkokappale kustantajalta, kirja ilmestyy 26.1.2021

Suomen kultakauden arkkitehtuurista puhuttaessa kaikki tuntevat trion Gesellius-Lindgren-Saarinen, sen sijaan heidän aikalaisensa Wivi Lönn (1872-1966) on tuntemattomampi. Lönn oli arkitehtuurin alalla uranuurtajanainen: Suomen ensimmäinen omaa toimistoa pyörittänyt naisarkkitehti, joka voitti useita arkkitehtuurikilpailuita ja suunnitteli suuren joukon niin julkisia kuin yksityisiäkin rakennuksia. Wivi Lönnin urasta ja töistä on tehty osatutkimuksia, mutta elämäkertaa hänestä ei ole kirjoitettu. Tätä taustaa vasten on hienoa, että Pirkko Soinisen fiktiivinen elämäkerta Valosta rakentuvat huoneet on niin tarkka sekä Lönnin uran että yksityiselämän suhteen.

Isä kuoli Wivin ollessa kuudentoista ja äiti jäi elättämään yksin neljää lasta. Rahallisesti elettiin tiukkoja aikoja, mutta äiti rohkaisi lahjakasta tytärtään. Oli selvää, että nuori Wivi oli aivan erityinen teinityttö, joka tiesi tarkkaan mitä halusi. Hän halusi arkkitehdiksi aikana, jona tyttöjen mahdollisuudet akateemiseen koulutukseen olivat liki olemattomat. Suomen ja Euroopan ensimmäinen arkkitehdiksi valmistunut nainen Signe Hornborg oli Wiville kannustava esimerkki. Matemaattisesti lahjakas Wivi pääsi Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolle ja sitten Polyteknilliseen opistoon, jonka hän suoritti käytännössä yksityisoppilaana.

Opiskelutoverista Armas Lindgrenistä tuli elämänikäinen rakas ystävä, joka kuitenkin perusti arkkitehtitoimiston Herman Geselliuksen ja Eliel Saarisen kanssa, ja kolmikko rakennutti itselleen yhteisen kodin, Hvitträskin. Ei tullut toimistoa Lindgren-Lönn, mutta myöhemmin he suunnittelivat yhdessä Uuden ylioppilastalon Helsinkiin (1910) ja upean uusklassisen Estonia-teatterin Tallinnaan (1913). Lindgren sai näissä projekteissa enemmän kiitosta ja näkyvyyttä, Wiviä ei naisarkkitehtinä noteerattu samoin.

Mutta vielä ei oltu niin pitkällä. Wivin ensimmäinen iso työ oli kutsu suunnitella Tampereen suomalaiselle tyttökoululle uusi rakennus (1902). Hän voitti arkkitehtuurikilpailun - mieskollegoiden suureksi harmiksi - Tampereen keskuspaloasemasta (1908). Työtä oli niin paljon, että parhaimpina aikoina Wivi työllisti kuusi piirtäjää. Hän tunsi uupuvansa työmäärän alle, vaikka työ oli ykkösasia hänen elämässään. Päätös muuttaa veljien lähelle Jyväskylään kypsyi ja hän suunnitteli sinne toiveittensa mukaisen talon, jonne  muutti äitinsä kanssa 1911. Lönn suunnitteli Jyväskylän Seminaarinmäelle useita huviloita ja julkisia rakennuksia.

Jyväskylän aika oli merkittävä myös yksityiselämän suhteen, sillä siellä Lönn tutustui varakkaaseen Hanna Parviaiseen, Säynätsalossa toimineen vaneri- ja sahayrityksen johtajaan ja myöhemmin omistajaan. Heidän läheinen ystävyytensä ärsytti kovasti Lönnin äitiä ja heistä puhuttiin ja juoruttiin. Molemmat naiset olivat oman tiensä kulkijoita ja uranaisia. Äidin vaatimuksesta muutettiin Kulosaareen, mutta Parviaisen ja Lönnin ystävyys ei loppunut siihen. 16 ystävyyden vuoden jälkeen he muuttivat vihdoin yhteiseen asuntoon NNKY:n taloon Pohjoiselle Rautatiekadulle. Parviainen oli lahjoittanut varoja talon rakennuskassaan ja Lönn oli suunnitellut sen. Wikipediasta voi lukea lisää Wivi Lönnin elämästä ja töistä.

Ilman valoa ei ole arkkitehtuuria, valo korostaa rakennetta, tuo muodot ja värit esiin. Hän muistuttaa itselleen, että on huomioitava valon tulosuunta ja intensiteetti sekä valon määrän muutokset eri vuorokaudenaikoina.  // Ei riitä, että suunnittelee talon, joka kylpee valossa kesäkuisena päivänä - sen on saatava osansa valosta myös tammikuun kalvaina ja lyhyinä päivinä.

Wivi Lönnin ura ja elämä piirtyy romaanissa vuosikymmenestä toiseen. Soininen eläytyy hienosti Lönnin suunnittelufilosofiaan ja ajankuva on aitoa ja elävää. Kirjan sivuilla vilahtavat monet tuon ajan tunnetut kulttuurihenkilöt. Myös Armas Lindgren asui perheineen Kulosaaressa, samoin taidemaalari Hanna Rönnberg, joka puolestaan oli kuulunut Victor Westerholmin Önningeby-ryhmään. Lönnin elämä osoittaa, miten vaikeaa naisen oli luoda uraa miesten maailmassa eikä yleensä perhettä ja äitiyttä voinut yhdistää. Omia lapsia ei ollut, mutta lapsia oli paljon hänen ympärillään: niin veljien lapset kuin Lindgrenin ja muiden naapureiden lapset. Lönn koki näiden kokemusten auttavan koulujen, lastentarhojen ja lastenkotien suunnittelussa.

1900-luvun alkuvuosina oli tavallista, että naimattomat naiset asuivat yhdessä. Wivin ja Hanna Parviaisen läheinen ystävyys kieli kuitenkin muusta, kahden naisen välisestä intiimiydestä ja rakkaudesta, joita tuona aikana oli salailtava ja piiloteltava. Oli onni, että heillä oli mahdollisuus matkustaa usein Eurooppaan. Pariisissa heillä oli jonkun aikaa oma asuntokin ja Pariisi oli se kaupunki, jonne he aina kaipasivat. Siellä kukaan ei tuijottanut heitä, vaikka he kävelivät käsikynkkää tai istuivat Luxemburgin puiston penkillä käsi kädessä.

Romaania lukiessa minulle tuli mieleen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinan monet osat. Pirkko Soinisellakin on takana kahden vuoden tarkka perehtyminen historiallisiin faktoihin, hyvä kuvittelukyky ja ajankuvan aitous. Kirjan lopusta löytyy pitkä lähdeluettelo. Oli todella hienoa lukea tämän upean naisarkkitehdin elämästä ja töistä.

Haluan tähän loppuun liittää linkin valokuviin Wivi Lönnin talosta Jyväskylässä. Kauko Sorjosen säätiö on entisöinyt talon taitavasti ja kauniisti, ja puutarhan ympäröimä talo henkii jokaisella yksityiskohdallaan Wivi Lönnin unelmaa omasta kodista. Tässä samaiselta sivustolta lainaamassani valokuvassa näkyy tuo yläikkunan puitteen ovaali, josta kirjassakin on puhetta. Rehvakkaasti esiintyvä kirvesmies väitti, ettei sellaista voi tehdä. Mutta Wivi piti päänsä ja kaunis ovaali ikkunoissa on. 

Pirkko Soininen - Valosta rakentuvat huoneet

Bazar 2021
Kustantajalta - kiitos!
_______________

Kirjojen kuisketta

Luetut kirjat

Pirkko Soininen (s. 1969) on turkulainen toimittaja ja kirjailija. Hän voitti Runo-Kaarina-kilpailun vuonna 2013 teoksellaan Murretut päivät, ja häneltä on ilmestynyt taiteilija Ellen Thesleffistä kertova fiktiivinen päiväkirjaromaani Ellen (2018). Yhdessä Eppu Nuotion kanssa hän on kirjoittanut kirjat Nainen parvekkeella (2016), Sakset tyynyn alla (2018) ja Punainen vaate (2019).

Mainituista teoksista olen lukenut ja blogannut kahdesta: Nainen parvekkeella & Punainen vaate.

Armando Lucas Correa - La niña alemana

Juutalaisten kovasta kohtalosta toisen maailmansodan vuosina löytyy näköjään yhä lisää hurjia tositapauksia. Kuubalaissyntyisen, New Yorkissa asuvan Armando Lucas Correan teos La niña alemana / Saksalainen tyttö on käännetty ainakin 13 kielelle, mm. englanniksi, ruotsiksi, saksaksi ja italiaksi, ei suomeksi. Romaanin innoittajana on yksi maailmanhistorian häpeällinen pimeä piste: höyrylaiva SS St. Louis lähti Hampurista vuonna 1939 suuntanaan Kuuba ja matkustajinaan yli 900 natseja pakenevaa juutalaista. He olivat maksaneet matkastaan ja viisumeistaan, mutta Kuuba ei suostunutkaan päästämään matkustajia maihin. Eikä yksikään alueen valtioista, ei Kanada eikä Yhdysvallat. Kuubaan pääsi vain kourallinen, muut matkustajat joutuivat palaamaan laivan mukana Eurooppaan ja yli 250 heistä menetti henkensä Auschwitzissa.

Useassa aikatasossa liikkuvassa romaanissa on kaksi päähenkilöä ja kertojaääntä: Hannah Rosenthal lapsena Berliinissä ja Hannah eri-ikäisenä Kuubassa. Toinen kertojaääni kuuluu New Yorkissa asuvalle nuorelle Anna Rosenille, joka ei ole koskaan tuntenut isäänsä. Näitä naisia yhdistää sukulaisuus, mikä selviää tarinan edetessä.

11-vuotias juutalaistyttö Hannah oli isänsä ja äitinsä kanssa SS St. Louisilla matkalla vapauteen. Hannahin perhe oli hyvin varakas ja arvostettu ennen natsien nousua valtaan, mutta nyt Berliinin kaduilla marssivat natsit ja hakaristiliput liehuivat. Isä oli menettänyt professorin virkansa ja perheen omaisuus oli viety, mutta kaukaa viisas isä oli kuitenkin ehtinyt siirtää varoja ulkomaan pankkeihin. Hannahin sydänystävä oli samanikäinen juutalaispoika Leo, jonka kanssa he seikkailivat Berliinin kaduilla ja tekivät tarkkoja huomioitaan. Myös Leon perhe pääsi laivamatkalle mukaan, mutta sydäntäsärkevä ero odotti La Habanan satamassa: Hannah äiteineen pääsi maihin, isä ja Leo perheineen joutuivat palaamaan laivassa Eurooppaan.

2010-luvulla New Yorkissa äitinsä kanssa asuva 11-vuotias Anna saa yllättäen paketin valokuvia isotädiltään Hannahilta Kuubasta. Äiti ja Anna lähtevät iäkästä tätiä tapaamaan La Habanaan ja syyskuun 11. päivän iskussa menehtyneen isän historia tulee eläväksi.

Minuun teki vaikutuksen se, miten taitavasti Correa eläytyi juutalaislapsen mieleen enkä muista vastaavaa aiemmin lukeneeni. Hannahin silmin nähdään ja koetaan, miten vähä vähältä juutalaisten oikeudet vietiin: natsit valtasivat heidän asuntonsa, työpaikat menivät, radion kuunteleminen oli kielletty, tiettyihin kaupunginosiin ei saanut mennä etc. Ilmiantoja ja Gestapon mustia autoja pelättiin. 

Hannahin rakas isä joutui siis palaamaan Eurooppaan ja hänestä ei kuultu enää koskaan. Äiti oli raskaana Kuubaan tullessaan ja pikkuveljestä kasvoi täysin kuubalainen. Poika välitti piut paut holokaustista, tärkeintä hänelle oli Kuuban vallankumous. Äidin ja sisaren oli vaikea ymmärtää poikaa, mutta myöhemmin suloinen pojanpoika (= Annan isä) vei heidän sydämensä. Hannah sai opiskeltua farmaseutiksi, mutta vallankumous kansallisti hänen apteekkinsa. Kuubalainen Correa kuvasi elävästi ja sisältä päin kuohuvan Kuuban oloja sekä ennen vallankumousta että sen jälkeen.

Tarina oli sydäntäsärkevä monin yllättävin juonenkääntein. Toki se oli tehty tunteisiin vetoavaksi, mutta laivalla matkustavien hätä oli käsinkosketeltavaa. Samoin myöhemmin alituinen varuillaanolo ja paljastumisen pelko. Hannah pelkäsi kaikki elämänsä vuosikymmenet, että joku saa selville kuka hän oikeasti on.

Sen sijaan äänikirjatoteutuksesta en ollut kovin innostunut. Nuoren Annan ääni oli raikas ja nauravainen ja hänen ääntämyksessään oli minulle kivaa uutta. Hän lausui mm. sanan Nueva York ilman k:ta, johon en ole aiemmin törmännyt. Sen sijaan toinen lukija muunsi ääntä omituisella ja pateettisella tavalla Hannahin äidin ja isän repliikeissä. Kirjan viimeinen luku oli myös yliampuvan pateettinen, mutta kaiken kaikkiaan loistava kirja taas yhdestä häpeällisestä tavasta, jolla juutalaisia on kohdeltu.

Armando Lucas Correa - La niña alemana 
Ediciones B 2016
Äänikirjan lukijat Adriana Sananes, Inés del Castillo

_______________

Armando Lucas Correa is an award-winning journalist, editor, author, and the recipient of several awards from the National Association of Hispanic Publications and the Society of Professional Journalism. He is the author of the international bestseller The German Girl, which is now being published in thirteen languages. He is a gay dad living in New York City with his partner and their three children. 

SS St Louis: The ship of Jewish refugees nobody wanted

Youtube

Päivi Ollikainen - Hyppy

Päivi Ollikaisen (s. 1963) esikoisteos Hyppy on autofiktiivinen selviytymiskertomus, joka piirtää esiin äidin ja tyttären elämänkohtalot. Kummallakin naisella on oma raskas ristinsä, jonka alle he alistuvat ja nääntyvät: Mirjamilla moittiva anoppi, Virpillä alkoholistisesti juova mies. Miksi apua on niin vaikea pyytää?

Romaani kertoo pääosin tyttären, Virpin elämästä, mutta kirjan alkuluvuissa kurkistetaan myös hänen äitinsä Mirjamin elämään. Mirjami elää karjalaisten appivanhempiensa miniänä maalaistalossa Hämeessä anopin moittivan silmän alla. Mikään, mitä Mirjami tekee ei tunnu tyydyttävän anoppia. Puoliso Reino on kiltti mies, mutta ei asetu puolustamaan vaimoaan. Perheseen syntyy lyhyin väliajoin viisi lasta. Jossain vaiheessa Mirjami uupuu sekä henkisesti että fyysisesti ja joutuu lepäämään parantolaan.

Anopin mahti ulottuu tämän talon joka sopukkaan, kaikkiin kolkkiin kellarista vintille. // Miten tähän pimeään tulisi valo? Hyvä Jumala, näetkö sinä minun pimeäni?

Virpi on esikoistytär ja kasvaa isossa sisarusparvessa maalla ja evankelisen herätysliikkeen ympäröimänä. Hän omaksuu perheensä uskon, käy evankeliumijuhlilla ja gospel-konserteissa. Teini-iässä hän kapinoi: Paska mummo, paska isä paska koti. Hän ei voi käsittää äidin alistumista vahvan anoppinsa valtaan ja on vihainen myös lepsulle isälleen. Virpi lähtee muualle opiskelemaan ja elämä asettuu uomiinsa. Ollikainen jättää tarinassa väliin kymmenen vuotta ja siirtyy kertomaan Virpin elämästä kolmikymppisestä eteenpäin, jolloin Virpi rakastuu Harriin. Miehen luonteessa vilahtaa jotain rumaa heti alkuun, mutta rakastunut nainen ohittaa hälytysmerkit.

Harri on kiivas ja pitää tulisia monologejaan humalassa ollessaan, mutta pelkää joutuvansa helvettiin. Kodin täyttää tupakansavu. Virpi odottaa miestään kotiin kapakasta ja kantaa ristiään kuten äiti aikoinaan. Vuosi vuodelta ahdistus Virpin sisällä kasvaa, mutta hän jatkaa liittoaan alkoholistisesti juovan Harrin kanssa. Nelikymppisenä Virpi tulee raskaaksi, syntyy poika Aleksi.

Ollikainen kertoo ehkä liiankin yksityiskohtaisin, päiväkirjanomaisin merkinnöin Virpin raskausajasta ja vuosista pojan syntymän jälkeen. Runsaasti alkoholia käyttävä mies jaksaa kyllä käydä töissä, mutta jättää arjen pyörittämisen vastuun vaimolleen. Kodin ilmapiiri tulehtuu tulehtumistaan eivätkä puolisot pysty puhumaan mistään. Virpi uupuu ja viha hänen sisällään kasvaa. Elämä jatkuu sinnitellen ja pahaa oloa nieleskellen, kunnes Aleksikin alkaa oireilla ja vihata isäänsä.

Minua pelottaa. En tiedä, miten pysyn järjissäni.  // Mielentilani on kovin repaleinen. En hallitse raivonpuuskiani, niitä tulee ihan yllättäen.

Hyppy kertoo tarkasti ja koskettavasti alkoholistiperheen tarinaa ja on eittämättä kirjoittajalleen tärkeä terapiakirja. On tärkeää kirjoittaa ulos kaikki vuosien aikana patoutunut ahdistus, pelko ja pettymykset. Alkoholisti sairastuttaa myös läheisensä, hänen juomistaan salataan ja hävetään. Virpin toipuminen alkaa vasta, kun hän uskaltaa tunnustaa voimattomuutensa miehensä juomisen edessä ja alkaa käydä Al-Anon-kokouksissa, joissa tapaa kaltaisiaan ja saa tukea. Virpi uskaltaa vihdoin hypätä, ei kuohuihin, vaan uuteen seesteisempään elämään. Koin runsaan uskonnollisuuden itselleni vieraaksi ja tekstin paikoin liian yksityiskohtaiseksi. Mutta uskon, että kirja antaa vertaistukea alkoholistin läheiselle ja rohkaisee ottamaan ensimmäisen askeleen toipumisen tielle.

Ihminen on aika pienestä onnellinen. Minä olen, tarkoitan. // Olen kiitollinen siitä, mitä minulla jo on. Olen saanut takaisin toivon.

Päivi Ollikainen - Hyppy

Kannen valokuva Ari Vitikainen
BOD 2020
Kustantajalta
_______________

Päivi Ollikainen (s.1963) on vantaalainen filosofian maisteri. Hyppy on hänen esikoisteoksensa. 

Guadalupe Nettel - Después del invierno

Matkustin Pariisiin ja New Yorkiin kirjallisuuden siivin. Meksikolaisen nykykirjailijan Guadalupe Nettelin (s. 1973) Después del invierno / Talven jälkeen on palkittu Premio Herralde de Novela -palkinnolla vuonna 2014. Teos on käännetty englanniksi, ei suomeksi. Äänikirjan lukijat olivat loistavia: miesääni samettisen seksikäs ja naisen ääni heleä ja nuori. Kirja on muhkea, joten kuunneltavaa riitti.  Tätä voisi kutsua naisten lukuromaaniksi dramaattisin ja traagisin aineksin. Juoni perustuu kahden päähahmon testimoniaaleihin ja heidän toisiinsa risteäviin elämiin.

Claudio on kuubalainen, mutta opiskellut Pariisissa ja työskentelee nyt kustantamon käännösten tarkistajana New Yorkissa. Nelikymppinen Claudio on hyvin arrogantti, hyvin macho ja varma seksuaalisesta viehätysvoimastaan. Hän seurustelee itseään 15 vuotta vanhemman Ruthin kanssa, pitkälti naisen statuksen ja varakkuuden vuoksi. La Habanassa elää edelleen äiti, jota hyväpalkkainen poika elättää. Itse asiassa on ihme, että Claudio pääsi monilapsisesta perheestä ainoana eroon köyhyydestä ja vallankumouksen melskeistä.

Äidittä kasvanut 27-vuotias Cecilia on tullut stipendiaattina Meksikosta Pariisiin jatkamaan kirjallisuuden opintojaan. Hän asuu pienessä yksiössä vastapäätä Père-Lachaisen hautausmaata. Ystäväksi, ja myöhemmin rakastetuksi, löytyy sisilialaissyntyinen seinänaapuri Tom, jolla on pakkomielle hautausmaihin. Tomin terveys on heikko, ja  tarinan edetessä hänen tilansa muuttuu yhä vakavammaksi. Cecilia on viaton kuin ruusunnuppu, mutta hautausmaat kiinnostavat häntäkin - outo juttu, joka saa selityksensä tytön lapsuudesta.

Claudio rakastuu hullun lailla Ceciliaan Pariisin matkallaan. Ei uskoisi moista tältä kyyniseltä mieheltä. Rauhallinen Cecilia tuntuu olevan hänen unelmiensa nainen, kiinnostunut kirjallisuudesta kuten hän itsekin. Claudion intohimoiset sähköpostit vakuuttavat Cecilian ja hän lentää New Yorkiin tapaamaan miestä. Siellä miehen jäykät jokapäiväiset maneerit käyvät kuitenkin hermoille ja orastava suhde päättyy nolosti mustasukkaisen Ruthin toimesta. 

Kuulostaa täydelliseltä chicklit-suhdesotkulta. Sitäkin, mutta romaani tarjosi paljon muutakin. Nettel pureutuu syvälle henkilöidensä psyykeen ja hänen kuvauksensa Pariisin kansainvälisestä opiskelijaelämästä ja kaupungista yleensäkin olivat hurmaavia. Romaanissa jäljitetetään kirjallisten ja muiden kuuluisuuksien hautoja Père-Lachaisella ja Montparnassen hautausmaalla, ja ihanaa musiikkiakin romaanissa kuunnellaan. Kohtalo kohteli äärimmäisen julmasti kumpaakin päähenkilöä: kuvottavan epäsympaattinen Claudio joutui nöyrtymään elämän edessä, samoin  Cecilia.  Kumpikin putosi tahoillaan kuukausia kestävään mustaan aukkoon, oman tai läheisen sairauden vuoksi. Upea uusi kirjailijatuttavuus ja hieno tarina elämän arvaamattomuudesta.

Guadalupe Nettel - Después del invierno
Anagrama 2014
Äänikirjan lukijat Marysol Cantú, Paco Valdovinos
_______________

Nettel sabe lo que se lleva entre manos y coloca pétalos y espinas en cada rosa. Pasiones, fobias, miedos hacen que como bolas de billar unos personajes choquen contra otros. De un chispazo, aparecen el cariño, el deseo, la pasión, el tedio o un pertinaz detestarse… Todo ello desarrollado con mucho talento. Con páginas que respiran y personajes que se levantan del papel así como los fantasmas que hay en ellos. Produce una inquietante y aterradora compañía leerla, casi como pasear un día de lluvia por un cementerio. (Carlos Zanón, El País).

Guadalupe Nettel (Ciudad de México, 1973) es autora de El huésped (finalista del Premio Herralde 2005) y sus posteriores y muy celebradas obras Pétalos y otras historias incómodas, El cuerpo en que nací y Después del invierno (Premio Herralde de Novela 2014), publicadas en Anagrama. También ha escrito El matrimonio de los peces rojos (Premio Internacional de Narrativa Breve Ribera del Duero). Ha sido traducida a deciocho lenguas. 

Tässä linkki yhteen hienoon kirjailijan haastatteluun, jossa hän kertoo mm. synnynnäisestä silmävammastaan. El cuerpo en que nací on autofiktiota kirjailijan värikkäästä lapsuudesta.

Eveliina Talvitie - Vanha nainen tanssii

Tässä iässä mulla ei ole mitään rajaa mitä voin näytellä. 

Kaikenikäiset Seelat on mun sisällä. Ne on mun käyttövara.

Muuttuuko nainen näkymättömäksi vanhetessaan? Loppuuko elämä vaihdevuosiin ja viiskymppisiin? Ei lopu, sillä tyttöjen eliniänodote oli 84,53 vuotta vuonna 2019. Mutta totta on, että sanat vanhuus ja vanha ovat tabuja. Niihin liittyy niin paljon kielteisiä mielikuvia, että sekä media että monet vanhustyötä tekevät yhteisöt haluavat piilottaa ne kiertoilmauksiin. Sellaisiin kuin ikäihminen, seniori, ikinuori, varttunut, kypsään ikään ehtinyt, ikääntynyt tai jopa harmaa pantteri. Tätä vanhuuden häivytystä harrastetaan muuallakin kuin Suomessa. Japanissa 65-75-vuotiaita sanotaan yoldeiksi. Yold on yhdistelmä sanoista young ja old. Vaikka vanha mies vielä menettelee eikä hänen pätevyyttään tai jaksamistaan epäillä (Joe Biden, 78), moni nainen pelkää ja häpeää, kieltää olevansa vanha. Mutta vanheneminen on väistämätön fakta eikä kukaan voi välttyä vanhuudelta, jos elämää riittää. 

Tätä taustaa vasten on hyvin positiivista, että Eveliina Talvitie tuo esille vanhoja naisia kirjassaan Vanha nainen tanssii. Hän pohtii naisen vanhenemista omien kokemustensa sekä haastattelemiensa 11 eri-ikäisen tunnetun naisen elämäntarinan valossa. Talvitie itse on 50-vuotias ja hänen haastattelemansa naiset 50-80-vuotiaita. Kirjassa elämästään ja ajatuksistaan kertovat toimittaja Pirkko Arstila, psykologi Pirkko Lahti, toimittaja Marketta Mattila, elokuvafestivaalin johtaja Leena Pasanen, toimittaja Raisa Rauhamaa, entinen Pamin puheenjohtaja Ann Selin, näyttelijä Seela Sella, näyttelijä Anu Sinisalo, tanssitaiteilija ja koreografi Ervi Sirén, mallitoimiston toimitusjohtaja Laila Snellman ja kirjailija Katariina Souri. 

Ikä on vain numero, väitetään, mutta ei se niin kevyesti käy. Nykyisin vanhat ihmiset, niin miehet kuin naiset, ovat hyvin heterogeeninen ryhmä. Toinen kokee itsensä vanhukseksi eläkkeelle jäädessään, toinen ei missään tapauksessa. Suomessa ei onneksi ole vielä niin valtaisaa kauneusleikkausbuumia kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Meillä on monta esimerkkiä pätevistä, fiksuista ja viehättävistä naisista, jotka antavat piut paut iälleen ja joita sopii ihailla: on lenitaa, airaa, kirstiä ja tarjaa. He eivät ryhtyneet vanhuksiksi saavutettuaan eläkeiän, eivät edes 70-vuotiaina. Mutta on totta, että nuoruutta ja nuorekasta ulkonäköä ihaillaan - kuten meidän edustavia kolmevitosia (nais)ministereitämme. Ja sietääkin ihailla, mutta iän tuomaa elämänkokemusta kannattaa arvostaa myös.

Minun ikäni on julkeasti kasvava numero, 

joka on paljon muutakin kuin numero. Se on itkua, iloa, surua, 

katkeruutta, petosta, kipua, hurmiota, häpeää. 

Viimeksimainittua koko ajan vähemmän.

Talvitien haastattelemat naiset kertovat nuoresta minästään ja itsestään tänä päivänä vanhana naisena. Elämänkokemukset eroavat, mutta yksikään ei haikaile takaisin nuoruuteensa. Vanhuus ja vanhat ihmiset ovat olleet esillä paljon koronavuotena, onhan ikä iso riskitekijä vakavalle koronataudille. Vanhat tunnustavat elämänsä rajallisuuden, nuoret eivät mieti kuolemaa. Me kuolemme jonain päivänä, mutta kaikkina muina päivinä olemme elossa, sanoo Frank Martela. Miksi siis surisimme ryppyjämme ja valittaisimme hiukan hidastunutta menoamme - olemme elossa ja pääsemme liikkeellekin!

Näiden eri aloilta tulevien naisten haastatteluja oli voimaannuttavaa kuunnella. Eniten minua inspiroivat tanssitaiteilija ja koreografi Ervi Sirén (73) ja näyttelijä Seela Sella (84). Kirjassa on Jyri Pitkäsen upea kuvitus, josta jäin paitsi äänikirjaa kuunnellessani. Naisten taidemuotokuvia löytyy linkkaamistani lehtilinkeistä. Pelkän äänikirjan varassa en voi myöskään palata tekstiin ja Talvitien mainitsemiin tilastoihin ja muihin kiinnostaviin faktoihin. Se, missä iässä nainen on vanha riippuu pohtijan iästä. Näin on käynyt omallakin kohdalla - olen vanha vaan en vanhus, kaikki on suhteellista. Jokaisen naisen, nuoren tai vanhan, pitäisi ottaa hellivämpi ja armollisempi asenne itseään kohtaan. Jos se tuppaa unohtumaan, kannattaa lukea ihanan Eeva Kilven (92) runo mummoista ja tämä:

Nukkumaan käydessä ajattelen: 
Huomenna minä lämmitän saunan, 
pidän itseäni hyvänä, 
kävelytän, uitan, pesen, 
kutsun itseni iltateelle, 
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen, kehun: 
Sinä pieni urhea nainen, 
minä luotan sinuun. 
- Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY, 1972)

Eveliina Talvitie - Vanha nainen tanssii
Kansi ja kuvat Jyri Pitkänen
Into Kustannus 2021
Äänikirjan lukija Eveliina Talvitie
________________

Tuula’s life   /   Iltalehti   /   Helsingin Sanomat

Eveliina Talvitien (s. 1970) esi­koisromaani Kovakuorinen ilmestyi 2019. Tietokirja Ilkka Kanervasta ilmestyi vuonna 2006 ja Matti Vanhasesta 2011. Varsinaisen läpimurron Talvitie teki 2013 Keitäs tyttö kahvia ­-teoksel­laan Muita Talvitien teoksia ovat Hieno vai huono (2015), Miten helvetissä minusta tuli feministi (2016) ja yhdessä Maryan Abdulkarimin kanssa tehty Noin 10 myyttiä feminismistä (2018). Syyskuussa 2019 ilmestyi Erilaiset, joka kertoo vammaisten lasten arjesta 11 eri maassa. Talvitie on to­teuttanut Erilaiset­-projektin (www.erilaiset.fi) yhdessä valokuvaaja-­dokumentaristi Jyri Pitkäsen kanssa.

Juan del Val - Candela

Tengo estrías, celulitis y una perra fea que se llama Chelo. 

Al principio era bonita, pero cuando creció se le ensanchó el culo.

 Lo mismo que me pasó a mí, salvando las distancias…

Näin alkaa Juan del Valin romaani Candela, joka voitti vuonna 2019 Premio Primavera de Novela -palkinnon. Palkintoraadin mukaan romaani kertoo tuoreella tavalla ja osuvalla huumorilla nykyelämästä ja sen henkilöhahmot on elävästi piirrettyjä. Romaanin minäkertoja on nelikymppinen sinkkunainen Candela, joka pitää äitinsä ja isoäitinsä kanssa lähiökuppila El Cancerberoa Madridissa. Candela on yksinäinen ja tarkkaileva syrjästäkatsoja, mutta suhtautuu hurtilla huumorilla elämäänsä, josta ei tragikoomisia piirteitäkään puutu.

Lapsuudessa Candela oli kaikkien silmätikku, koska hänen äidillään oli lasisilmä. Äidin silmä sokeutui lähisuhdeväkivallan seurauksena ja tapahtuma on tietenkin vaikuttanut Candelan miessuhteisiin. Hän on seurustellut oikeastaan vain yhden kerran eikä seksi ole koskaan ollut hyvää. Yksinäisen Candelan perheen muodostavat baarin työntekijät ja sen vakituiset asiakkaat. On vanha Fermín, joka ulkoiluttaa hänen koiraansa; on läheisen poliisilaitoksen lounastamassa käyvät poliisit, Matías ja poliisipäällikkö Cifuentes; on äidin paras ystävä, seksikkäästi pukeutuva Loli ja poikansa Iván sekä tämän tyttöystävä Lorelai.

Elämän yksitoikkoisuus ei masenna Candelaa. Hän on lämminsydäminen nainen, joka innostuu herkästi ja tyytyy tyynesti arkipäiväiseen elämäänsä, mutta unelmoi silti suurista. Äiti kuolee tragikoomisesti pudottuaan jakkaralta ripustaessaan verhoja baarin ikkunaan ja Candela säilyttää äidin lasisilmän ja juttelee sen kanssa kaikesta eteen tulevasta. Konstaapeli Matíaksen kanssa on mitätön seksisuhde. Ei ihme, sillä mies paljastuu homoksi, joka löytääkin elämänsä rakkauden ja menee tämän kanssa naimisiin Valenciassa. Mutta poliisipäällikkö Cifuentes herättää Candelan uinuvan seksuaalisen intohimon Toledossa, jonne vie kaikki valloituksensa. Suhde kestää vain hetken, mutta se avaa estyneen Candelan seksin iloille.

Romaanin Candela on sympaattinen ja suora nainen, jolle toivoo kaikkea hyvää - ja onneksi elämä tuntuu sitä hänelle suovankin. Joskus unelmien prinssi vaikuttaa ensi tapaamisella valjulta, kuten charmikkaasti harmaantunut Tomás, mutta hänen kanssaan Candela löytää vihdoin jotain pysyvämpää. Del Valin Candela oli hurmaava, viihdyttävä ja lämminhenkinen, mutta ei ollenkaan liian makea. Pidin kovasti.

Juan del Val - Candela

Planeta 2019
Äänikirjan lukija Marta Martín Jorcado

__________________

Premio Primavera de Novela 2019

Juan del Val (s. 1970) on työskennellyt sanomalehdissä ja aikakauslehdissä sekä radiossa ja televisiossa ohjaajana, tuottajana, käsikirjoittajana ja juontajana. Tällä hetkellä hän on yksi talkshow El Hormigueron käsikirjoittajista.

Emma Mussoll - Ladrones de memoria

Viime vuoden luettujen listaa tutkaillessa huomasin, että olin blogannut vain yhdestä espanjan kielellä lukemastani kirjasta. Minä joka olen kuuden blogivuoden aikana blogannut sentään yli 60 espanjankielisestä teoksesta! Lainasin joulukuussa kirjastosta muutaman kirjan, vaan enpä saanut teksteistä otetta. Sitten keksin etsiä Storytelistä espanjankielistä kuunneltavaa ja kuuntelu sujuikin odotettua paremmin, joten kielitaidon pelastusoperaatio on aloitettu. 

Elämäni ensimmäinen espanjaksi kuuntelemani äänikirja oli Storytel Original -sarjaan kuuluva Emma Mussollin Ladrones de memoria / Muistin varkaat. Se on koukuttava psykologinen trilleri science fiction -twistein ja sen tapahtumat sijoittuvat Barcelonaan ja Madridiin. Ympäristöä ei tosin paljonkaan kuvailla, vaan teos keskittyy päähenkilön mieleen. Kolmikymppinen Amanda Noriega on hyväosainen ja hyvin toimeentuleva. Hänen miehensä Sebastián on arvostettu neurokirurgi ja parilla on kaksi poikaa, 7-vuotias Igor ja 6-vuotias Pol. Perhe asuu Sarriàn hienostokaupunginosassa, jossa Amandalla on myös eksklusiivinen muotiliike.

Naisen toistuvat pyörtymiskohtaukset ja oudot unet pannaan stressin ja työuupumuksen piikkiin. Mutta hämmentäviä muistikuvia leijailee Amandan mieleen yhä useammin. Eräänä päivänä hän huomaa ymmärtävänsä ukrainaa! Amanda arvelee, että joku hänen lapsuudenystävänsä on ollut ukrainalainen, siinä olisi järkevä selitys. Niinpä hän penkoo ullakon laatikkoja etsien valokuvia ja kouluaikaisia päiväkirjojaan, mutta kaikki laatikot ovat tyhjiä - päiväkirjat poissa, yhden yhtäkään luokkakuvaa ei löydy. Amandan psykiatri antaa hänelle älykellon ja pyytää pitämään sen avulla äänipäiväkirjaa kaikista havainnoista ja tunteista.  Amanda alkaa jäljittää menneisyytensä palasia eikä ymmärrä ollenkaan mistä on kysymys. Eikö hän kasvanutkaan Burgosissa, vaan Madridissa? Missä hän opiskeli vaatesuunnittelua ja missä & milloin tapasi miehensä? Hämmentynyt Amanda alkaa kyseenalaistaa koko elämäänsä, menneisyyttään ja nykyisyyttään. 

Muistin varkaat oli jännittävä ja toteutettu hienosti äänitehostein kuin radiokuunnelma. Pidin Amandan äänestä ja hänen salaiset ja hätäiset äänityksensä ja päivittelynsä lisäsivät jännitystä. Mussollin teksti oli selkeää ja lukijoiden ääntämys hyvin ymmärrettävää. Loppupuolella oli joku pitkitetyltä tuntuva luku, mutta kaiken kaikkiaan varsin hieno kuuntelukokemus. Suositan, ei ollenkaan liian vaikea kuunneltavaksi.

Emma Mussoll - Ladrones de memoria

Storytel Original 2018

Äänikirjan lukijat Nacho Gijón, Esther Minguito, Ana Isabel Rodriguez
_______________

Entrevista con Emma

Emma Mussollista en löytynyt paljonkaan tietoa. Hän on syntynyt Barcelonassa, opiskellut Yhdysvalloissa käsikirjoittamista & kirjallisuutta ja tuntuu keskittyvän äänikirjoihin.